Luotot ja konkurssi

Viime aikoina olen pariin otteeseen yrittänyt ostaa Amazon UK:sta kirjoja Visa Electronillani, onnistumatta. Nyt saamatta näyttää jäävän gradun aloitteluun tarvittava oppikirja, eli tilanne alkaa sapettaa pahemman kerran. Niinpä tein jotakin hyvin epätyypillistä itselleni: pistin sisään ensimmäisen oikean luottokorttihakemukseni. Sitten tuli mieleen, että luotoista ja niiden ongelmista on muutenkin puhuttu paljon, eli että niistä voisi sanoa pari sanaa.

Ilmeisestikin monille on epäselvää missä oloissa velkaa on järkevää ottaa. Tasapainossa olevilla rahamarkkinoilla velka on aina korkoa vastaan hankittua nykyistä ostovoimaa, joka on tänä päivänä joltakulta toiselta pois ja tulevaisuudessa korolla lisättynä itseltä pois ja lainaajalle lisää. Siksi lainanotto on järkevää vain jos nykyinen kulutus on jostakin syystä niin paljon arvokkaampaa kuin tuleva, että siitä kannattaa maksaa koron suuruinen preemio. (Ja päin vastoin, lainan antaminen on kannattavaa vain jos korko ja rahan odotettu tuleva ostovoima tekevät yhdessä kulutuksen lykkäämisestä tulevaisuuteen kannattavampaa kuin kuluttamisesta nyt.) Siksi on selvää, että lainaa kannattaa ottaa vain jos on odotettavissa, että nykyinen kulutus tuottaa jotakin sellaista merkittävää hyötyä jota tuleva kulutus ei voisi.

Tästä saadaan ensimmäinen merkittävä peukalosääntö: lainaa ei tule ottaa kuin tuottaviin tarkoituksiin. Laina on kannattava valinta vain jos siitä jää seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon nähden käteen jotakin todellista, reaalista voittoa jota ei olisi pystytty saavuttamaan ilman lainanottoa. Helpoin esimerkki ja terve vertailukohta on yritystoiminta: sijoitus tuotantovälineisiin on järkevä vain jos välineen odotettu tuotto ylittää markkinakoron joka välineen ostamiseen tarvittavasta lainasta joudutaan maksamaan sekä välineen kulumisesta aiheutuvan pääoman vähittäisen häviämisen. Jos kone ei elinikänsä yli tuota riittävästi korkojen ja kulumisen takaisinmaksuun, niin että lopussa vimpaimen arvo on vähintään jäljellejäävän lainapääoman suuruinen, vehjettä ei kannata hankkia.

Vähemmän helppo esimerkki löytyy kestävistä kulutushyödykkeistä. Lainavaroin rahoitettu sijoitus uuteen televisioon voi olla järkevä sen tuottaman viihteen tähden, koska viihteestä ei päästä nauttimaan ennen kuin televisio on ostettu ja siksi tietty määrä viihdettä jää saamatta jos pääoma kerätään säästämällä. Nimenomaan nykyinen kulutus on siis tässä arvokasta. Monimutkaisemmaksi tilanteen tekee se, että television tuottamaa palveluvirtaa on hankala myydä avoimilla markkinoilla, sille ei siis välttämättä ole markkinahintaa joka auttaisi sijoituksen tuottavuuden arvioinnissa, ostajan halut ja tarpeet eivät lopputuotteiden kohdalla muutenkaan välttämättä ole samoja kuin markkinoiden keskimäärin, ja siksi lainanoton kannattavuuden joutuu yleensä arvioimaan näppituntumalta. Tällaisissa sijoituksissa peukalosääntö voisi olla, että kodinkoneen säästämä aika (arvotettuna vaikkapa omalla tuntipalkalla) tai vaihtoehtoisen, ostajan mielestä suunnilleen "yhtä hyvän" viihteen rahalliset kustannukset (esim. elokuvaliput) ovat niin merkittäviä, että oman laitteen ostaminen säästää itse asiassa rahaa. Tältä kantilta on helppo nähdä, että lainaa ei lähtökohtaisesti kannata ottaa jollei odotettavissa ole että vielä viimeisenkin lyhennyksen aikaan kädessä on jotakin niin tuottavaa, että päivittäinen hyöty kattaa lainan kustannukset. Television, auton, kodin tai koulutuksen kohdalla näin usein on, kun taas päivittäisiin menoihin tuhlatun kulutusluoton kohdalla ei oikeastaan ikinä.

Järkevä yksilö ei siis ota velkaa haihtuviin, ohimeneviin tarpeisiin, vaan vain sellaisiin joista jää jotakin tuntuvaa, tuottavaa ja kestävää käteen. Kääntäen tästä seuraa, että järkevät yksilöt eivät itse asiassa juurikaan tarvitse luottoa joka on riittävän kätevää nimenomaan heräteostoksiin, eli siis käytettävissä suoraan kortin avulla. Niinpä korttien käyttäjiksi keräytyy keskimäärin poikkeuksellisen hölmöä porukkaa, ja keskivertohelpon korttiluoton riskipreemiot nousevat saman tien pilviin. Varsinkaan tällaiseen hintaan järkevät ihmiset eivät luottoa ota. Koska kortteja kuitenkin käytetään myös legitiimeihin tarkoituksiin, esim. transaktiokustannusten helpottajina, tyypillisen kortin maksurakenne on poikkeuksetta sellainen että minimipituinen luotto on halpaa ja pitkäaikainen suhteettoman kallista. Niinpä järkevät ihmiset käyttävät kortteja maksukortteina, eivät varsinaisina luottokanavina, ja tämä porras seuraa nimenomaan siitä että joukossa on myös paljon niitä jotka eivät ole raha-asioissaan erityisen järkeviä.

Tästä päästään sitten sulavasti seuraavaan aiheeseen. Yllä totesin jo, että tuotantovälineen tuoton pitää kattaa korot ja kuluminen niin että arvo kattaa lopussa vähintään velan pääoman. Mutta tämähän on täysin vaihdannaista sen kanssa, että joku muu ostaisi vehkeen ja vuokraisi sen sinulle koron suuruista summaa vastaan tietyksi ajaksi. Siksi voidaan sanoa, että korko onkin itse asiassa pääoman vuokra ja lainanotto kannattavaa vain jos korko on pienempi tai yhtäsuuri kuin ostetun asian vuokraaminen. Sekä vuokraaminen että lainanotto ovat toisaalta tapoja erottaa tietyn hyödykkeen tuottaminen ja omistus sen käytöstä, toisaalta tapoja hallita hyödykkeiden jakamattomuuksia. Tasapainossa tietyn vimpaimen vuokra ja sen ostamiseen vaaditun lainan korko ovat samat, kun epätasapainossa taas voi olla että joko vuokraamalla tai lainaksi ostamalla voi tehdä voittoa; tällainen arbitraasi juuri pitää markkinat tasapainossa, ja kannustaa omistajaa tuottamaan myös jakamattomia hyödykkeitä sekä allokoimaan niistä seuraavia palveluvirtoja optimaalisesti. Ajatuksesta seuraa heti uusia peukalosääntöjä. Jos esimerkiksi et olisi valmis vuokraamaan televisiota tiettyyn hintaan, teet melkoisen typeryyden mikäli olet valmis ostamaan sen kulutusluotolla jonka kokonaiskorko tulee kalliimmaksi; hinnat, vuokrat, palkat ja muut ovat olemassa täsmälleen jotta tällainen vertailu olisi helpompaa, ja useimmiten korttiluoton hinta kertoo yksiselitteisesti ettei se ole suhteessa hyvä sijoitus.

Edelleen, jos vuokraat jotakin ja luottoa on saatavilla, tasapainon vuokran ja luoton koron välillä pitäisi määräytyä niin että voitto on mahdollisimman suuri. Jos vuokraaminen yhtäkkiä halventuu, kannattaa myydä tavaroita pois ja ottaa korvaava juttu vuokralle. Tai päin vastoin, asunnon ostaminen on kannattavaa mikäli raha joka menee lainan korkoon ja asunnon arvon ylläpitoon samalla tasolla alittaa yhteensä vastaavan asunnon vuokran. Tämä ajatus vahvistaa heti aiemmin sanottua: järkevät ihmiset eivät sijoita kuin juttuihin joista jää jotakin sellaista käteen, että se kullakin ajanhetkellä kattaa velan koko pääoman. Ja jos näin sitten on, yleensä velan saa huomattavasti alhaisemmalla korolla kuin kulutusluottona kun ostettu kapistus voidaan suoraan (esim. asuntojen kiinnelainat) tai epäsuorasti (esim. omistetusta varallisuudesta, erityisesti säästöistä, pysyvistä tulovirroista ja niiden järkevästä hallinnasta seuraavat alhaiset riskipreemiot pankkilainalle) pantata lainan takeeksi; ja kääntäen, jollei tämä onnistu, pitää jälleen kysyä oliko velka itse asiassa järkevä valinta.

Itse asiassa on niinkin, että tällaisessa tilanteessa kannattaa aivan vastaavasti antaa omia tavaroita vuokralle toisille, ja ehkä jopa tiettyyn mittaan ostaa lisää vuokrattavaa lainarahalla. Juuri tästähän esimerkiksi konevuokraamoyritykset ja vuokra-asuntoyhtiöt syntyvät. Sitten päästäänkin jo eteenpäin siihen, että pois maksettu lainapääoma ja säästöön kertyvä omaisuus ovat periaatteessa täysin vaihdannaisia. Kun maksat lainaa pois, säästyt koroilta, kun taas säästetty omaisuus on mahdollista sijoittaa tavalla joka tuottaa korkoa. Se millä puolella viivaa kulloinkin ollaan määräytyy yleisellä tasolla tasapainosta omien kulutustarpeiden, sijoitusmahdollisuuksien ja saatavissa olevan lainan koron välillä; käytännössä tuottavien sijoitusmahdollisuuksien olemassaolo johtaa poikkeuksetta siihen että säästäminen jossakin muodossa on kannattavaa ja velan ylläpito kannattavaa ainoastaan poikkeuksellisen tuottaviin, kestäviin tarkoituksiin joita ei suoraan pystytä rahoittamaan säästöistä. Useimmiten nämä seuraavat jakamattomuuksista (esim. autoja ei voi ostaa kilohintaan), markkinoiden keskimääräisistä arvotuksista poikkeavista preferensseistä (esim. itselleni nörttinä oma tietokone on tavattoman paljon arvokkaampi kuin monille muille) tai markkinoiden epätasapainosta johtuvista hyödyntämättömistä arbitraasimahdollisuuksista (näin syntyy yrityksiä).

Tästä näkökulmasta pankkien ja muiden luotottajien myyntipuhe näyttäytyy aivan uudessa valossa. Usein siinä korostetaan, että luotto mahdollistaa tulojen ja menojen tasoittamisen ajassa. Totta tämäkin, mutta valitettavasti tässä sekoitetaan kaksi erillistä asiaa. Jos oma tulotaso on vaihteleva ja sitä halutaan tasata, pelkän tasauksen osalta kyse on vakuutuksesta jonka odotusarvoinen hinta täydellisillä markkinoilla on tavalliseen tapaan nolla; lähtökohtaisesti vakuutus maksaa yhtä paljon kuin odotusarvoinen hyöty on, ja vain varianssi on pienempi. Siksi pelkästään tulontasauksesta lähtevä argumentti johtaisi siihen että puolet ajasta ollaan velanantajina, puolet ajasta ottajina, ja keskimäärin korkovoitot kattaisivat korkotappiot. Hyvää syytä velkaantua in toto ei seuraa yhtään sen enempää kuin hyvää syytä säästääkään, joten varsinainen luotonotto ja -anto pitää edelleen perustella investointien tuottavuudella, ei tulontasauksella. Ajallinen variaatio säästö- ja lainanottomahdollisuuksissa luonnostaan kytkee tällaiset vakuutukset intertemporaalisiin allokaatiopäätöksiin ja siis luottomarkkinoihin, mutta kriteerit keskimääräiselle luottobalanssille tulevat muualta.

Niinpä hinta on edelleenkin mielekästä maksaa vain jos vastaavan sijoituksen tuotto on suurempi, eli aina pitäisi miettiä mikä se sijoitus täsmälleen on jota velaksi ollaan rahoittamassa. Suurten, kestävien kertaostosten kuten auton kohdalla sijoitus ja sen tuotto ovat varsin käsiintuntuvia, kun taas kulutusmahdollisuuksien tasauksen kohdalla sijoitus on hyvinvoinnin, työkyvyn ja vastaavan tasainen ylläpito, jonka tuottavuus voi vaihdella suuresti ja olla jopa täysin kuvitteellista. Puhtaissa kulutusluotoissa tietyssä mielessä sijoitetaan omaan inhimilliseen pääomaan (ts. minä työntekijänä) jonka tulevaa tuottavuutta (ts. palkka) pantataan erilaisten laillisten ja yhteiskunnallisten työkalujen (lainanottajan hyvä maine, luottotiedot, perintätoimet, konkurssi, jne.) avulla sijoituksen rahoittamiseen käytetyn lainan takeeksi. Siksi tällaisessa lainanotossa pitäisi aina miettiä, nostaako sijoitus sittenkään oman inhimillisen pääoman arvoa ja siis sen tulevaa tuottavuutta niin paljon että se kannattaa (esim. ravintolailta tai jokin mukava pikkuostos ei tee näin ellei se suorastaan estä yksilöä vaipumasta työkykyä heikentävään masennukseen), ja esimerkiksi ottaa vakavasti se mahdollisuus että tulevan tuottavuuden panttaaminen voi jo sinänsä heikentää omaa inhimillistä pääomaa: kun tuleva tulotasosi ja hyvinvointisi takaisinmaksun tähden heikkenee, niin helposti heikkenee työkykysikin, mikä sitten voi johtaa varsin ikävään kierteeseen. Tietyssä mielessä voidaan jopa sanoa, että tässä lainataan tulevaa itseä tuotantovälineenä nykyitselle, jolloin toimijoiden intressit eivät välttämättä täysin kohtaa, ja lainattu resurssi voi siksi kulua pahemmin kuin tuleva itse "omassa" käytössään suvaitsisi; teknisin termein ylivelkaantuminen on intertemporaalisen myopian seuraamus.

Koska ylivelkaantumista nyt sitten esiintyy, irrationaalinen lyhytnäköisyyskin mitä ilmeisimmin on todellinen ilmiö. Säästämishyve ja vastaavat perinnäisnormit ovat kulttuurisia, moraalisia mekanismeja joilla sitä pyritään helpottamaan, positiiviset luottoluokitukset, lainasopimukset ja vastaavat ovat laillisia työkaluja joilla suhteessa rationaalisemmat yksilöt kannustetaan toimimaan harmonisesti yhteen intertemporaalisissa allokaatiopäätöksissä, ja maksuhäiriörekisterit, konkurssit ja niiden tapaiset instituutiot sitten hätävaroja, jotka erottelevat myooppiset yksilöt muista, pitävät kirjaa siitä kuka on kokeellisen todistusaineiston nojalla osa mitäkin ryhmää ja hallitsevat myopian laajempia yhteiskunnallisia seuraamuksia siellä missä sitä esiintyy. Niiden tehtävänä on siirtää lyhytnäköisyyteen liittyvää tarpeellista tietoa niin, että siitä kärsivän yksilön velkataakkaa kontrolloidaan myös ulkoapäin samalla kun muut saavat tehdä päätöksensä yksilöllisesti ja vapaasti; jos joku on velkaantumassa niin pahasti ettei hän pysty maksamaan velkojaan takaisin, katsotaan, että hän on alittanut rationaaliselta toimijalta edellytetyn tason, hänet voidaan kertaluontoisesti päästää veloistaan, riski voidaan allokoida luotonantajalle jonka olisi pitänyt tietää paremmin, hintana on varallisuuden täydellinen menetys jottei konkurssimekaniikkaa voida hyväksikäyttää, ja tästä eteenpäin yksilön maine epäluotettavana luototettavana seuraa häntä ainakin kunnes hän osoittaa kasvaneensa pitkänäköisemmäksi.

Niinpä konkurssin kriteerit ovat selvät. Jos realisoimalla yksilön koko varallisuus ja diskonttaamalla hänen odotettavissa olevat tulonsa (ml. epätavalliset, kenties vastenmieliset, mutta tavallista tuottavammat tulonansaintitavat, tietyissä rajoissa) riittävän pitkältä ajalta ei pystytä maksamaan kaikkia velkoja korkoineen pois tässä ja nyt, yksilö on selvästikin tehnyt irrationaalisia päätöksiä ja hänet voidaan vapauttaa veloistaan. Niin pitäisi tehdä pikimiten jotta vahinko ei kertautuisi kun rationaalisemmille tarkoitettua laillista puitetta (ja siitä seuraavaa markkinamekaniikkaa) sovelletaan irrationaaliseen, luotottajan pitäisi vain sovinnolla kuitata tappiot jotka hän kuitenkin olisi myös toiminnallaan voinut estääkin, ja ylivelkaantuneen toipumisen ja kasvun pitäisi alkaa välittömästi, kuitenkin sillä rajauksella että nyt häneen ei enää oletusarvoisesti voida luottaa järkevänä, vastuullisena luototettavana. Tämä päättely tekee itsestäni henkilökohtaisen konkurssin, velkasaneerausmenettelyn ja ylivelkaantuneiden laillisen erityiskohtelun kannattajan. Libertarismiin nähden tämä on tietyssä mielessä poikkeus -- konkurssihan on selvä rajaus sopimusvapauteen -- kun taas perinteiseen valistuksen ajan vanhaliberalismiin nähden ei -- yksilöllinen vastuu on edelleen erittäin merkittävä ja poikkeus lähtee selvistä, havaittavissa olevista ongelmista joita korjataan jälleen kerran yksilötasolla, yksilöiden oikeuksien järkiperäisellä allokaatiolla.

Samalla ylläoleva myös selittänee sen, miksi en hakenut Visaani varsinaista pyörivää luottoa: velanotto on nähdäkseni perusteltavissa vain harvoin, useimmiten kulutusluotot eivät ole oikea tapa toteuttaa sitä, kevytkenkäiseen velanottoon pitäisikin liittyä merkittäviä yhteiskunnallisia seuraamuksia joihin en totisesti halua törmätä, enkä oikein ymmärrä mikseivät ihmiset laajemmin tajua niitä lukemattomia ylläkuvatun tapaisia selviä peukalosääntöjä joita velanottoon liittyy. Fiilisperustainen velanotto puhdasta kulutusta varten on niin ilmiselvästi kannattamatonta, etten voi kuin ihmetellä sitä kuinka monet kyseiseen rumbaan nykyään lähtevät, vastoin käypää tapaa ja perimätietoa. Itse vältän mieluummin jo kiusausta, eli Visaakin haen ainoastaan siksi että ilman sitä tietyt ostokset ovat kamalan hankalia maksaa. Se on minulle puhdas maksuväline, ei luottokanava, ja hankin sen puhtaasti jotta pystyisin säästämään transaktiokustannuksissa ja kauempaa tilattujen tuotteiden hinnassa. Tällaisessa käytössä "luottokortti" onkin sitten jo varsin hyvä ratkaisu: kunhan kortti nyt saapuisi, säästäisin jo ensimmäisen ostokseni hinnassa kortin koko vuosimaksun verran.