perjantaina, elokuuta 19, 2005

Hyvä kaavoituspolitiikka

Asuntojen korkea hinta ja sen syyksi ymmärretty tonttipula ovat viime aikoina puhuttaneet tasaisesti lehdistössä. Libertaari luonnollisesti ajattelee, että syy on luultavasti julkisen vallan toiminnassa, ja tässä pääasiallinen epäilty on tietysti kuntien kaavoituspolitiikka. Kuitenkin ongelma esiintyy myös alueilla, joilla kaavoitettua maata tuntuisi olevan vapaana tai joilla muuten on epäselvää, miten kausaatio voisi edetä. Yleensäkin kaavoitus on mielenkiintoinen aihe sekä päivänpoliittisesta että teoreettisesta näkökulmasta, niin libertaarille kuin muillekin. Puhuimme siksi juuri pitkän puhelun aiheesta Mikko Särelän kanssa, ja sovimme, että kirjoittelisimme molemmat jonkin verran kaavoituksesta yleisellä tasolla.

Rakennuskaava on kunnan asettama yleinen säännöstö siitä, mihin saa rakentaa mitäkin, miten, koska, kuinka paljon ja niin edelleen. Kuten yleensä, sen hyödyt ja haitat ymmärtää selvimmin kun lähtee suoraan sen tarkoituksesta. Normaalista liberaalista lähtökohdasta voimme saman tien unohtaa tarpeen erityisesti ohjailla tai järjestellä rakentamista, ja todeta, että kaikki kestävämmät perusteet kaavoituksen olemassaololle lähtevät yrityksestä hallita markkinahäiriöitä jotka lähtevät rakentamisen maantieteellisestä luonteesta. Näitä ovat toisaalta jakamattomuudet rakennettujen alueiden kunnallistekniikassa, yhteiskuntarakenteessa ja ulkoasussa jotka voivat tuottaa luonnollisia monopoleja ja sitä kautta tehottomuutta, toisaalta ulkoisvaikutukset jotka syntyvät rakennusten ulkonäöstä, käyttötavoista tai niiden vaikutuksista ei-inhimilliseen ympäristöön ja joiden hallinta edellyttää hieman tilanteesta riippuen haittamaksuja, suoranaista rakentamisen sääntelyä tai ryhmäkannetyyppistä korvauskäytäntöä.

Nykyinen kaavoituskäytäntö lähtee siitä, että kunta kaavoittaa tarveharkinnan mukaan alueeltaan rakennettavaa maata, jolle yksityiset maanomistajat ja -vuokraajat sitten saavat rakentaa eri kaavoissa esitetyissä, lopulta melko tarkoissa rajoissa mitä haluavat, kun kunta taas puolestaan tarjoaa aluelle kunnallistekniikan ja rahoittaa tämän lopulta eri tavoin uusilta kuntalaisilta, suoraan rakennuksista tai paikalle houkutelluilta yrityksiltä kerätyistä verovaroista. Tähän käytäntöön liittyy useita ongelmia, joista keksimme Mikon kanssa luultavasti vain muutamia. Tällaisia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa seuraavat:
  • Kaikki tarveharkinta on siitä pirullista, että se estää markkinamekanismin toimimisen ja siksi myös estää päättäjää näkemästä todellista kysyntää. Yleisesti ottaen "tarve" on nimittäin hyvin liukuva käsite. Se on pohjimmiltaan vain hieman vahvempi muoto ihmisten halusta, kun halut taas muuttuvat markkinaolosuhteiden mukaan. Jos esimerkiksi kaavoitamme asuinmaata 5000 ihmisen tarpeisiin siksi että asunnottomia on 5000, voi hyvin olla että koko tila kuluu vähenevään asumistiheyteen kun asuntojen hinnat alenevat ja sen jälkeen kunnassa on edelleen 5000 asunnotonta vaikka uusi maa on rakennettu täyteen. Yleisemmin, kaavoitus on raja sille kuinka paljon saa rakentaa ja rajana vain yksi muiden joukossa, kun taloudellinen raja on toinen. Yleisesti ottaen tehokkuuteen päästään vain jos ainoastaan yksi näistä rajoista muodostuu pullonkaulaksi kerrallaan, ja tämänkin rajan kohdalla yleensä pitäisi olla mahdollista ampua yli koska virhearvioita sattuu. Rakentamisenkin oikeaa määrää on mahdotonta löytää ilman yritystä, erehdystä ja vapaasti pyörivää takaisinsyöttöä rakentamisen ja sen seurausten välillä, ja jos yritämme täydellisesti välttää yliampumista yhdenkään rajan kohdalla, rakennamme keskimäärin liian vähän. Kaavoituksen tuottaman rajan kohdalla ongelma on erityisen paha, koska julkisessa taloudessa selvästi näkyvää taloudellista painetta, kilpailua tai vaihtoehtoja ei ole eikä siis mitään kunnollista takaisinsyöttöä esiinny. Siksi kaavoittaa pitäisi johdonmukaisesti tuntuvasti enemmän kuin näkyvä tarve on.
  • Kunta ei ole ainoa taho jolla on veto-oikeus rakentamiseen. Myös ympäristövirastot ja vastaavat voivat vaikuttaa asiaan, eikä kuntakaan ole monoliittinen toimija. Siksi päätös rakentaa on jaettu monelle taholle joilla kaikilla on erilliset kannustimet, sisäiset päätösprosessinsa ja oikeutensa vaikuttaa, ja yleisesti ottaen monella osapuolella on samanaikainen veto-oikeus muutoksiin joita maahan tehdään. Tuloksena on, että rakennuspäätökseen kohdistuu käänteinen yhteislaitumen ongelma, jossa veto-oikeutta käytetään unilateraalisen itseintressin ajamana ja yhteisesti omistettua resurssia alikäytetään; hieman riippuen tilanteesta vääristymä voi pelkästään vähentää uudisrakentamista tai se voi vaikkapa tuottaa status quon ylivallan jos kaikkiin muutoksiin vaaditaan lupa niiden luonteesta riippumatta. Nyt, vaikka ympäristövirasto tekisi täsmälleen optimaaliset päätökset ympäristöperustein, kunta kunnallistaloudellisin ja yksityinen rakentaja rakennusmarkkinoihin liittyvin taloudellisin, kun nämä päätökset tehdään riippumattomasti eri tahoilla niiden summana voi olla vaikkapa vain kymmenys optimaalisen rakentamisen määrästä, massiivinen kuollut paino päätöksenteossa kokonaisuutena ja esimerkiksi kokonaispäätösten paha maantieteellinen kieroutuma kun eri päätöskriteerien hallitsemattomat interaktiot pääsevät ajamaan rakentamisen aikaa, paikkaa, määrää ja laatua. Tällaisia ongelmia pitäisi ratkaista ensi sijassa keskittämällä päätöksenteko yhden päättäjän käsiin, tai silloin kun päätös on pakko jakaa esimerkiksi ulkoishaitan hallitsemiseksi, rajoittamalla päätösvalta tiukasti yleisluontoiseen hallintavaltaan tämän nimenomaisen asian puolen suhteen varsinaisen veto-oikeuden asemesta.
  • Kuten yleensä, kaavoitukseenkin liittyy pahoja julkisen valinnan ongelmia. Kaavoitettava maa esimerkiksi tyypillisesti on jo jonkun omistuksessa, ja kun kaavoitus on tarveharkintaista ja kaavoitettu maa siis keinotekoisesti niukkaa, tämä johtaa suoraan korruption muotoon ("rent seeking") jossa omistaja yrittää nostaa maansa arvoa vaikuttamalla poliitikkoon siten että juuri hänen maansa kaavoitettaisiin muttei kenenkään muun. Pari mahdollista ratkaisua tällaisiin ongelmiin voisivat olla kaiken kunnan alueella olevan maan automaattinen kaavoittaminen täysin riippumatta tarpeesta, kunnille sälytetty velvoite kaavoittaa maa järkiperustein (esim. ympäristösyyt) ensimmäisestä pyynnöstä ja/tai vaatimus siitä että kaikki kaavoitettava maa ensin siirtyy avoimessa kaupassa kunnan yksinomaiseen omistukseen ja kaavoitettuna takaisin markkinoille avoimen huutokaupan kautta. Tällaiset järjestelyt irrottavat maanomistajan intressit kunnan vastaavista ja yhtenäistävät omistusoikeuden siten että päätösprosessi arvioi paremmin yksityisen omistajan ideaalisilla markkinoilla käyttämää, jossa asioiden eri puolet voidaan aidosti painottaa samanaikaisesti toisiaan vastaan kolmansien osapuolien sekaantumatta prosessiin.
  • Myös kunnan sisäinen instituutiorakenne ja sen toimijoiden kannustimet vaikuttavat -- eliniäksi palkatulla kunnanjohtajalla on aivan toisentasoinen intressi pitää huolta pitkäikäisten kunnallis- ja kaavoitusteknisten investointien tuotosta kuin lyhyeksi määräajaksi valitulla valtuustolla/lautakunnalla. Näin siis tietysti kun poliittisen vastuun perusteluna käytetyt kannustinongelmat ensin jätetään huomiotta.
  • Kunnan kaavoitusmonopoli kärsii aivan samoista ongelmista kuin muukin julkinen valta. Sillä on tapana elää omaa elämäänsä ja ottaa kantaakseen tehtäviä jotka eivät itse asiassa kuulu sille, koska se voi ja sen usein kannattaa. Niinpä kaavoitustakin harrastetaan hyvin epämääräisin perustein ja usein sillä toteutetaan jotakin aivan muita päämääriä kuin joilla kaavoitusmonopolin olemassaolo alunperin oikeutettiin.
Seuraavaksi voidaankin luontevasti kysyä, miltä todella hyvä kaavoituspolitiikka näyttäisi jos järjestelmä rakennettaisiin uudelleen perusteista lähtien. Muutamia mahdollisuuksia:
  • Yksi kaavoituksen tehtävistä on hallita ulkoishaittoja esimerkiksi erottamalla saastuttava ja meluisa teollisuus ja asuminen toisistaan. Nykyään näin tehdään kaavoittamalla liike-, teollisuus- ja asuinalueet ennalta osoitetuille, erillisille alueille. Mutta periaatteessa tämä menee liian pitkälle. Päämäärän toteuttamiseen riittäisi oikein hyvin sekin, että kaavoittaja seuraisi mihin on syntymässä millaistakin rakennustoimintaa ja kaavoittaisi sen ympärille vähitellen lisää samanlaista aluetta, pitäen mielessä riittävän maantieteellisen etäisyyden eri tyyppisten alueiden välillä. Tässä kaavoittaja pitäisi huolta vain ulkoishaitasta, ei rakentamisen tarkasta paikasta.
  • Jopa edellistä periaatetta voitaisiin helpottaa, kun muistetaan että joskus rakennusmuotojen sekoittaminen ja haittojen korvaaminen voi olla tehokkain tapa ratkaista ongelma; asuinalueen keskellä voi vaikkapa odottamatta olla lähde, ja sen pumppaaminen voi oikeuttaa haitan naapurille normaaleissa tehokkuusrajoissa. Olisi mahdollista, että kuka tahansa saa rakentaa mitä tahansa minne hyvänsä, ja alueen kaavoitettu käyttötarkoitus sitten vain määrää kumpi on tietyllä alueella oletusarvoisesti sallittua, ulkoishaitan aiheuttaminen vai sen aiheuttamisen kieltäminen naapurilta. Loppu olisi tavallista ryhmäkanneasiaa.
  • Kunnallistekniikkaan liittyvät jakamattomuudet voivat ratketa myös yksityisesti. Jos esimerkiksi jollekin alueelle pystytään synnyttämään osuuskunta joka pitää huolta vedestä ja viemäreistä, ei ole mitään syytä miksi kunta saisi sekaantua niihin tästä eteenpäin. Vastaavasti joillekin alueille (esim. järvenrannat) on kannattavaa tuottaa "kunnallistekniikka" ainakin aluksi yksityisin, kalliimmin ratkaisuin kuten väliajoin tyhjennettävin likakaivoin. Ainakaan silloin kun jaetun kunnallistekniikan skaalaetujen yli päästään tällaisin ratkaisuin niitä ei missään nimessä pitäisi lähtökohtaisesti kieltää; kaupunginosien pitäisi edelleen voida rakentua myös hajautetun infrastruktuurin varaan kunhan esim. tarpeelliset ympäristönäkökohdat otetaan vain huomioon.
  • Useimmat jakamattomuudet ja ulkoishaitat joiden hallinta on nykyään sisällytetty kunnan tasoiseen kaavaan ovat itse asiassa paljon rajatumpia, ja niitä pitäisi siksi hallita (tai ainakin voida hallita) pienemmissä yksiköissä. Esimerkiksi ei ole mitään syytä miksi kenenkään joka ei näe jotakin tiettyä taloa pitäisi koskaan päästä sanomaan sanaansa talon ulkonäöstä vaikka (ja tämä on iso "vaikka") tietyllä alueella olevien talojen kesken esiintyisi ulkonäköön liittyviä ulkoisvaikutuksia. Tällaiset asiat eivät selvästikään ole edes kokonaisen kaupunginosan laajuisia, ja tämän kokoisissa yksiköissä on jo syytä uskoa että yhteisymmärrys voidaan itse asiassa saavuttaa täysin ilman julkisen vallan väliintuloa. Tässä siis voidaan jossakin määrin perustella täydellinen laissez faire -politiikka jopa myöntäen kaikki perusteet, joita näitä asioissa yleensä käytetään kunnallisen kaavoituksen puolesta.
Litania tietysti jatkuu. Ehkäpä tässä on hyvä väli josta Mikko voisi jatkaa, joko täällä tai omassa blogissaan.

6 kommenttia:

Jari kirjoitti...

Tärkein syy kuntien haluttomuuteen kaavoittaa nopeasti lisää asuinalueita ovat niistä koituvat lyhyen välin oheiskustannukset.

Infran vetämisen lisäksi kunnat on _lainsäädännöllä velvoitettu_ takaamaan kuntalaisille tietyt peruspalvelut, kuten terveydenhuolto, päivähoito, peruskoulu jne.Kun alueelle muuttaa se yksi lapsi liikaa kerralla, joudutaan rakentamaan uusi koulu.

Kun ihmetellään, miksei kunta halua uusia veronmaksajia, syy on siinä että etenkin lapsiperheet maksavat kunnalle aiheuttamansa kulut takaisin jopa kahdenkymmenen vuoden aikavälillä. Jos kuntaan muuttaa äkillisesti paljon lapsiperheitä, tilanne on lyhyellä aikavälillä kunnan budjetille usein täysin kestämätön.

1-2% vuosittaista asukasluvun kasvua pidetään hyvänä. Yli 2% alkaa olla ei-toivottua. Siinä vaiheessa kunta lopettaa kaavoittamisen, koska yksityisillä markkinoilla asuntokauppaa tapahtuu kuitenkin jonkin verran. Tällöin yksityiset korjaavat asuntojen niukkuudesta saatavan hyödyn ja kunnalta aletaan vaati lisää asuintontteja kuten parhaillaan tapahtuu.

Kirjoitan nyt kasvavista kunnista, muuttotappiokunnat ovat luku erikseen. Ilomantsiin voi rakentaa aivan vapaasti.

Lyhyesti sanottuna: Velvoitteidensa pakottamana kunnat ovat pakotettuja rajoittamaan kaavoitustaan. Sääntely luo lisää sääntelyä.

Sampo Syreeni kirjoitti...

Tämä on erinomainen huomio, vaikka se kytkeytyykin laajempaan kehykseen kuin ihan vain kaavoitukseen. Tämä on myös pointti josta nimenomaan Mikko on pitänyt melua jo aiemmin: hän on silloin tällöin advokoinut mallia, jossa kaikki valtion tasolla säädetyt pakolliset kuluerät pitää myös rahoittaa saman tason budjetista, eikä valtio siis voi sysätä kunnille lakisääteisiä velvoitteita joita se ei itse kustanna täysimääräisesti. Tämä on mielestäni erinomainen ajatus, koska kun se sidotaan yhteen subsidiariteettiperiaatteen kanssa, huomataan, että se toteuttaa yhtä niistä kaikkein tärkeimmistä käyvän mekanismisuunnittelun periaatteista, eli vallan ja vastuun yhteensidontaa. Tässä valta päättää palvelun tarjoamisesta ja sen rahoituksesta jostakin syystä elävät eri tahoilla, jolloin syntyy todellinen riski siitä että näitä puolia ei harkita samanaikaisesti. Muuttoliike on yksi erinomainen esimerkki tilanteesta, jonka mahdollistama epäsuhta kunnan menoissa ja tuloissa ajan yli ei selvästikään ole tullut otetuksi huomioon kun peruspalveluihin on taattu oikeus.

Toinen mielenkiintoinen poliittisen mekanismisuunnittelun kysymys olisi se, miten paikallisemman julkisen talouden eri kuluja pitäisi laajemmin hallita, kun otetaan huomioon että ihmiset muuttavat. Useinhan tästä seuraa se ongelma, että palvelut joko rajoittuvat yhteen kuntaan ja siirtyminen on vaikeaa, tai vaihtoehtoisesti muuttaessa/vieraillessa kunta häviää roimasti.

Osa kunnan kuluista on selvästi sellaisia, että ne voitaisiin kiinnittää ihmisiin, ei asuinpaikkaan, ja siirtää yksilön mukana. Näin vaikkapa kaikki tulonsiirrot. Osa vaatii kiinteää infrastruktuuria, jota voitaisiin periaatteessa hallita kuntalaisiin rajattuina osuuksina/osakkeina. Esimerkkinä voisivat toimia eri kunnallisinfrastruktuurin osat; ehkäpä näiden jopa pitäisi olla täysin yksityisessä omistuksessa, niin että yli-investoinnit voitaisiin normaaliin tapaan likvidoida konkurssien kautta? Palveluissa voitaisiin soveltaa ristiinlaskutusta kuntien välillä, riskeissä tasoitusrahastoja/vakuutuspooleja, ja niin edelleen. Osa näistä ratkaisuista on tietysti jo käytössä, mutta päätellen esimerkiksi terveysasemalle pääsyn hankaluudesta vieraalla maaperällä, järkeistämiskohteita taatusti löytyisi vino pino.

Koulujen ja vastaavien kohdalla kiinteää pääomaa ei tietenkään pystytä siirtämään, mutta vähintäänkin rahavirrat pystytään. Tällöin virheinvestoinneista ei täysin päästä eroon, mutta ainakin kannustin niihin saadaan minimoitua. Periaatteessa voitaisiin ajatella, että esim. yksilön maksamat kunnallisverot kulkeutuisivat tiettyinä palasina eri kuntiin sen mukaan missä yksilöön on historiallisesti kulutettu varoja. Tuleva kaupunkilainen päätyisi tällöin maksamaan koulutusvelkaansa takaisin Tuppukylään, vaikka asuisi Metropolissa ja maksaisi siinä nykypäivänä kuluttamistaan palveluista erillisen verosiivun nykyiseen kotikuntaansa. Tämä selvästikin auttaisi tiettyihin ennakoitavuusongelmiin kuntataloudessa, vaikka en olekaan aivan niin varma etteikö nykyinen malli jo pystyisi ottamaan suurinta osaa ongelmista huomioon sillä oletuksella, että lasten aiheuttamien kunnallistaloudellisten kulujen pitäisikin langeta vanhempien maksettavaksi nykyajassa.

Sampo Syreeni kirjoitti...

Mutta lisätäänpä nyt heti yksi vastakkainenkin huomio. Kuten sanottu, asuntopulaa esiintyy myös kunnissa joissa kaavoitettua asuinaluetta on vapaana. Tätä ei voida selittää suoraan sillä, että maata ei kaavoiteta muuttoliikkeen pelossa, mutta se voidaan kyllä selittää sillä että jostakin syystä kaavoitetaan maata jota ei kannata rakentaa. Tämä voidaan tehdä tarkoituksellisesti muuttoliikkeen pelossa, mutta yhtä hyvin se voi olla myös seuraus odottamattomista interaktioista byrokratian rattaissa tai yksinkertaisesta julkistaloudellisesta idiotismista.

Ja samoin, jos kunnat haluavat estää liikamuuton, kaavoitus ei ole siihen hyvä keino. Miksi? Koska markkinat reagoivat lisääntyvään kysyntään vaikka lisätilaa ei tulisikaan saataville. Tuloksena on asuntojen korkea hinta josta välittömästi seuraa suurempi asumistiheys, eli saatavilla olevien asumisresurssien intensiivisempi käyttö. (Tekisi mieli sanoa "teknisesti tehokkaampi", mutta tämä ei itse asiassa pidä paikkansa. Miksi? ;) Voi tietysti olla että kunnilla ei ole tämän tehokkaampaa laillista keinoa käytettävissään tai ne ovat liian typeriä keksiäkseen sellaisia, mutta jotenkin kuitenkin epäilen ettei näin ole. Jos kasvukunnat siis yrittävät välillisesti hallita muuttoliikettä pakollisten, nykyisten palvelukulujen rajoittamiseksi, tämän pitäisi näkyä politiikkana jossa puututaan suoremmin ensisijaiseen ongelmaan, eli siihen että kun maksu tapahtuu myöhemmin, maksaja on jo saattanut muuttaa kunnasta. (Tämä on ainoa ongelma koska jos nykyisen investoinnin kohde pysyy kunnassa ja kuntalaisiin investoidaan järkevästi, hän maksaa myöhemmin kulunsa käyvällä korolla veroissa.)

Tästä siis vähintäänkin saadaan tutkimushypoteesi: onko niin, että kasvukunnissa joissa on suhteellisen hiljattain kaavoitettu lisää asuma-alueita ja joissa kaikki kaavoitettu maa on jo vähintäänkin kehitteillä säännönmukaisesti pihistetään toisenlaisia kuntia enemmän niistä nykyisistä palveluista jotka eivät ole lakisääteisiä ja/tai sitoutetaan kuntalaisia tavallista voimakkaammin pysymään kunnassa pitkällä aikajänteellä?

Mikko Särelä kirjoitti...

Kunnillehan ongelma ei niinkään ole liikamuutto, edes muuttovoittoalueilla. Asumistiheyden kasvaminen on kunnalle helpompi ja halvempi ratkaisu kuin uusien asuinalueiden rakentaminen. Tämä johtuu siitä, että kun olemassaolevan asutuskeskuksen asumistiheys kasvaa, ei kunnan tarvitse rakentaa uutta kunnallisinfrastruktuuria, eikä uusia koulujakaan.

On paljon helpompaa sysätä lähellä olevaan olemassaolevaan kouluun liikaa oppilaita kuin väittää kuntaan muuttajille, että uudella asuinalueella olevien pitää matkustaa kilometrien päähän päästäkseen kouluun.

Vastaava analyysi pätee myös terveyskeskuksiin, joiden palvelemaa ihmismäärää voidaan rauhassa kasvattaa. Tämä aiheuttaa jonoja, kun yhden laitoksen palvelema ihmismäärä kasvaa, mutta resurssit eivät.Onneksi ihmiset ovat jo tottuneet siihen, että kunnallisissa laitoksissa pitää jonottaa.

Lisäksi uudet muuttajat tuovat kunnalle verotuloja, joten suurikin muuttovoitto tällaisessa tilanteessa voi olla hyvä asia kunnan taloudelle.

Ongelmana kunnalle eivät siis ole uudet muuttajat, vaan uuden kaavoitetun alueen tuomat lisäkustannukset.

Jari kirjoitti...

Mikko Särelä said...

> Kunnillehan ongelma ei niinkään ole liikamuutto, edes muuttovoittoalueilla.

Olen eri mieltä. Ainakin joissain tapauksissa liikamuutto on ongelma.

>Asumistiheyden kasvaminen on kunnalle helpompi ja halvempi ratkaisu kuin uusien asuinalueiden rakentaminen.

Oikein.

Pyrkimys satunnaiseen hajarakentamiseen kaava-alueen ulkopuolelle on kasvavissa kunnissa tulevan suunnittelun kannalta kaikkein ongelmallisinta.

Uusien asukkaiden muuttaminen jo olemassaoleviin taajamiin on kunnille yleensä edullisempaa kuin kokonaan uusien alueiden perustaminen.

Rakennetta tiivistämällä ei kuitenkaan pärjätä loputtomiin samoilla palveluilla. Kun väkimäärä ylittää tietyn raja-arvon, uusia investointeja on tehtävä.

Kunnan kannalta optimaalisinta ja on ennustettava ja vakaa lievä kasvu. Pahimmillaan lapsitulvan takia joudutaan rakentamaan uusi koulu joka jää kahden- tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua tyhjilleen.

Mikko Särelä kirjoitti...

Minä sanoin "Kunnillehan ongelma ei niinkään ole liikamuutto, edes muuttovoittoalueilla."

jv sanoi:"Olen eri mieltä. Ainakin joissain tapauksissa liikamuutto on ongelma."

Kerrohan missä tapauksessa liikamuutto on kunnalle ongelma? Selvennän omaa kirjoitustani ja sanon, että tarkoitin tuolla sitä, että uuden kaavoitetun alueen tuottamat kustannukset ovat kunnalle ongelma, ei niinkään se että alueelle muuttaa ihmisiä. Poislukien se vaihtoehto, jossa alueelle muuttaa paljon vähävaraisia sairaita vanhuksia, joista kunnalla on huolehtimisvelvoite.

Yritin siis selventää sitä, että kunnalle haitallista on kaavoittaa runsaasti aluetta, koska siitä tulee kustannuksia. Kuntaa sen sijaan ei haittaa se, että asuntojen hinnat pomppaavat pilviin ja että ihmiset joutuvat asumaan pienissä ja ahtaissa asunnoissa.