Aksiologiasta ja aggregaatiosta

Viime aikoina olen kerta toisensa jälkeen törmännyt poliittisessa keskustelussa hankaluuksiin, joilla tuntuu olevan jotakin yhteistä, jotka näyttävät liittyvän aivan keskeisimpiin erimielisyyksiin ja joita juuri kukaan ei tunnu ottavan tosissaan. Jokin aika sitten löysin myös sattumalta nimen filosofian osa-alueelle joka käsittelee näitä ongelmia. Aksiologia l. arvoteoria puhuu arvosta abstraktina käsitteenä, eli siitä mikä on arvokasta, mitä arvo sinänsä on, mistä se tulee, mitä siitä seuraa, miten sitä voidaan mitata ja niin edelleen.

Aksiologia on epämuodikasta. Liberaalin individualismin nousu, vasemmistolaisen moniarvoisuusajattelun leviäminen populaarikulttuuriin, kansainvälistymisen ja lisääntyvän muuttoliikkeen tuomat uudet kulttuurivaikutteet sekä postmoderni relativismi filosofiassa ovat tehneet arvokysymyksistä puhtaita makuasioita, siinä missä ne aiemmin ehkä olivat jaettuja itsestäänselvyyksiä. Aiemmin arvoista ei voinut olla eri mieltä kuin muut, nyt niistä voi olla mitä mieltä hyvänsä mutta mielipiteellä ei sitten ole mitään väliä.

Sinänsä liberaalin on helppo olla tällaisesta kehityksestä tyytyväinen. Raja merkityksellisen eettisen arvon ja puhtaan henkilökohtaisen tykkäämisen välillä on häilyvä, ja olisi kammottavaa jos tykkäämiset sotkettaisiin politiikkaan. Mutta toisaalta jaettuja arvoja on järkevästi ajatellen mahdotonta päästä pakoon. Heti kun puolustamme jotakin yhteisöllistä valintaa, me arvotamme sen muiden vaihtoehtojen yläpuolelle. Vastaavasti jokaisesta arvojärjestelmästä seuraa suoraan valtava joukko yhteisöllisiä valintoja. Ainoa -- vaikkakin tosin hyvin laaja -- osa politiikkaa joka jää arvokeskustelun ulkopuolelle on väittely keinoista joilla lopullisia arvoja toteutetaan. Mutta tämähän ei tietenkään ole niinkään politiikkaa kuin yhteiskuntateknologiaa, jossa kriteerinä on kylmä tieteellinen tai teknologinen fakta siitä, kuinka hyvin tietyt keinot toteuttavat valittuja päämääriä. Tietyssä mielessä todellista politiikkaa on siis vain arvokeskustelu.

Niinpä aksiologialla on hyvin keskeinen paikka myös poliittisessa filosofiassa ja sen ohittaminen hämärtää pahasti kuvaa politiikasta kokonaisuutena. Moniarvoisuusretoriikka on tästä hyvä esimerkki. On silkkaa itsepetosta uskoa, että yhteiskunta pystyisi toteuttamaan enemmän kuin yhtä arvoa, sillä useampaa kuin yhtä suuretta on mahdotonta maksimoida samanaikaisesti. Jos ristiriitaisia kategorisia kriteerejä on, ne on pakko priorisoida, eli yhtenäistää rajatapauksissa yhdeksi jaetuksi arvoksi muuttamalla osakriteerien sovellusalaa tai painoarvoa. Jos näin ei tehdä tietoisesti, sitten niin päädytään de facto tekemään sattumanvaraisesti kun ristiriitatilanteissa sovelletaan jotakin kriteereistä toisten kustannuksella; tässä päätös on kuitenkin sattumanvarainen eikä järjen sanelema, joten seuraukset ovat myös sen mukaisia. Jos vaikkapa sovellamme yhdessä asiassa omaisuudensuojaa ja toisessa oikeutta positiiviseen vapauteen, omaisuudensuojasta ja vapaudesta ei toteudu kumpikaan.

Järkiperäinen päätöksenteko edellyttää myös välttämättä, että kaikki jatkuvasti arvotetut asiat asetetaan samalle mittapuulle ja niitä verrataan. Esimerkiksi kulttuuritalon rakentamiseen menevä raha on hyvin todellisessa mielessä pois terveydenhuollosta, eli kun tuemme kulttuuria, asetamme samalla hinnan terveydenhuollon leikkauksissa menetettäville ihmishengille, elinvuosille ja elämänlaadulle. Tämä ei myöskään ole mikään mielipidekysymys, vaihtoehto tai näkökulma; niukkuuskalkyyli on kylmä, looginen välttämättömyys jota on mahdotonta paeta niin kauan kuin terveyskeskusten ja kulttuuritalojen välillä voidaan tehdä valintoja eikä kaikkea kivaa voida saada samanaikaisesti. Tilanteesta päästään eteenpäin ainoastaan kysymällä millä perusteella ihmishengen hinta voidaan asettaa (aksiologiaa) ja miten politiikkaa voidaan toteuttaa niin että emme heitä hukkaan yhtään sen enempää kulttuuria tai ihmishenkiä kuin valitun suhteellisen arvostuksen asettamissa rajoissa on mahdollista (tiedettä, teknologiaa ja taloutta). Kun arvostuksista ensin on päästy yhteisymmärrykseen ja ne on strukturoitu niin että ne eivät suorastaan toimi itseään vastaan (metaetiikkaa), loppu on teknologiaa ja kovaa taloudellista arbitraasia.

Olen yrittänyt aiemminkin valottaa ylläolevaa eri asiayhteyksissä, mutta useimmiten pointti ohitetaan koska se ei sovi yhteen laajasti hyväksytyn arvopluralismin kanssa. Ristiriita on kuitenkin näennäinen, ja sen ratkaisu mielestäni se olennaisin poliittinen kysymys. Yhteisöllisiä arvoja voi olla vain yksi, mutta en ole vielä mitenkään ottanut kantaa siihen mistä tämä kaikenkattava arvo tulee. Väittäisin, että kaikki vakavasti otettavat poliittiset aatteet ovat itse asiassa enemmänkin yrityksiä vastata tähän kysymykseen kuin suorastaan muovata yhteiskuntaa. Pluralistisia sitten ovat ne aatteet jotka muodostavat yhteisöllisen arvotuksen jollakin tavalla alhaalta ylöspäin yksilöiden omista arvotuksista ja sallivat yksilöllisten arvotusten rinnakkaisen toteutumisen pilkkomalla niiden sovellusalan jollakin perusteella niin, että eri yksilöiden oikeus päättää kohdistuu eri asioihin.

Tässä raamissa teokratia ottaa jaetun arvon annettuna pyhästä kirjasta ja/tai papiston yksityisistä päähänpistoista, ja strukturoi yhteiskunnan sen mukaisesti. Se on kuviteltavissa olevista järjestelmistä ehkä vähiten pluralistinen. Utilitarismi eri muodoissaan väittää, että jaettu arvo on yksilön mitattavaksi oletettava onnellisuus summattuna yli erillisten yksilöiden; loppuosa teoriasta on teknologista kinastelua siitä mitkä järjestelyt todella maksimoivat summautiliteetin parhaiten. Se on hyvin pluralistista koska kovin eri asiat voivat tehdä ihmisistä onnellisia, mutta toisaalta se voi periaatteessa johtaa myös suoranaiseen utiliteettifasismiin, jossa kansanonnellisuusjoukot metsästävät soma-asein toisinajattelevia depressiopotilaita. Demokratia tuottaa yhteisen arvon yksilöiden vaaliuurnilla tekemistä valinnoista jollakin majoritaarisella päätössäännöllä; sen teoria pyörii lähinnä täsmällisen päätössäännön, institutionaalisen ympäristön ja prosessista seuraavien yhteisöllisten arvostusten täsmällisten ominaisuuksien ja ongelmien ympärillä. Ainakin liberaalilla perustuslailla rajattuna demokratiakin voi olla pluralistinen järjestelmä kun päätösten ei välttämättä aina tarvitse olla yhteisiä. Kansallissosialismin (ja paradoksaalisesti joidenkin paleolibertaarien) teoriassa keskeisellä sijalla ovat aiemmasta sosialismista, vallitsevasta traditiosta ja laumatunteista ammennetut argumentit, jotka itse asiassa heijastavat melko uskollisesti niitä todellisia ongelmia joita erillisten yksilöiden mielipiteiden aggregaatioon liittyy, ja jotka siksi johtavat kannattamaan yhteistä arvotusta jolle on suotu yksilön preferenssien rakenne samastamalla se diktaattorin tahtoon; loppu teoriasta oikeuttaa maan isän arvotuksen ylivertaisuuden tulkitsemalla sen dialektisen koneiston kautta Johtajassa manifestoituvaksi Kansan Todelliseksi Tahdoksi. Tässä pluralismista on tarkoituksellisesti luovuttu, koska sen katsotaan johtavan Kansan/Johtajan tahdon sirpaloitumiseen ja frustraatioon. Liberalismi/libertarismi, se pohjimmiltaan pilkkoo kaikki mahdolliset päätökset toisistaan eroteltavissa oleviin resursseihin kohdistuviin vaikutuksiin, allokoi kullekin resurssille suvereenin omistajan ja rakentaa sitten yhteisöllisen arvoasteikon liimaamalla omistusrakenteen avulla rajoitetut yksilölliset preferenssit yhteen tonttirajoja pitkin; ongelmiin törmätään lähinnä kun syntyvä markkinarakenne ei välttämättä ratkaisekaan sellaisia ongelmia, jotka eivät vaikutustensa puolesta luonnostaan kohdistu yksittäisiin yksilöihin. Ja niin edelleen.

Oli aate mikä hyvänsä, keskeinen ongelma on jatkuvasti se mistä yhteinen arvo tulee, miten ja miksi. Siksi aksiologia pitäisi nähdäkseni palauttaa vakavaksi osaksi poliittista keskustelua, ja siihen pitäisi soveltaa kaikkea sitä politologista, filosofista, taloustieteellistä, sosiologista, sosiaalipsykologista, evolutionaarista ja matemaattista tietoa joka on tullut saataville sitten arvoteorian edellisen kultakauden. Eli siis parin vuosituhannen tiedon summaa. Ainakin itse näkisin, että olennaista tietoa on todella väliajalla kertynyt; libertaaripiireissä siitä tunnetaan lähinnä julkisen valinnan teoria, mutta paljon muutakin on tapahtunut kuten vaikkapa sosiaalisen valinnan otsikon alla kehittynyt aggregaatioteoria, harsanyilainen utilitarismi tai erilaiset deliberatiivisen demokratian mallit osoittavat. Tästä syystä oma liberalismini on jo jonkin aikaa perustunut jonkinlaiselle epämääräiselle synteesille tällaisista vähemmän tunnetuista palasista aiemman klassishenkisen utilitarismin sijaan. Olisi kiva joskus nähdä vastaavia palasia laajemmassakin poliittisessa keskustelussa.