Sukupuolisesta tasa-arvosta ja palkoista

Viime aikoina olen useampaan kertaan joutunut tappeluun sukupuolten tasa-arvosta. Koska liberalismi on alusta asti ollut tasa-arvoasiassa eturintamassa ja se vieläpä ensimmäisenä aatteena terävöityi täydellisen sukupuolineutraaliksi, luulisi että olisin aatteen kannattajana keskustelussa varsin hyvissä asemissa. Luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti. Yleensä keskustelussa ennemmin tai myöhemmin törmätään siihen, että liberalismi puhuu yksilön oikeuksista ja oikeellisesta yhteiskunnallisesta prosessista, ei lopputuloksista. Niinpä sen kannattamista täydellisen sukupuolisokeista säännöistä ei välttämättä seuraa täydellisen sukupuolineutraaleja lopputuloksia mikäli sukupuolet eivät itse asiassa ole täysin samanlaisia tai käyttäydy täysin samalla tavalla. Monet katsovat, että tässä tilanteessa tasa-arvo tai oikeudenmukaisuus ei vielä ole täysin toteutunut, ja pitävät liberaalia joka väittää näin tapahtuneen vähintäänkin omituisena.

Pahin kompastuskivi näyttää olevan yhtäläisen palkkauksen periaate. Liberaali analysoi tätäkin aihetta markkinaprosessin ja yksilön oikeuksien kautta, ja väittää täysin sukupuolisokeista säännöistä seuraavan, että samasta työstä kannattaa maksaa sama palkka. Palkka määräytyy kysynnästä, tarjonnasta, työn tuottavuudesta, kilpailumekanismista, markkinoiden epätäydellisyyksistä, yksilön kyvystä ja halusta valvoa etujaan epätäydellisyyksien läsnäollessa sekä vastaavista markkinafundamenteista, joilla ei sinänsä ole mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Palkka asettuu niin että se markkinaympäristön asettamissa rajoissa hyödyttää molempia osapuolia mahdollisimman paljon, joten jos tiettyä työtä tekevän miehen palkkaa kannattaisi nostaa, niin kannattaisi vastaavaa työtä tekevän naisenkin. Palkka asettuu niin että voitot maksimoituvat, työntekijän sukupuoli on herttaisen yhdentekevää voittojen kannalta, ja siksi alempi palkka pelkän sukupuolen perusteella välttämättä vähentää työnantajan voittoa.

Tästä sitten edelleen seuraa, että kun voittoprosentti määrää myös firman suhteellisen kyvyn menestyä, houkutella lisäpääomaa ja siten laajentaa toimintaansa, firma joka keskittyy vain tuottavuuteen ja palkkaa työntekijänsä tasa-arvoisesti tuloksen perustella laajenee suhteessa nopeimmin. Vaikka kaikki muut firmat olisivat tyhmiä ja katsoisivat palkkapolitiikassaan sukupuoleen, muiden tekijöiden pysyessä vakioina tasa-arvoisempi firma voittaisi kilpailussa loputtomiin ja pystyisi siksi pitkällä aikavälillä palkkaamaan vaikka kaikki osaavat, alipalkatut naiset parempaan hintaan ja suuremmalla voitolla. Siksi epätasa-arvoinen kohtelu on markkinoilla epävakaa, häviävä käytäntö, kun taas tasa-arvoinen kohtelu vakaa ja sellainen että se lähes varmasti toteutuu ilman erityisiä tasa-arvosäännöksiä kunhan laki ei vain katso missään suhteessa sukupuoleen. Rahan usein häiritsevimmäksi koettu puoli osoittautuu myös sen suureksi vahvuudeksi: voittomotiivi on täysin tunteeton ja sokea, myös sukupuolelle.

Tasa-arvoasiassa tämä ei kuitenkaan näytä riittävän kaikille, sillä päättely nojaa ainakin kahteen, mahdollisesti vastenmieliseen tai totuudenvastaiseen olettamukseen. Ensinkin, sukupuolten markkinakäyttäytymisessä ei saisi olla ennustettavissa olevia keskimääräisiä eroavaisuuksia. Jos niitä on, ne johtavat myös ennustettaviin eroavaisuuksiin markkinamekaniikan seuraamuksissa. Ja toisekseen, kyseessä on tasapainopäättely joka edellyttää, että yksilöt vastaavat markkinoiden asettamiin vaatimuksiin ja kannustimiin. Mikäli näin ei ole, markkinamekaniikkakaan ei toimi, markkinat eivät ole tasapainossa eikä tasa-arvopäättely siksi päde.

Liberaalille nämä mahdollisuudet eivät ole ongelmallisia, koska ne riippuvat lopulta yksilön valinnoista eivätkä ne millään tavalla loukkaa tasa-arvoa tai oikeudenmukaisuutta. Jos esimerkiksi päätät käyttäytyä "naisellisesti" -- mitä tämä sitten tarkoittaakaan -- ja "naisellisuus" on sinulle haitallista -- tämäkin pitäisi erikseen perustella -- päätös on oma moka. Mieluummin varmaankin kannattaisi käyttäytyä ihan vain järkevästi ja jättää sukupuoliroolit syrjään kun niistä on itselle haittaa. Jos tekee toisin, ongelmista voi syyttää ihan vain itseään. Ja vastaavasti, jos jättää markkinoiden antamat selvät signaalit huomiotta ja esimerkiksi lähtee sukupuolensa vuoksi huonosti palkatulle, sukupuolittuneelle alalle, kyseessä on jälleen oma valinta. Vaihtoehtoja kuitenkin oli ja voittovetoinen sokea markkinamekaniikka edelleen takaa että järkevimmät valinnat tuottavat suurimmat voitot. Näin itse asiassa nimenomaan rajussa markkinaepätasapainossa, jossa uudistuksista ja järkiperäisyydestä seuraava yrittäjävuokra on suurimmillaan. Jos valitsee toisin vaikkapa sukupuolensa tähden, ainoa seksismi tilanteessa on yksilön omaa, eikä yksilö siis voi valittaa siitä että seurauksena on pienempiä voittoja. Markkinoilla selviäminen edellyttää myös laajaa mukautumista toisten tarpeisiin, ja suurimmat voitot seuraavat aina siitä että tyydyttää tehokkaimmin muiden akuuteimpia, suurimpiin maksuhaluihin johtavia tarpeita; markkinoilla omakohtainen vastuu toteutuu siten, että kun valitsee oman edun yli muiden vastaavan, toisten halut eivät tule tyydytettyä, maksuhaluja ei synny, ja oma palkka laskee vastaavasti. Jos kerran päättää olla mukautumatta markkinoiden vaatimuksiin, valinnan ennakoitavista seuraamuksista ei voi mukista.

Liberaalin näkökulmasta ratkaisu naisvaltaisten alojen (aivan todelliseen) alipalkkaukseen on siis kahtalainen. Toisaalta laista pitäisi tehdä sellaista että se on täysin sokeaa sukupuolelle ja mahdollisimman suuresta osasta taloutta yksityistä, jotta yksityinen markkinamekaniikka voisi ylläkuvatulla tavalla tasa-arvoistaa palkat. Mieluiten lain pitäisi olla neutraalia markkinasektoreiden ylikin, jottei pääsisi käymään niin että jos jollekin alalle muista syistä päätyy enemmän naisia (tai jotakin muuta tilastokategoriaa), valikoituminen johtaisi de facto -sukupuolisyrjintään. Ja toisaalta sitten tarvittaisiin ilmeisestikin kulttuurista muutosta, johon politiikalla ei ole mitään sanomista. Jos naiset kokevat naisvaltaisten alojen palkkauksen hankalaksi, heidän ei varmaankaan pitäisi lähteä naisvaltaisille aloille vaan tehdä järkevämpiä, palkkavetoisempia uravalintoja. Tähän ei olisi oikein vaikuttaa poliittisesti, koska se itse asiassa vaatisi epätasa-arvoista, sukupuolitietoista lakia, joka tietysti vääristäisi yksilöiden kohtaamia taloudellisia kannustimia ja olisi epäoikeudenmukaista.

Tärkein tällaista ajatusmallia vastaan kohdennettu kritiikki lähteekin siitä, että alavalinnat ja vastaavat ovat muuttumattomia ja yksilöllisen valinnan ulottumattomissa. Naiset nyt vain joutuvat naisvaltaisille aloille, ja kun niillä palkka on alempi, seurauksena on de facto syrjintää vaikka de jure tasa-arvo vallitsisikin. Katsotaan, että tällaisen välttämättömyyden oloissa naisvaltaisten alojen alempi palkka on sinänsä epäoikeudenmukaista, ja että on olemassa jokin korkeampi, oikeudenmukainen palkka, joka määräytyy muista tekijöistä kuten työn raskaudesta tai sen yhteiskunnallisesta arvosta. Ymmärrettävästi tiukinkin liberaali tasa-arvoajattelu on rajussa ristiriidassa tämän kanssa, ja liberaalia siksi helposti syytetään epätasa-arvon kannattajaksi.

Liberaalilla on kuitenkin tukenaan varsin vahva käytännöllinen ja teoreettinen näyttö oikeudenmukaisen palkan ideologiaa vastaan. Faktuaalisesti naiset voivat jo nykyään valita alansa, ja monet lähtevät kovapalkkaisempiinkin töihin; Suomessahan esimerkiksi on jo käynyt niin, että naiset ovat ajaneet korkeakoulutuksessa miesten ohi. Empiirinen tutkimus osoittaa selvästi senkin, että laillinen tasa-arvo tasoittaa de facto palkkaeroja alojen sisällä. Suurin osa alojen sisäisestä palkkavariaatiosta on helposti selitettävissä laillisilla epätasa-arvoisuuksilla (esim. äitiysloman kustannusten sälyttämisellä vain naisen työnantajan kannettavaksi) sekä ymmärrettävillä reaalisilla tekijöillä (esim. lapsen kantaminen tosiasiallisesti vähentää jossakin määrin naisen työkykyä; koska tämä on biologinen välttämättömyys, tässä pitäisi ehkä kysyä pitäisikö miehelle ehkä sälyttää jo tehokkuusperustein ylimääräisiä taloudellisia velvoitteita vastaavalle ajalle kun päätös lapsensaannista kuitenkin on biologisista syistä liitännäinen ja jaettu). Alojen väliset erot selittyvät helposti tuottavuusperustein (esim. helposti automatisoituva teollisuus tuottaa totta kai paremmin kuin palveluala, ja jostakin syystä näiden sektoreiden välillä on kierouma työntekijöiden sukupuolijakaumassa) sekä institutionaalisesti (esim. monet naisvaltaiset palvelualat, kuten hoitoala, on viety suhteettoman laajalti julkisen talouden piiriin, jossa laillinen epätasa-arvo ja irrationaaliset asenteet vaikuttavat taloudellisten paineiden rajoittuneisuuden tähden paljon jyrkemmin palkkatasoihin kuin yksityisellä sektorilla).

Viimein, oikeudenmukainen palkkakin on perusteltavissa ainakin seurauseettisin perustein virheelliseksi ajatusmalliksi. Jos kaikki valinnat riippuisivat yksilön taustasta eikä palkka siis vaikuttaisi alavalintoihin, voitaisiin todella ajatella että samapalkkaisuus yli alojen olisi oikeudenmukaista eikä siitä olisi haittaa yhteiskunnalle koska sillä ei olisi muita yhteiskunnallisia seuraamuksia kuin lopputulosten tasa-arvo. Tähänhän esimerkiksi rawlsilainen egalitarismi ja oikeudenmukaisuusajattelu keskeisesti perustuu. Mutta kun faktuaalisesti valintoja pystytään tekemään, niitä nyt tehdään myös palkkaperustein, ja palkat ja niistä seuraavat valinnat sattuvat todella vaikuttamaan yhteiskunnan toimintaan. Aivan kokeellisesta todistusaineistosta lähtien on järkevämpää kohdella alavalintoja palkkojen seuraamuksina kuin palkkoja alavalintojen. Sen jälkeen palkka on työn hinta aivan samalla tavalla kuin tomaatin hinta on tomaatin hinta. Se on markkinoiden käyttämä keskimääräisen arvotuksen väline joka välittää tietoa markkinaosapuolten välillä ja tuottaa niille kannustimen tehdä järkeviä, toisten tarpeiden ja halujen kanssa harmonisia valintoja. Palkka on seurauseettisesti oikein kun se on hyödyllinen, yhteiskunnallisessa raamissa se on hyödyllinen mikäli se on tehokas, ja se on tehokkain kun se määräytyy laajan yksilönvapauden, rajoittamattoman kilpailun ja mahdollisimman täydellisten markkinoiden oloissa puhtaasta kysynnästä ja tarjonnasta.

Niinpä mitään objektiivista, oikeudenmukaista palkkaa (esim. marxilainen työnarvo) erillisenä työn kulloisestakin hintatasosta ei ole. Työnkin hinta määräytyy rajalla (ts. vain lisätyön arvolla on väliä, ei työn kokonaisarvolla; olisi tyhmää ja haitallista maksaa lisätyötunnista haravan varressa jos piha on jo kokonaan haravoitu), vaihtoehtokustannuksista (ts. arvo määräytyy suhteessa seuraavaksi parhaaseen valintaan; lehtevänkään pihan haravoinnista ei ole mielekästä maksaa mikäli valinta sulkisi pois syömisen ja johtaisi siis nälkiintymiseen), subjektiivisesta arvosta (ts. eri ihmisten ei ole mielekästä maksaa pihan haravoinnista yhtä paljon, koska eri ihmiset sietävät pihallaan eri määriä lehtiä ja voivat siksi saada parhaat kiksinsä myös laittamalla saman rahan johonkin muuhun tarkoitukseen kuin pihan puhtaanapitoon), teknologisista tuotantomahdollisuuksista (ts. pihan haravoinnista ei ole mielekästä maksaa yhtä paljon jos haravoijien kouluttaminen on helppoa, koska muuten kaikki lähtisivät rahan perässä haravoimaan eikä esim. kirurgin hommaan riittäisi sen hankaluuden tähden työvoimaa kun palkkataso ei enää kompensoisi eroa), kilpailusta (ts. ainoa mikä pitää haravoinnin kustannukset kurissa on se, että markkinoilla on monta haravoijaa joista aina löytyy joku joka pudottaa hintaa mikäli se vain teknisesti on mahdollista; vastaavasti palkkaa saa vain koska pihanomistajista löytyy joku joka korottaa hintaa kunnes työ tulee tehtyä vaikka muut pihistelisivätkin) ja muusta vastaavasta. Tämä mekaniikka (ts. vapaat markkinat muodollisen laillisen tasa-arvon vallitessa) tai sen toivottavat seuraamukset (ts. pihat tulevat haravoitua juuri siinä määrin kuin teknologia, hyödyllisin suhteellinen työn allokaatio eri tarkoituksiin, moninaiset eroavat lehtiensietokyvyt ja muut kokonaisuudessaan huomioonottaen on parasta, kaikille samanaikaisesti; näin monimutkaista ongelmaa ei voitaisi edes yrittää ratkaista eduskunnassa) eivät katso sukupuoleen millään tavalla (ts. haravoijan ja pihanomistajan sukupuolta ei mainittu, eli niillä ei ollut väliä eikä palkka riipu niistä) jolloin tasa-arvo toteutuu. Prosessi oikeuttaa lopputuloksen, oli se sitten mikä hyvänsä (esim. sen että poikien keskimääräinen palkkataso voi olla alempi kuin tyttöjen jos pojat kaikesta huolimatta tykkäävät haravoida pihoja ja haravoinnin tarjonta siksi ylittää kysynnän "hyväksyttävällä" palkkatasolla; silloin haravoijien/poikien palkat laskevat kunnes tarpeellisemmille aloille löytyy riittävästi halukkaita tekijöitä ja tasapaino niiden moninaisten tekijöiden välillä palautuu), eikä lopputuloksesta voi päätellä juuri mitään tasa-arvon toteutumisesta (esim. samapalkkaisuus haravoinnissa voi olla hyvinkin epäoikeudenmukaista ja tehotonta mikäli se on aikaansaatu suosimalla poikia laillisesti, koska silloin pojat voisivat saada sekä tulonsiirrot että pidetyn haravointityön muodostaman ei-rahallisen palkinnon, samalla kun tytöt joutuisivat maksamaan tulonsiirron veroina ja tekisivät samalla työtä josta pitävät vähemmän; lisäseurauksena haravointityöstä olisi ylitarjontaa ja tyttöjen tekemästä, rajalla yhteiskunnallisesti hyödyllisemmästä työstä pulaa).