Bensavarkaat ja konfiskaatioseuraamus

Jokunen päivä sitten uutisoitiin, että bensiinikauppiaiden liitto kannattaa bensavarkaiden autojen takavarikointia rangaistukseksi teosta. Menettely pohjautuisi laintulkintaan, jossa varkaan auto katsottaisiin rikoksentekovälineeksi ja voitaisiin sellaisena tuomita menetetyksi valtiolle. Aihe painelee nappejani, koska olen aiemmin seurannut aktiivisesti Yhdysvaltain huumesotaan liittyvää keskustelua. Siinä takavarikkoseuraamukset ovat näytelleet yllättävänkin isoa osaa, koska niitä on sovellettu äärimmäisen aggressiivisesti, ja monissa tapauksissa jopa selvästi kansanomaista oikeustajua vastaan. Perusteet ovat olleet hyvin samankaltaisia kuin tässä bensavarkaiden kohdalla, ja jostakin syystä ne tunnutaan toistuvasti keksittävän uudelleen eri yhteyksissä. Siksi ajattelin sanoa pari yleistä sanaa siitä miksi takavarikkoseuraamus ei mielestäni pääsääntöisesti ole hyvää lainkäyttöä.

Nähdäkseni takavarikkoa kannatetaan ainakin neljästä syystä. Ensinkin, tekovälineen takavarikointi istuu kostopohjaiseen lainkuvaan, jossa seuraamus heijastetaan tekijälle, ja on myös helposti ymmärrettävä, käsinkosketeltaviin kapistuksiin nojaava ajatusmalli. Jos käytät välinettä rikokseen, se tietyssä mielessä tahraantuu ja menetät sen; silmä silmästä, oma moka.

Toisekseen, monissa rikostyypeissä tekoväline on arvokkaampi kuin yleensä langetettu korvausseuraamus, osin siksi että tekovälineeksi voidaan löyhästi tulkita miltei mitä tahansa, osin siksi että rikollisen yleensä varsin rajallinen varallisuus rajoittaa voimakkaasti häneltä saatavissa olevia korvauksia (vrt. oikeustaloustieteen käsite "judgment proof"). Tällöin tekoväline on harvinainen, näkyvä varallisuuden muoto, joka realisoimalla voidaan kerrankin toteuttaa käypä korvausseuraamus. Niinpä takavarikkoa kannatetaan siksi että se koventaa rangaistusta, joko aiotulle tasolle tai, usein, sen yli; kovat rangaistukset ovat aina muodissa.

Kolmanneksi, rikollisen oikeuksista tai yleisestä oikeushyvästä välitetään kansanomaisessa keskustelussa vain harvoin. On hyvin tyypillistä, että rikollisen katsotaan menettäneen oikeutensa, ja kovatkin rangaistukset siksi katsotaan oikeutetuiksi. Tämä seuraa suoraan siitä että uskottava sitoutuminen supraproportionaaliseen kostoon on stabiili strategia oikeuksien ylläpidossa silloin kun keskitettyä oikeusjärjestelmää ei ole; kostonhimo nimenomaan vaikeasti hallittavana tunteena on sosiobiologisesti adaptiivista. Yksi oikeusjärjestelmän vähemmän suosituista tehtävistä onkin nimenomaan rangaistusten johdonmukaistaminen ja vähentäminen tasolle, jolla yhteiskunnalliset sivukulut minimoituvat. Tästä seuraa liberaalidiskurssin perinteinen painotus oikeusvaltioon, jossa puolueettomat osapuolet ratkaisevat riidat, itsepuolustusoikeus on rajoitettu ja rangaistus seuraa kohtuuden, suhteellisuuden ja kokonaisrikoshaitan minimoinnin kaltaisista yleisistä oikeushyvistä, ei uhrin kostomotiivista tai muista mielihaluista. Uhri ei ymmärrettävästi pidä järjestelystä.

Neljänneksi, laajennoksena edelliseen, rikolliseen helposti myös kohdistetaan sellaisia aggressioita, joita moraalinormit muuten sääntelevät. Silloin rikollista tulee helposti käytettyä heittopussina ja omien primitiivisempien impulssien kaatopaikkana, yli oikeudenmukaisuuden: lähikapakan keskustelujen perusteella lähes kaikki nauttisivat tappaessaan Jammu-sedän, ja varsin moni unelmoi tilanteesta, jossa sakot ja takavarikot pystyvät rahoittamaan muutakin yhteiskunnallista kulutusta kuin vain uhreille maksettavia korvauksia. Rikos voi myös olla kolmansille osapuolille tekosyy, jolloin hekään eivät välttämättä pidä siitä että rikollisella on oikeuksia.

Itse kannatan tietynlaista seurauseettistä ajatusmallia, jossa moraalinormien ja lain ainoana tarkoituksena on ratkaista yhteistoimintaa liittyviä käytännöllisiä ongelmia, ja rangaistusten ainoana tarkoituksena on minimoida ne haitat, jotka normeista poikkeamisella ja sen sääntelyllä kokonaisuudessaan on. Tästä näkökulmasta rangaistuksiakin pitäisi analysoida niiden yleisten kausaalisten rakenteiden kautta joita yhteisöelämään, sen normeihin, normien rikkomuksiin ja seuraaviin rangaistuksiin kokonaisuutena liittyy. Rangaistusten kohdalla on mielekästä jakaa seuraamukset sen mukaan miten ne vaikuttavat, jolloin pääasiallisia mekanismeja on nähtävissä ainakin seitsemän: konventionalisaatio, universaalideterrenssi, spesifinen deterrenssi, inkapasitaatio, rehabilitaatio, tekninen inhibitio ja välillisen varautumishaitan minimointi. Millaisia seuraamuksia konfiskaatiolla siis on tämän jaottelun näkökulmasta?

Konventionalisaatio tarkoittaa sitä, että rangaistukset luovat totuttuja, oikeiksi ymmärrettyjä toimintatapoja, joita enemmistö seuraa sen enempää miettimättä. Tämä on ehkä vähiten puhuttu mutta samalla keskeisin lainkäytön päämäärä: suurin osa laillisesta toiminnasta pohjaa tapaan, ei yksityiskohtaiseen hyötykalkyyliin, koska lain hyödyt ovat sen verran hajautuneita että hyötykalkyyliin menevät resurssit ylittävät sen hyödyt yksittäisissä tapauksissa. Konventionalisaatio on kuitenkin siinä välillinen seuraamus, että se tapahtuu vasta kun joku muu syy on vienyt yhteiskunnan tiettyyn tasapainoon riittävän pitkäksi aikaa. Siksi ainoastaan siihen perustuvat oikeudenkäytön muodot ovat harvinaisia; niitä ovat lähinnä deklaratiiviset tuomiot joissa oikeus puhtaasti julistaa riidan ratkaisun langettamatta sen kummempaa seuraamusta, ja lait joita pidetään kirjoissa mutta joita ei sovelleta, joiden rikkomuksista rangaistaan vain nimellisesti tai joita sovelletaan vain harvoin, erityisen selviin ja törkeisiin tapauksiin.

Takavarikkoseuraamus ei yleensä liity suoraan tähän ajatusmalliin, paitsi ehkä tapauksissa joissa tekoväline on niin vähäarvoinen että prosessin kulut jo sinänsä ylittävät realisointihyödyn; tällöin takavarikko voi toimia puhtaasti helposti ymmärrettävänä signaalina siitä mikä on oikein. Kokonaisen auton takavarikko on tästä näkökulmasta jotakin aivan muuta, koska yleensä auton arvo on merkittävästi suurempi kuin varastetun polttoaineen, jopa sen jälkeen kun kiinnijäämisriski otetaan huomioon.

Yleinen estovaikutus tulee lain tehtävänä hyvänä kakkosena, ja lienee tärkein takavarikon tarkoitusperistä. Jos teet rikoksen, voit menettää jotakin, kuten tekovälineen. Aivan kuten sakko- ja vapausrangaistukset, tämä vähentää rikoksen hyötyä niin ettei rikos odotusarvoisesti kannata; järkevä normiyksilö ei tällöin alunperinkään tee rikosta. Mutta tästä näkökulmasta konfiskaatio ei itse asiassa toimi kovin hyvin. Useimmat tekovälineet ovat sellaisia, että ne ovat melko helposti muutettavissa rahaksi ja takaisin. Silloin sakko olisi kvalitatiivisessa mielessä täysin ekvivalentti rangaistuskeino, ja oikean suuruinen sakko kvantitatiivisestikin.

Takavarikkoa voidaan tietysti edelleen perustella esimerkiksi sillä, että näkyvä omaisuus kannattaa realisoida sakon tai korvauksen maksamiseksi jollei maksua muuten voida suorittaa. Mutta näinhän tyypillinen yksilö tekee kuitenkin jos rahat loppuvat ja perintä on tarpeeksi tehokasta. Argumentti tukee vain tehokasta perintää, ei suoranaista takavarikkoa. Pluspuolella omaehtoinen realisointi on vähemmän riskialtista kun yksilö tietysti myy omaisuuttaan korkeimmalla mahdollisella hinnalla, toisin kuin lainvalvoja joka voisi esim. sortua nepotismiin, se myös jättää rikolliselle paremmat mahdollisuudet optimoida omaa rahankäyttöään tehokkaasti, ja luultavasti resurssit myös päätyvät keskimäärin parempiin käsiin kun ne realisoidaan normaaleilla markkinoilla, ei takavarikon kautta.

Myöskään kannatus kovemmille rangaistuksille ei riitä perustelemaan takavarikkoa. Tehokkaat rangaistukset ovat arvattavia, mitallisia ja suhteellisia, eivät vain kovia, ja vastaavasti liian kovat, arvaamattomat tai suhteettomat rangaistukset ovat tehottomia. Näin on siksi, että suhteellisuus kannustaa oikeampiin ratkaisuihin silloinkin kun valittavina on vain eri asteisia vääryyksiä, mitallisuus ja arvattavuus tuottavat johdonmukaisempia ja yleisemmin tunnettuja estovaikutuksia, jatkuva suhde rikoksen haitan ja rangaistuksen välillä tuottaa laajoissa rajoissa jatkuvan, mielekkään, yksityisille päätöksille aina niin olennaisen rajakustannuksen teolle, ja joskus lain rikkominen on jopa tehokasta jolloin liian kova rangaistus indusoisi haitallisen täsmällistä lainkuuliaisuutta. Tämäntapaisista syistä sakkorangaistukset ovat yleensä parhaita jos ne vain pystytään toteuttamaan, koska ne voidaan mitata tarkasti, ne ovat täysin jaollisia mielivaltaisen pieniin inkrementteihin, ne ovat rajalla ainakin jossakin määrin vertailtavia yli erillisten yksilöiden ja tilanteiden, ja kunhan yksilö pääsee optimoimaan omaa rahankäyttöään, sakot ovat myös välttämättä monotonisessa suhteessa yksilön kokemaan kokonaishaittaan, jolloin ne kannustavat johdonmukaisesti hyvin erilaisia yksilöitä toisin kuin muut rangaistukset.

(Sivuhuomiona, tässä raamissa vankeusrangaistukset ovat nettohaitallisia, toisin kuin sakot jotka sallivat rangaistuksen maksamisen yhteisöllisesti hyödyllisellä työllä. Niitä sovelletaan siksi, että rikoksen haitta on usein suurempi kuin rikollisen kyky maksaa korvauksia. Tällöin yhteiskunnallinen hyöty rangaistuksen aiheuttamasta kannustimesta olla rötöstelemättä voi ylittää sen selvän, kiistattoman yhteiskunnallisen lisähaitan joka rankaisemisesta seuraa, sekä oikeusjärjestelmän kuluina että rikollisen kärsimyksenä. Vankeus tai muut vastaavat lisätuhon aiheuttamiseen perustuvat rangaistukset eivät siis voi olla ensimmäinen vaste mihinkään sellaiseen rikostyypiin, jossa rötöstelijä voi periaatteessa korvata vahingon.)

Erityisestävyys on toinen estovaikutuksen laji, josta kriminologiassa ja penologiassa yleisesti puhutaan. Itselläni on ollut huomattavia hankaluuksia ymmärtää miten se täsmälleen eroaa yleisestävyydestä, mutta pari mahdollisuutta on tullut mieleen. Ensinkin, jotkut (hypoteettisesti vaikkapa kinesteettiseen oppimiseen taipuvaiset) ehkä oppivat vain esimerkistä tai hyötylaskelman kustannukset voivat estää heitä näkemästä että rikos ei kannata. Tällöin voi olla järkevää tietyssä mielessä opettaa rikoksen seuraamukset kantapään kautta ja keskittyä siihen, että kun joku on paljastanut taipumuksensa olla piittaamatta rikoksen yleisestä hyödyttömyydestä, periaate iskostetaan häneen jälkikäteen käytännössä, henkilökohtaisesti ja isän kädestä. Näkökulma johtaa nimenomaan uusintarikollisuuden ehkäisyyn, yleisen ensiehkäisyn sijasta, poikkeuksellisiin, tekoon tai tekijään sovitettuihin rangaistusmuotoihin koska alkuperäinen teoria pohjaa ei-rationaaliseen ihmiskuvaan johon yleinen, abstrakti hyötykalkyyli ei pure, ja koviin, epäsuhteellisiin rangaistuksiin kun taustalla vaikuttaa behavioristinen annos-vaste-ajattelu jossa tekojen välinen tarkka kannustinrakenne on vähemmän olennaisessa osassa kuin kategorinen ehdollistuminen oikeisiin valintoihin yksittäisissä esimerkkitilanteissa. Erityisestävyys on siksi yleisestävyyttä korvaava, ei niinkään siihen lisäävä, rangaistusteoria, ja se sopii samaan raamiin vain jos käytetty rangaistusmalli perustellaan tapauskohtaisesti oppijan rajatulla rationaalisuudella, tai poliittisesti korrektimmin, hänen erityispiirteillään oppijana.

Mutta jälleen, raha ja tekovälineet ovat yleensä vaihdettavia, eivätkä rikolliset kai sentään ole niin tyhmiä etteivätkö he tajuaisi tätä. Siksi erityisestävyyden teoria vaikuttaa vain rangaistuksen kovuuteen ja muotoon, eikä se muodon osalta pysty vetämään rajaa kovan sakon ja konfiskaation välille. Pahimmillaan sillä voidaan ehkä perustella erilliset sakonosat kustakin erillisestä osateosta jotta typerä rikollinen näkisi selvemmin mistä rangaistus täsmälleen seurasi, ja voi olla että sillä ehkä voidaan perustella Singapore-henkiset keppirangaistukset simppeliin ehdollistumiseen taipuvaisille, mutta konfiskaatiota sillä ei voida perustella.

Ja toisekseen, epäkonventionaalisesti puhuen, erityisestävyys voi olla tapa erotella sellaiset rikokset joissa estovaikutus riippuu nimenomaan kohteen nauttimasta erityisestä suojasta sellaisista, joissa puhutaan puhtaasta riskistä jäädä kiinni ja yleisen oikeusjärjestelmän hampaisiin; perusteen pitäisi tällöin syntyä jostakin erityisestä oikeushyvästä tai teon tyypillisestä, erityisiä toimia edellyttävästä luonteesta. Esim. diplomaattistatus näkyy ja siihen liittyy erityinen suoja, jota rikkovaa rangaistaan tavallista pahemmin ja ilman tavallista lainsuojaa, koska diplomaattien erityinen vapaus on poikkeuksellinen oikeushyvä jota usein rikotaan erityisistä, poliittisista syistä. Naissukupuoli näkyy, ja monissa tapauksissa siihen liitetään erityinen seksuaalisuuden suoja, josta seuraa erityisehkäiseviä toimia (sensitiivisyyskoulutus, jne.) koska liitännäiset rikokset ovat tyypillisesti erityisesti motivoituneita ja niiden ehkäisy vaatii siksi erityisiä toimia, ei pelkkää deterrenssiä.

Konfiskaation kohdalla tietyt vimpaimet voisivat juuri ja juuri signaloida tällaisten erityisehkäisevien toimien tarpeellisuuden. Esim. kidutusvälineiden hallussapito voisi signaloida, että mielentilatutkimus ja mahdollinen psykiatrisin perustein toteutettu pakkohoito ehkä olisivat mahdollisuuksia. Mutta bensavarkaan auto...kaikillahan on joku kulkuväline...

Inkapasitaatio penologisena käsitteenä viittaa siihen, että rangaistus voi myös suoranaisesti estää uusimiseen taipuvaista tekijää rötöstelemästä lisää. Siihen viitataan yleensä lähinnä vankeusrangaistusten kohdalla, jotka poistavat yksilön yhteiskunnasta ja estävät näin lisärikokset. Periaate kuitenkin toimii myös esimerkiksi rangaistusluonteisten sakkojen ja talousrikollisuuden kohdalla: köyhän on vaikeaa osallistua arvopaperitalouteen, ja siis useimpiin talousrikoksiin.

Takavarikon kohdalla periaate jälleen toimii huonosti. Takavarikko ei kiinnity yksilöön vaan esineeseen. Jos esine on korvattavissa, se korvataan, ja jälleen sakko olisi ekvivalentti konfiskaation kanssa. Jos yksilö tehtäisiin kyvyttömäksi käyttämään tiettyä esinettä, tällä voisi jo olla vaikutusta, mutta yleensä tähän ei pystytä, eikä rangaistusseuraamus ole tehokas tai oikeudenmukainen vaikka pystyttäisiinkin. Käden vieminen varkaalta saattaa tehdä varastamisen vaikeaksi, mutta niin se tekee työllistymisenkin.

Tästä päästään luontevasti rehabilitaatioon, ts. kuntoutukseen. Olisi luonnostaan hienoa, jos rangaistus voisi jollakin keinolla tehdä rikollisesta kunniallisen niin ettei hän uusisi rikostaan, varsinkin kun hyvin suuri osa rikollisuudesta on patologisten uusijoiden tuottamaa. Mutta tässä suhteessa tekovälineen takavarikko on suorastaan haitallista, koska välineellä on yleensä myös legitiimejä käyttötarkoituksia ja rikollisella "ammattiaan" varten keräämää inhimillistä pääomaa joka soveltuu niihinkin. Me emme halua, että murtovarkaalla ei koskaan ole hallussaan tiirikkaa jolla tiirikoida, vaan että murtovaras tarjoaa vastaisuudessa tiirikkansa avulla legitiimejä lukkosepän palveluita joihin hän on jo osoittanut poikkeuksellista, hyödynnettävissä olevaa kykyä. Hän on luultavasti jopa käyttänyt resursseja siihen, että on hankkinut nämä kyvyt, eli olisi suoraa yhteiskunnallista hukkaa heittää nämä resurssit hukkaan mikäli ne voidaan hyödyntää.

Tästä syystä rehabilitaatioon tähtäävän rangaistuksen tulisi suosia ajatusmallien muutosta, vaihtoehtojen tuomista rikollisen tietoon, työkyvyn kehittämistä ja ylläpitoa, jatkuvia, normalisoivia yhteyksiä ympäröivään yhteiskuntaan eristämisen asemesta, sekä sopimusjärjestelyjä joilla kotiutumista helpotetaan. Tällaiset järjestelyt onnistuvat jälleen kaikkein parhaiten jos rangaistus langetetaan sakkona, tehostettuna asteittain rajumman eristämisen ja muiden nettohaitallisten rangaistusten uhalla.

Rangaistusten kuudes listaamani vaikutustapa oli varautumisseuraamuksen esto. Siitä puhutaan äärimmäisen harvoin, mutta sekin on merkityksellinen tekijä. Kaikki yksilöiden yhteiskunnalliset valinnat nimittäin johtavat siihen että toiset reagoivat niiden mahdollisuuteen ja todennäköisyyteen, ja iso osa lainsäädännön rakennetta seuraa nimenomaan siitä että nämä välilliset seuraamukset voivat olla äärimmäisen haitallisia. Esimerkiksi puolueeton oikeudenkäyttö kokonaisuutena perustellaan nimenomaan sillä, että yksilöt eivät käyttäydy oikeudenloukkausten jälkeisessä tunnekuohussa täysin rationaalisesti tai oikeudenmukaisesti, vaan sortuvat itseintressiä palveleviin kognitiivisiin harhoihin, rankaisevat suhteettomasti mikä voi johtaa massiivisiin koston kierteisiin ja verivihoihin, ja ylipäänsä toimivat hetken huumassa vähemmän kuin harkituilla tavoilla. Vastaavasti esimerkiksi yksityisomaisuuden perimmäinen oikeutus lähtee siitä, että jollei omistusta ole, rationaaliset, egoistiset yksilöt dissipoivat odotusarvoisesti resurssien hallintakamppailuun koko resurssien arvon, eikä mitään innovaatiota, säästämistä, investointeja, suunnittelua tai järkiperäistä päätöksentekoa resurssien hallinnassa esiinny.

Korvausseuraamukset lähtevät myös tällaisesta päättelystä. Jos rikos tapahtuu vain silloin kun poikkeus oikeusnormiin kannattaisi periaatteessakin tehdä, ja siitä maksetaan täysi vahingonkorvaus, sekä uhri että tekijä ovat jälkikäteen samalla tavalla voitolla kuin vapaaehtoisessa kaupassa. Tätä kutsutaan tehokkaaksi rikollisuudeksi, ja se olettaa, että yleisehkäisevä tms. vaikutus rajaa rikollisuuden tehokkaisiin tapauksiin. Jos tästä kuvasta kuitenkin poistetaan vahingonkorvaukset, jäännösrikollisuus on ehkä edelleen tehokasta, mutta yhtäkkiä uhrilla on hyvä syy estää sitä alle tehokkaan tason. Uhri käyttää reaalisia resursseja varautumiseen, itsepuolustukseen ja muuhun, vaikka hänen ei pitäisi; odotettavissa oleva vahingonkorvaus poistaa tämän virhekannustimen.

Tämäkin mekanismi on peruste takavarikkoa vastaan. Uhrille pitäisi voida ennakoitavasti korvata rikoksen aiheuttama vahinko, mutta yllä perustelin jo miksi tämä on jopa helpompaa jos tekijä realisoi tekovälineen itse, tarpeen mukaan. Tämähän tehosti rikollisen mahdollisuuksia ansaita ja käyttää tehokkaasti varojaan, jolloin korvauksen maksaminenkin on helpompaa. Mahdolliset aukkokohdat pitäisi paikata tehokkaammalla, neutraalimmalla, erillisellä ulosottomekaniikalla, ei suoralla takavarikolla.

Ehkä ainoa pitävä peruste takavarikoille onkin tekninen inhibitio. Jos rikokseen jostakin syystä tarvitaan tietty väline, sen poistaminen estää tietyissä tilanteissa rikoksen tehokkaammin kuin teon rankaisu. Vaadittavia ehtoja ovat muun muassa, että väline on hankala hankkia/illikvidi/spesifistä pääomaa (yleensä helppo hankkia, vaihtaa ja yleiskäyttöinen), väline on niin spesifinen rikokselle ettei sen kieltämisestä ja/tai tuhoamisesta aiheudu merkittävää muuta haittaa (yleensä aiheutuu, koska laillisia käyttötapoja on lukemattomasti; näin erityisesti auton ja bensavarkauden kohdalla) ja/tai välttämättömän välineen läsnäolon säätely on helpompaa kuin rikoksen havaitseminen (esim. huumeet, joiden kohdalla jo käytön rangaistavuus on tietysti hyvin kyseenalaista; tekijänoikeuden massarikkomukset ja kopiointikoneisto). Peruste on siis jälleen hyvin rajattu, ja soveltuu lähinnä puhtaasti rikollisiin tarkoituksiin optimoituihin välineisiin, joiden kohdalla myös yleiset hallussapito-, tuotanto- ja muut rajoitteet voidaan perustella; näin vaikkapa poikkeuksellisen järeiden aseiden kohdalla.

Joskus tehokkuusargumenttia voidaan myös rakentaa tekijän inhimillisestä pääomasta lähtien. Jos tekijä on poikkeuksellisen taipuvainen tai kykenevä käyttämään jotakin rikosvälinettä (hakkeri ei ehkä osaa käyttää tietokonetta erityisen hyvin kuin tietomurtoihin), tai jotakin kaksikäyttövälinettä nimenomaan väärin (alkoholisti tuppaa riippuvuutensa takia syyllistymään auton käyttöön nimenomaan rattijuopumukseen), juuri häneltä voitaisiin ehkä kieltää tämän poikkeuksellisen rikosherkän, -tehokkaan ja -altistavan välineen käyttö. Mutta jälleen, tällöin hallussapitokielto on tehokkaampi, sopivampi ja korkeintaan yhtä kallis vaihtoehto, ja tavalliset realisointiin liittyvät tehokkuusperusteet yleensä määräävät, että tekijän pitää itse antaa realisoida väline. Sama pätee suoraan argumenttiin, jonka mukaan konfiskaatio on hyvästä koska se antaa kannustimen tehdä rikos tehottomammin keinoin, vaikka tässä voidaan lisäksi argumentoida vastaan myös reaalisin tehokkuusperustein ja vastaavin Muutenkaan seuraamus ei lainkaan sovellu bensavarkauksien tyyppisiin rikoksiin.

Summa summarum, konfiskaatio voi joissakin hyvin harvoissa tapauksissa olla hyvä seuraamus, mutta bensavarkaiden kohdalla se on selvästi liioittelua ja lähtee naiivista, populistisesta lainkuvasta. Sitä ei tulisi tässä millään perusteella soveltaa, ja sen sovellusalaa pitäisi muutenkin järkiperustein merkittävästi kaventaa.

Hyvä kaavoituspolitiikka

Asuntojen korkea hinta ja sen syyksi ymmärretty tonttipula ovat viime aikoina puhuttaneet tasaisesti lehdistössä. Libertaari luonnollisesti ajattelee, että syy on luultavasti julkisen vallan toiminnassa, ja tässä pääasiallinen epäilty on tietysti kuntien kaavoituspolitiikka. Kuitenkin ongelma esiintyy myös alueilla, joilla kaavoitettua maata tuntuisi olevan vapaana tai joilla muuten on epäselvää, miten kausaatio voisi edetä. Yleensäkin kaavoitus on mielenkiintoinen aihe sekä päivänpoliittisesta että teoreettisesta näkökulmasta, niin libertaarille kuin muillekin. Puhuimme siksi juuri pitkän puhelun aiheesta Mikko Särelän kanssa, ja sovimme, että kirjoittelisimme molemmat jonkin verran kaavoituksesta yleisellä tasolla.

Rakennuskaava on kunnan asettama yleinen säännöstö siitä, mihin saa rakentaa mitäkin, miten, koska, kuinka paljon ja niin edelleen. Kuten yleensä, sen hyödyt ja haitat ymmärtää selvimmin kun lähtee suoraan sen tarkoituksesta. Normaalista liberaalista lähtökohdasta voimme saman tien unohtaa tarpeen erityisesti ohjailla tai järjestellä rakentamista, ja todeta, että kaikki kestävämmät perusteet kaavoituksen olemassaololle lähtevät yrityksestä hallita markkinahäiriöitä jotka lähtevät rakentamisen maantieteellisestä luonteesta. Näitä ovat toisaalta jakamattomuudet rakennettujen alueiden kunnallistekniikassa, yhteiskuntarakenteessa ja ulkoasussa jotka voivat tuottaa luonnollisia monopoleja ja sitä kautta tehottomuutta, toisaalta ulkoisvaikutukset jotka syntyvät rakennusten ulkonäöstä, käyttötavoista tai niiden vaikutuksista ei-inhimilliseen ympäristöön ja joiden hallinta edellyttää hieman tilanteesta riippuen haittamaksuja, suoranaista rakentamisen sääntelyä tai ryhmäkannetyyppistä korvauskäytäntöä.

Nykyinen kaavoituskäytäntö lähtee siitä, että kunta kaavoittaa tarveharkinnan mukaan alueeltaan rakennettavaa maata, jolle yksityiset maanomistajat ja -vuokraajat sitten saavat rakentaa eri kaavoissa esitetyissä, lopulta melko tarkoissa rajoissa mitä haluavat, kun kunta taas puolestaan tarjoaa aluelle kunnallistekniikan ja rahoittaa tämän lopulta eri tavoin uusilta kuntalaisilta, suoraan rakennuksista tai paikalle houkutelluilta yrityksiltä kerätyistä verovaroista. Tähän käytäntöön liittyy useita ongelmia, joista keksimme Mikon kanssa luultavasti vain muutamia. Tällaisia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa seuraavat:

• Kaikki tarveharkinta on siitä pirullista, että se estää markkinamekanismin toimimisen ja siksi myös estää päättäjää näkemästä todellista kysyntää. Yleisesti ottaen "tarve" on nimittäin hyvin liukuva käsite. Se on pohjimmiltaan vain hieman vahvempi muoto ihmisten halusta, kun halut taas muuttuvat markkinaolosuhteiden mukaan. Jos esimerkiksi kaavoitamme asuinmaata 5000 ihmisen tarpeisiin siksi että asunnottomia on 5000, voi hyvin olla että koko tila kuluu vähenevään asumistiheyteen kun asuntojen hinnat alenevat ja sen jälkeen kunnassa on edelleen 5000 asunnotonta vaikka uusi maa on rakennettu täyteen. Yleisemmin, kaavoitus on raja sille kuinka paljon saa rakentaa ja rajana vain yksi muiden joukossa, kun taloudellinen raja on toinen. Yleisesti ottaen tehokkuuteen päästään vain jos ainoastaan yksi näistä rajoista muodostuu pullonkaulaksi kerrallaan, ja tämänkin rajan kohdalla yleensä pitäisi olla mahdollista ampua yli koska virhearvioita sattuu. Rakentamisenkin oikeaa määrää on mahdotonta löytää ilman yritystä, erehdystä ja vapaasti pyörivää takaisinsyöttöä rakentamisen ja sen seurausten välillä, ja jos yritämme täydellisesti välttää yliampumista yhdenkään rajan kohdalla, rakennamme keskimäärin liian vähän. Kaavoituksen tuottaman rajan kohdalla ongelma on erityisen paha, koska julkisessa taloudessa selvästi näkyvää taloudellista painetta, kilpailua tai vaihtoehtoja ei ole eikä siis mitään kunnollista takaisinsyöttöä esiinny. Siksi kaavoittaa pitäisi johdonmukaisesti tuntuvasti enemmän kuin näkyvä tarve on.
  
• Kunta ei ole ainoa taho jolla on veto-oikeus rakentamiseen. Myös ympäristövirastot ja vastaavat voivat vaikuttaa asiaan, eikä kuntakaan ole monoliittinen toimija. Siksi päätös rakentaa on jaettu monelle taholle joilla kaikilla on erilliset kannustimet, sisäiset päätösprosessinsa ja oikeutensa vaikuttaa, ja yleisesti ottaen monella osapuolella on samanaikainen veto-oikeus muutoksiin joita maahan tehdään. Tuloksena on, että rakennuspäätökseen kohdistuu käänteinen yhteislaitumen ongelma, jossa veto-oikeutta käytetään unilateraalisen itseintressin ajamana ja yhteisesti omistettua resurssia alikäytetään; hieman riippuen tilanteesta vääristymä voi pelkästään vähentää uudisrakentamista tai se voi vaikkapa tuottaa status quon ylivallan jos kaikkiin muutoksiin vaaditaan lupa niiden luonteesta riippumatta. Nyt, vaikka ympäristövirasto tekisi täsmälleen optimaaliset päätökset ympäristöperustein, kunta kunnallistaloudellisin ja yksityinen rakentaja rakennusmarkkinoihin liittyvin taloudellisin, kun nämä päätökset tehdään riippumattomasti eri tahoilla niiden summana voi olla vaikkapa vain kymmenys optimaalisen rakentamisen määrästä, massiivinen kuollut paino päätöksenteossa kokonaisuutena ja esimerkiksi kokonaispäätösten paha maantieteellinen kieroutuma kun eri päätöskriteerien hallitsemattomat interaktiot pääsevät ajamaan rakentamisen aikaa, paikkaa, määrää ja laatua. Tällaisia ongelmia pitäisi ratkaista ensi sijassa keskittämällä päätöksenteko yhden päättäjän käsiin, tai silloin kun päätös on pakko jakaa esimerkiksi ulkoishaitan hallitsemiseksi, rajoittamalla päätösvalta tiukasti yleisluontoiseen hallintavaltaan tämän nimenomaisen asian puolen suhteen varsinaisen veto-oikeuden asemesta.
• Kuten yleensä, kaavoitukseenkin liittyy pahoja julkisen valinnan ongelmia. Kaavoitettava maa esimerkiksi tyypillisesti on jo jonkun omistuksessa, ja kun kaavoitus on tarveharkintaista ja kaavoitettu maa siis keinotekoisesti niukkaa, tämä johtaa suoraan korruption muotoon ("rent seeking") jossa omistaja yrittää nostaa maansa arvoa vaikuttamalla poliitikkoon siten että juuri hänen maansa kaavoitettaisiin muttei kenenkään muun. Pari mahdollista ratkaisua tällaisiin ongelmiin voisivat olla kaiken kunnan alueella olevan maan automaattinen kaavoittaminen täysin riippumatta tarpeesta, kunnille sälytetty velvoite kaavoittaa maa järkiperustein (esim. ympäristösyyt) ensimmäisestä pyynnöstä ja/tai vaatimus siitä että kaikki kaavoitettava maa ensin siirtyy avoimessa kaupassa kunnan yksinomaiseen omistukseen ja kaavoitettuna takaisin markkinoille avoimen huutokaupan kautta. Tällaiset järjestelyt irrottavat maanomistajan intressit kunnan vastaavista ja yhtenäistävät omistusoikeuden siten että päätösprosessi arvioi paremmin yksityisen omistajan ideaalisilla markkinoilla käyttämää, jossa asioiden eri puolet voidaan aidosti painottaa samanaikaisesti toisiaan vastaan kolmansien osapuolien sekaantumatta prosessiin.
• Myös kunnan sisäinen instituutiorakenne ja sen toimijoiden kannustimet vaikuttavat -- eliniäksi palkatulla kunnanjohtajalla on aivan toisentasoinen intressi pitää huolta pitkäikäisten kunnallis- ja kaavoitusteknisten investointien tuotosta kuin lyhyeksi määräajaksi valitulla valtuustolla/lautakunnalla. Näin siis tietysti kun poliittisen vastuun perusteluna käytetyt kannustinongelmat ensin jätetään huomiotta.
  
• Kunnan kaavoitusmonopoli kärsii aivan samoista ongelmista kuin muukin julkinen valta. Sillä on tapana elää omaa elämäänsä ja ottaa kantaakseen tehtäviä jotka eivät itse asiassa kuulu sille, koska se voi ja sen usein kannattaa. Niinpä kaavoitustakin harrastetaan hyvin epämääräisin perustein ja usein sillä toteutetaan jotakin aivan muita päämääriä kuin joilla kaavoitusmonopolin olemassaolo alunperin oikeutettiin.

Seuraavaksi voidaankin luontevasti kysyä, miltä todella hyvä kaavoituspolitiikka näyttäisi jos järjestelmä rakennettaisiin uudelleen perusteista lähtien. Muutamia mahdollisuuksia:

• Yksi kaavoituksen tehtävistä on hallita ulkoishaittoja esimerkiksi erottamalla saastuttava ja meluisa teollisuus ja asuminen toisistaan. Nykyään näin tehdään kaavoittamalla liike-, teollisuus- ja asuinalueet ennalta osoitetuille, erillisille alueille. Mutta periaatteessa tämä menee liian pitkälle. Päämäärän toteuttamiseen riittäisi oikein hyvin sekin, että kaavoittaja seuraisi mihin on syntymässä millaistakin rakennustoimintaa ja kaavoittaisi sen ympärille vähitellen lisää samanlaista aluetta, pitäen mielessä riittävän maantieteellisen etäisyyden eri tyyppisten alueiden välillä. Tässä kaavoittaja pitäisi huolta vain ulkoishaitasta, ei rakentamisen tarkasta paikasta.
• Jopa edellistä periaatetta voitaisiin helpottaa, kun muistetaan että joskus rakennusmuotojen sekoittaminen ja haittojen korvaaminen voi olla tehokkain tapa ratkaista ongelma; asuinalueen keskellä voi vaikkapa odottamatta olla lähde, ja sen pumppaaminen voi oikeuttaa haitan naapurille normaaleissa tehokkuusrajoissa. Olisi mahdollista, että kuka tahansa saa rakentaa mitä tahansa minne hyvänsä, ja alueen kaavoitettu käyttötarkoitus sitten vain määrää kumpi on tietyllä alueella oletusarvoisesti sallittua, ulkoishaitan aiheuttaminen vai sen aiheuttamisen kieltäminen naapurilta. Loppu olisi tavallista ryhmäkanneasiaa.
• Kunnallistekniikkaan liittyvät jakamattomuudet voivat ratketa myös yksityisesti. Jos esimerkiksi jollekin alueelle pystytään synnyttämään osuuskunta joka pitää huolta vedestä ja viemäreistä, ei ole mitään syytä miksi kunta saisi sekaantua niihin tästä eteenpäin. Vastaavasti joillekin alueille (esim. järvenrannat) on kannattavaa tuottaa "kunnallistekniikka" ainakin aluksi yksityisin, kalliimmin ratkaisuin kuten väliajoin tyhjennettävin likakaivoin. Ainakaan silloin kun jaetun kunnallistekniikan skaalaetujen yli päästään tällaisin ratkaisuin niitä ei missään nimessä pitäisi lähtökohtaisesti kieltää; kaupunginosien pitäisi edelleen voida rakentua myös hajautetun infrastruktuurin varaan kunhan esim. tarpeelliset ympäristönäkökohdat otetaan vain huomioon.
• Useimmat jakamattomuudet ja ulkoishaitat joiden hallinta on nykyään sisällytetty kunnan tasoiseen kaavaan ovat itse asiassa paljon rajatumpia, ja niitä pitäisi siksi hallita (tai ainakin voida hallita) pienemmissä yksiköissä. Esimerkiksi ei ole mitään syytä miksi kenenkään joka ei näe jotakin tiettyä taloa pitäisi koskaan päästä sanomaan sanaansa talon ulkonäöstä vaikka (ja tämä on iso "vaikka") tietyllä alueella olevien talojen kesken esiintyisi ulkonäköön liittyviä ulkoisvaikutuksia. Tällaiset asiat eivät selvästikään ole edes kokonaisen kaupunginosan laajuisia, ja tämän kokoisissa yksiköissä on jo syytä uskoa että yhteisymmärrys voidaan itse asiassa saavuttaa täysin ilman julkisen vallan väliintuloa. Tässä siis voidaan jossakin määrin perustella täydellinen laissez faire -politiikka jopa myöntäen kaikki perusteet, joita näitä asioissa yleensä käytetään kunnallisen kaavoituksen puolesta.

Litania tietysti jatkuu. Ehkäpä tässä on hyvä väli josta Mikko voisi jatkaa, joko täällä tai omassa blogissaan.

Aksiologiasta ja aggregaatiosta

Viime aikoina olen kerta toisensa jälkeen törmännyt poliittisessa keskustelussa hankaluuksiin, joilla tuntuu olevan jotakin yhteistä, jotka näyttävät liittyvän aivan keskeisimpiin erimielisyyksiin ja joita juuri kukaan ei tunnu ottavan tosissaan. Jokin aika sitten löysin myös sattumalta nimen filosofian osa-alueelle joka käsittelee näitä ongelmia. Aksiologia l. arvoteoria puhuu arvosta abstraktina käsitteenä, eli siitä mikä on arvokasta, mitä arvo sinänsä on, mistä se tulee, mitä siitä seuraa, miten sitä voidaan mitata ja niin edelleen.

Aksiologia on epämuodikasta. Liberaalin individualismin nousu, vasemmistolaisen moniarvoisuusajattelun leviäminen populaarikulttuuriin, kansainvälistymisen ja lisääntyvän muuttoliikkeen tuomat uudet kulttuurivaikutteet sekä postmoderni relativismi filosofiassa ovat tehneet arvokysymyksistä puhtaita makuasioita, siinä missä ne aiemmin ehkä olivat jaettuja itsestäänselvyyksiä. Aiemmin arvoista ei voinut olla eri mieltä kuin muut, nyt niistä voi olla mitä mieltä hyvänsä mutta mielipiteellä ei sitten ole mitään väliä.

Sinänsä liberaalin on helppo olla tällaisesta kehityksestä tyytyväinen. Raja merkityksellisen eettisen arvon ja puhtaan henkilökohtaisen tykkäämisen välillä on häilyvä, ja olisi kammottavaa jos tykkäämiset sotkettaisiin politiikkaan. Mutta toisaalta jaettuja arvoja on järkevästi ajatellen mahdotonta päästä pakoon. Heti kun puolustamme jotakin yhteisöllistä valintaa, me arvotamme sen muiden vaihtoehtojen yläpuolelle. Vastaavasti jokaisesta arvojärjestelmästä seuraa suoraan valtava joukko yhteisöllisiä valintoja. Ainoa -- vaikkakin tosin hyvin laaja -- osa politiikkaa joka jää arvokeskustelun ulkopuolelle on väittely keinoista joilla lopullisia arvoja toteutetaan. Mutta tämähän ei tietenkään ole niinkään politiikkaa kuin yhteiskuntateknologiaa, jossa kriteerinä on kylmä tieteellinen tai teknologinen fakta siitä, kuinka hyvin tietyt keinot toteuttavat valittuja päämääriä. Tietyssä mielessä todellista politiikkaa on siis vain arvokeskustelu.

Niinpä aksiologialla on hyvin keskeinen paikka myös poliittisessa filosofiassa ja sen ohittaminen hämärtää pahasti kuvaa politiikasta kokonaisuutena. Moniarvoisuusretoriikka on tästä hyvä esimerkki. On silkkaa itsepetosta uskoa, että yhteiskunta pystyisi toteuttamaan enemmän kuin yhtä arvoa, sillä useampaa kuin yhtä suuretta on mahdotonta maksimoida samanaikaisesti. Jos ristiriitaisia kategorisia kriteerejä on, ne on pakko priorisoida, eli yhtenäistää rajatapauksissa yhdeksi jaetuksi arvoksi muuttamalla osakriteerien sovellusalaa tai painoarvoa. Jos näin ei tehdä tietoisesti, sitten niin päädytään de facto tekemään sattumanvaraisesti kun ristiriitatilanteissa sovelletaan jotakin kriteereistä toisten kustannuksella; tässä päätös on kuitenkin sattumanvarainen eikä järjen sanelema, joten seuraukset ovat myös sen mukaisia. Jos vaikkapa sovellamme yhdessä asiassa omaisuudensuojaa ja toisessa oikeutta positiiviseen vapauteen, omaisuudensuojasta ja vapaudesta ei toteudu kumpikaan.

Järkiperäinen päätöksenteko edellyttää myös välttämättä, että kaikki jatkuvasti arvotetut asiat asetetaan samalle mittapuulle ja niitä verrataan. Esimerkiksi kulttuuritalon rakentamiseen menevä raha on hyvin todellisessa mielessä pois terveydenhuollosta, eli kun tuemme kulttuuria, asetamme samalla hinnan terveydenhuollon leikkauksissa menetettäville ihmishengille, elinvuosille ja elämänlaadulle. Tämä ei myöskään ole mikään mielipidekysymys, vaihtoehto tai näkökulma; niukkuuskalkyyli on kylmä, looginen välttämättömyys jota on mahdotonta paeta niin kauan kuin terveyskeskusten ja kulttuuritalojen välillä voidaan tehdä valintoja eikä kaikkea kivaa voida saada samanaikaisesti. Tilanteesta päästään eteenpäin ainoastaan kysymällä millä perusteella ihmishengen hinta voidaan asettaa (aksiologiaa) ja miten politiikkaa voidaan toteuttaa niin että emme heitä hukkaan yhtään sen enempää kulttuuria tai ihmishenkiä kuin valitun suhteellisen arvostuksen asettamissa rajoissa on mahdollista (tiedettä, teknologiaa ja taloutta). Kun arvostuksista ensin on päästy yhteisymmärrykseen ja ne on strukturoitu niin että ne eivät suorastaan toimi itseään vastaan (metaetiikkaa), loppu on teknologiaa ja kovaa taloudellista arbitraasia.

Olen yrittänyt aiemminkin valottaa ylläolevaa eri asiayhteyksissä, mutta useimmiten pointti ohitetaan koska se ei sovi yhteen laajasti hyväksytyn arvopluralismin kanssa. Ristiriita on kuitenkin näennäinen, ja sen ratkaisu mielestäni se olennaisin poliittinen kysymys. Yhteisöllisiä arvoja voi olla vain yksi, mutta en ole vielä mitenkään ottanut kantaa siihen mistä tämä kaikenkattava arvo tulee. Väittäisin, että kaikki vakavasti otettavat poliittiset aatteet ovat itse asiassa enemmänkin yrityksiä vastata tähän kysymykseen kuin suorastaan muovata yhteiskuntaa. Pluralistisia sitten ovat ne aatteet jotka muodostavat yhteisöllisen arvotuksen jollakin tavalla alhaalta ylöspäin yksilöiden omista arvotuksista ja sallivat yksilöllisten arvotusten rinnakkaisen toteutumisen pilkkomalla niiden sovellusalan jollakin perusteella niin, että eri yksilöiden oikeus päättää kohdistuu eri asioihin.

Tässä raamissa teokratia ottaa jaetun arvon annettuna pyhästä kirjasta ja/tai papiston yksityisistä päähänpistoista, ja strukturoi yhteiskunnan sen mukaisesti. Se on kuviteltavissa olevista järjestelmistä ehkä vähiten pluralistinen. Utilitarismi eri muodoissaan väittää, että jaettu arvo on yksilön mitattavaksi oletettava onnellisuus summattuna yli erillisten yksilöiden; loppuosa teoriasta on teknologista kinastelua siitä mitkä järjestelyt todella maksimoivat summautiliteetin parhaiten. Se on hyvin pluralistista koska kovin eri asiat voivat tehdä ihmisistä onnellisia, mutta toisaalta se voi periaatteessa johtaa myös suoranaiseen utiliteettifasismiin, jossa kansanonnellisuusjoukot metsästävät soma-asein toisinajattelevia depressiopotilaita. Demokratia tuottaa yhteisen arvon yksilöiden vaaliuurnilla tekemistä valinnoista jollakin majoritaarisella päätössäännöllä; sen teoria pyörii lähinnä täsmällisen päätössäännön, institutionaalisen ympäristön ja prosessista seuraavien yhteisöllisten arvostusten täsmällisten ominaisuuksien ja ongelmien ympärillä. Ainakin liberaalilla perustuslailla rajattuna demokratiakin voi olla pluralistinen järjestelmä kun päätösten ei välttämättä aina tarvitse olla yhteisiä. Kansallissosialismin (ja paradoksaalisesti joidenkin paleolibertaarien) teoriassa keskeisellä sijalla ovat aiemmasta sosialismista, vallitsevasta traditiosta ja laumatunteista ammennetut argumentit, jotka itse asiassa heijastavat melko uskollisesti niitä todellisia ongelmia joita erillisten yksilöiden mielipiteiden aggregaatioon liittyy, ja jotka siksi johtavat kannattamaan yhteistä arvotusta jolle on suotu yksilön preferenssien rakenne samastamalla se diktaattorin tahtoon; loppu teoriasta oikeuttaa maan isän arvotuksen ylivertaisuuden tulkitsemalla sen dialektisen koneiston kautta Johtajassa manifestoituvaksi Kansan Todelliseksi Tahdoksi. Tässä pluralismista on tarkoituksellisesti luovuttu, koska sen katsotaan johtavan Kansan/Johtajan tahdon sirpaloitumiseen ja frustraatioon. Liberalismi/libertarismi, se pohjimmiltaan pilkkoo kaikki mahdolliset päätökset toisistaan eroteltavissa oleviin resursseihin kohdistuviin vaikutuksiin, allokoi kullekin resurssille suvereenin omistajan ja rakentaa sitten yhteisöllisen arvoasteikon liimaamalla omistusrakenteen avulla rajoitetut yksilölliset preferenssit yhteen tonttirajoja pitkin; ongelmiin törmätään lähinnä kun syntyvä markkinarakenne ei välttämättä ratkaisekaan sellaisia ongelmia, jotka eivät vaikutustensa puolesta luonnostaan kohdistu yksittäisiin yksilöihin. Ja niin edelleen.

Oli aate mikä hyvänsä, keskeinen ongelma on jatkuvasti se mistä yhteinen arvo tulee, miten ja miksi. Siksi aksiologia pitäisi nähdäkseni palauttaa vakavaksi osaksi poliittista keskustelua, ja siihen pitäisi soveltaa kaikkea sitä politologista, filosofista, taloustieteellistä, sosiologista, sosiaalipsykologista, evolutionaarista ja matemaattista tietoa joka on tullut saataville sitten arvoteorian edellisen kultakauden. Eli siis parin vuosituhannen tiedon summaa. Ainakin itse näkisin, että olennaista tietoa on todella väliajalla kertynyt; libertaaripiireissä siitä tunnetaan lähinnä julkisen valinnan teoria, mutta paljon muutakin on tapahtunut kuten vaikkapa sosiaalisen valinnan otsikon alla kehittynyt aggregaatioteoria, harsanyilainen utilitarismi tai erilaiset deliberatiivisen demokratian mallit osoittavat. Tästä syystä oma liberalismini on jo jonkin aikaa perustunut jonkinlaiselle epämääräiselle synteesille tällaisista vähemmän tunnetuista palasista aiemman klassishenkisen utilitarismin sijaan. Olisi kiva joskus nähdä vastaavia palasia laajemmassakin poliittisessa keskustelussa.

Addressi teletunnistetietojen tallentamista vastaan

Törmäsinpä sattumoisin tällaiseen addressiin teletunnistetietojen tallentamista vastaan. En tiedä kuinka vanha idea on, mutta käykääpä allekirjoittamassa nimenne.

Kielletty Kiinassa ja muita kuulumisia

Palasinpa juuri kuukauden rinkkareissulta Aasiasta. Oli hauskaa nähdä sekä entisiä että nykyisiä sosialistimaita, että tietysti myös Hong Kongin puolikapitalistinen paratiisi.

Aiheen kannalta reissun hauskin yllätys tuli kuitenkin Kiinassa, missä nettikahvilassa sähköposteja ja kuulumisia tarkastellessa kone alkoi reistailla. Äkkiä hiffasin, että kyseessä on tietysti Kiinan hallituksen Internet-sensuuri. Kiellettyinä olivat tietysti sellaiset epäilyttävät sivustot kuten Amnesty ja Liberal International, mutta yhtälailla mustalle listalle oli joutunut juurikin tämäinen blogi!

On tietysti ihan hirveän mieltäylentävää, että suomalaisia yksilönvapausaktivisteja pidetään Kiinan salaisen poliisin puolesta niin vaarallisena Kiinan poliittiselle järjestelmälle, että pääsy lukemaan meidän blogiakin on haluttu estää.

(No joo, ehkeivät he juuri meitä nimeltä tiedä, mutta luultavasti blogin kategoria tai tietyt avainsanat täsmäävät kiellettyjen listalla oleviin.)

Ps. mainostetaanpa nyt lopuksi vielä Antti Kökön aloittamaa blogia.