Fortum ja Johtajan marginaalituottavuus

Viime päivinä Fortumin johdon megaoptiot ovat puhuttaneet kovasti, varsinkin vasemmistoa. Tässä tietysti on itsestäänselvää, ettei kerran tehtyä sopimusta voida noin vain purkaa ja että selvästikin firma joka on kerran sitoutunut tällaiseen potentiaaliseen tulonsiirtoon omistajilta johtajistolle on velvoitettu myös toimimaan sanansa mukaan, kun sillä nyt tietysti on jo sopimuksen luonteen tähden välttämättä varaa siihen. Se että valtio saattaisi lainsäädäntö- ja väkivaltakoneistonsa avulla panna kapuloita järjestelyn rattaisiin sen jälkeen kun se on ex ante pääomistajana siihen sitoutunut lähinnä heikentäisi pahasti valtion uskottavuutta markkinaosapuolena, lujittaisi entisestään uskoa siihen että valtion ei pitäisi ylipäänsä olla mukana bisneksessä, sekä kaiken kaikkiaan antaisi hyvän syyn uskoa ettei valtio ole hallintovaltana sellainen neutraali erotuomari jollaisen länsimaisen oikeusvaltion teoria vaatii sen olevan.

Eri asia sitten on kuinka järkeviä optio-ohjelmat alunperin olivat. Itse sanoisin, etteivät kovin. Tyhmemmänkin olisi jo vuosikausia sitten pitänyt tajuta, että optiot eivät ole paras kannustinmekanismi, etenkään Fortumin kaltaisessa yrityksessä jonka kurssi riippuu olennaisesti myös epävakaista öljy- ja energiamarkkinoista. Vaikka merkittäviä kannustimia tarvittaisiinkin, päällekkäiset optiot eivät luultavasti ole mekanismina luotettavimmasta päästä koska ne ovat liian herkkiä ja karkeajakoisia kannustaakseen johtajistoa jatkuvasti ja kokonaisvaltaisesti.

Kaikki tämä on kuitenkin poliittisesti epäolennaista verrattuna siihen, kuinka epäreiluilta miljoonapalkkiot alunperinkin kuulostavat. Tulospalkkaus muodossa tai toisessa on nykyään melko laajalti hyväksyttyä eivätkä suuretkaan optiot suuressa firmassa usein ylitä provisioiden tavallista suhteellista osaa palkasta yleisemmin tunnetuissa töissä. Suurin kysymys siis mielestäni onkin, miksi Johtajalle alunperinkään maksetaan niin paljon.

Uusklassisessa taloustieteessä väitetään, että tasapainossa tulot määräytyvät työn marginaalituottavuuden mukaan. Siis sen, kuinka paljon yksilön panos vaikuttaa rajalla voittoihin. Tässä mielessä ison firman ylimmät pomot voivat todella vaikuttaa varsin paljon firman tulokseen omakohtaisilla päätöksillään, joten kova palkka on tästä näkökulmasta perusteltavissa.

Mutta on jälleen eri asia, miksi marginaalituottavuus on tässä niin korkea. Vasemmiston usein käyttämässä esimerkissä jossa verrataan johtajan ja rivityöläisen palkkatasoa, ja todetaan että johtajan on monituhatkertainen, on nimittäin luultavasti jokin perä. Työn tuottavuus tuskin seuraa ihan vain siitä, että johtaja on jotenkin maagisesti niin paljon työteliäämpi tai kyvykkäämpi kuin muut. Luultavasti johtaja ei esimerkiksi pystyisi samalla tavalla skaalaamaan työmääräänsä kuin liukuhihnatyöläinen: firmalla ei mene tuplasti paremmin vaikka johtaja tekisi kolme kertaa tavallista pidempää päivää, eli huomataan että rajatuottavuus on huima korkeintaan rajatulla kaistalla. Siksi ero palkassa selittyy luultavasti paljon paremmin sen työn laadulla jota johtaja tekee ja sillä positiolla jossa hän firmassa on kuin johtajan persoonalla tai työkyvyllä.

Tarkemmin sanoen, johtajan työn marginaalituottavuus on luultavasti kohtuuttoman korkea nimenomaan siksi, että hän on se jonka ryssimiset vaikuttavat voimakkaimmin firman tulokseen. Jos johtajan pallille pannaan tavallinen manageri joka tekee tavallista päivää hän voi periaatteessa saada aikaa ihan kelvollista tulosta, mutta toisaalta jos mitään syytä munata on, firma voi kaatua. Hyviä syitä myös kummasti löytyy, jos johtaja esimerkiksi saa suhteessa vähemmän palkkaa kuin kilpailija; kilpailijan kannattaa tällöin usein lahjoa johtaja. Tai vähän harmittomammassa muodossa, johtajan työn marginaalituottavuus johtuu luultavasti siitä että se moduloi firman kaikkien muiden työntekijöiden tekemisiä, ja eritoten alaspäin jonne kaikkien on luonnostaan helpointa tehdä muutoksia.

Niinpä voidaan väittää, että johtajan palkkaa pitäisi ehkä todella korjata. Mutta järkevä yritys ei voi vain laskea sitä, vaan sen pitäisi ensin tuottaa organisatorinen raami jossa johtajan positiosta seuraava ero marginaalituottavuudessa todella olisi rajatumpi. Tämä tarkoittaisi johdettavien yksiköiden pienentämistä, vallan jakamista, vastavuoroisia tarkastusjärjestelyjä ("checks and balances"), yrityksen sisäistä kilpailutusta myös johtotehtävissä, ja muuta vastaavaa. Siis täysin tavallisesta yrityselämästä poikkeavia temppuja, joita on totuttu näkemään lähinnä poliittisella areenalla. Ei tietenkään ole sanottua, että mikään tällainen keino olisi riittävän hyvä ja tehokas korvatakseen keskusjohtoisuuden -- tottahan esimerkiksi poliittiselta areenalta tiedetään, että monoliittinen, määrätietoisen ja "johtavaisen" diktaattorin hallitsema valtaistuin on tavattoman helppo ja houkutteleva ratkaisu moniin niihin ongelmiin joista hajautetummat demokratiat kärsivät -- mutta toisaalta parempiakaan keinoja tuskin tunnetaan mikäli palkkatehokkuus halutaan ulottaa aivan ylimpään johtoportaaseen.