Egalitarismista, kateudesta, feminismistä

Jarkko Pesonen:

Olen kyllästynyt monelta suunnalta työntyvään puheeseen siitä, kuinka nykyinen yhteiskunta on eriarvoinen. Esimerkiksi vasemmisto puhuu varallisuuden eriarvoisesta jakautumisesta ja feministit taas sukupuolien eriarvoisuudesta vedoten esimerkiksi naisjohtajien suhteellisesti pienempään määrään.

Useinkaan nämä tahot eivät vaivaudu tarkemmin määrittelemään mitä eriarvoisuudella tarkoittavat ja miten tällaisen voisi todentaa. Koska arvon kokeminen jossain asiassa on puhtaaasti subjektiivinen ja yhteiskuntasopimukseen nojaava käsite, ei mitään universaalia tasa-arvoisuutta voi edes olla olemassa. Lisäksi ihmiset ovat syntyjään jo erisuhtaisessa asemassa toisiinsa - joidenkin syntyessä viisaampina, terveempinä tai varakkaampina kuin toiset - on kaikenlainen tasa-arvoistaminen todellisuudessa ihmisten tasapäistämistä, jolloin lahjakkaita ja menestyviä ihmisiä rangaistaan muiden huonommuudesta.

Mitä tulee varallisuuden epäarvoiseen jakautumiseen, niin yhteiskunnassa varallisuus kerääntyy niille, joilla on eniten kykyjä kerätä omaisuutta. Yhteiskunnassa, jossa vallitsee sopimusvapaus, ihmisten itsemäärämisoikeus ja omaisuudenturva, omaisuutta kertyy niille, jotka kykenevät täyttämään muiden ihmisten tarpeita mahdollisimman tehokkaasti. Oli kyse sitä lääkäristä tai konsernin toimitusjohtajasta, niin nämä molemmat tyydyttävät muiden ihmisten tarpeita tehokkaammin kuin esimerkiksi köyhä taidemaalari tai lähihoitaja.

Vaikka arvostan sekä osaavia taiteilijoita ja pidän lähihoitajien työtä sinänsä arvokkaana, niin ensin mainittua ihmiset eivät yleisesti juuri tarvitse ja jälkimmäinen taas on helpommin korvattavissa kuin vaikkapa lääkäri ja ansaitsee siksi vähemmän. Näin ollen, on kyse ihmisten omista kyvyistä ja ahkeruudesta kuinka hyvin hän menestyy.

Mikäli ihmiseltä riistetään mahdollisuus korottaa elintasoaan ja yhteiskunnallista asemaansa ahkeruudellaan ja taidoillaan, katoaa motivaatio kehittää omia kykyjään, mikä taas johtaa koko yhteiskunnan heikompaan menestymiseen ja kollektiiviseen köyhyyteen. Aivan samoin kuten tapahtui kaikissa niissä maissa, joissa varallisuuden epätasaista jakautumista koitettiin korjata sosialismilla.

Sukupuolten eriarvoisuudesta puhuttaessa on täysin epäkelpoa vedota esimerkiksi naisjohtajien vähempään määrään suhteessa miesjohtajiin. Tämä johtuu siitä, että tällä tavalla ei tulla osoitetuksi mitään sukupuoleen kohdistuvaa syrjintää sinänsä, sillä kyse voi hyvinkin olla ryhmien välillä vallitsevista eroista. Johtotehtäviin nimittäin hakeutuu vähemmän naisia kuin miehiä, jolloin on luonnollista ja normaalia, että tuolloin naisia näissä tehtävissä on vähemmän.

Tämä ei tietenkään miellytä niitä, joiden mielestä millään ihmisryhmillä ei ole mitään eroja - etenkään henkisiä eroja! - vaan väittävät tuolloin kyseessä edelleen olevan jonkinlaisen syrjinnän ja saatetaan väittää, että yhteiskunta painostaa naisia jäämään tavoittelematta näitä tehtäviä. Tällaiset kannanotot kertovat lähinnä laumasieluisesta identifioitumisesta omaan viiteryhmään kun ei kestetä ajatusta siitä, että oma viiteryhmä olisi keskimäärin heikommin suoriutuva kuin jokin toinen. Samalla oma yksilöllisyys mitätöidään ja esimerkiksi epäonnistumisesta jossain asiassa saatetaan syyttä omaan viiteryhmään kohdistuvaa syrjintää. Tämä on tietenkin helpompaa kuin myöntää omat, yksilötasolla olevat puutteet.

Kaikenlainen ryhmäajattelu on perseestä siinä mielessä, että tuolloin yksilö mitätöidään niin heikkouksineen kuin vahvuuksineenkin. Toisten menestymisestä ja omasta epäonnistumisista on toki helppoa syyttää ryhmiin kohdistuvaa epätasa-arvoista kohtelua, mutta jos ne ihmiset, jotka eniten paasaavat epätasa-arvoisuudesta, käyttäisivät tähän kuluttamansa ajan oman onnen tavoitteluun marisemisen sijaan, saavuttaisivat hekin omalla työllään niitä hedelmiä, joiden epätasa-arvoisesta jakautumisesta he nyt puhuvat.