Miksi taloustiede on hankalaa

Janne Vainio viittasi eräällä listalla juuri yhteen uusklassisen taloustieteen kritiikkiin . Se pyörii samoilla laduilla kuin useimmat aiemmin lukemanikin: teksti lämmittelee työnarvoteoriaa sen minkä ehtii. Ja vaikka teos ei olekaan pahimmasta päästä, se kärsii hyvin tyypillisestä ongelmasta johon jatkuvasti törmään, ja joka aikanaan meinasi estää itseänikin ymmärtämästä mistä taloustieteen standardiformalismissa oikein on kysymys. Ajattelin, että aiheesta pitäisi varmaan sanoa pari sanaa.

Ongelma on jälleen kerran kausaatiossa. Tieteen pitäisi selittää syy-seuraus-suhteita. Jos lukee tieteellistä tekstiä eikä etsi teorioista kausaalisia mekanismeja, on mitä ilmeisimmin aivan pihalla. Niinpä taloustieteessäkin pitäisi aina kysyä mikä on syy ja mitä siitä seuraa.

Joten... Seuraako hinta siis kysynnästä vai tarjonnasta? Vai päin vastoin? Vai seuraako tarjonta kenties kysynnästä? Vai toisin päin? Ja miten kausaatio täsmälleen etenee? Minkä suuruisista muutoksista seuraa minkä suuruisia muutoksia, minne, ja miksi? Tämä voi kuulostaa naiivilta, mutta todellisuudessa taloustieteen keskeinen sisältö koostuu nimenomaan teorioista jotka vastaavat tällaisiin kysymyksiin. Lisäksi suurin osa tieteenalan koulukuntien välisestä nahistelusta koostuu juuri tällaisista peruskysymyksistä. Ennen kuin ymmärtää taloustiedettä tällä tasolla, on aivan turha yrittää pidemmälle.

Tavallinen oppikirjaesitys neoklassisesta osittaistasapainon teoriasta ei kuitenkaan vastaa tällaisiin kysymyksiin mitenkään kovin ilmeisesti. Se kyllä sanoo, että nouseva hinta lisää tarjontaa ja vähentää kysyntää -- sinänsä hyvin järkevää koska raha houkuttaa tuottajaa ja korkea hinta karkottaa ostajia. Mutta toisaalta se sanoo myös että vähenevä tarjonta kohottaa hintaa ja vähenevä kysyntä laskee sitä. Kun kysyntä sitten vaikuttaa hintaan ja hinta tarjontaan, kysyntä siis vaikuttaa tarjontaan. Ja vielä päin vastoin: tarjonta vaikuttaa hintaan joka vaikuttaa kysyntään, siis tarjonta vaikuttaa kysyntään. Ja tämä sitten tapahtuu vielä eri tavalla eri pituisilla aikahorisonteilla, ja horisontit syöttävät ristiin toisiaan. Niin, ja tietysti eri markkinat syöttävät toisiaan, edestakaisin, eivätkä esimerkiksi rahamarkkinat välttämättä ole aivan samanlaisia kuin muut markkinat, joten rahan liikkeistä voi kai sinänsä seurata jotakin aitoja, riippumattomia, taloudellisia vaikutuksia. Toden totta on vielä niinkin, että kaikki tämä tapahtuu rajalla, ei kokonaissuureissa, ja efektiivinen kysyntä onkin itse asissa vain hankalasti aggregoitua subjektiivista halua, ja sitten on teknologia joka muuttaa tarjontapuolen rajakorvaavuuksia vähän miten sattuu, ja tietysti sen voi olettaa endogeeniseksi jolloin sijoitusmarkkinat syöttävät takaisin siihen, ja... Ad nauseam. Kaikki tämä kuulostaa niin maailmojasyleilevältä, sekavalta ja ristiriitaiselta, että koko neoklassismi helposti näyttäytyy lukijalle yhtenä isona, todella hankalana kehäpäätelmänä. Se tekee mieli vetää suoraksi, tai sitten hylätä yhtenä uskontona muiden muassa.

Kumpikin olisi kuitenkin paha virhe, koska formalismin alla on käypä kausaalinen teoria. Se vain on samankaltainen kuin nykyfysiikan teoriat: sen kaunein ja täsmällisin formulaatio koostuu tasapainoyhtälöistä jotka antavat reunaehdot taloudelle, mutta joissa syyt ja seuraukset eivät enää ole eksplisiittisesti näkyvissä. Jos unohdamme ajan ja katsomme vain tavallisia suureita, kausaatio näyttää häviävän samalla kun tasapainolaskut tulevat helpommiksi. Mutta jos aika on läsnä, nähdään, että kaikki suureet määräävät yhdessä tulevaisuudessa tapahtuvien muutosten suuruuden. Mitään ristiriitaa tai kehäpäätelmää ei ole, eikä ongelmaa myöskään pitäisi yksinkertaistaa liikaa olettamalla että jokin tekijöistä (esim. työ faktorina) ajaa muiden ylitse, ts. on ultimaattinen syy muiden suureiden arvoille. Lopulta taloudellinen prosessi on hyvinmääritelty vaikka kaikki nykyiset suureet todella vaikuttavat yhdessä kaikkiin seuraavan hetken suureisiin. Oikea tapa kuvata prosessia on analysoida se perustekijöihin kuten kysyntöihin, tarjontoihin ja hintoihin, ja sitten rakentaa se palasista uudelleen niin että tekijät lomittuvat joka suuntaan ristiriidattomasti yhteen. Mekaniikankin ongelmat näyttäisivät aivan täsmälleen yhtä monimutkaisilta jos niissä ei tehtäisi yksinkertaistuksia (esim. putoavat esineet eivät liikuta pudotessaan Maapalloa "ylöspäin") ja ne kuvattaisiin kausaalisuhteet selvästi paljastavina laskennallisina prosesseina (ts. sekä Maapallon että putoavan kappaleen sijainnit ja momentit seuraavalla ajanhetkellä riippuvat molempien sijainneista ja momenteista edellisellä).

Kun asian ensin ymmärtää näin, molemminsuuntainen kausaatio ja tekijöiden yhtäläinen tärkeys on yhtäkkiä täysin järkevää. Silloin on helppo todeta, että työnarvoteoria on vain erikoistapaus neoklassisesta synteesistä, joka toteutuu silloin kun tuotteen kokonaiskustannus on sama kuin rajakustannus (toki se voi teoriassa olla määräävä tekijä, mutta vain tietyissä rajoissa) ja pääoman tarjonta on täysin inelastinen (toki sekin voi olla tätä, mutta jälleen vain tietyissä rajoissa). Tästä edelleen helposti näkyy, että oletus ei läheskään aina päde; viimeistään kun kaikki tekevät kaksitoistatuntista työpäivää työn marginaalikulu alkaa nousta, ja kun ilman reaalikorkoa pahinkaan ideologinen sosialisti ei säästäisi, viimeistään sitten kun siemenviljat on sanan alkuperäisessä merkityksessä syöty pääoman marginaalituottavuus alkaa kohota siitä mitä se olisi marxilaisen yltäkylläisyyden vallitessa. Neoklassinen synteesi pätee koko laajuudessaan tässäkin nurkkapisteessä, marxilainen erityistapaus ei. Jos joudumme lähellekään tällaista nurkkaa, se kritiikki joka aikanaan motivoi laskevan marginaaliutiliteetin ja konveksien tuotantomahdollisuusjoukkojen tapaiset neoklassiset oletukset tulee yhtäkkiä hyvin relevantiksi. Sen jälkeen tavallisesta yleisen tasapainon analyysista voidaankin jo johtaa tie kohti huomattavasti tavanomaisemman näköistä, odotusarvoista, pitkän aikavälin tasapainoa, kun epäsuhtaiset marginaalisuureet johtavat korjaaviin muutoksiin ajassa. Talouden globaalista tasapainoisuudesta voidaan tapella, mutta korjaavat liikkeet kuitenkin tapahtuvat säännönmukaisesti poispäin kulmapisteistä, joten laajassa mittakaavassa talous pysyy jatkuvasti polulla jossa kaikki tekijät vaikuttavat enemmän tai vähemmän. Yksi ei odotusarvoisesti ole yli muiden, vaikka erityistapauksissa ja hetkellisesti näin voikin toki käydä; neoklassismi on pääsääntö ja se pystyy myös perustelemaan itsensä siksi.

Ainoa konsti jolla tällaisista päättelyistä päästään eroon on se että talouden monensuuntainen kausaalimekanismi ensin teurastetaan. Marxismi tekee juuri niin kun se olettaa työn kaiken muun ultimaattiseksi syyksi ja jättää näin huomiotta siihen johtavat kausaaliset selityspolut jotka pystyisivät näyttämään sen vain yhdeksi taloudelliseksi suureeksi muiden muassa. Todellisuudessa tällaisiin oletuksiin ei ole mitään syytä, eivätkä modernit taloustieteilijät siksi sorru niihin. Niinpä he eivät myöskään yleensä kannata marxismia, vaikka se mutkat suoraksi vetäessään näyttääkin tekevän mikrotaloudesta paljon ymmärrettävämpää.