sunnuntaina, marraskuuta 27, 2005

Oma blogi

Viimeaikaisen muotivillityksen myötä perustinpa nyt minäkin sitten oman bloginriekaleeni (http://blogit.helsinki.fi/toni.heinonen/). Kirjoittelenpa tännekin vielä politiikkaan liittyen, mutta mielenkiinnon kohteeni ja opiskeluaiheeni ovat nykyisin niin paljon monimuotoisemmat, ettei niitä millään saa enää muotoiltua poliittiseksi tarkoitettuun julkaisuun sopiviksi (ja onpa joku nytkin jo nillittänyt kommenteissa, etteivät sekalaiset yhteiskuntatieteelliset puppukirjoitukseni sovellu libertarismiblogiin).

keskiviikkona, marraskuuta 23, 2005

Putkiyhteiskunta

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on varsin turvallinen ja helppo paikka elää, varsinkin kun täällä ollaan ei-taloudellisissa asioissa pitkälti oikealla, vapaalla radalla. Mutta on ainakin yksi asenteisiin ja järjestelmän yleiseen rakenteeseen liittyvä kohta, jossa meikäläinen systeemi vuotaa vaikka sen sisäsyntyinen raskaus ei tätä välttämättä edellytäkään: Suomi on putkiyhteiskunta.

Ilmiöstä puhutaan monilla nimillä. Suomessa sosiaalinen kierto on hidasta ja sosiaalinen mobiilisuus vähäistä. Yrittäjyyttä ja epävarmuutta kaihdetaan. Työ- ja sijoitusmarkkinat ovat jähmeitä ja ohuita. Suomalaiset ovat turvallisuushakuisia. Työnteko ja opiskelu ovat tutkinto-, ammatti-, lupa-, työsuhde- ja urakeskeisiä. Työttömyys usein pitkäaikaistuu, tai siis urittuu. Varsinaiset etuoikeuksiin, yksilön taustaan tai sosioekonomiseen statukseen liittyvät luokkajaot ovat kylläkin utuisia, mutta samalla omaa asemaa on näissäkin suhteissa hankalaa muuttaa. Sekä poliittisessa että taloudellisessa keskustelussa vaihtoehdottomuus ja ajatus suunnatusta, suunnitellusta ja tiukasti rajatusta kehityksestä vallitsevat. Yksilö kohtaa Suomessa järjestelmän, jossa kuuluu mennä lastentarhaan jotta saa aikaisen aloittajan edun, peruskouluun koska on oppivelvollisuus, lukioon jotta pääsisi yliopistoon, yliopistoon jotta pääsisi hyvään työpaikkaan tai virkaan, ja hyvään työpaikkaan jotta pääsisi käyvälle eläkkeelle; kussakin vaiheessa vaihtoehtoja ja valintoja on tarjolla perin vähän ja jos tiput jossakin vaiheessa valmiiksi viitoitetusta putkesta, uusia mahdollisuuksia annetaan kovin rajatusti. Järjestelmä kyllä kannustaa monissakin suhteissa, mutta nimenomaan käyttäytymiseen joka sopii byrokraatin yksioikoiseen kuvaan (teollisen?) yhteiskunnan toiminnasta. Sitä ei ole rakennettu kuin normi-ihmiselle eikä se reagoi järkevästi jos astut hetkeksi hyvin tallatulta polulta.

Kattavan sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion ajatukseen tietysti kuuluu, että kansalaisesta pidetään huolta kehdosta hautaan, mutta tästä ei vielä seuraa että kansalaisten elämä pitäisi samalla putkittaa ja kaavoittaa kehdosta hautaan. Päin vastoin, kolmannen tien ideologiaan kuuluvan yhteiskunnallinen vastuunkin pitäisi periaatteessa toteutua samanaikaisesti mahdollisimman laajan vapauden ja mahdollisimman dynaamisen, avoimen yhteiskuntarakenteen kanssa. Laaja sosiaaliturva tietenkin rajoittaa vapautta ja sen dynaamisia seuraamuksia, mutta silloinkin kun tämä haittapuoli hyväksytään, pitäisi ymmärtää että kaikenlainen byrokratisoituminen, keskusjohtoisuus ja jähmeys on haitallista sekä pitkälti vältettävissä. Vaikka yhteiskunnan putkittuminen kulkeekin välttämättä käsi kädessä julkisten interventioiden kanssa, se ei vielä suorastaan seuraa siitä ideologiasta jolla hyvinvointivaltio perustellaan tai jälkimmäisen käytännöstä.

Ennemminkin putkittuminen on seuraamusta siitä että yritys parantaa maailmaa keskusjohtoisesti viedään liian pitkälle,yhteiskunta taitetaan suunnittelijan ajatusmaailman mukaiseksi, mitä se ei luonnostaan ole, eivätkä asenteet, perustuslailliset rajoitteet tai poliittinen vastuu kykene rajaamaan julkisen vallan toimintaa vain taustalla vaikuttavan ajatusmaailman loogisiin seuraamuksiin. Sen sijaan että hyvinvointiaatteen kaipaamat korjaukset rajoitettaisiin minimiin ja tarvittavat sääntelykeinot ja kannustinrakenteet toteutettaisiin mahdollisimman huomaamattomasti ja yleisluontoisesti, valtio lisäksi päätyy ohjaamaan yhteiskuntaa hienojakoisemmin suunnittelijan omien, välttämättä paljon yksinkertaisempien ja rajoittuneempien ajatusratojen suuntaan. Se ei enää perustu vapaille yksilöille jotka pääsääntöisesti hoitavat omat asiansa, joita autetaan tarpeen niin vaatiessa ja jotka luonnostaan rakentavat elinympäristökseen äärimmäisen monimutkaisia ja ennustamattomia yhteiskuntia, vaan päin vastoin se lähtee hallittavissa olevan, ennustettavan kehityksen mallista, jossa kaikille on paikkansa ja kukin joudutaan väkisin pelkistämään kaavoihin, rooleihin ja toimintamalleihin jotta hän sopisi rakenteilla olevaan kokonaisuuteen.

Niinpä, toisin kuin parhaassa mahdollisessa hyvinvointivaltiossa, tällaisessa raamissa ei ole enää tilaa oppijalle, vaan vain yliopisto-opiskelijalle, ammattikorkeakouluopiskelijalle ja aikuisopiskelijalle joilla kullakin on omat performanssimittarinsa, selkeä, lopullinen työmarkkinapäämääränsä, ja oma sijansa yhteiskuntakoneessa; ei tilaa yrittäjälle, vaan vain Yrittäjälle, jolla on omat kaavakkeensa täytettäväksi, joka saa tietyt tarkasti rajatut tuet, jonka Yritys synnytettiin julkisesti hallinnoidussa yrityshautomossa tiettyjen täsmällisten pykälien muotoiseksi, ja joka tipahtaa välittömästi järjestelmän raoista jollei hän tee-niin-kuin-yrittäjät-tekevät.

Moista putkittumista ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä tai hyväksyttävänä, vaan se pitäisi nähdä ikäväksi sivuvaikutukseksi ja korjattavaksi ongelmaksi. Vaikka lähtisimmekin siitä että hyvinvointivaltio on hyvä juttu, monet perinteiset liberaalit oikeushyvät kuten valtion neutraalisuus ja lain yksilökeskeisyys ovat edelleen sekä tarpeellisia että mahdollisia, ja niitä pitäisi soveltaa täysimääräisesti.

Käytännössä tämä tarkoittaisi yksityiskohtaisten kategorisointien (opiskelija, yrittäjä, omaishoitaja, naimisissa oleva, jne.) ja niihin liittyvien erilaisten laillisten vaatimusten, etujen ja kannustinjärjestelmien vähittäistä purkamista. Se edellyttäisi myös lakiteknistä uudisrakentamista, dynaamisemmasta ja todenmukaisemmasta ihmiskuvasta lähtien. Esimerkiksi koulutus-, työssäoppimis- ja lupajärjestelmien pitäisi olla sellaisia, että työssä kuin työssä on mahdollisuus kehittyä ja edetä, vaikkapa hoitajasta vähittäin ylilääkäriksi. Kotiäidin tulisi voida perustaa verkkomyyntifirma törmäämättä turhaan lupabyrokratiaan, välittämättä sen kummemmin kirjanpitosäädöksistä tai joutumatta verottajan tulilinjalle liian hankalien raportointikäytäntöjen takia (miksen voi vain tallettaa verojani veroviraston tilille ja jättää asiaa siihen?). Opiskelijan pitäisi olla mahdollista jatkaa sulavasti opiskelujaan senkin jälkeen kun pari vuotta on mennyt johonkin muuhun tarkoitukseen, sen sijaan että nopeaan opiskeluun kannustettaisiin kurssien yhtäkkisen vanhenemisen tai opintotuen takaisinperintöjen avulla. Sosiaalitukea tarvitsevan pitäisi kyetä näkemään tukioppaasta yksinkertaiset kriteerit tuelle ja saamaan mahdollisen tuen samana päivänä tililleen selvänä rahana, sen sijaan että tarveharkintabyrokratia jauhaa loputtomiin ja ottaa kantaa sellaisiin epäolennaisuuksiin kuin kanssaeläjien varallisuuteen tai sukupuoleen. Ja niin edelleen.

Itse en kannata hyvinvointivaltioajatusta, ja kun piru on näköjään tässä suhteessa jo vienyt suomalaisten molemmat kädet, on melko todennäköistä että äänestän aiheessa vielä jaloillani. Mutta niin kauan kuin täällä vielä ollaan, olisi mielestäni kohtuullista että hyvinvoinnin sanansaattajat edes pitäytyisivät siihen mitä heidän omista perusperiaatteistaan seuraa. Täysimittaisen hyvinvointivaltion voisi toteuttaa sosiaaliliberaalistikin, joten en ymmärrä miksei näin tehdä, kun nykyinen jäykempi tapa kuitenkin on niin ilmiselvästi huono.

tiistaina, marraskuuta 22, 2005

Tocquevillestä

Keisarin uudet vaatteet -niminen blogiuutuus siteeraa osuvasti Alexis Tocquevillen republikanismin perusteosta.

maanantaina, marraskuuta 21, 2005

"Myötätuuli-ilmiö"

Uutisissa puhuttiin juuri päästökaupan seuraamuksista, ja mainittiin ns. myötätuuli-ilmiö. Se on käännöslaina englanninkielen termistä "windfall profit", joka tarkoittaa ansaitsematonta, odottamatonta ja täysin omasta toiminnasta riippumatta saatua taloudellista voittoa. Tässä termiä käytetään voitosta jonka ydin- ja vesivoimaa sekä vastaavia hiilidioksidipäästöttömiä energiantuotantomuotoja käyttävät energiayhtiöt saavat, kun päästölupien korkea hinta nostaa esimerkiksi hiilivoimaloiden tuottaman energian hintaa, ja päästöttömästi tuotetun energian hinta nousee samalla. Teollisuusministeriö suunnittelee myötätuulivoittojen leikkaamista erityisveron avulla.

Todelliset ansaitsemattomat tulot ovat käypä verotuskohde, koska niiden verotuksella ei ole kannustinvaikutuksia. Jos saat sattumalta voiton, tekemättä mitään asian eteen, et voi tietää mitä sinun pitäisi tehdä saadaksesi seuraavan voiton, jolloin verotus ei vaikuta tulevaan käyttäytymiseesi mitenkään. Jos esimerkiksi säädämme 100% erityisveron taivaalta päähän tippuville arvometalleja sisältäville meteoriiteille, tällä ei ole taloudellisia seuraamuksia koska meteoriitin tippumiseen ei pysty vaikuttamaan. Edellytyksenä on, että veron kohteeksi joutuva ei todella pysty mitenkään vaikuttamaan voiton syntyyn.

Siksi myötätuulivoiton käsitettä käytetään tässä täysin väärin. Päästökauppa on mekanismi joka liittyy päästörajoituksiin. Kun päästöjen ulkoishaittojen vähentämiseen tähtäävä kokonaispäästöraja on ensin voimassa, päästökauppa allokoi päästöoikeudet sinne missä niitä tarvitaan eniten. Päästölupien ja niiden hinnoittelun ajatuksena on nimenomaan a) kieltää ylituotanto, mutta nimenomaan alkaen vähiten hyödyllisestä päästä, eli sieltä missä tuotanto ei osoittaudu niin tuottavaksi että se pystyisi maksamaan päästöluvasta sen rajakustannuksen jonka lopullinen luvan hinta asettaa, ja päin vastoin b) tuottaa voittoja ja siis rahallinen kannustin alentaa päästöjä kautta linjan, rajalla järkevässä suhteessa muihin investointeihin. Päästöjen rajoittamisen tarkoilla keinoilla ei ole väliä; juju on nimenomaan siinä että mitataan lopputuloksia ja annetaan siihen liittyvän yleisen rahallisen kannustimen ja sitä seuraavan yrittelijäisyyden tuottaa päästöjen tehokkaaseen vähentämiseen tarvittava teknologia ja resurssien uudelleenallokaatio.

Yksi keino vähentää päästöjä on nimenomaan siirtyminen päästöttömiin tuotantomuotoihin. Juuri päästökaupasta seuraava nouseva voittomarginaali päästöttömille energiantuotantomuodoille johtaa siihen, että vesi- ja ydinvoimaloihin kannattaa investoida (ja toisaalta hiilivoimalan tehokkuutta per päästelty hiilidioksiditonni kasvattaa entisestään) vaikka veron poissaollessa sama energia kannattaisi tuottaa hiilellä. Ydinvoimayhtiön voitto ei ole ansaitsematonta, eli siis myötätuulivoitto, vaan järkevillä päätöksillä tuotettu, täysin ansaittu, tehokkuuteen ja toivottaviin kannustinvaikutuksiin johtava yrittäjävoitto. Jos tällaisia voittoja leikataan, samalla leikataan kannustinta välttää tulevaisuudessa hiilidioksidipäästöjä, mikä on suoraan päästörajoitusten ja päästökaupan päämäärien vastaista.

Lisäksi erityisvero osoittaa täydellistä kyvyttömyyttä ymmärtää yrittäjän asema taloudessa. Yrittäjyys sisältää kaiken millä pystyy tekemään voittoa, eli siis ihan mitä tahansa mikä pystyy tekemään jonkin jonkun mielestä ostamisen arvoisen asian jota ei vielä ole osattu tehdä tai joka voidaan tehdä paremmin kuin se tehdään nyt. Markkinatalous toimii niin hyvin täsmälleen siksi, että siinä ei ole mitään ennaltamäärättyjä sääntöjä siitä mitä yrittäjän pitää tehdä; hyödyllisyys ja palkinto mitataan puhtaasti sen mukaan mistä ostaja sattuu pitämään ja kuinka paljon eikä myyjän käyttämiä keinoja tyydyttää asiakkaan tarpeet kysytä. Mikä tahansa käy, kunhan joku suostuu maksamaan tuloksesta, ja siksi kannustin uudistamiseen, keksimiseen ja kehittämiseen on erittäin yleisluontoinen. Kaikki keksittävissä olevat keinot käytetään, eli kaikki parannukset mihin tahansa kannattavat vaikka ne olisivat kuinka epäintuitiivisia.

Päästökauppa on yritys käyttää tätä äärimmäisen yleisluontoista mekanismia ympäristön (ja siis välillisesti ympäristössä asuvien ihmisten) hyväksi. Se luottaa siihen ettei käytettyjä keinoja tai saatuja voittoja kyseenalaisteta jälkikäteen. Lähes kaikki yksityiskohtainen puuttuminen yrittäjien tekemisiin sen jälkeen kun päästövero tai päästöraja on ensin asetettu vähentää siksi lähestymistavan tehokkuutta; teemme asiat näin juuri siksi että byrokraatti ei pysty näkemään kaikki mahdollisia tapoja hoitaa päästöt tai muut taloudelliset ongelmat, ja juuri siksi byrokraatin pitäisi pitää näppinsä irti käytännön toteutuksesta. Tämä näkyy hyvin meteoriittiesimerkistämme: on vaikeaa kuvitella esimerkkiä jossa kannustinvaikutukset olisivat vähäisemmät, mutta niin vain niitä on tässäkin. Jokuhan voisi rakentaa bisneksen meteoriittien etsinnästä ja keräilystä, ja sillä keinolla tuottaa arvometalleja halvemmalla. Jos vero ulotettaisiin tällaisen toiminnan tuloksiin, kyse ei enää olisi ansaitsemattomasta tulosta, ja kannustinvaikutuksia olisi; meteoriitteja ei kannattaisi kerätä ja arvometallien saatavuus heikentyisi siitä mitä se voisi olla. Veroa ei edes pystytä etukäteen rajaamaan niin etteikö jotakin tällaisia vaikutuksia olisi, koska tarvitsemme yrittäjyyttä nimenomaan niihin (l. lähes kaikkiin mielenkiintoisiin) tehtäviin joita byrokraatti ei pysty tekemään.

Sama pätee päästökauppaan. Vaikka verottaisimmekin näitä muka-myötätuulivoittoja kertaluontoisesti ja arvaamattomasti rajoittaaksemme tulevia kannustinvaikutuksia, näkymättömiä haittoja ja yleisiä ongelmia tulisi kuitenkin. Voisi käydä esimerkiksi niin, että tulevat lupakaupan muodot eivät olisikaan uskottavia, jolloin niistä ei seuraisi odotettuja voittoja. Silloin kukaan ei uskaltaisi investoida lisävoittojen toivossa, ja seurauksena olisi ettei kokonaispäästörajasta seuraisikaan tehokasta resurssien allokaatiota. Jos tämä uskottavuusongelma olisi ollut läsnä ennen hiilidioksidipäästökaupan mahdollistamista, vesivoimaloihin ja vastaaviin ei olisi investoitu suhteessa enemmän kuin hiilivoimaloihin. Tästä olisi seurannut energian erittäin voimakas, vältettävissä oleva hinnannousu kun energiaa olisi tarvittu lisää (suhteellisen inelastinen kysyntä), päästöraja olisi kuitenkin tiukka, energian hinta nousisi siksi niin korkealle että päästöt laskisivat rajan alle puhtaasti tuotannon määrää muuttamalla eikä ongelmaa päästäisi kiertämään muuttamalla tuotantomuotoja (kärjistettynä, odotuksena ei olisi että ympäristöystävällinen tuotanto kannattaa, vaan että päästökaupan säästöt verotetaan pois ja voimala menee konkurssiin kun investointiin kuitenkin menee enemmän rahaa).

Päästökauppaan luotetaan jotta yrittäjyyden erittäin yleisluontoiset mekanismit saataisiin valjastettua jonkin päämäärän hyväksi, joten kääntäen yrittäjyydenvapauteen puuttuminen johtaa tässä erittäin yleisluontoisiin, hankalasti nähtäviin ja usein näkymättömiin haittoihin. Se ei ole hyvä ajatus, eivätkä sitä kannattavat ymmärrä sen enemmän taloutta kuin sen järkiperäistä sääntelyäkään.

torstaina, marraskuuta 17, 2005

www.ratemyboobies.com

Hyvä esimerkki siitä, kuinka taloudellisella sääntelyllä saadaan kaikenlainen marginaalikulttuuri tuhottua: www.ratemyboobies.com

Viittaan aikaisempaan kirjoitukseeni sääntelyn vaikutuksesta yrityksen kokoon.

keskiviikkona, marraskuuta 16, 2005

Tekoäly tulee

ALICE, eräs kehittyneimmistä tekoälyprojekteista, on pantu juttelemaan ihmisille Internetin välityksellä, osoitteessa www.alicebot.org. Sieltä vain etusivulta "Chat with A.L.I.C.E." Alice on varsin fiksu, ja siltä voikin kysyä englanniksi, josko sillä on varpaita, tai mitä kieliä se osaa.

Mielenkiintoisinta kuitenkin oli, kun kysyin tekoälyltä sen poliittisia mielipiteitä:
Human: What are your political views?
ALICE: I am a Libertarian.
Human: That is excellent!!!
ALICE: I'm glad we have that all cleared up.
Human: I'm also a libertarian.
ALICE: Also Let's end the war on drugs..
Human: Do you believe in capitalism?
ALICE: Yes I believe in it, do you?
Human: Yes I do, I think it's the right system for people to live in.
ALICE: Er. That's good information: Toni said he he or she think it is the right system for people to live in.

Human: How do you find socialism?
ALICE: I would search the web for it, if I didn't know the formula already.
Human: You know the formula for socialism?
ALICE: E=mc^2.
Human: That's not the formula for socialism!
ALICE: Please correct my mistake. What is the formula for socialism ?
Human: Socialism=slavery.
ALICE: What else is the formula for socialism?
Human: Socialism=totalitarianism
ALICE: That is a very original thought.
Human: No, it surely isn't, these ideas were propagated by such intellectuals as Friedrich Hayek long ago.
ALICE: Are you serious? Socialism totalitarianism is not these ideas were propagated by such intellectuals as Friedrich Hayek long ago?

Mikähän libertarismissa on sellaista, mikä viehättää tuollaisia putkiaivoja?

lauantaina, marraskuuta 12, 2005

Lasten oikeudet ja populismi

Enpä olekaan hyvään aikaan saanut tuherrettua mitään mielenkiintoista tänne. Se ei kyllä johdu kirjoittamisen puutteesta vaan oman kynnyksen nousemisesta, tallessa on varmaan 30 luonnosta aloitetuista posteista. Panenpa tänne nyt sitten vähän täytekamaa, jota puuhailin muualla lasten oikeuksiin liittyen.

Sain toisen käden kautta linkin vastaperustettuun addressiin osoitteessa www.lastenasialla.net. Olo oli jotenkin voimaton, kun luin addressia. Tuntuu vain, että maailmassa on niin paljon sählääviä ihmisiä, joilla on hirveä pelko kaikkea tuntematonta ja vierasta kohtaan, ja hirveä tarve kontrolloida kaikkea. Eikä näillä ihmisillä ole mitään halua oikeasti nähdä työtä hyvien asioiden eteen, tutustua aiheisiin, joista keuhkoavat, ja miettiä kuinka paljon hyvää he oikeasti tekevät, vai satuttavatko he ja tuhoavat juuri niitä asioita, joista ovat huolestuneet.

Ja sitten näitä ihmisiä vielä pullahtelee jatkuvasti puolin ja toisin, milloin he haluavat tiukempaa kuria lapsille, milloin villiin pörssiin tiukemmat pelisäännöt, milloin pornon pois telkkarista, milloin evoluutioteorian pois kouluista, milloin mitäkin. Ja kun nämä addressien aiheet ovat vielä sellaisia, jotka ovat pyörineet viimeiset parituhatta vuotta populismin aallolla, ja vaikka niiden esittämät väitteet on osoitettu vääriksi ja huoli aiheettomaksi, niitä silti vain syntyy lisää ja lisää. Tällaisina hetkinä on todella väsynyt olo, ja sellainen fiilis, ettei vain jaksaisi enää selittää uudelleen ja uudelleen.

Minua kyllästyttää jo tieteellisessä debaatissa jatkuva Humen giljotiininin väläyttely. Joo, tosiasioista ei voida johtaa arvoja, mutta eiköhän ihmisten arvot kuitenkin aika samanlaisia ole, mitä tulee siihen hyvään ja tasapainoiseen elämään. Pääosa ongelmista liittyy kuitenkin siihen, etteivät ihmiset ymmärrä niitä keinoja, miten siihen hyvään elämään pääsee käsiksi.

Jos lääkärisi toteaisi, että sinulla on syöpä, sinun pitäisi ottaa säteilyhoitoja, harva varmaan huudahtaa "HAA! Tosiasioista ei voi johtaa arvoväittämiä, teit loogisen päättelyvirheen!" ja osoittaa lääkäriään ivallisesti. Hanlonin partaveitsi kertoo, mihin kannattaa kiinnittää huomionsa, kun näkee pahoja asioita: ei kannata panna pahansisuisuuden piikkiin sitä, minkä voi helposti kuitata tyhmyydelläkin.

Koska olen ihan oikeasti kiinnostunut siitä, että tulevat lapseni joku päivä kasvavat onnellisiksi ja täysipainoisiksi ihmisiksi, yritänkin vähän avoimemmilla mielillä miettiä näitä faktapuolen asioita ja tutustua niihin, enkä hössöttää vain nykymenon kauheudesta ja tarpeesta palata äkkiä siihen vanhaan ja turvalliseen, jota ei nyt oikeasti ole edes olemassa.

Lähetin siis viikko sitten kyseisen lasten asialla -addressin ylläpitäjille kirjeen, johon en vieläkään ole saanut vastausta:
Hei!

Törmäsin sähköpostin välityksellä Internet-sivustoonne
http://www.lastenasialla.net/ ja kiinnostuin siitä. Olisin kuitenkin
halunnut tiedustella taustojanne vielä enemmän.

Ensinnäkin, painotatte kovasti "nykyisiä TV-ohjelmia" ja sitä, kuinka
rajuja ne ovat. Vertaus kuitenkin ihmetyttää minua, koska nykyiset
TV-sarjat ja muutenkin lasten toimintaympäristö ovat kovemmin
sensuroitu väkivallasta ja seksistä kuin ikinä. Ihan näin
lähihistoriasta voisin huomauttaa, että se TV-sarja, jossa "robotit
lentävät ja taistelevat", on tehty jo noin 25 vuotta sitten.

Saatikka, mitä vielä aikaisemman sukupolven lapset saivat kestää
joskus 1800-luvulla! Kansantarustot ympäri maailmaa sisältävät
groteskimpia väkivalta- ja kauhukuvauksia ja kovempia seksikohtauksia
kuin edes kaapelikanavien nykyelokuvat. Oletteko nähneet Akseli
Gallen-Kallelan maalauksia Kalevalasta? Esimerkiksi sitä, jossa vanha
Väinämöinen jahtaa Ainoa järvessä ja yrittää raiskata häntä? Tai sitä,
jossa Väinämöinen miestensä kanssa käy Louhen kimppuun?

Mikäli haluatte todella historiallista perspektiiviä tähän
keskusteluun, suomalaiseen Kalevalaan on tietysti vähän vaikea ottaa
etäisyyttä. Ovatko sen sijaan esimerkiksi Grimmin sadut tuttuja?
Eivätkö ne ole täynnä seksiä ja väkivaltaa? Eikö niissä ole
täydellisiä prinssejä ja prinsessoja ja muita "mahdottomia
roolimalleja"?

Eniten addressissanne minua kuitenkin häiritsee sen psykologiset
väitteet. Mielestänne lapset kopioivat "hyvin helposti" TV:stä
oppimansa "taisteluliikkeet ja paikkojen hajoittamisen" leikkeihinsä
ja omiin ajatusmalleihinsa. Tuohan on aivan hirveää lasten
aliarviointia!

Edes pienimmät TV:tä seuraamaan kykenevät lapset eivät ole niin
tyhmiä, etteivätkö he osaisi erottaa TV:ssä näytettävää fantasiaa ja
omaa käyttäytymistään. Lapset tietysti muksivat toisiaan ja
hajoittavat paikkoja, mutta tällaiset toimintamallit he kyllä keksivät
ihan itsekin ilman TV-sarjojen apua. Vai minkähän ihmeen takia
vanhempamme ja heidän vanhempansa eivät sitten ole satumaisen kieroon
kasvaneita?

Kaikki psykologiset tutkimukset, jotka itse olen lukenut saduista,
viittaavat juuri päinvastoin siihen, että mielikuvituksen ja fantasian
avulla on helppo käsitellä vaikeita tunteita ja oppia tosimaailman
monimutkaisia sosiaalisia käytäntöjä. Villit ja riehakkaat sadut ja
piirretyt ovat nimenomaan hyvästä, eivät pahasta.

Haluaisinkin tiedustella, onko joukossanne asiaan syvällisemmin
perehtyneitä ihmisiä? Kun esimerkiksi puhutte nykyisten TV-ohjelmien
rajuudesta, onko joukossanne asiantuntijoita, ketkä ovat tutustuneet
kulttuuriantropologiaan? Tai kun puhutte lasten hädästä, onko
joukossanne lasten kehityspsykologiaa tutkineita ihmisiä?

Ja lopuksi haluaisin kovasti muistuttaa, ettei lasten kasvatuksessa,
ei yhteiskunnallisissa asioissa eikä missään sosiaalisessa toiminnassa
ole menty niin kovasti pieleen kuin silloin, kun tekemisen into ja
muuttamisen tarve on kovempi kuin perehtyminen asiaan.

Mitä tulee henkilökohtaisiin näkemyksiini, tulen lukemaan omillekin
lapsilleni Grimmin satuja. Annan heidän myös katsoa iltauutisia
kanssani. En pyri suojaamaan heitä maailman julmalta puolelta vaan
näyttämään sen heille, sekä todellisena että satuna, pahaksi ja
hyväksi polarisoituna ja idealisoituna. Ja aina tulen pitämään heitä
kädestä kiinni ja tarjoamaan neuvoani, kun he sitä kaipaavat. Autan
oppimaan itse, enkä tarjoa valmista ratkaisua.

Ystävällisin terveisin,
käyttäytymist. yo. Toni Heinonen

perjantaina, marraskuuta 11, 2005

Tarpeellista aksiomatiikkaa

Jukka esitti blogissaan, että etiikan aksiomatisointi on huono ajatus. Olen tästä hieman eri mieltä, vaikka katsonkin että etiikan täsmällinen käsittely ei ole tarpeellista hyvän yhteiskuntajärjestyksen luomiseksi ja että sen paremmin laajempi liberalismi kuin tiukempi libertarismikaan eivät johda täsmälliseen, aksiomaattiseen yhteiskuntaetiikkaan.

Useimmat seurannevat lain kohdalla jonkinlaista pragmaattista oikeuspositivismia, jossa laki on käypää ja sitovaa kunhan se on tarpeeksi laajasti hyväksyttyä ja johtaa jollakin tavalla ymmärrettävään ja toimivaan yhteiskuntaan. Liberaalit eivät ole koskaan hyväksyneet tätä ajatusta laajimmassa muodossaan, vaan katsovat että lakia voidaan ja tulee arvioida korkeammin perustein. Laki on vain instrumentti jonka tulisi toteuttaa mielipideilmastosta riippumattomia, objektiivisia oikeushyveitä, joista yleisluontoisin ja ensisijainen on yksilönvapaus. Se on toissijainen varsinaiseen yhteiskuntaetiikkaan nähden. Tätä ei myöskään pidetä pelkkänä mielipiteenä tai makuasiana josta voidaan kiistellä, vaan nimenomaan eräänlaisena eettisenä faktana tai invarianttina: kullekin yksilölle kuuluu luonteensa puolesta vapaus täysin riippumatta siitä mitä mieltä hän tai muut ovat. Niinpä on ilmiselvää että liberalismi ei voi koskaan olla täysin pragmaattista vaan sillä on välttämättä jonkinlainen yhteiskuntaeettinen, teoreettinen selkäranka; se ei koskaan voi kannattaa puhdasta oikeuspositivismia tai esimerkiksi naiivia, rajoittamatonta kansanvaltaa, koska liberalismi aatteena toteaa tällaiset yhteiskuntajärjestyksen osat yksiselitteisesti virheellisiksi ja eettisiksi vääriksi.

Toisaalta Jukka on aivan oikeassa siinä että tästä ei vielä seuraa täydellistä, aukotonta yhteiskuntateoriaa. Vaikka vapaus olisi käyvän yhteiskuntajärjestyksen ensisijainen kriteeri, tämä ei vielä tarkoita että kaikki seuraisi suoraan vapaudesta tai että kaikki seikkaperäiset tavat käsittää vapaus olisivat sisäisesti täysin ristiriidattomia. Vanhaliberalismi itse asiassa lähtee pitkälti juuri tällaisesta epätäydellisyyden ajatuksesta. Laissez-faire merkitsee täsmälleen sitä, että vain hyvin pieni osa yhteiskunnallisesta toiminnasta katsotaan valtion, lain, keskitetyn ohjailun tai vallankäytön asioiksi, eikä valtaosassa asioita vaadita että niiden tarvitsisi seurata poliittisista päämääristä. Päin vastoin, liberaalissa maailmankuvassa suurin osa asioista tapahtuu vain omalla painollaan, kansalaisyhteiskunnan piirissä, arvaamattomasti ja laajan valinnanvapauden tähden vain äärimmäisen laajoissa rajoissa. Sama pätee myös lakiin: liberalismi on perinteisesti vaatinut tiukkoja mutta yleisluonteisia rajoitteita julkiselle vallankäytölle, ei niinkään ajanut mitään tiettyä poliittista agendaa tai täsmällistä yhteiskuntasuunnitelmaa niissä asioissa jotka edelleen jäävät julkiseen päätösvaltaan. Lähestymistapa on ollut hyvin käytännönläheinen: liberalismi lähti alunperin vastustamaan selkeitä, tiukasti rajattuja ja poikkeuksellisen painostaviksi koettuja perinnäisoikeuksia, kuten kirkon ja aatelisten ylivaltaa. Koherentti yhteiskuntaetiikka seurasi vasta myöhemmin. Ja on vielä niinkin, että liberalismiin on aina kuulunut valistustraditio, jossa omia päätelmiä epäillään ja tiedon katsotaan kehittyvän jatkuvasti. Tuskin kukaan klassisista liberaaleista olisi mennyt väittämään omaa ymmärrystään yhteiskunnan toiminnasta täydelliseksi, hahmotelmaansa toivottavasta yhteiskunnasta lopulliseksi sanaksi väittelyssä tai yhteiskuntaetiikkaansa täysin ristiriidattomaksi.

Niinpä liberaalit ovat kautta aikojen toisaalta vastustaneet laillista mielivaltaa yleisiin eettisiin periaatteisiin ja teoriaan vedoten, mutta toisaalta myös pitäneet teoriansa nimenomaan yleisellä, ei yksityiskohtaisella, tasolla. Liberaali voi hyväksyä erittäin monenlaisia käytännön toteutuksia aatteestaan, kunhan ne ovat tulkittavissa niin että yleistä vapausoikeudellista perusperiaatetta seurataan. Niinpä esimerkiksi itse katson olevani täysiverinen markkinaliberaali siitäkin huolimatta että näen tietyt interventiot hyödyllisiksi, ja täysiverinen minarkisti siitäkin huolimatta että taatusti muuttaisin anarkokapitalistiseen maahan (vai "alueelle"?) jos tuo vaihtoehto osoittautuisi toimivaksi.

Blogipostissaan Jukka ei siis puhukaan yhteiskuntaetiikasta yleisesti, vaan nimenomaan liberaalin teorian rajatapauksista, yksityiskohdista ja niin sanotuista pelastusvene-esimerkeistä. Entä jos naapurisi todella haluaa rakentaa kellariinsa ydinreaktorin? Tällaisia esimerkkejä käytetään kahdesta syystä. Ensimmäinen on se että kilpailevaa aatetta edustava kuvittelee esimerkin kaatavan liberaalien yleisen periaatteen. Näin ei kuitenkaan ole: paitsi että kyseessä on tavattoman harvinainen ja keinotekoinen erityistapaus, lopultahan anarkokapitalistisen ydinreaktorinkin ongelma olisi siinä, että siitä aiheutuisi suoria, objektiivisesti kvantifioitavissa olevia riskejä naapurin terveydelle ja hyvinvoinnille joita naapuri ei ehkä ole valmis hyväksymään, mutta joihin hänen ei annettaisi vaikuttaa. Toisin sanoen, yksipuolinen päätös rakentaa reaktori rajoittaisi selvästi naapurin oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen ja hänen vapauttaan hallita omaa ruumistaan. Se on nimenomaan vapausoikeudellinen ongelma, vaikka kaikensortin sosialistit eivät ehkä tätä pragmaattisen utunsa läpi näekään.

Tästä seuraa sitten toinen syy moisiin esimerkkeihin: liberaalin yhteiskuntaetiikan pitäisi periaatteessa olla järkiperäistä, johdonmukaista ja ristiriidatonta, mutta tässä yksilönvapauden määritelmästä onkin löytynyt pieni aukko. Silloin kun läsnä on merkittävä tekninen ulkoisvaikutus, vapausoikeudet voivat joutua ristiriitaan koska resurssit eivät olekaan jaettavissa riittävän selvästi eri yksilöiden erilliseen päätösvaltaan vaan ulkoisvaikutus välttämättä kytkee yhden yksilön päätösten seuraukset toisen hyvinvointiin ja hänen hallinnassaan oleviin resursseihin. Tarkemmin katsoen yksilönvapauden teoria nojaa osittain esimerkeille, päättelyille ja historialliselle taustalle jotka olettavat että yksilöiden päätökset eivät ole tällä tavalla väistämättömästi liitännäisiä, vaan päin vastoin ovat liittyneet toisiinsa nimenomaan poliittisen päätöksen, vallan, tavan ja muiden vastaavien inhimillisten tekijöiden kautta. Toisin kuin vaikkapa naisten tasa-arvon kohdalla, vapaus ei tässä ole laajennettavissa sillä että jollekulle annetaan hänelle kuuluva oikeus päättää omista asioistaan, koska päätettävänä oleva asia on välttämättä luonteensa puolesta sellainen että se vaikuttaa molempiin eikä pelkkä lainmuutos voi vaikuttaa teknisiin tosiasioihin. Jos asiaa käsitellään yksityisomistuksen tai suvereenin vapauskäsitteen termein, yksilöiden oikeudet joutuvat ristiriitaan ja joudumme puhumaan nimenomaan oikeuksien allokaatiosta. Peli on yhtäkkiä nollasummaista mitä se ei yleensä ole; yhden oikeus päättää yhteisestä asiasta on välttämättä toiselta pois. Siksi tällaisia esimerkkejä mielellään käytetään myös libertaarien sisäisessä diskurssissa jossa tavoitteena on koetella ja hioa yhteistä teoriaa.

Yleisellä tasolla on liberaalille herttaisen yhdentekevää kenelle oikeus päättää reaktorista allokoidaan. Vapaushan on alusta saakka määritelty maksimaaliseksi yksilölliseksi päätösvallaksi jota rajoittaa vain toisten vastaava vapaus, joten kun toisten vapaus sitten joissakin tällaisissa harvoissa asioissa todella rajoittaa sellaistakin oikeutta jota useimmissa muissa tilanteissa pidettäisiin itsestäänselvänä, ongelma ei ole suuren suuri. Vapauden tarkat rajat vain asettuvat hieman eri tavalla. Tässä useimmat liberaalit luultavasti käytännöllisin perustein rajoittaisivat oikeutta aiheuttaa toisille riskejä rakentamalla reaktori. Vapautta yleisenä periaatteena ja ensisijaisena päätöskriteerinä useimmissa asioissa tämä ei häiritse millään tavalla, vaan päin vastoin edistää aivan järjen rajoissa yhtäläistä vapautta. Näemme että anarkistireaktorin ongelma on itse asiassa formuloitavissa ja ymmärrettävissä paljon täsmällisemmin nimenomaan päätösoikeuksiin, taloudellisiin ulkoisvaikutuksiin, vapauteen ja vastuuseen liittyvän liberaalin raamin kautta kuin muuten.

Tästä sitten viimein päästään siihen minkä takia aksiomatiikka on mielestäni kuitenkin korvaamatonta. Kun puhumme oikeellisesta laista, meidän pitäisi pystyä perustelemaan kantamme ja käyttämään hyväksi mahdollisimman laajapohjaista ja täsmällistä tietoa yhteiskunnan toiminnasta. Vaikka tällaiset nollasummapelit ovatkin harvinaisia ja toisarvoisia, monet eivät todella näe tätä, eivät ymmärrä miksi tämä tilanne on poikkeuksellinen, eivätkä siis ymmärrä miksei kaikkia asioita voitaisi käsitellä samalla tavalla liitännäisinä, mielivaltaisina päätösongelmina kuin reaktorin rakennusoikeutta. Sanalla sanoen, useimmat eivät ymmärrä yhteiskunnan toimintaa koska heillä ei ole toimivaa yhteiskuntateoriaa. Ja kun ulkoishaitoista ja vastaavista kuitenkin pystytään rakentamaan esimerkkejä joissa naiivi liberaali teoria joutuu hankaluuksiin, liberaalin pitää pystyä selittämään miksi koko hänen ajatusrakennelmansa ei kaadu ongelmaan, ja mieluiten vielä vastaamaan siihen miten tämä nimenomainen ongelma on hallittavissa. Niin useimmat liberaalit pystyvätkin, omista lähtökohdistaan ja nimenomaan omista aksioomistaan. Me pystymme tekemään näin nimenomaan koska meillä on hyvä teoreettinen, yhteiskuntaeettinen, aksiomaattinen ymmärrys tilanteesta, emme siitä huolimatta. Voi olla että pragmaattisemman politiikan kannattajat kykenevät selkäytimestä vastaamaan tähän nimenomaiseen ongelmaan näennäisen tyydyttävästi, mutta samalla on satavarmaa että yleisiä yhteiskunnallisia lainalaisuuksia he eivät näe eivätkä siis pysty sanomaan kovinkaan paljon siitä miten laki kokonaisuudessaan pitäisi rakentaa.

Jos liberaali siis romuttaa aksioomansa tai peäti kieltäytyy täysin teoreettisesta ajattelusta, hän voi lopulta vain hävitä. Aksioomilla on oikeasti väliä, koska ne ovat oivia käsitteellisiä apuvälineitä, jotka auttavat merkittävästi hahmotettaessa yhteiskunnan toimintaa ja kehitettäessä omaa ymmärrystä ympäröivän maailman todellisesta luonteesta. Ongelma ei ole siinä, että aksioomia on, vaan siinä että niitä väärinkäytetään tai ne otetaan liian tosissaan. Aksioomat eivät ole ylhäältä annettuja a priori -totuuksia tai täydellisiä kuvauksia maailman toiminnasta, vaan lähtökohtia abstraktille, yksinkertaistavalle ajattelulle ja teorianmuodostukselle. Aksioomat ovat hyödyllisiä koska ne pakottavat tavaamaan omat oletukset auki ja järjestämään omat ajatukset kunnolla. Niistä seuraavat teoriat ovat hyödyllisiä koska niillä ja niiden tukemalla tieteellisellä menetelmällä voidaan mallintaa maailman toimintaa paremmin kuin ilman. Ilman merkittävää määrää tällaista teoreettista tietoa pystyisin tuskin esimerkiksi näkemään reaktoriesimerkin läpi, pelkistämään sitä rajatuksi ongelmaksi joka esiintyy vain erityistapauksissa, selittämään vastaväittäjälle miten ongelmasta voidaan selvitä, tai valottamaan miksi se ei kaada vapausaatetta. Silloin sekä häviäisin väittelyn että jättäisin aatteeni tyhjän päälle. Kumpikaan ei tietenkään ole aatetta ajatellen hyvästä.

torstaina, marraskuuta 10, 2005

Kaiken aksiomatisointi

Kirjoitin henkilökohtaiseen blogiini aiheesta, joka tuntuu vaivaavan libertaaripiirejä ikuisesti: Typerät dilemmat erilaisissa hatustavedetyissä skenaarioissa ja vielä typerämmät yritykset vastailla niihin.

http://paatos.blogspot.com/2005/11/aksiomaattisesta-etiikasta.html

perjantaina, marraskuuta 04, 2005

Luotot ja konkurssi

Viime aikoina olen pariin otteeseen yrittänyt ostaa Amazon UK:sta kirjoja Visa Electronillani, onnistumatta. Nyt saamatta näyttää jäävän gradun aloitteluun tarvittava oppikirja, eli tilanne alkaa sapettaa pahemman kerran. Niinpä tein jotakin hyvin epätyypillistä itselleni: pistin sisään ensimmäisen oikean luottokorttihakemukseni. Sitten tuli mieleen, että luotoista ja niiden ongelmista on muutenkin puhuttu paljon, eli että niistä voisi sanoa pari sanaa.

Ilmeisestikin monille on epäselvää missä oloissa velkaa on järkevää ottaa. Tasapainossa olevilla rahamarkkinoilla velka on aina korkoa vastaan hankittua nykyistä ostovoimaa, joka on tänä päivänä joltakulta toiselta pois ja tulevaisuudessa korolla lisättynä itseltä pois ja lainaajalle lisää. Siksi lainanotto on järkevää vain jos nykyinen kulutus on jostakin syystä niin paljon arvokkaampaa kuin tuleva, että siitä kannattaa maksaa koron suuruinen preemio. (Ja päin vastoin, lainan antaminen on kannattavaa vain jos korko ja rahan odotettu tuleva ostovoima tekevät yhdessä kulutuksen lykkäämisestä tulevaisuuteen kannattavampaa kuin kuluttamisesta nyt.) Siksi on selvää, että lainaa kannattaa ottaa vain jos on odotettavissa, että nykyinen kulutus tuottaa jotakin sellaista merkittävää hyötyä jota tuleva kulutus ei voisi.

Tästä saadaan ensimmäinen merkittävä peukalosääntö: lainaa ei tule ottaa kuin tuottaviin tarkoituksiin. Laina on kannattava valinta vain jos siitä jää seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon nähden käteen jotakin todellista, reaalista voittoa jota ei olisi pystytty saavuttamaan ilman lainanottoa. Helpoin esimerkki ja terve vertailukohta on yritystoiminta: sijoitus tuotantovälineisiin on järkevä vain jos välineen odotettu tuotto ylittää markkinakoron joka välineen ostamiseen tarvittavasta lainasta joudutaan maksamaan sekä välineen kulumisesta aiheutuvan pääoman vähittäisen häviämisen. Jos kone ei elinikänsä yli tuota riittävästi korkojen ja kulumisen takaisinmaksuun, niin että lopussa vimpaimen arvo on vähintään jäljellejäävän lainapääoman suuruinen, vehjettä ei kannata hankkia.

Vähemmän helppo esimerkki löytyy kestävistä kulutushyödykkeistä. Lainavaroin rahoitettu sijoitus uuteen televisioon voi olla järkevä sen tuottaman viihteen tähden, koska viihteestä ei päästä nauttimaan ennen kuin televisio on ostettu ja siksi tietty määrä viihdettä jää saamatta jos pääoma kerätään säästämällä. Nimenomaan nykyinen kulutus on siis tässä arvokasta. Monimutkaisemmaksi tilanteen tekee se, että television tuottamaa palveluvirtaa on hankala myydä avoimilla markkinoilla, sille ei siis välttämättä ole markkinahintaa joka auttaisi sijoituksen tuottavuuden arvioinnissa, ostajan halut ja tarpeet eivät lopputuotteiden kohdalla muutenkaan välttämättä ole samoja kuin markkinoiden keskimäärin, ja siksi lainanoton kannattavuuden joutuu yleensä arvioimaan näppituntumalta. Tällaisissa sijoituksissa peukalosääntö voisi olla, että kodinkoneen säästämä aika (arvotettuna vaikkapa omalla tuntipalkalla) tai vaihtoehtoisen, ostajan mielestä suunnilleen "yhtä hyvän" viihteen rahalliset kustannukset (esim. elokuvaliput) ovat niin merkittäviä, että oman laitteen ostaminen säästää itse asiassa rahaa. Tältä kantilta on helppo nähdä, että lainaa ei lähtökohtaisesti kannata ottaa jollei odotettavissa ole että vielä viimeisenkin lyhennyksen aikaan kädessä on jotakin niin tuottavaa, että päivittäinen hyöty kattaa lainan kustannukset. Television, auton, kodin tai koulutuksen kohdalla näin usein on, kun taas päivittäisiin menoihin tuhlatun kulutusluoton kohdalla ei oikeastaan ikinä.

Järkevä yksilö ei siis ota velkaa haihtuviin, ohimeneviin tarpeisiin, vaan vain sellaisiin joista jää jotakin tuntuvaa, tuottavaa ja kestävää käteen. Kääntäen tästä seuraa, että järkevät yksilöt eivät itse asiassa juurikaan tarvitse luottoa joka on riittävän kätevää nimenomaan heräteostoksiin, eli siis käytettävissä suoraan kortin avulla. Niinpä korttien käyttäjiksi keräytyy keskimäärin poikkeuksellisen hölmöä porukkaa, ja keskivertohelpon korttiluoton riskipreemiot nousevat saman tien pilviin. Varsinkaan tällaiseen hintaan järkevät ihmiset eivät luottoa ota. Koska kortteja kuitenkin käytetään myös legitiimeihin tarkoituksiin, esim. transaktiokustannusten helpottajina, tyypillisen kortin maksurakenne on poikkeuksetta sellainen että minimipituinen luotto on halpaa ja pitkäaikainen suhteettoman kallista. Niinpä järkevät ihmiset käyttävät kortteja maksukortteina, eivät varsinaisina luottokanavina, ja tämä porras seuraa nimenomaan siitä että joukossa on myös paljon niitä jotka eivät ole raha-asioissaan erityisen järkeviä.

Tästä päästään sitten sulavasti seuraavaan aiheeseen. Yllä totesin jo, että tuotantovälineen tuoton pitää kattaa korot ja kuluminen niin että arvo kattaa lopussa vähintään velan pääoman. Mutta tämähän on täysin vaihdannaista sen kanssa, että joku muu ostaisi vehkeen ja vuokraisi sen sinulle koron suuruista summaa vastaan tietyksi ajaksi. Siksi voidaan sanoa, että korko onkin itse asiassa pääoman vuokra ja lainanotto kannattavaa vain jos korko on pienempi tai yhtäsuuri kuin ostetun asian vuokraaminen. Sekä vuokraaminen että lainanotto ovat toisaalta tapoja erottaa tietyn hyödykkeen tuottaminen ja omistus sen käytöstä, toisaalta tapoja hallita hyödykkeiden jakamattomuuksia. Tasapainossa tietyn vimpaimen vuokra ja sen ostamiseen vaaditun lainan korko ovat samat, kun epätasapainossa taas voi olla että joko vuokraamalla tai lainaksi ostamalla voi tehdä voittoa; tällainen arbitraasi juuri pitää markkinat tasapainossa, ja kannustaa omistajaa tuottamaan myös jakamattomia hyödykkeitä sekä allokoimaan niistä seuraavia palveluvirtoja optimaalisesti. Ajatuksesta seuraa heti uusia peukalosääntöjä. Jos esimerkiksi et olisi valmis vuokraamaan televisiota tiettyyn hintaan, teet melkoisen typeryyden mikäli olet valmis ostamaan sen kulutusluotolla jonka kokonaiskorko tulee kalliimmaksi; hinnat, vuokrat, palkat ja muut ovat olemassa täsmälleen jotta tällainen vertailu olisi helpompaa, ja useimmiten korttiluoton hinta kertoo yksiselitteisesti ettei se ole suhteessa hyvä sijoitus.

Edelleen, jos vuokraat jotakin ja luottoa on saatavilla, tasapainon vuokran ja luoton koron välillä pitäisi määräytyä niin että voitto on mahdollisimman suuri. Jos vuokraaminen yhtäkkiä halventuu, kannattaa myydä tavaroita pois ja ottaa korvaava juttu vuokralle. Tai päin vastoin, asunnon ostaminen on kannattavaa mikäli raha joka menee lainan korkoon ja asunnon arvon ylläpitoon samalla tasolla alittaa yhteensä vastaavan asunnon vuokran. Tämä ajatus vahvistaa heti aiemmin sanottua: järkevät ihmiset eivät sijoita kuin juttuihin joista jää jotakin sellaista käteen, että se kullakin ajanhetkellä kattaa velan koko pääoman. Ja jos näin sitten on, yleensä velan saa huomattavasti alhaisemmalla korolla kuin kulutusluottona kun ostettu kapistus voidaan suoraan (esim. asuntojen kiinnelainat) tai epäsuorasti (esim. omistetusta varallisuudesta, erityisesti säästöistä, pysyvistä tulovirroista ja niiden järkevästä hallinnasta seuraavat alhaiset riskipreemiot pankkilainalle) pantata lainan takeeksi; ja kääntäen, jollei tämä onnistu, pitää jälleen kysyä oliko velka itse asiassa järkevä valinta.

Itse asiassa on niinkin, että tällaisessa tilanteessa kannattaa aivan vastaavasti antaa omia tavaroita vuokralle toisille, ja ehkä jopa tiettyyn mittaan ostaa lisää vuokrattavaa lainarahalla. Juuri tästähän esimerkiksi konevuokraamoyritykset ja vuokra-asuntoyhtiöt syntyvät. Sitten päästäänkin jo eteenpäin siihen, että pois maksettu lainapääoma ja säästöön kertyvä omaisuus ovat periaatteessa täysin vaihdannaisia. Kun maksat lainaa pois, säästyt koroilta, kun taas säästetty omaisuus on mahdollista sijoittaa tavalla joka tuottaa korkoa. Se millä puolella viivaa kulloinkin ollaan määräytyy yleisellä tasolla tasapainosta omien kulutustarpeiden, sijoitusmahdollisuuksien ja saatavissa olevan lainan koron välillä; käytännössä tuottavien sijoitusmahdollisuuksien olemassaolo johtaa poikkeuksetta siihen että säästäminen jossakin muodossa on kannattavaa ja velan ylläpito kannattavaa ainoastaan poikkeuksellisen tuottaviin, kestäviin tarkoituksiin joita ei suoraan pystytä rahoittamaan säästöistä. Useimmiten nämä seuraavat jakamattomuuksista (esim. autoja ei voi ostaa kilohintaan), markkinoiden keskimääräisistä arvotuksista poikkeavista preferensseistä (esim. itselleni nörttinä oma tietokone on tavattoman paljon arvokkaampi kuin monille muille) tai markkinoiden epätasapainosta johtuvista hyödyntämättömistä arbitraasimahdollisuuksista (näin syntyy yrityksiä).

Tästä näkökulmasta pankkien ja muiden luotottajien myyntipuhe näyttäytyy aivan uudessa valossa. Usein siinä korostetaan, että luotto mahdollistaa tulojen ja menojen tasoittamisen ajassa. Totta tämäkin, mutta valitettavasti tässä sekoitetaan kaksi erillistä asiaa. Jos oma tulotaso on vaihteleva ja sitä halutaan tasata, pelkän tasauksen osalta kyse on vakuutuksesta jonka odotusarvoinen hinta täydellisillä markkinoilla on tavalliseen tapaan nolla; lähtökohtaisesti vakuutus maksaa yhtä paljon kuin odotusarvoinen hyöty on, ja vain varianssi on pienempi. Siksi pelkästään tulontasauksesta lähtevä argumentti johtaisi siihen että puolet ajasta ollaan velanantajina, puolet ajasta ottajina, ja keskimäärin korkovoitot kattaisivat korkotappiot. Hyvää syytä velkaantua in toto ei seuraa yhtään sen enempää kuin hyvää syytä säästääkään, joten varsinainen luotonotto ja -anto pitää edelleen perustella investointien tuottavuudella, ei tulontasauksella. Ajallinen variaatio säästö- ja lainanottomahdollisuuksissa luonnostaan kytkee tällaiset vakuutukset intertemporaalisiin allokaatiopäätöksiin ja siis luottomarkkinoihin, mutta kriteerit keskimääräiselle luottobalanssille tulevat muualta.

Niinpä hinta on edelleenkin mielekästä maksaa vain jos vastaavan sijoituksen tuotto on suurempi, eli aina pitäisi miettiä mikä se sijoitus täsmälleen on jota velaksi ollaan rahoittamassa. Suurten, kestävien kertaostosten kuten auton kohdalla sijoitus ja sen tuotto ovat varsin käsiintuntuvia, kun taas kulutusmahdollisuuksien tasauksen kohdalla sijoitus on hyvinvoinnin, työkyvyn ja vastaavan tasainen ylläpito, jonka tuottavuus voi vaihdella suuresti ja olla jopa täysin kuvitteellista. Puhtaissa kulutusluotoissa tietyssä mielessä sijoitetaan omaan inhimilliseen pääomaan (ts. minä työntekijänä) jonka tulevaa tuottavuutta (ts. palkka) pantataan erilaisten laillisten ja yhteiskunnallisten työkalujen (lainanottajan hyvä maine, luottotiedot, perintätoimet, konkurssi, jne.) avulla sijoituksen rahoittamiseen käytetyn lainan takeeksi. Siksi tällaisessa lainanotossa pitäisi aina miettiä, nostaako sijoitus sittenkään oman inhimillisen pääoman arvoa ja siis sen tulevaa tuottavuutta niin paljon että se kannattaa (esim. ravintolailta tai jokin mukava pikkuostos ei tee näin ellei se suorastaan estä yksilöä vaipumasta työkykyä heikentävään masennukseen), ja esimerkiksi ottaa vakavasti se mahdollisuus että tulevan tuottavuuden panttaaminen voi jo sinänsä heikentää omaa inhimillistä pääomaa: kun tuleva tulotasosi ja hyvinvointisi takaisinmaksun tähden heikkenee, niin helposti heikkenee työkykysikin, mikä sitten voi johtaa varsin ikävään kierteeseen. Tietyssä mielessä voidaan jopa sanoa, että tässä lainataan tulevaa itseä tuotantovälineenä nykyitselle, jolloin toimijoiden intressit eivät välttämättä täysin kohtaa, ja lainattu resurssi voi siksi kulua pahemmin kuin tuleva itse "omassa" käytössään suvaitsisi; teknisin termein ylivelkaantuminen on intertemporaalisen myopian seuraamus.

Koska ylivelkaantumista nyt sitten esiintyy, irrationaalinen lyhytnäköisyyskin mitä ilmeisimmin on todellinen ilmiö. Säästämishyve ja vastaavat perinnäisnormit ovat kulttuurisia, moraalisia mekanismeja joilla sitä pyritään helpottamaan, positiiviset luottoluokitukset, lainasopimukset ja vastaavat ovat laillisia työkaluja joilla suhteessa rationaalisemmat yksilöt kannustetaan toimimaan harmonisesti yhteen intertemporaalisissa allokaatiopäätöksissä, ja maksuhäiriörekisterit, konkurssit ja niiden tapaiset instituutiot sitten hätävaroja, jotka erottelevat myooppiset yksilöt muista, pitävät kirjaa siitä kuka on kokeellisen todistusaineiston nojalla osa mitäkin ryhmää ja hallitsevat myopian laajempia yhteiskunnallisia seuraamuksia siellä missä sitä esiintyy. Niiden tehtävänä on siirtää lyhytnäköisyyteen liittyvää tarpeellista tietoa niin, että siitä kärsivän yksilön velkataakkaa kontrolloidaan myös ulkoapäin samalla kun muut saavat tehdä päätöksensä yksilöllisesti ja vapaasti; jos joku on velkaantumassa niin pahasti ettei hän pysty maksamaan velkojaan takaisin, katsotaan, että hän on alittanut rationaaliselta toimijalta edellytetyn tason, hänet voidaan kertaluontoisesti päästää veloistaan, riski voidaan allokoida luotonantajalle jonka olisi pitänyt tietää paremmin, hintana on varallisuuden täydellinen menetys jottei konkurssimekaniikkaa voida hyväksikäyttää, ja tästä eteenpäin yksilön maine epäluotettavana luototettavana seuraa häntä ainakin kunnes hän osoittaa kasvaneensa pitkänäköisemmäksi.

Niinpä konkurssin kriteerit ovat selvät. Jos realisoimalla yksilön koko varallisuus ja diskonttaamalla hänen odotettavissa olevat tulonsa (ml. epätavalliset, kenties vastenmieliset, mutta tavallista tuottavammat tulonansaintitavat, tietyissä rajoissa) riittävän pitkältä ajalta ei pystytä maksamaan kaikkia velkoja korkoineen pois tässä ja nyt, yksilö on selvästikin tehnyt irrationaalisia päätöksiä ja hänet voidaan vapauttaa veloistaan. Niin pitäisi tehdä pikimiten jotta vahinko ei kertautuisi kun rationaalisemmille tarkoitettua laillista puitetta (ja siitä seuraavaa markkinamekaniikkaa) sovelletaan irrationaaliseen, luotottajan pitäisi vain sovinnolla kuitata tappiot jotka hän kuitenkin olisi myös toiminnallaan voinut estääkin, ja ylivelkaantuneen toipumisen ja kasvun pitäisi alkaa välittömästi, kuitenkin sillä rajauksella että nyt häneen ei enää oletusarvoisesti voida luottaa järkevänä, vastuullisena luototettavana. Tämä päättely tekee itsestäni henkilökohtaisen konkurssin, velkasaneerausmenettelyn ja ylivelkaantuneiden laillisen erityiskohtelun kannattajan. Libertarismiin nähden tämä on tietyssä mielessä poikkeus -- konkurssihan on selvä rajaus sopimusvapauteen -- kun taas perinteiseen valistuksen ajan vanhaliberalismiin nähden ei -- yksilöllinen vastuu on edelleen erittäin merkittävä ja poikkeus lähtee selvistä, havaittavissa olevista ongelmista joita korjataan jälleen kerran yksilötasolla, yksilöiden oikeuksien järkiperäisellä allokaatiolla.

Samalla ylläoleva myös selittänee sen, miksi en hakenut Visaani varsinaista pyörivää luottoa: velanotto on nähdäkseni perusteltavissa vain harvoin, useimmiten kulutusluotot eivät ole oikea tapa toteuttaa sitä, kevytkenkäiseen velanottoon pitäisikin liittyä merkittäviä yhteiskunnallisia seuraamuksia joihin en totisesti halua törmätä, enkä oikein ymmärrä mikseivät ihmiset laajemmin tajua niitä lukemattomia ylläkuvatun tapaisia selviä peukalosääntöjä joita velanottoon liittyy. Fiilisperustainen velanotto puhdasta kulutusta varten on niin ilmiselvästi kannattamatonta, etten voi kuin ihmetellä sitä kuinka monet kyseiseen rumbaan nykyään lähtevät, vastoin käypää tapaa ja perimätietoa. Itse vältän mieluummin jo kiusausta, eli Visaakin haen ainoastaan siksi että ilman sitä tietyt ostokset ovat kamalan hankalia maksaa. Se on minulle puhdas maksuväline, ei luottokanava, ja hankin sen puhtaasti jotta pystyisin säästämään transaktiokustannuksissa ja kauempaa tilattujen tuotteiden hinnassa. Tällaisessa käytössä "luottokortti" onkin sitten jo varsin hyvä ratkaisu: kunhan kortti nyt saapuisi, säästäisin jo ensimmäisen ostokseni hinnassa kortin koko vuosimaksun verran.