Sopeuttaminen - kompromissi vai alistuminen?
Tämänpäiväisen (27.9.2009) Helsingin Sanomien artikkelissa Maahanmuuttajat unohtuvat uusien asuinalueiden suunnittelussa (sivulla A11) muistutetaan maahanmuuttajien vähäisestä huomioimisesta uusia asuinalueita suunniteltaessa. Artikkeli tuo ilmi, että varsinkin pääkaupunkiseudulle on syntynyt muslimimaahanmuuttajien omia keskittymiä.
Yhdyskuntasuunnittelun professori Kimmo Lapintie pitää tällaista kehitystä uhkaavana:
"Uhka eriytymiseen on olemassa, koska kaupunkisuunnittelussa ei oteta huomioon heidän kulttuuriaan, tarpeitaan ja toiveitaan."
Toisin sanoen Kimmo Lapintie pitää maahanmuuttajien eriytymisen syynä sitä, ettei heille rakenneta heidän kulttuuriaan vastaavaa ympäristöä asuntoineen ja erillisine uskonnonhrajoituspaikkoineen. Tämäkö ei sitten johtaisi eriytymiseen? Jos jollekin asuinalueelle rakennetaan veronmaksajien rahoilla esimerkiksi moskeija ja muslimien tarpeita vastaaviksi suunniteltuja asuntoja ja rakennuksia, tämä alue eriytyisi vielä entisestään. Vaikka kyse olisi hyvin pienestäkin korttelista, tällainen alue saisi islamilaisen leiman ja alkaisi houkuttelemaan muslimeja karkottaen pois suomalaisia sen ympäriltä.
Täytyy ehdottomasti tähän väliin mainita, ettei se olisi paheksuttavaa, jos tämä tapahtuisi itse muslimien omilla rahoilla. Jos muslimeista muodostuu potentiaalinen kuluttajaryhmä, heidät noteerataan markkinoilla, eikä heidän tarpeidensa tyydyttämiseen tarvita valtiota. Sama pätee yhtä lailla kaikkien muidenkin kulttuurien edustajiin. Kun yksilöistä koostuvat yhteisöt joutuisivat suhteuttamaan halunsa käytettävissä oleviin varoihinsa, he tietäisivät itse suunnittelevia virkamiehiä paremmin, mitä he ensisijaisesti haluavat ja tarvitsevat. Näin säästyisi voimavaroja oikeasti kannattavaan toimintaan.
On hienoa, että maassa jo asuvat vierasperäiset ihmiset halutaan integroida suomalaiseen yhteiskuntaan. Harva on tästä eri mieltä teoriatasolla. Integroimisen tarkoituksena olisi ensisijaisesti sopeuttaa vierasperäiset ihmiset vallitsevaan kulttuuriin. Sopeutuminen on verrattavissa kompromissiin, jossa molemmat osapuolet joustavat pyrkimällä molemminpuolisesti ymmärtämään toisiaan. Käytännössä edellä mainittu esimerkki integroimisesta jää kuitenkin vastaamaan vielä vajaampaa mallia, jossa toinen osapuoli joutuu antamaan enemmän periksi, ja toisen ei tarvitse joustaa. Tämä on hyvin kaukana idealistisesta monikulttuuri-intoilijoiden unelmasta, joka olettaa kulttuurien yhteentörmäysten johtavan jonkinlaiseen synergiaan, jossa molemmat voittavat. Tällainen tehoton "integroiminen" on kaiken lisäksi kallista.
Tässä tapauksessa suomalaiset ovat heitä, jotka joutuvat antamaan periksi. Integroiminen, jossa suomalaisten veronmaksajien rahoilla rahoitetaan vieraan kulttuurin ylläpitämistä rakentamalla mm. vieraan uskonnon harjoittamiseen tarkoitettuja rakennuksia ja näitä varten suuria parkkipaikkoja kannattavan liiketilan sijaan on verrattavissa alistumiseen. Kun toinen osapuoli saa säilyttää ylpeytensä ilman että sen tarvitsee oppia joustamaan, on yhä vaikeampaa saavuttaa sitä synergiaa, joka muuttaa kompromissin rakentavaksi yhteishengeksi.
Oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon nimissä tulee myös pohtia nykyisen kristillisen kirkon itsestäänselvyyttä suomalaisessa kulttuurissa. Jos luterilaisen kirkon ja valtion suhde tulee pysymään yhtä vankkana, muut kasvavat uskontokunnat alkavat vaatimaan myös vastaavanlaista erityisasemaa. Suomessa saattaisi olla tulevaisuudessa useita valtiollisia uskontoja, tai joku nimeltä mainitsematon uskonto pyrkisi syrjäyttämään luterilaisen kirkon erityisaseman. Erityisasema erityisoikeuksineen on aina tyrkyttämistä ja syrjintää niitä kohtaan, jotka jäävät paitsi suosimisesta.
Jos kaavoitusten yhteydessä päätetään rakentaa veronmaksajien rahoilla jonkin tietyn vähemmistön kulttuurin mukaista ympäristöä, vaarana on, että esimerkiksi uskonnon A edustaja joutuu vastentahtoisesti tukemaan vakaumuksensa vastaista tai pelkästään siitä eroavaa uskontoa B. Tilannetta voitaisiin verrata siihen, että viheraktivisti joutuisi antamaan rahaa naapurilleen uuden citymaasturin ostamista varten. Verovarojen kollektiivinen käyttäminen vähemmistöjen tukemiseen on syrjintää enemmistöä kohtaan.
Tasa-arvon nimissä jokaisen uskonnollisen yhteisön tulisi itse rahoittaa oma toimintansa esimerkiksi kerättävistä jäsenveroista ja vapaaehtoislahjoituksista ilman minkäänlaista valtion suosimista. Kenelläkään ei ole oikeutta muuttaa toiseen maahan ja vaatia sen asukkaita rahoittamaan maahanmuuttajan alkuperäistä kulttuuria. Saahan sitä yrittää. Mitenköhän esimerkiksi Lähi-Idässä suhtauduttaisiin, jos sinne onnistuisi muodostumaan kristillinen vähemmistö, joka vaatisi paikallisilta veronmaksajilta kristillisiä kirkkoja? Saattaisivat olla liipasinsormet herkillä ja kivet lennellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti