Sukupuolisesta tasa-arvosta ja palkoista

Viime aikoina olen useampaan kertaan joutunut tappeluun sukupuolten tasa-arvosta. Koska liberalismi on alusta asti ollut tasa-arvoasiassa eturintamassa ja se vieläpä ensimmäisenä aatteena terävöityi täydellisen sukupuolineutraaliksi, luulisi että olisin aatteen kannattajana keskustelussa varsin hyvissä asemissa. Luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti. Yleensä keskustelussa ennemmin tai myöhemmin törmätään siihen, että liberalismi puhuu yksilön oikeuksista ja oikeellisesta yhteiskunnallisesta prosessista, ei lopputuloksista. Niinpä sen kannattamista täydellisen sukupuolisokeista säännöistä ei välttämättä seuraa täydellisen sukupuolineutraaleja lopputuloksia mikäli sukupuolet eivät itse asiassa ole täysin samanlaisia tai käyttäydy täysin samalla tavalla. Monet katsovat, että tässä tilanteessa tasa-arvo tai oikeudenmukaisuus ei vielä ole täysin toteutunut, ja pitävät liberaalia joka väittää näin tapahtuneen vähintäänkin omituisena.

Pahin kompastuskivi näyttää olevan yhtäläisen palkkauksen periaate. Liberaali analysoi tätäkin aihetta markkinaprosessin ja yksilön oikeuksien kautta, ja väittää täysin sukupuolisokeista säännöistä seuraavan, että samasta työstä kannattaa maksaa sama palkka. Palkka määräytyy kysynnästä, tarjonnasta, työn tuottavuudesta, kilpailumekanismista, markkinoiden epätäydellisyyksistä, yksilön kyvystä ja halusta valvoa etujaan epätäydellisyyksien läsnäollessa sekä vastaavista markkinafundamenteista, joilla ei sinänsä ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Palkka asettuu niin että se markkinaympäristön asettamissa rajoissa hyödyttää molempia osapuolia mahdollisimman paljon, joten jos tiettyä työtä tekevän miehen palkkaa kannattaisi nostaa, niin kannattaisi vastaavaa työtä tekevän naisenkin. Palkka asettuu niin että voitot maksimoituvat, työntekijän sukupuoli on herttaisen yhdentekevää voittojen kannalta, ja siksi alempi palkka pelkän sukupuolen perusteella välttämättä vähentää työnantajan voittoa.

Tästä sitten edelleen seuraa, että kun voittoprosentti määrää myös firman suhteellisen kyvyn menestyä, houkutella lisäpääomaa ja siten laajentaa toimintaansa, firma joka keskittyy vain tuottavuuteen ja palkkaa työntekijänsä tasa-arvoisesti tuloksen perustella laajenee suhteessa nopeimmin. Vaikka kaikki muut firmat olisivat tyhmiä ja katsoisivat palkkapolitiikassaan sukupuoleen, muiden tekijöiden pysyessä vakioina tasa-arvoisempi firma voittaisi kilpailussa loputtomiin ja pystyisi siksi pitkällä aikavälillä palkkaamaan vaikka kaikki osaavat, alipalkatut naiset parempaan hintaan ja suuremmalla voitolla. Siksi epätasa-arvoinen kohtelu on markkinoilla epävakaa, häviävä käytäntö, kun taas tasa-arvoinen kohtelu vakaa ja sellainen että se lähes varmasti toteutuu ilman erityisiä tasa-arvosäännöksiä kunhan laki ei vain katso missään suhteessa sukupuoleen. Rahan usein häiritsevimmäksi koettu puoli osoittautuu myös sen suureksi vahvuudeksi: voittomotiivi on täysin tunteeton ja sokea, myös sukupuolelle.

Tasa-arvoasiassa tämä ei kuitenkaan näytä riittävän kaikille, sillä päättely nojaa ainakin kahteen, mahdollisesti vastenmieliseen tai totuudenvastaiseen olettamukseen. Ensinkin, sukupuolten markkinakäyttäytymisessä ei saisi olla ennustettavissa olevia keskimääräisiä eroavaisuuksia. Jos niitä on, ne johtavat myös ennustettaviin eroavaisuuksiin markkinamekaniikan seuraamuksissa. Ja toisekseen, kyseessä on tasapainopäättely joka edellyttää, että yksilöt vastaavat markkinoiden asettamiin vaatimuksiin ja kannustimiin. Mikäli näin ei ole, markkinamekaniikkakaan ei toimi, markkinat eivät ole tasapainossa eikä tasa-arvopäättely siksi päde.

Liberaalille nämä mahdollisuudet eivät ole ongelmallisia, koska ne riippuvat lopulta yksilön valinnoista eivätkä ne millään tavalla loukkaa tasa-arvoa tai oikeudenmukaisuutta. Jos esimerkiksi päätät käyttäytyä "naisellisesti" -- mitä tämä sitten tarkoittaakaan -- ja "naisellisuus" on sinulle haitallista -- tämäkin pitäisi erikseen perustella -- päätös on oma moka. Mieluummin varmaankin kannattaisi käyttäytyä ihan vain järkevästi ja jättää sukupuoliroolit syrjään kun niistä on itselle haittaa. Jos tekee toisin, ongelmista voi syyttää ihan vain itseään. Ja vastaavasti, jos jättää markkinoiden antamat selvät signaalit huomiotta ja esimerkiksi lähtee sukupuolensa vuoksi huonosti palkatulle, sukupuolittuneelle alalle, kyseessä on jälleen oma valinta. Vaihtoehtoja kuitenkin oli ja voittovetoinen sokea markkinamekaniikka edelleen takaa että järkevimmät valinnat tuottavat suurimmat voitot. Näin itse asiassa nimenomaan rajussa markkinaepätasapainossa, jossa uudistuksista ja järkiperäisyydestä seuraava yrittäjävuokra on suurimmillaan. Jos valitsee toisin vaikkapa sukupuolensa tähden, ainoa seksismi tilanteessa on yksilön omaa, eikä yksilö siis voi valittaa siitä että seurauksena on pienempiä voittoja. Markkinoilla selviäminen edellyttää myös laajaa mukautumista toisten tarpeisiin, ja suurimmat voitot seuraavat aina siitä että tyydyttää tehokkaimmin muiden akuuteimpia, suurimpiin maksuhaluihin johtavia tarpeita; markkinoilla omakohtainen vastuu toteutuu siten, että kun valitsee oman edun yli muiden vastaavan, toisten halut eivät tule tyydytettyä, maksuhaluja ei synny, ja oma palkka laskee vastaavasti. Jos kerran päättää olla mukautumatta markkinoiden vaatimuksiin, valinnan ennakoitavista seuraamuksista ei voi mukista.

Liberaalin näkökulmasta ratkaisu naisvaltaisten alojen (aivan todelliseen) alipalkkaukseen on siis kahtalainen. Toisaalta laista pitäisi tehdä sellaista että se on täysin sokeaa sukupuolelle ja mahdollisimman suuresta osasta taloutta yksityistä, jotta yksityinen markkinamekaniikka voisi ylläkuvatulla tavalla tasa-arvoistaa palkat. Mieluiten lain pitäisi olla neutraalia markkinasektoreiden ylikin, jottei pääsisi käymään niin että jos jollekin alalle muista syistä päätyy enemmän naisia (tai jotakin muuta tilastokategoriaa), valikoituminen johtaisi de facto -sukupuolisyrjintään. Ja toisaalta sitten tarvittaisiin ilmeisestikin kulttuurista muutosta, johon politiikalla ei ole mitään sanomista. Jos naiset kokevat naisvaltaisten alojen palkkauksen hankalaksi, heidän ei varmaankaan pitäisi lähteä naisvaltaisille aloille vaan tehdä järkevämpiä, palkkavetoisempia uravalintoja. Tähän ei olisi oikein vaikuttaa poliittisesti, koska se itse asiassa vaatisi epätasa-arvoista, sukupuolitietoista lakia, joka tietysti vääristäisi yksilöiden kohtaamia taloudellisia kannustimia ja olisi epäoikeudenmukaista.

Tärkein tällaista ajatusmallia vastaan kohdennettu kritiikki lähteekin siitä, että alavalinnat ja vastaavat ovat muuttumattomia ja yksilöllisen valinnan ulottumattomissa. Naiset nyt vain joutuvat naisvaltaisille aloille, ja kun niillä palkka on alempi, seurauksena on de facto syrjintää vaikka de jure tasa-arvo vallitsisikin. Katsotaan, että tällaisen välttämättömyyden oloissa naisvaltaisten alojen alempi palkka on sinänsä epäoikeudenmukaista, ja että on olemassa jokin korkeampi, oikeudenmukainen palkka, joka määräytyy muista tekijöistä kuten työn raskaudesta tai sen yhteiskunnallisesta arvosta. Ymmärrettävästi tiukinkin liberaali tasa-arvoajattelu on rajussa ristiriidassa tämän kanssa, ja liberaalia siksi helposti syytetään epätasa-arvon kannattajaksi.

Liberaalilla on kuitenkin tukenaan varsin vahva käytännöllinen ja teoreettinen näyttö oikeudenmukaisen palkan ideologiaa vastaan. Faktuaalisesti naiset voivat jo nykyään valita alansa, ja monet lähtevät kovapalkkaisempiinkin töihin; Suomessahan esimerkiksi on jo käynyt niin, että naiset ovat ajaneet korkeakoulutuksessa miesten ohi. Empiirinen tutkimus osoittaa selvästi senkin, että laillinen tasa-arvo tasoittaa de facto palkkaeroja alojen sisällä. Suurin osa alojen sisäisestä palkkavariaatiosta on helposti selitettävissä laillisilla epätasa-arvoisuuksilla (esim. äitiysloman kustannusten sälyttämisellä vain naisen työnantajan kannettavaksi) sekä ymmärrettävillä reaalisilla tekijöillä (esim. lapsen kantaminen tosiasiallisesti vähentää jossakin määrin naisen työkykyä; koska tämä on biologinen välttämättömyys, tässä pitäisi ehkä kysyä pitäisikö miehelle ehkä sälyttää jo tehokkuusperustein ylimääräisiä taloudellisia velvoitteita vastaavalle ajalle kun päätös lapsensaannista kuitenkin on biologisista syistä liitännäinen ja jaettu). Alojen väliset erot selittyvät helposti tuottavuusperustein (esim. helposti automatisoituva teollisuus tuottaa totta kai paremmin kuin palveluala, ja jostakin syystä näiden sektoreiden välillä on kierouma työntekijöiden sukupuolijakaumassa) sekä institutionaalisesti (esim. monet naisvaltaiset palvelualat, kuten hoitoala, on viety suhteettoman laajalti julkisen talouden piiriin, jossa laillinen epätasa-arvo ja irrationaaliset asenteet vaikuttavat taloudellisten paineiden rajoittuneisuuden tähden paljon jyrkemmin palkkatasoihin kuin yksityisellä sektorilla).

Viimein, oikeudenmukainen palkkakin on perusteltavissa ainakin seurauseettisin perustein virheelliseksi ajatusmalliksi. Jos kaikki valinnat riippuisivat yksilön taustasta eikä palkka siis vaikuttaisi alavalintoihin, voitaisiin todella ajatella että samapalkkaisuus yli alojen olisi oikeudenmukaista eikä siitä olisi haittaa yhteiskunnalle koska sillä ei olisi muita yhteiskunnallisia seuraamuksia kuin lopputulosten tasa-arvo. Tähänhän esimerkiksi rawlsilainen egalitarismi ja oikeudenmukaisuusajattelu keskeisesti perustuu. Mutta kun faktuaalisesti valintoja pystytään tekemään, niitä nyt tehdään myös palkkaperustein, ja palkat ja niistä seuraavat valinnat sattuvat todella vaikuttamaan yhteiskunnan toimintaan. Aivan kokeellisesta todistusaineistosta lähtien on järkevämpää kohdella alavalintoja palkkojen seuraamuksina kuin palkkoja alavalintojen. Sen jälkeen palkka on työn hinta aivan samalla tavalla kuin tomaatin hinta on tomaatin hinta. Se on markkinoiden käyttämä keskimääräisen arvotuksen väline joka välittää tietoa markkinaosapuolten välillä ja tuottaa niille kannustimen tehdä järkeviä, toisten tarpeiden ja halujen kanssa harmonisia valintoja. Palkka on seurauseettisesti oikein kun se on hyödyllinen, yhteiskunnallisessa raamissa se on hyödyllinen mikäli se on tehokas, ja se on tehokkain kun se määräytyy laajan yksilönvapauden, rajoittamattoman kilpailun ja mahdollisimman täydellisten markkinoiden oloissa puhtaasta kysynnästä ja tarjonnasta.

Niinpä mitään objektiivista, oikeudenmukaista palkkaa (esim. marxilainen työnarvo) erillisenä työn kulloisestakin hintatasosta ei ole. Työnkin hinta määräytyy rajalla (ts. vain lisätyön arvolla on väliä, ei työn kokonaisarvolla; olisi tyhmää ja haitallista maksaa lisätyötunnista haravan varressa jos piha on jo kokonaan haravoitu), vaihtoehtokustannuksista (ts. arvo määräytyy suhteessa seuraavaksi parhaaseen valintaan; lehtevänkään pihan haravoinnista ei ole mielekästä maksaa mikäli valinta sulkisi pois syömisen ja johtaisi siis nälkiintymiseen), subjektiivisesta arvosta (ts. eri ihmisten ei ole mielekästä maksaa pihan haravoinnista yhtä paljon, koska eri ihmiset sietävät pihallaan eri määriä lehtiä ja voivat siksi saada parhaat kiksinsä myös laittamalla saman rahan johonkin muuhun tarkoitukseen kuin pihan puhtaanapitoon), teknologisista tuotantomahdollisuuksista (ts. pihan haravoinnista ei ole mielekästä maksaa yhtä paljon jos haravoijien kouluttaminen on helppoa, koska muuten kaikki lähtisivät rahan perässä haravoimaan eikä esim. kirurgin hommaan riittäisi sen hankaluuden tähden työvoimaa kun palkkataso ei enää kompensoisi eroa), kilpailusta (ts. ainoa mikä pitää haravoinnin kustannukset kurissa on se, että markkinoilla on monta haravoijaa joista aina löytyy joku joka pudottaa hintaa mikäli se vain teknisesti on mahdollista; vastaavasti palkkaa saa vain koska pihanomistajista löytyy joku joka korottaa hintaa kunnes työ tulee tehtyä vaikka muut pihistelisivätkin) ja muusta vastaavasta. Tämä mekaniikka (ts. vapaat markkinat muodollisen laillisen tasa-arvon vallitessa) tai sen toivottavat seuraamukset (ts. pihat tulevat haravoitua juuri siinä määrin kuin teknologia, hyödyllisin suhteellinen työn allokaatio eri tarkoituksiin, moninaiset eroavat lehtiensietokyvyt ja muut kokonaisuudessaan huomioonottaen on parasta, kaikille samanaikaisesti; näin monimutkaista ongelmaa ei voitaisi edes yrittää ratkaista eduskunnassa) eivät katso sukupuoleen millään tavalla (ts. haravoijan ja pihanomistajan sukupuolta ei mainittu, eli niillä ei ollut väliä eikä palkka riipu niistä) jolloin tasa-arvo toteutuu. Prosessi oikeuttaa lopputuloksen, oli se sitten mikä hyvänsä (esim. sen että poikien keskimääräinen palkkataso voi olla alempi kuin tyttöjen jos pojat kaikesta huolimatta tykkäävät haravoida pihoja ja haravoinnin tarjonta siksi ylittää kysynnän "hyväksyttävällä" palkkatasolla; silloin haravoijien/poikien palkat laskevat kunnes tarpeellisemmille aloille löytyy riittävästi halukkaita tekijöitä ja tasapaino niiden moninaisten tekijöiden välillä palautuu), eikä lopputuloksesta voi päätellä juuri mitään tasa-arvon toteutumisesta (esim. samapalkkaisuus haravoinnissa voi olla hyvinkin epäoikeudenmukaista ja tehotonta mikäli se on aikaansaatu suosimalla poikia laillisesti, koska silloin pojat voisivat saada sekä tulonsiirrot että pidetyn haravointityön muodostaman ei-rahallisen palkinnon, samalla kun tytöt joutuisivat maksamaan tulonsiirron veroina ja tekisivät samalla työtä josta pitävät vähemmän; lisäseurauksena haravointityöstä olisi ylitarjontaa ja tyttöjen tekemästä, rajalla yhteiskunnallisesti hyödyllisemmästä työstä pulaa).

Vitsi: EU siistii pykäläviidakon.

Satuin lukemaan Ilta-Sanomista otsikon "EU:n pykäläviidakko selkiytyy". Jutussa kerrottiin EU:n ottavan tarkasteluun noin 200 lakia, joita oltaisiin "selkiyttämässä".

"Kun lisäksi otetaan huomioon lakeihin vuosien mittaan tehdyt lisäykset, siivottavien kohteiden määrä nousee yli 1 400:aan."

Keskimääriin yhtä tässä ryhmässä olevaa lakia kohden on siis tehty 6 lisäystä.

Tavoite selkiyttää lainsäädäntöä on toki kannatettava, mutta kuka on niin hullu, että uskoo lopputuloksen olevan parempi kuin lähtötilanne?

Sinänsä olisi hyvä, jos Suomenkin lakeja hieman yksinkertaistettaisiin. Lakien pitäisi olla niin yksinkertaisia, että maallikonkin on helppo ymmärtää ja hyväksyä ne. On järjetöntä, että esimerkiksi yrittäjäksi ryhtymisen suurimpia kynnyksiä on työllistämiseen ja yritysverotukseen liittyvän lainsäädännön opiskelu.

Pykäläviidakko on kuitenkin luonnollinen seuraus siitä, että kaikkien mahdollisten "epäkohtien" korjaamiseksi on päätetty laatia laki, jota tietysti usein seuraa lisää lakeja ja uuden byrokratian alan syntyminen (katsotaanpa kuinka kauan menee, ennen kuin meillä on internet ministeriö).

Uusi blogi avattu

Taidan siirtyä toistaiseksi bloggaamaan erilliseen henk.koht. osoitteeseen, jotta en joutuisi blogipostauksissani aina rajoittumaan viralliseen libertaristidogmaan. Ajattelin kirjoittaa välillä tukanleikkuublogityylistä vapaamuotoista tajunnanvirtaa, joka ei välttämättä aina liity libertarismiin. Tod.näk. kuitenkin suurin osa henk.koht. postauksistani käsittelee politiikkaa ja kulttuuria.

Fi-lib-blogi jatkuu entisellään.

Feministi teki rikosilmoituksen Ayn Randin romaanista Atlas Shrugged

(Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tämä on niin tyhmää läppää, että tätä ei olisi voinut keksiä edes Jay Leno tai Joonas Hytönen.)

Ruotsin feministipuolueen perustajajäsen Tiina Rosenberg teki rikosilmoituksen Ayn Randin romaanista Atlas Shrugged.

Lähetin allaolevan kommentin MTV3:n uutistoimitukselle.

Uutissivuillanne kerrottiin tällaista:
"Tiina Rosenberg tuo kirjoituksessa esiin useita itseensä ja muihin
sukupuolitutkijoihin kohdistuneita hyökkäyksiä. Hän kertoo muun muassa saaneensa tutkimuslaitos Timbrolta kirjan, jossa päähenkilö toisensa jälkeen katoaa. Rosenberg sanoo tehneensä asiasta rikoslmoituksen."
http://www.mtv3.fi/uutiset/txt/ulkomaat.shtml/arkistot/ulkomaat/2005/10/398846

Kyseessä on Ayn Randin romaani Atlas Shrugged, jonka ruotsinnosta lähetettiin 50 kappaletta julkisuuden henkilöille:
http://www.timbro.se/rand/brev.html

Rosenberg teki siis rikosilmoituksen siitä, että hän sai ilmaisena lahjana tuhatsivuisen romaanin. Tätä romaania on myyty maailmalla miljoonia kappaleita.

BTW, saman kirjailijan romaanissa The Fountainhead on kohtaus, jossa naispäähenkilö rakastuu miespäähenkilöön tultuaan tämän raiskaamaksi. Mitenköhän Rosenberg olisi reagoinut, jos joku olisi lähettänyt hänelle tämän kirjan, relevanttien kommenttien kera? Hän teki siis todellisuudessa rikosilmoituksen tällaisesta viattomasta kirjeestä:

Tiina Rosenberg, professor vid Stockholms Universitet

Hej Tiina!

Det här är en bok som handlar om en frustrerande tillvaro där den ena efter den andra hoppar av och försvinner. En situation som förmodligen inte är helt obekant.

Jos tuosta joku tekee rikosilmoituksen, on kyllä rauhoittavien lääkkeiden tarpeessa.

Jos siis Ayn Randin Atlas Shruggedin sijasta Tiinalle olisi lahjoitettu naisten raiskausfantasioista kertova saman kirjailijan toinen romaani The Fountainhead, fanaattisena feminatsina hän olisi varmaan heitellyt polttopulloja lahjoittajan eli Timbro-kustantamon toimistoon.

Fortum ja Johtajan marginaalituottavuus

Viime päivinä Fortumin johdon megaoptiot ovat puhuttaneet kovasti, varsinkin vasemmistoa. Tässä tietysti on itsestäänselvää, ettei kerran tehtyä sopimusta voida noin vain purkaa ja että selvästikin firma joka on kerran sitoutunut tällaiseen potentiaaliseen tulonsiirtoon omistajilta johtajistolle on velvoitettu myös toimimaan sanansa mukaan, kun sillä nyt tietysti on jo sopimuksen luonteen tähden välttämättä varaa siihen. Se että valtio saattaisi lainsäädäntö- ja väkivaltakoneistonsa avulla panna kapuloita järjestelyn rattaisiin sen jälkeen kun se on ex ante pääomistajana siihen sitoutunut lähinnä heikentäisi pahasti valtion uskottavuutta markkinaosapuolena, lujittaisi entisestään uskoa siihen että valtion ei pitäisi ylipäänsä olla mukana bisneksessä, sekä kaiken kaikkiaan antaisi hyvän syyn uskoa ettei valtio ole hallintovaltana sellainen neutraali erotuomari jollaisen länsimaisen oikeusvaltion teoria vaatii sen olevan.

Eri asia sitten on kuinka järkeviä optio-ohjelmat alunperin olivat. Itse sanoisin, etteivät kovin. Tyhmemmänkin olisi jo vuosikausia sitten pitänyt tajuta, että optiot eivät ole paras kannustinmekanismi, etenkään Fortumin kaltaisessa yrityksessä jonka kurssi riippuu olennaisesti myös epävakaista öljy- ja energiamarkkinoista. Vaikka merkittäviä kannustimia tarvittaisiinkin, päällekkäiset optiot eivät luultavasti ole mekanismina luotettavimmasta päästä koska ne ovat liian herkkiä ja karkeajakoisia kannustaakseen johtajistoa jatkuvasti ja kokonaisvaltaisesti.

Kaikki tämä on kuitenkin poliittisesti epäolennaista verrattuna siihen, kuinka epäreiluilta miljoonapalkkiot alunperinkin kuulostavat. Tulospalkkaus muodossa tai toisessa on nykyään melko laajalti hyväksyttyä eivätkä suuretkaan optiot suuressa firmassa usein ylitä provisioiden tavallista suhteellista osaa palkasta yleisemmin tunnetuissa töissä. Suurin kysymys siis mielestäni onkin, miksi Johtajalle alunperinkään maksetaan niin paljon.

Uusklassisessa taloustieteessä väitetään, että tasapainossa tulot määräytyvät työn marginaalituottavuuden mukaan. Siis sen, kuinka paljon yksilön panos vaikuttaa rajalla voittoihin. Tässä mielessä ison firman ylimmät pomot voivat todella vaikuttaa varsin paljon firman tulokseen omakohtaisilla päätöksillään, joten kova palkka on tästä näkökulmasta perusteltavissa.

Mutta on jälleen eri asia, miksi marginaalituottavuus on tässä niin korkea. Vasemmiston usein käyttämässä esimerkissä jossa verrataan johtajan ja rivityöläisen palkkatasoa, ja todetaan että johtajan on monituhatkertainen, on nimittäin luultavasti jokin perä. Työn tuottavuus tuskin seuraa ihan vain siitä, että johtaja on jotenkin maagisesti niin paljon työteliäämpi tai kyvykkäämpi kuin muut. Luultavasti johtaja ei esimerkiksi pystyisi samalla tavalla skaalaamaan työmääräänsä kuin liukuhihnatyöläinen: firmalla ei mene tuplasti paremmin vaikka johtaja tekisi kolme kertaa tavallista pidempää päivää, eli huomataan että rajatuottavuus on huima korkeintaan rajatulla kaistalla. Siksi ero palkassa selittyy luultavasti paljon paremmin sen työn laadulla jota johtaja tekee ja sillä positiolla jossa hän firmassa on kuin johtajan persoonalla tai työkyvyllä.

Tarkemmin sanoen, johtajan työn marginaalituottavuus on luultavasti kohtuuttoman korkea nimenomaan siksi, että hän on se jonka ryssimiset vaikuttavat voimakkaimmin firman tulokseen. Jos johtajan pallille pannaan tavallinen manageri joka tekee tavallista päivää hän voi periaatteessa saada aikaa ihan kelvollista tulosta, mutta toisaalta jos mitään syytä munata on, firma voi kaatua. Hyviä syitä myös kummasti löytyy, jos johtaja esimerkiksi saa suhteessa vähemmän palkkaa kuin kilpailija; kilpailijan kannattaa tällöin usein lahjoa johtaja. Tai vähän harmittomammassa muodossa, johtajan työn marginaalituottavuus johtuu luultavasti siitä että se moduloi firman kaikkien muiden työntekijöiden tekemisiä, ja eritoten alaspäin jonne kaikkien on luonnostaan helpointa tehdä muutoksia.

Niinpä voidaan väittää, että johtajan palkkaa pitäisi ehkä todella korjata. Mutta järkevä yritys ei voi vain laskea sitä, vaan sen pitäisi ensin tuottaa organisatorinen raami jossa johtajan positiosta seuraava ero marginaalituottavuudessa todella olisi rajatumpi. Tämä tarkoittaisi johdettavien yksiköiden pienentämistä, vallan jakamista, vastavuoroisia tarkastusjärjestelyjä ("checks and balances"), yrityksen sisäistä kilpailutusta myös johtotehtävissä, ja muuta vastaavaa. Siis täysin tavallisesta yrityselämästä poikkeavia temppuja, joita on totuttu näkemään lähinnä poliittisella areenalla. Ei tietenkään ole sanottua, että mikään tällainen keino olisi riittävän hyvä ja tehokas korvatakseen keskusjohtoisuuden -- tottahan esimerkiksi poliittiselta areenalta tiedetään, että monoliittinen, määrätietoisen ja "johtavaisen" diktaattorin hallitsema valtaistuin on tavattoman helppo ja houkutteleva ratkaisu moniin niihin ongelmiin joista hajautetummat demokratiat kärsivät -- mutta toisaalta parempiakaan keinoja tuskin tunnetaan mikäli palkkatehokkuus halutaan ulottaa aivan ylimpään johtoportaaseen.