Tarpeellista aksiomatiikkaa

Jukka esitti blogissaan, että etiikan aksiomatisointi on huono ajatus. Olen tästä hieman eri mieltä, vaikka katsonkin että etiikan täsmällinen käsittely ei ole tarpeellista hyvän yhteiskuntajärjestyksen luomiseksi ja että sen paremmin laajempi liberalismi kuin tiukempi libertarismikaan eivät johda täsmälliseen, aksiomaattiseen yhteiskuntaetiikkaan.

Useimmat seurannevat lain kohdalla jonkinlaista pragmaattista oikeuspositivismia, jossa laki on käypää ja sitovaa kunhan se on tarpeeksi laajasti hyväksyttyä ja johtaa jollakin tavalla ymmärrettävään ja toimivaan yhteiskuntaan. Liberaalit eivät ole koskaan hyväksyneet tätä ajatusta laajimmassa muodossaan, vaan katsovat että lakia voidaan ja tulee arvioida korkeammin perustein. Laki on vain instrumentti jonka tulisi toteuttaa mielipideilmastosta riippumattomia, objektiivisia oikeushyveitä, joista yleisluontoisin ja ensisijainen on yksilönvapaus. Se on toissijainen varsinaiseen yhteiskuntaetiikkaan nähden. Tätä ei myöskään pidetä pelkkänä mielipiteenä tai makuasiana josta voidaan kiistellä, vaan nimenomaan eräänlaisena eettisenä faktana tai invarianttina: kullekin yksilölle kuuluu luonteensa puolesta vapaus täysin riippumatta siitä mitä mieltä hän tai muut ovat. Niinpä on ilmiselvää että liberalismi ei voi koskaan olla täysin pragmaattista vaan sillä on välttämättä jonkinlainen yhteiskuntaeettinen, teoreettinen selkäranka; se ei koskaan voi kannattaa puhdasta oikeuspositivismia tai esimerkiksi naiivia, rajoittamatonta kansanvaltaa, koska liberalismi aatteena toteaa tällaiset yhteiskuntajärjestyksen osat yksiselitteisesti virheellisiksi ja eettisiksi vääriksi.

Toisaalta Jukka on aivan oikeassa siinä että tästä ei vielä seuraa täydellistä, aukotonta yhteiskuntateoriaa. Vaikka vapaus olisi käyvän yhteiskuntajärjestyksen ensisijainen kriteeri, tämä ei vielä tarkoita että kaikki seuraisi suoraan vapaudesta tai että kaikki seikkaperäiset tavat käsittää vapaus olisivat sisäisesti täysin ristiriidattomia. Vanhaliberalismi itse asiassa lähtee pitkälti juuri tällaisesta epätäydellisyyden ajatuksesta. Laissez-faire merkitsee täsmälleen sitä, että vain hyvin pieni osa yhteiskunnallisesta toiminnasta katsotaan valtion, lain, keskitetyn ohjailun tai vallankäytön asioiksi, eikä valtaosassa asioita vaadita että niiden tarvitsisi seurata poliittisista päämääristä. Päin vastoin, liberaalissa maailmankuvassa suurin osa asioista tapahtuu vain omalla painollaan, kansalaisyhteiskunnan piirissä, arvaamattomasti ja laajan valinnanvapauden tähden vain äärimmäisen laajoissa rajoissa. Sama pätee myös lakiin: liberalismi on perinteisesti vaatinut tiukkoja mutta yleisluonteisia rajoitteita julkiselle vallankäytölle, ei niinkään ajanut mitään tiettyä poliittista agendaa tai täsmällistä yhteiskuntasuunnitelmaa niissä asioissa jotka edelleen jäävät julkiseen päätösvaltaan. Lähestymistapa on ollut hyvin käytännönläheinen: liberalismi lähti alunperin vastustamaan selkeitä, tiukasti rajattuja ja poikkeuksellisen painostaviksi koettuja perinnäisoikeuksia, kuten kirkon ja aatelisten ylivaltaa. Koherentti yhteiskuntaetiikka seurasi vasta myöhemmin. Ja on vielä niinkin, että liberalismiin on aina kuulunut valistustraditio, jossa omia päätelmiä epäillään ja tiedon katsotaan kehittyvän jatkuvasti. Tuskin kukaan klassisista liberaaleista olisi mennyt väittämään omaa ymmärrystään yhteiskunnan toiminnasta täydelliseksi, hahmotelmaansa toivottavasta yhteiskunnasta lopulliseksi sanaksi väittelyssä tai yhteiskuntaetiikkaansa täysin ristiriidattomaksi.

Niinpä liberaalit ovat kautta aikojen toisaalta vastustaneet laillista mielivaltaa yleisiin eettisiin periaatteisiin ja teoriaan vedoten, mutta toisaalta myös pitäneet teoriansa nimenomaan yleisellä, ei yksityiskohtaisella, tasolla. Liberaali voi hyväksyä erittäin monenlaisia käytännön toteutuksia aatteestaan, kunhan ne ovat tulkittavissa niin että yleistä vapausoikeudellista perusperiaatetta seurataan. Niinpä esimerkiksi itse katson olevani täysiverinen markkinaliberaali siitäkin huolimatta että näen tietyt interventiot hyödyllisiksi, ja täysiverinen minarkisti siitäkin huolimatta että taatusti muuttaisin anarkokapitalistiseen maahan (vai "alueelle"?) jos tuo vaihtoehto osoittautuisi toimivaksi.

Blogipostissaan Jukka ei siis puhukaan yhteiskuntaetiikasta yleisesti, vaan nimenomaan liberaalin teorian rajatapauksista, yksityiskohdista ja niin sanotuista pelastusvene-esimerkeistä. Entä jos naapurisi todella haluaa rakentaa kellariinsa ydinreaktorin? Tällaisia esimerkkejä käytetään kahdesta syystä. Ensimmäinen on se että kilpailevaa aatetta edustava kuvittelee esimerkin kaatavan liberaalien yleisen periaatteen. Näin ei kuitenkaan ole: paitsi että kyseessä on tavattoman harvinainen ja keinotekoinen erityistapaus, lopultahan anarkokapitalistisen ydinreaktorinkin ongelma olisi siinä, että siitä aiheutuisi suoria, objektiivisesti kvantifioitavissa olevia riskejä naapurin terveydelle ja hyvinvoinnille joita naapuri ei ehkä ole valmis hyväksymään, mutta joihin hänen ei annettaisi vaikuttaa. Toisin sanoen, yksipuolinen päätös rakentaa reaktori rajoittaisi selvästi naapurin oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen ja hänen vapauttaan hallita omaa ruumistaan. Se on nimenomaan vapausoikeudellinen ongelma, vaikka kaikensortin sosialistit eivät ehkä tätä pragmaattisen utunsa läpi näekään.

Tästä seuraa sitten toinen syy moisiin esimerkkeihin: liberaalin yhteiskuntaetiikan pitäisi periaatteessa olla järkiperäistä, johdonmukaista ja ristiriidatonta, mutta tässä yksilönvapauden määritelmästä onkin löytynyt pieni aukko. Silloin kun läsnä on merkittävä tekninen ulkoisvaikutus, vapausoikeudet voivat joutua ristiriitaan koska resurssit eivät olekaan jaettavissa riittävän selvästi eri yksilöiden erilliseen päätösvaltaan vaan ulkoisvaikutus välttämättä kytkee yhden yksilön päätösten seuraukset toisen hyvinvointiin ja hänen hallinnassaan oleviin resursseihin. Tarkemmin katsoen yksilönvapauden teoria nojaa osittain esimerkeille, päättelyille ja historialliselle taustalle jotka olettavat että yksilöiden päätökset eivät ole tällä tavalla väistämättömästi liitännäisiä, vaan päin vastoin ovat liittyneet toisiinsa nimenomaan poliittisen päätöksen, vallan, tavan ja muiden vastaavien inhimillisten tekijöiden kautta. Toisin kuin vaikkapa naisten tasa-arvon kohdalla, vapaus ei tässä ole laajennettavissa sillä että jollekulle annetaan hänelle kuuluva oikeus päättää omista asioistaan, koska päätettävänä oleva asia on välttämättä luonteensa puolesta sellainen että se vaikuttaa molempiin eikä pelkkä lainmuutos voi vaikuttaa teknisiin tosiasioihin. Jos asiaa käsitellään yksityisomistuksen tai suvereenin vapauskäsitteen termein, yksilöiden oikeudet joutuvat ristiriitaan ja joudumme puhumaan nimenomaan oikeuksien allokaatiosta. Peli on yhtäkkiä nollasummaista mitä se ei yleensä ole; yhden oikeus päättää yhteisestä asiasta on välttämättä toiselta pois. Siksi tällaisia esimerkkejä mielellään käytetään myös libertaarien sisäisessä diskurssissa jossa tavoitteena on koetella ja hioa yhteistä teoriaa.

Yleisellä tasolla on liberaalille herttaisen yhdentekevää kenelle oikeus päättää reaktorista allokoidaan. Vapaushan on alusta saakka määritelty maksimaaliseksi yksilölliseksi päätösvallaksi jota rajoittaa vain toisten vastaava vapaus, joten kun toisten vapaus sitten joissakin tällaisissa harvoissa asioissa todella rajoittaa sellaistakin oikeutta jota useimmissa muissa tilanteissa pidettäisiin itsestäänselvänä, ongelma ei ole suuren suuri. Vapauden tarkat rajat vain asettuvat hieman eri tavalla. Tässä useimmat liberaalit luultavasti käytännöllisin perustein rajoittaisivat oikeutta aiheuttaa toisille riskejä rakentamalla reaktori. Vapautta yleisenä periaatteena ja ensisijaisena päätöskriteerinä useimmissa asioissa tämä ei häiritse millään tavalla, vaan päin vastoin edistää aivan järjen rajoissa yhtäläistä vapautta. Näemme että anarkistireaktorin ongelma on itse asiassa formuloitavissa ja ymmärrettävissä paljon täsmällisemmin nimenomaan päätösoikeuksiin, taloudellisiin ulkoisvaikutuksiin, vapauteen ja vastuuseen liittyvän liberaalin raamin kautta kuin muuten.

Tästä sitten viimein päästään siihen minkä takia aksiomatiikka on mielestäni kuitenkin korvaamatonta. Kun puhumme oikeellisesta laista, meidän pitäisi pystyä perustelemaan kantamme ja käyttämään hyväksi mahdollisimman laajapohjaista ja täsmällistä tietoa yhteiskunnan toiminnasta. Vaikka tällaiset nollasummapelit ovatkin harvinaisia ja toisarvoisia, monet eivät todella näe tätä, eivät ymmärrä miksi tämä tilanne on poikkeuksellinen, eivätkä siis ymmärrä miksei kaikkia asioita voitaisi käsitellä samalla tavalla liitännäisinä, mielivaltaisina päätösongelmina kuin reaktorin rakennusoikeutta. Sanalla sanoen, useimmat eivät ymmärrä yhteiskunnan toimintaa koska heillä ei ole toimivaa yhteiskuntateoriaa. Ja kun ulkoishaitoista ja vastaavista kuitenkin pystytään rakentamaan esimerkkejä joissa naiivi liberaali teoria joutuu hankaluuksiin, liberaalin pitää pystyä selittämään miksi koko hänen ajatusrakennelmansa ei kaadu ongelmaan, ja mieluiten vielä vastaamaan siihen miten tämä nimenomainen ongelma on hallittavissa. Niin useimmat liberaalit pystyvätkin, omista lähtökohdistaan ja nimenomaan omista aksioomistaan. Me pystymme tekemään näin nimenomaan koska meillä on hyvä teoreettinen, yhteiskuntaeettinen, aksiomaattinen ymmärrys tilanteesta, emme siitä huolimatta. Voi olla että pragmaattisemman politiikan kannattajat kykenevät selkäytimestä vastaamaan tähän nimenomaiseen ongelmaan näennäisen tyydyttävästi, mutta samalla on satavarmaa että yleisiä yhteiskunnallisia lainalaisuuksia he eivät näe eivätkä siis pysty sanomaan kovinkaan paljon siitä miten laki kokonaisuudessaan pitäisi rakentaa.

Jos liberaali siis romuttaa aksioomansa tai peäti kieltäytyy täysin teoreettisesta ajattelusta, hän voi lopulta vain hävitä. Aksioomilla on oikeasti väliä, koska ne ovat oivia käsitteellisiä apuvälineitä, jotka auttavat merkittävästi hahmotettaessa yhteiskunnan toimintaa ja kehitettäessä omaa ymmärrystä ympäröivän maailman todellisesta luonteesta. Ongelma ei ole siinä, että aksioomia on, vaan siinä että niitä väärinkäytetään tai ne otetaan liian tosissaan. Aksioomat eivät ole ylhäältä annettuja a priori -totuuksia tai täydellisiä kuvauksia maailman toiminnasta, vaan lähtökohtia abstraktille, yksinkertaistavalle ajattelulle ja teorianmuodostukselle. Aksioomat ovat hyödyllisiä koska ne pakottavat tavaamaan omat oletukset auki ja järjestämään omat ajatukset kunnolla. Niistä seuraavat teoriat ovat hyödyllisiä koska niillä ja niiden tukemalla tieteellisellä menetelmällä voidaan mallintaa maailman toimintaa paremmin kuin ilman. Ilman merkittävää määrää tällaista teoreettista tietoa pystyisin tuskin esimerkiksi näkemään reaktoriesimerkin läpi, pelkistämään sitä rajatuksi ongelmaksi joka esiintyy vain erityistapauksissa, selittämään vastaväittäjälle miten ongelmasta voidaan selvitä, tai valottamaan miksi se ei kaada vapausaatetta. Silloin sekä häviäisin väittelyn että jättäisin aatteeni tyhjän päälle. Kumpikaan ei tietenkään ole aatetta ajatellen hyvästä.