tiistaina, tammikuuta 17, 2006

Päivän Syreeniä pukkaa taas

Päivän Syreeni Usenetistä:




Newsgroups: sfnet.keskustelu.yhteiskunta
From: Sampo Syreeni
Date: Sun, 15 Jan 2006 17:08:51 +0200
Subject: Re: liberalismi ja asevelvollisuus



On 2006-01-13, Pertti Ruismäki wrote:



> Tässä vaiheessa heittäisin kehiin vallan alueellisuuden. Käytännössä
> valta on lähes aina sidoksissa maantieteelliseen alueeseen, oli sitten
> kyseessä valtiovalta tai yksityisen maanomistajan valta. Suomi on yksi
> tällainen valta-alue, jossa valtaa pitää tämä minun demokseni.


Niin, mutta sama argumentti jota käytin demoksen kanssa soveltuu nyt
alueeseen. Oletus siitä että joku yksilö kuuluu tiettyyn demokseen on
nyt rinnasteinen sen kanssa että hän on kyseisen demoksen hallitsemalla
alueella. Edelleenkään ei ole selitetty, miksi erillisten omistajien
alueet muodostaisivat yhden yhtenäisen alueen jota hallitsee yksi demos,
sen sijaan että heidän alueensa pitäisi käsittää erillisiksi, ja niiden
erillisiksi hallitsijoiksi omistajat. Ja erillisenä siitä onko näin, ei
ole varsinkaan selitetty miksi *pitäisi* olla vain yksi alue, monen
asemesta. Tässä siis palataan keskustelun lähtökohtaan: miksi täsmälleen
julkisvalta on osaomistaja yksilöomistajien omaisuuteen?

Samoin, tästä ei päästä ympäri sillä että yksi demos todella hallitsee
Suomen aluetta yhtään sen helpommin kuin demokratian koosta sillä että
de facto me kaikki kuulumme sen omien sääntöjen mukaan Suomi-nimiseen
demokratiaan. Jos tätä argumenttia nimittäin yritetään jatkaa
pidemmälle, päädytään helposti siihen että demokseen kuulutaan
(argumentum ad baculum) ja pitää kuulua (lisäksi "ought from is") koska
sillä on riittävän voimakas väkivaltakoneisto pakottaakseen yksilön
osakseen (kokonaisuudessaan "might makes right"). Tämä tuskin kuitenkaan
on pitävä käsitteellinen pohja nimenomaan demokratialle, koska se käy
yhtäläisesti muidenkin väkivallalla ylläpidettyjen hallintoyksiköiden
perusteluksi, ja demokratia toisaalta perustellaan tällaisia
vaihtoehtoja paremmaksi nimenomaan sillä että se on väkivallattomampi,
rauhanomaisempi ja oikeudenmukaisempi. Tässä osoittautuisi ettei se sitä
todellisuudessa ole, eli että se on samalla lähtöviivalla vaikkapa juuri
minarkian kanssa, eikä ehkä edes sillä.



> Minarkian tullessa tämä valta-alue jaettaisiin pienempiin yksiköihin,
> joita hallitsisi erikokoiset, usein jopa yhden hengen, demokset.
> Jokaisella näistä alueista tulisi eteen samat vallan
> legitiimisyyskysymykset kuin valtionkin tasolla.


Aivan. Meidän täytyy tietää mistä vallan legitimaatio lähtee.
Demokratian teoriassa kansalla on oletusarvoinen päätösvalta omiin
asioihinsa, ja se voi myöntää osan päätösvallasta edelleen yksilöille.
Tämä ei kuitenkaan ratkaise demokratioiden välisiä ongelmia.
Libertarismissa taas oletusarvoinen päätösvalta on yksilöillä, jotka
niin halutessaan delegoivat sitä ylöspäin, suuremmille yksiköille. Tämä
ratkaisee kaikki ongelmat aina ylimmälle tasolle asti. Demokratiassa
vastaava tulos saataisiin vain jos demokratia jo lähtökohtaisesti
vallitsisi kaikkien ihmisten joukossa, mutta näin ei toki ole, vaan
valta rajoittuu yhteen kansaan, ja sen määritelmä sitten on sekä
epäselvä että mielivaltainen.

Demoksen vallan legitimaatio on myös paljon epämääräisemmällä pohjalla
-- teoriassa ja käytännössä -- kuin libertarismissa, koska lopulta
demokratiassakin joudutaan vetoamaan siihen että yksilöt ovat jotakin
mieltä, ja enemmistön tahto siksi suurimman osan mielihalujen mukainen.
Libertaarissa raamissa jätetään vain joukkoon liittyvät lisäoletukset
tekemättä, ja katsotaan joko että yksilö liittyy niihin ylempiin
yhteisöihin jotka ovat sen arvoisia (anarkokapitalismi) tai voidaan
liittää väkisin minimaaliset vapausoikeudet takaavaan valtioon esim.
siksi että kaikki rationaaliset yksilöt välttämättä liittyisivät
tällaiseen strategiavapaassa valinnassa mutteivat todellisessa
(minarkismi; perusteluja on muitakin, tämä on napattu eräästä
kontraktaarista raamista).



> Yhdenkään minidemoksen päätökset eivät sido ketään toista yksilöä,
> ennenkuin toisin perustellaan tai pakotetaan.


Anarkokapitalismissa on juuri näin. Niin halutessaan kukin voi soveltaa
omalla alueellaan omaa lakiaan, eikä se sido muita. Ristiriidat de facto
ratkotaan sopimalla/neuvottelemalla/delegoimalla valtaa
neuvotteluyrityksille jottei säännöistä jouduttaisi tappelemaan. Silloin
tällöin tappeluitakin tulee, koska de jure mitään rajoitteita ei ole
ennen päätös-/tuomiovallan delegointia, mutta toisaalta juuri tämä
muodostaa hyvän kannustimen ja jatkuvan mahdollisuuden neuvotella
reilusti ja puhtaalta pöydältä ylempien valtarakenteiden tarpeesta ja
laadusta.

Minarkiassa yksilönvapaus taataan melko tavanomaisen valtion avulla, ja
lähtöasetelma kaikelle neuvottelulle on siis yksilön ja omaisuuden suoja
muilta, ei anarkia/luonnontila. Vaikka tästä harvemmin puhutaan
nimenomaan libertarismin piirissä, myös kuntatasot ja vastaavat
pienemmät yksiköt voivat olla mukana, ja toivottaviakin, vallan
hajauttamisen takia. Pääasiallinen sääntöjä ja laajempia arkipäivän
hallintoyksiköitä luova mekanismi ei ole parlamentin säätämä laki, vaan
erimuotoisia vapaamuotoisia yhteenliittymiä (yritykset, yhdistykset,
kerhot, veljeskunnat, jne.) koossapitävä sopimusoikeus. Siinä missä
anarkokapitalismissa tällaisiin yhteenliittymiin kannattaa lähteä koska
vaihtoehto on viime kädessä väkivaltainen erimielisyys säännöistä,
minarkiassa vastaava kannustin lähtee (nähdäkseni hieman sivistyneemmin)
toisten negatiivisesta oikeudesta sulkea sinut bisneksiensä ja
omaisuutensa ulkopuolelle, ja sitten yhteistoiminnan ja yhteisten
sääntöjen odotusarvoisesta hyödystä niille jotka taipuvat ja liittyvät.



> Jos kiistetään valtion valta alueellaan, voidaan samoin argumentein
> kiistää myös yksityisomistajan valta alueellaan.


Libertarismissa kysymys ratkaistaan sillä, että aktiivinen väkivalta
katsotaan pahaksi, ja väkivallan käyttö siksi oikeutetuksi vain
väkivallan estämiseksi. Koska kaikki valta perustuu lopulta siihen että
toista pystytään uhkaamaan ikävillä seurauksilla, se edellyttää
väkivaltaa. Libertarismi pyrkii väkivallan, ja siis vallan, minimiin,
juuri siksi että valta toisten yli on jo sinänsä epäilyttävää. Kun
neuvotteluasemat on ensin tällä tavalla saatu turvattua, eikä toisia
pysty enää kiristämään keinoilla jotka ovat yhteiskunnallisesti
negatiivisummaisia/tuhoisia, syntyvä järjestelmä on jo libertarismin
näköinen.

Valta omaan alueeseen ei tässä ole varsinaista primaarista, väkivallan
uhalla taattua päätösvaltaa, vaan se syntyy nimenomaan siitä että toiset
eivät voi käyttää väkivaltaa sinun alueellasi; toisten ei koskaan
tarvitse tulla alueellesi jolleivat sitä halua, ja omalla alueellaan he
tietysti päättävät omat sääntönsä. Ne jotka eivät sitten suoranaisesti
omista maata eivät yhtä kaikki mene sellaiselle alueelle jolla säännöt
ovat epäreiluja jos vaihtoehtoja on, ja joka tapauksessa omistavat
itsensä, joten kilpailu varsinaisten omistajien välillä maata
omistamattomien työvoimasta ja yhteistyöstä pitää huolta siitä että
reiluja sääntöjä seuraavaa aluetta on tarpeeksi. Minarkiassa julkiselle
vallalle on sitten lisäksi luovutettu valta ja mahdollisuudet pitää
väkivalta minimissä, ja ihmisten omistajuus itseensä kunnossa.


Nykymuotoista valtiota ei voida perustella näin, koska siinä väkivaltaa
käytetään myös muihin tarkoituksiin kuin väkivallan ehkäisemiseen.



> Tähän taisi Ellilä heittää jossain välissä hyvän huomion, että
> demokratia ja minarkia/libertarismi eivät ole yhteismitallisia.
> Demokratia on päätöksentekoprosessi, joka ei sinänsä määrittele
> päätösten lopputulosta. Libertarismi on joukko päätöksiä, lopputulos,
> joka ei sinänsä määrittele, miten siihen on päädytty.


Tämä riippuu siitä miten asiaa ajatellaan. Useimmat poliittiset
järjestelmät ovat varsin monitasoisia. Esimerkiksi meillä on
perustuslaki joka ohjailee (ja jonka pitäisi myös selvästi rajoittaa)
lakien luontia, lait rajoittavat valintaa, erilaiset säädökset tekevät
jo selkeitä valintoja ryhmän puolesta, ja lopulta yksilöiden valinnat
määräävät lopputulokset. Mikä näistä siis lopulta on päätös ja mikä osa
prosessia?

Itse näen asian niin, että demokratia ja libertarismi ovat molemmat
päätösprosesseja, jotka määritellään joukolla reunaehtoja, jotka
rakenteensa takia rajoittavat ja ohjaavat varsinaisia päätöksiä, mutta
jotka jättävät auki sen mitä lopulta päätetään. Demokratiassa on tietyt
proseduraaliset reunaehdot (vaalitapa, vaalisalaisuus, perustuslailliset
rajoitteet esim. syrjinnälle, jne.) joiden puitteissa mikä tahansa
päätös voidaan tehdä enemmistön hyväksynnällä. Libertarismissa päätökset
tehdään niin että kullekin annetaan joukko asioita joihin toiset eivät
saa puuttua (omaisuus, itseomistajuus sen osana) ja sen jälkeen
päätökset jotka kohdistuvat tiettyyn joukkoon henkilöitä ja fyysisiä
resursseja edellyttävät kaikkien omistajien konsensusta. Kummatkin
järjestelmät pystyvät teoriassa tekemään minkä tahansa päätöksen joka ei
riko niiden reunaehtoja tai itsesäilytystä, vaikka reunaehdot,
kannustimet ja siis myös todennäköiset lopputulokset eroavat
voimakkaasti.


Demokratian hyötynä on, että se pystyy ratkomaan luonteensa puolesta
täysin yhteisiä asioita joissa esiintyy laajoja teknisiä
ulkoisvaikutuksia, ja haittana se että se tekee kaikesta yhteistä ja
siis altistaa sen valtaosankin päätöksistä joka on järkevästi
yksityistettävissä yhteismaan ongelmalle. Yksilönvapauden hyötynä taas
on että se mahdollistaa hajautetun päättämisen ja tuntuvasti paremmat
kannustimet joukon rationaalisuuteen yksityistettävissä olevissa
asioissa, mutta toisaalta saattaa reagoida hassusti ulkoishyötyihin
(neuvottelu yhteistyöstä saattaa tyssätä holdout- ja/tai käänteiseen
yhteismaan ongelmaan) ja -haittoihin (joudutaan tappelemaan siitä,
kuuluuko haitan aiheuttaminen omistajan oikeuteen vai haitan poissaolo
naapurin vastaavaan; neuvottelu koskee haitan hallintaa liittyvää
ulkoishyötyä, eli se perii yllämainitut ongelmat).


Ihannetilanne ehkä olisi jonkinlainen välimuoto näistä, jossa aidosti
yhteisistä asioista päätetään yhdessä jollakin riittävän hyvällä
yhteisöpäätösprosessilla (mielellään strategiavapaa konsensus, mutta kun
se ei yleensä ole mahdollinen, esim. demokraattisella
supermajoriteetilla) ja yksityisistä itse, mutta kuten jo nähtiin,
yksityisistä asioista pystytään väkivalloin tekemään yhteisiä (esim.
demokratia, sosialismi) ja päin vastoin (esim. monarkia). Tähän
rajanvetoon liittyvä päätöksenteko on mahdotonta järjestää niin etteikö
se perisi pohjalla olevien taloudellisten ongelmien piirteitä.
Liberaalit kautta linjan sitten mieluummin tekevät virheen yksityisyyden
suuntaan kuin yhteisyyden, koska ihan jo empiirisin perustein toisen
suuntaiset virheet ovat usein pahempia, itseylläpitäviä ja niiden
synnyttämät virheliikkeet vaikeammin korjattavia, yksityisten
markkinoiden keinot tuottaa suunnilleen strategiavapaita
päätöstilanteita joissa yhteinen etu kuitenkin toteutuu varsin
moninaisia, ja välttämättä laajoja joukkoja koskevat, aidosti yhteiset
päätökset lopulta melko harvinaisia.



> Joukkovoima on perusteltavissa vain sillä, että sen mukaan
> toimittaessa useamman ihmisen preferenssit toteutuvat.


Joukkovoima usein toimii vaikka joukko on itse asiassa vähemmistössä.
Tämä näkyy vaikkapa eturyhmäpolitiikassa, joka on niin voimakasta siksi
että sen haitat jakautuvat laajasti ja hyödyt keskittyvät; tällöin
keskittynyt eturyhmä pystyy usein joukkopäätöksenteossa (demokratia
mukaanlukien) hallitsemaan suurta enemmistöä edukseen. Vrt. ay-liike,
maataloustuottajat tai vaikkapa kirkon sisäiset, keskimääräistä
tuntuvasti konservatiivisemmat faktiot monissa henkilökohtaiseen
vapauteen liittyvissä lainsäädännöllisissä kysymyksissä.


> Se on perusteltavissa vain tilastollisesti, ei yksilön kannalta.


Niin, mutta 100% on tietysti parempi tilasto kuin 50%, eikä 50% tuki
vielä osoita missään mielessä etteikö parempaa ratkaisua olisi voitu
saavuttaa. Libertaarien näkökulmasta ylivoimainen valtaosa kaikista
yhteiskunnallisista päätöksistä on sellaisia, että kaikki voivat
samanaikaisesti päätyä niissä voitolle kunhan kaikki vain saavat päättää
omista asioistaan ja henkilökohtaiset kannustimet ryhmärationaalisuuteen
ovat päätösten yksityisyyden ansiosta kohdallaan. Valtaosa päätöksistä
on sellaisia ettei niitä tarvitse tehdä toisten kustannuksella, ja
libertarismi toteuttaa jo näissä päätöksissä suurimman mahdollisen
hyödyn joka ylipäänsä rajoitteen vallitessa saatavissa; demokratia taas
kannustaa tavoittelemaan enemmistön hyötyä sekä muiden että suurimman
saavutettavissa olevan yhteishyödyn kustannuksella.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki voittaisivat libertarismissa
verrattuna nykytilaan. Nykyään esim. toteutetaan merkittäviä
tulonsiirtoja, jotka luultavasti häviäisivät (ts. rikkaat tuskin
suostuisivat vapaaehtoisesti niiden maksajiksi, vaikka tämäkään ei ole
täysin poissuljettua; vrt. hyväntekeväisyys) ja niiden nykyiset saajat
häviäisivät siis myös kaupassa. Mutta pitkällä aikavälillä tämä edelleen
jättää auki aivan todellisen mahdollisuuden että myös köyhimmillä voisi
mennä nykyistä paremmin absoluuttisin termein (vrt. jenkkilän alimman
tuloviidenneksen reaalitulot, jotka ovat suomalaista keskiluokkaa
suuremmat) ja sen että sosiaalidemokratian hankalammin mitattava kuollut
paino voisi välittömästi kompensoida kertaluontoisen muutoksen tuottaman
häviön (esim. rakenteellinen työttömyys ja sen johdannaishaitat kuten
pitkäaikaistyöttömän alhainen sosiaalinen mobiilisuus ja
tulevaisuudenodotusten latteus vähentyisivät olennaisesti). Utopiasta
tässä ei siis missään mielessä ole kysymys -- ongelmatkin ovat aivan
todellisia ja hyvin tunnettuja -- mutta käsitteellisesti kestävämmästä
yhteiskunnallisesta päämäärästä kylläkin.



> Lainsäädännön moraalista oikeutusta ei mielestäni voi tarkastella
> muuten kuin tilastollisesti. Niin kauan ja siltä osin kuin alamaiset
> ovat lakeihin tyytyväisiä, niitä voidaan pitää oikeutettuina.


Mutta tämäkin tyytyväisyys riippuu kovasti näkökulmasta. Kukin voi esim.
olla tyytyväinen siihen että saa oikeudenmukaisen palkan työstään, mutta
olla samalla tyytymätön siihen ettei saa siivua naapurinkin palkasta.
Jos mahdollisuutta ottaa tätä siivua ei ole tarjolla, tilannetta ei
välttämättä koeta epäoikeudenmukaiseksi vaikka mahdollisuuden
läsnäollessa siivu otetaan ja ottaminen perustellaan (todellisella tai
puhtaasti retorisella/strategisella) oikeudenmukaisuuspuheella.

Vastaavasti poliittisen pelin hetkellinen tasapaino voi määrätä sen mikä
strategia on kannattava. Kts. esim. David Friedmanin väite, jonka mukaan
sosialismissa yksilön on kannattavaa kannattaa sosialismia ja täydessä
kapitalismissa täyttä kapitalismia, jolloin kumpikin järjestelmä on
tietyssä mielessä itsetoteuttava ennustus; yleisellä poliittisella
pelillä on tässä separoiva tasapaino, tai kaksi erillistä tasapainoa,
näkökulmasta riippuen. Yksilöiden käyttämä retoriikka heijastaa tätä,
eikä siis kerro paljonkaan yksilöiden todellisista mielipiteistä.


Juuri tässä on yksi naiivin demokratian suurista ongelmista. Se toteaa,
että kaikki päätökset ovat tehtävissä jos enemmistö vain sitä mieltä on,
joten se kannustaa tekemään päätöksiä enemmistön hyödyksi vähemmistön
kustannuksella, eikä edes yritä rajoittaa tällaista hyväksikäyttöä
kohtuuteen tai kuvata sitä minkä asteinen hyöty monille on riittävä
kompensoimaan minkäkin asteisen haitan harvoille. Se ei myöskään
edellytä päätöksiltä mitään sellaisia tavallisia
universaalisuusominaisuuksia joita länsimainen moraalikäsitys on
perinteisesti sisältänyt, kuten sitä että lain pitää olla yhtäläinen
kaikille (esim. köyhän kannatus tulonsiirrolle edellyttäisi että hän
olisi valmis hyväksymään siirron myös jos hän olisi rikas), tai että
subjektivismin läsnäollessa (esim. köyhä pitää tulonsiirrosta
järjestelynä ja rikas ei) ja pöydän kääntyessä (köyhä rikastuu, rikas
köyhtyy) hänet pitäytettäisiin aiemmassa mielipiteessään (taannoinen
köyhä joutuu nyt maksamaan kovaa veroa, taannoinen rikas ei saakaan
sosiaaliturvaa joka hänen aiemmin vastustamillaan veroilla maksetaan).
Se ei millään tavalla ohjaa äänestäjää tekemään järkeviä, pitkänäköisiä,
yhteishyödyllisiä päätöksiä, vaan paremminkin toimimaan hetkellisen
intressinsä mukaan, vaikka yhteisöllistä hyötyä ja maalaisjärkeä
vastaan.



> Ei ole mitään ylituomaria, joka sanoisi, mitkä lait ovat
> oikeudenmukaisia ja mitkä eivät. On vain joukko mielipiteitä ja
> erilaisia keinoja saada lait vastaamaan näitä mielipiteitä.


Omasta näkökulmastani keskeisin ongelma ei ehkä olekaan se, miten
rehellisistä yksilömielipiteistä muodostetaan joukon mielipide (tässä
demokratiakin toimii suhteellisen hyvin) vaan se että annetut valinnat
vaikuttavat interaktiotilanteissa vastauksiin. Strategialla on oikeasti
väliä, eivätkä ilmaistut mielipiteet yleensä ole rehellisiä. Köyhä puhuu
yhteiskunnan hyödystä pitkästi ja eloisasti, samalla kun hänen äänensä
menee sille joka kullakin hetkellä eniten hyödyttää häntä itseään.
Ryhmän parasta hän ei ajattele, ja jos hänen etunsa muuttuu, niin
muuttuu äänikin. Jos tällaisista äänistä sitten kerätään keskiarvo, se
ei ole keskiarvo todellisista, kattavista, harkituista mielipiteistä
vaan se voi olla oikeastaan mitä tahansa, kun äänestäjällä on aina hyvä
syy valehdella tilastaan. Köyhä ei esimerkiksi koskaan sano että hän ei
itse asiassa objektiivisin perustein olisi tarveharkintaisen
sosiaaliturvan tarpeessa, vaan aina liioittelee niin paljon kuin
mahdollista tarvettaan, omaksi edukseen. Rikas tekee vastaavasti, ja
perustelee yritystuen juuri hänen omistamalleen yritykselle samalla
yhteisöllisellä hyödyllä. Kumpikaan ei ota mielipiteensä muille
aiheuttamia kuluja mitenkään huomioon. Ja niin edelleen.

Tällöin demokratian tuottamat päätökset eivät enää riipu juuri lainkaan
siitä mitä mieltä ihmiset todella ovat, vaan siitä millaiseksi paras
strategia asettuu, eli siis siitä millaiset kannustimet ja valinnat
järjestelmä yksilöiden eteen asettaa. Jos yrität laskea kansan
keskivertomielipiteen, saat oikean tuloksen vain jos keruumenetelmä
takaa ettei tuloksella ole mitään vaikutuksia mihinkään; jos jotakin
keruumenetelmää käytetään päätöksenteossa, vaikutuksia välttämättä on,
jolloin ihmiset vastaavat ja äänestävät niin että tulos on heille
itselleen suotuisin, ja silloin keruumenetelmän yksityiskohdat hyvin
pitkälti määräävät mitä kannattaa vastata. Nämä yksityiskohdat ovat
äärimmäisen monimutkaisia ja epäilmeisiä; taas yhtenä uutena esimerkkinä
voisin mainita rationaalisen irrationaalisuuden, eli sen että yksilöt
järkevästi minimoivat politiikan seuraamiseen, ymmärtämiseen ja
ajatteluun meneviä resursseja kun järkevistä päätöksistä seuraava etu
vuotaisi suurissa demokratioissa kuitenkin pääosin muille. Tässä yksilöt
päätyvät järkiperustein käyttäytymään typerästi, ja päätöskriteereiksi
voi yhtäkkiä kohota mitä tahansa. Tällaiset tekijät saavat yhdessä
aikaan sen, että demokraattisen prosessin mittaama suure ei olekaan enää
kansan mielipide, vaan lähes kokonaisuudessaan mittausinterferenssiä
katsottuna mittarin läpi, eikä ongelma ole edes periaatteessa
korjattavissa. Suo siellä, vetelä täällä.


Ainoa tilanne jossa mielipiteet tulevat julki edes likimain sellaisina
kuin ne oikeasti ovat on se jossa ei ole kannustinta valehdella, eli se
jossa seuraamukset maksimaalisesti kohdistuvat päättäjään ja
minimaalisesti muihin. Mutta sehän on sitten juuri libertaari
yksityiseen päättämiseen ja omistajuuteen pohjaava ihannetilanne, ei
demokraattinen jossa seuraamukset päin vastoin hajautetaan laajasti ja
vähän miten sattuu demoksen yli. Päätös siihen pääsemisestä perii myös
kaikki joukkopäätöksenteon ongelmat, eikä sen eroja nykyjärjestelmään
nähdenkään siksi voida tuloksekkaasti käsitellä tilastollisena
mielipideasiana, joka perisi vastaavat mittausongelmat.



> Kaikki kuuluvat mielipiteineen joissakin kysymyksissä enemmistöön ja
> joissakin vähemmistöön. Demokraattinen päätöksentekoprosessi ei ole
> pelkkää äänestämistä, se on myös lehmänkauppoja, joissa antamalla
> periksi joissakin kysymyksissä saadaan toisten tuki jossakin toisessa.


Aivan. Mutta tästähän tietysti välittömästi seuraisi, että jos joku on
valmis tekemään oman myönnytyksensä rahassa, lopputulos on myös
toivottava. Ts. lahjonta olisi yleisellä tasolla demokratiaa öljyävä
tekijä, ei ongelma. Onko se?

Joissakin maissa itse asiassa onkin, mutta yleensä ei. Syy on siinä,
että lehmänkaupoissa on muutamia sisäsyntyisiä ongelmia jotka tekevät
niistä äärettömän arvaamattoman ja epätäydellisen ratkaisun. Ensimmäinen
on se, että annetut vaihtoehdot vaikuttavat voimakkaasti tällaisen
neuvottelun strategiaan ja lopputuloksiin. Annoin tästä jo esimerkinkin,
tyhjän kierron kohdalla; yleensä kaikkia vaihtoehtoja joissa esim.
lukemattomia eri lakeja voitaisiin muuttaa kaikissa kombinaatioissaan ei
esitetä, jolloin sarja yksittäisiä monenpuolisia parannuksia voi tuottaa
kokonaisuudessaan kaikille huonomman, valintojen puitteissa vakaan
ratkaisun.


Toisekseen, kun sitoutuminen kauppoihin ei ole mahdollista, ne eivät
toteudu. Odotettu strategia on luvata tulla vastaan, saada oma muutos
läpi ja sitten jättää tulematta vastaan, jolloin kukaan ei alunperinkään
tee lehmänkauppaa.


Kolmanneksi, tällaisissa koalitiopeleissä strategia on hyvin erilaista
kuin kahdenvälisessä neuvottelussa. Esim. hyvin tiedetään, että
koalitiopolitiikka kasvattaa epälineaarisesti ryhmien keskimääräistä
valtaa koalition koon funktiona, ja tekee vallasta yksittäisissä
kysymyksissä arvaamatonta; ryhmäkuria noudattavalla isolla puoluella on
enemmän keskimääräistä valtaa kuin sen kannattajilla erillisinä
äänestäjinä olisi vaikka päätöskriteeriona olisi molemmissa tapauksissa
päätöksen takana olevien äänestäjien majoriteetti. (Kts. valtaindeksit
kuten Batzhaf-indeksi ja Shapley-arvo.)


Neljänneksi, yhteishyödyllisyys ei päde jos kiristäminen on mahdollista.
Usein lehmänkaupoissa vaihdetaan myös strategisia sitoumuksia ja
suoranaista väkivaltaa ("rahat tai henki"), jotka voivat helposti tehdä
kaupasta sellaisen että annetuista vaihtoehdoista paras toiselle
osapuolelle on paras myös vaatijalle, mutta samalla voimakkaan
nettohäviöllinen toiselle osapuolelle (sitä vaihtoehtoa jossa ei olisi
mennyt rahaa eikä henkeä ei annettu). Sellaista vaihtoehtoa jossa
molemmat voittavat nettomääräisesti mutta vaatijaosapuoli voittaa
vähemmän kuin edellisessä (ei tuhlata resursseja siihen että ryöstetään
naapuri vaan tuotetaan itse jotain hyödyllistä ja vaihdetaan) ei
välttämättä tarjota eikä sitä tässä valittaisi vaikka se
tarjottaisiinkin.


Ja niin edelleen. Mitään takeita ei siis oikeastaan ole.



> Tämä prosessi päästää vähemmistöjenkin mielipiteet vaikuttaman
> lopputulokseen ja tuottaa enemmän siinä-ja-siinä tyytyväisiä ja
> vähemmän täysin tyytymättömiä.


Niinno, tästä päästään taas koalitiopelien omituisuuksiin. On totta,
että vaa'ankieliasemaan päässellä vähemmistöllä voi olla jopa
absoluuttinen vaikutusvalta tehtyihin päätöksiin. Tämä on juuri sitä
yksittäisiin kysymyksiin liittyvää vallan vaihtelua jonka jo mainitsin.
Mutta mistäs sitä ikinä tietää mikä vähemmistö vaa'ankieleksi päätyy?
Vähemmistö voi yhtä hyvin olla se seuraava muukalaisvihamielinen
nationalistipuolue (todellinen uhka keski-Euroopassa) tai uskonnollinen
fundamentalistipoppoo (jenkkirepublikaanien sisäinen dynamiikka on
paljolti tätä). Sitten päätökset menevätkin pienen vähemmistön eduksi,
valtaenemmistön mielipidettä vastaan.

Tähän tietysti vaikuttaa paljon käytetty vaalitapakin. Meikäläinen
järjestelmä ei esimerkiksi tuota tällaisissa tilanteissa
kompromissiratkaisuja, vaan kääntää enemmistön jakautuneisuuden
vähemmistön kasvaneiksi vaikutusmahdollisuuksiksi.
Pluraliteettivaalitavoilla on sellainen ominaisuus, toisin kuin
siirtoäänivaaleilla ja vastaavilla. Monet libertaarit ja liberaalit
kannattavat tällaisista syistä (ainakin lyhyellä aikavälillä) myös
vaalitapauudistuksia. Kannattaa myös huomata, että tällaisia uudistuksia
ei kannata kannattaa kuin silloin kun on nykyisen systeemin mukaan
vähemmistössä tai täysin puolueeton altruisti, eli ne eivät yleensä mene
prosessissa läpi vaikka ne olisivatkin parannuksia; juuri tällaisista
syistä liberaalien järkeen nojaava lähestymistapa on perinteisesti ollut
niin paljon parempi kuin populistisempi vaihtoehto. Se kehottaa kysymään
mikä on oikein sen sijaan mikä on suosittua, eikä sotke näitä keskenään.



> Siispä kysynkin, että mistä tämä sääntöjen oikeutus sitten tulee? Kuka
> on se ylituomari, jonka mielipide ratkaisee?


Itse katson, että lopullinen kriteerio on järki ja monenpuolinen,
samanaikainen hyöty kuten ihmiset sen itse ymmärtävät. Hyvä moraali,
laki, tavat ja erilaiset yksityiset instituutiot ovat vain mekanismeja
jotka yrittävät toteuttaa tällaista yhteistoiminnan hyötyä strategisista
ongelmista huolimatta. Kokonaisesitys joka on lähimpänä omaa
moraalinäkemykstäni lienee David Gauthierin Morals by Agreement.


> Tähän voisi vain siteerata nuorta Anakin Skywalkeria: "Someone should
> make things right. Someone wise."


Itse en ole tätä mieltä, eikä näytä olevan Lucaskaan: valta turmelee
lopulta viisaan ja hyväntahtoisenkin. Filosofikuninkaatkin reagoivat
kannustimiin, kuninkaan kannustimet ovat perversseimmästä päästä, ja
siksi filosofikuninkaatkin lankeavat yleensä hyvin nopeasti. Paljon
parempi olisi, että vedottaisiin ihmisten järkeen, luonnolliseen
sosiaalisuuteen ja siihen ydinmoraaliin joka on mahdollistanut
kehittyneiden yhteiskuntien synnyn, ja saataisiin rauhanomaisesti
käännytettyä kansan suuri enemmistö kunnollisten sääntöjen taakse. Sen
jälkeen taloudelliset mekanismit, hajautettu valta ja käypään moraaliin
kuuluva kriittisyys ja velvollisuus ylläpitää moraalikoodia tekisivät
loput.


> Joukkopäätöksentekoa vain ei voi välttää muutoin kuin alistamalla muut
> yhden päätöksentekijän vallan alle. Onko se sitten automaattisesti
> parempi?


Tätä minä juuri yritin aiemmin sanoa. Vaihtoehtoja ei ole vain kaksi,
vaan libertarismin tarjoama on kolmas: kaikki voivat päättää omista
asioistaan. Järjestelmä jossa tätä oikeutta pidetään tehokkaasti
voimassa voi olla yhtä vakaa kuin vaihtoehdotkin, vaikka mitään
automatiikkaa tai täydellisyyttä ei ihmisistä koostuvissa järjestelmissä
voidakaan taata.


> Minarkian ja anarkian tapauksessa yhteiskunnallinen valta on jaettu
> yksilöille. Tästä seuraa se, että yhteisten pelisääntöjen puuttuessa
> jokaisesta yksilöiden välisestä interaktiosta joudutaan sopimaan tai
> tappelemaan erikseen.


Libertarismi ei periaatteessa edellytä tätäkään. Aatteen sisällä on
esimerkiksi näkökulma, joka korostaa sekessiota yli poliittisen
vaikuttamisen ja kokonaisvaltaisen yhteiskunnallisen muutoksen. Ainakin
siihen on helppo sovittaa ajatus, jonka mukaan oletussäännöt voivat olla
mitä ovat kunhan puhtaan vapauden ylittävistä säännöistä saa vain
sanoutua irti ja niitä saa sopimusteitse kiertää niin halutessaan.
Silloin tyhmät, poliittisesti piittaamattomat ja helppoa tietä etsivät
voivat seurata oletussääntöjä, mutta kun valinta on edelleen
mahdollista, vapauskin määritelmän mukaan toteutuu. Yksi muoto tästä
argumentista on itse asiassa jopa nimetty: libertaari paternalismi.
--
Sampo Syreeni, aka decoy - mailto:d...@iki.fi, tel:+358-50-5756111





...ja toinen heti perään...




Newsgroups: sfnet.keskustelu.yhteiskunta
From: Sampo Syreeni
Date: Mon, 16 Jan 2006 15:28:48 +0200


On 2006-01-16, Pertti Ruismäki wrote:



> Näillä ihmisillä maanomistajat mukaanlukien on tietty kulttuuriperimä,
> joka tekee heistä yhtenäisen kansakunnan.


Ensinkin, ei ole mitään yhteistä kulttuuriperimää. Alueella on myös
maahanmuuttajia, kulttuuri on alunperinkin ollut sirpaleista, ja kunkin
yksilön viiteryhmä on ennemminkin oma, muista erillinen ala- tai
paikalliskulttuuri kuin jokin epämääräinen jaettu kokokansankokemus.
Itse olen tästä erinomainen esimerkki: en juurikaan kuluta suomalaista
kulttuuria, en ole mielipiteiltäni keskivertosuomalainen, ja itse
asiassa alan hiljalleen olla tilanteessa jossa käytän kielenänikin
enemmän englantia kuin suomea.

Ja toisekseen, mitä tekemistä kulttuurilla on hallintovallan kanssa?
Omasta näkökulmastani ei pystytä perustelemaan, että valtion pitäisi
ottaa mitään kantaa tapoihin, kulttuuriin, kieleen, rahayksiköihin tai
muuhun vastaavaan. Yleisesti ottaen epäilen, että valtio käyttää
valtaansa väärin aina kun se ottaa kantaa johonkin sellaiseen symboliin
tai käytäntöön joiden nationalismi katsoo olevan kansaa määritteleviä
tekijöitä. (Tämä tietysti lähtee suoraan perinteisestä liberaalista
universalimista, vaikka olenkin uskoakseni viljellyt ajatuksen
tavallista puhtaammaksi.)



> Yhteiskunta toimii tehokkaammin, kun samat pelisäännöt koskevat
> suurempaa aluetta ja ihmismäärää. Pienten valta-alueiden tilkkutäkki
> tekee kanssakäymisen hankalammaksi.


Ainoastaan jos säännöt ovat oikeita. Jos ne ovat vääriä, tilkkutäkin
(kiistämätön) tehottomuus voi olla pienempi ongelma. Sen jälkeen ainoa
tapa tietää kumpi tehottomuus on suurempi on antaa mallien kilpailla
rinnakkain, eli se että tilkkutäkin annetaan olla olemassa. Ihmiset
kyllä liittävät alueensa suurempiin kokonaisuuksiin siinä määrin kuin
tästä seuraava tehostuminen sen oikeuttaa (eli varsin laajalti; olen
argumentistasi aivan samaa mieltä). Tässä pätee periaatteessa aivan sama
kuin yritystoiminnassa: kilpailu on näennäisen tuhlaavaista, mutta sen
hävittämisestä seuraavat virhekannustimet johtavat järjestelmällisesti
piilotehottomuuteen joka on vielä massiivisempaa, eikä edes
itserajoittavaa kuten kilpailun vastaava.


> Koska koko yksityisomistus on mahdollista vain, jos julkisvalta sen
> määrittelee ja turvaa. Yksityisomistus on valtiovallan osajoukko.


Jos palkkaan puutarhurin leikkaamaan pensasaidan, hän pystyy myös
hävittämään sen. Riippumatta siitä pystynkö rankaisemaan häntä moisesta
leikkaaminen on väärin ja rangaistus olisi oikeutettua. Puutarhurilla ei
ole oikeutta itse päättää leikkaako hän aidan vai tuhoaako sen. Omistaja
olen edelleen minä vaikka puutarhurilla olisi täysi mahdollisuus tehdä
aidalle mitä haluaa, koska omistus tarkoittaa oikeutta tehdä päätöksiä
resurssien käytöstä.

Valtio on kuin puutarhuri. Sillä ei ole itsenäistä päätösoikeutta,
vaikka sen oikeellinen toiminta mahdollistaa sen että vapausoikeuksia
myös pidetään käytännössä yllä. Ideaalinen valtio ei päätä laistaan,
vaan on puutarhurin tapaan täysin sidottu toimija jonka yksilöt
palkkaavat tiettyyn tehtävään, ylläpitämään vapautta. Se ei saa puuttua
lain puitteissa tehtäviin valintoihin yhtään sen enempää kuin puutarhuri
saa puuttua aidan kohtaloon, vaan alunperinkin saa rajatun valtansa
yksilöiltä sillä ehdolla että se käyttää sitä vain vapauden takaamiseen.
Kun itsenäistä päätösvaltaa ei ole, ei ole omistajuuttakaan.


Se että en pysty pitämään kovin pitkää pensasaitaa kunnossa ilman
puutarhuria ei myöskään tee puutarhurista aidan osaomistajaa. Päin
vastoin, jos puutarhuri rupeaa tekemään itsenäisiä päätöksiä, häntä saa
rangaista ja myös rangaistaan jos tämä on vain mahdollista. Vastaavasti
valtion yrityksestä tehdä itsenäisiä päätöksiä pitäisi välittömästi
seurata kansannousu jolla yksilöt palauttaisivat delegoimansa ja väärin
käytetyn vallan itselleen, paremmin toimivan valtion muodostamista
varten. Se onko tämä käytännössä mahdollista on erillinen kysymys, joka
ei vaikuta siihen mikä on oikein. (Vrt. Jeffersonin puheet vapauden
puusta, sekä Yhdysvaltojen aseenkanto-oikeuden historia. Ne ovat samaa
juurta tämän ajatusmallin kanssa.)


Tällä ajatusmallilla on myös se etu, että se pätee silloinkin kun
jollakulla olisi täysi mahdollisuus tehdä valtiosta riippumattomia
päätöksiä. Joku joka on kyennyt hankkimaan tarpeeksi mittavan aseellisen
voiman omiin käsiinsä on hyvä esimerkki. Tällainen yksilö pystyy
kaatamaan valtionkin, mutta samat säännöt pätevät myös häneen. Joskus
valtion kaataminen on oikein, joskus väärin, eikä se riipu
valtasuhteista mitenkään. Ne perustelut jotka nojaavat valtaan sen
sijaan oikeuttavat tässä tilanteessa esimerkiksi monarkian. Toinen hyvä
esimerkki olisi yhteiskunta, joka on niin hajautunut tai köyhä ettei
valtiolla ole merkittävää keskitettyä valtaa. Tällöin oikeuksia
ylläpidetään useimmiten pienemmissä yksiköissä tai jopa
omankädenoikeudella. Mutta samat säännöt pätevät, ja libertaari raami on
edelleen paras mahdollinen päätösoikeuksien allokaatio, samoin
perustein.



> Tosiasia on, että kaikki valta kasvaa pyssyn piipusta. Ilman
> väkivaltamonopolia ei ole valtaa.


Siinä tapauksessa yhdelläkään länsimaalla ei ole valtaa, koska niiden
sisäisetkin valtarakenteet perustuvat vallanhajauttamisopille, joka
tarkoituksellisesti pirstaloi vallan niin ettei se ole yksissä käsissä
eikä siis ole aivan niin altis väärinkäytön mahdollisuudelle. Voidaan
ajatella niinkin, että libertarismi on ajatuksen äärimmäinen versio,
jossa valta hajautetaan aina yksilötasolle asti.


> Väkivallattomampi, koska se synnyttää vähemmän paineita
> väkivaltaisuuksiin.


Ei, vaan demokratia vain institutionalisoi väkivallan ja pelaa sitten
sanapelejä sillä mikä on väkivaltaa (esim. varkaus) ja mikä ei (esim.
verotus).


> Rauhanomaisempi, koska kansalaiset eivät yleensä halua sotaa, vain
> hallitsijat.


Tässä libertarismi on aivan yhtä oikeutettu yhteiskuntamalli, ja ehkä
oikeutetumpikin koska valta on myös jaettu laajemmalti.


> Oikeudenmukaisempi, koska se pyrkii toteuttamaan kansalaisten
> oikeudenmukaisuuskäsityksiä.


Ei, vaan vähemmän oikeudenmukainen, koska se kannustaa kansan
toteuttamaan kulloinkin edullisimman näköistä
oikeudenmukaisuusretoriikkaa varsinaisen oikeudenmukaisuuden asemesta.


> Valta kuuluu sille, jonka vallalle on eniten kannatusta.


Siinä tapauksessa et pysty vetoamaan taloudellisen vallan
keskittymisenkään ongelmiin, koska joka kerta kun joku vapaassa
vaihdossa rikastuttaa rikasta, hän kannattaa rikkaan lisääntynyttä
valtaa, ja siis myös hyväksyy sen seuraamukset. Ainoa ero demokratiaan
on se, että yhteisöllisesti hyödyllinen toiminta kasvattaa
varallisuutta/valtaa ja kerran typerästi käytetty ääni/euro on pysyvästi
poissa. Toisin kuin demokratiassa, tässä virheet ovat siis
itserajoittavia ja kannustin järkevään päättämiseen on olemassa.


> Demokratiassakin valta on yksilöillä, jotka delegoivat sitä ylöspäin
> suuremmille yksiköille.


Paitsi että demokratian teoriaan kuuluu myös demoksen suvereniteetti.
Silloin kun kaksi suvereenia demokratiaa on eri mieltä asioista, niiden
välillä ei juurikaan vallitse sääntöjä, vaan paremminkin anarkia. Ja jos
anarkia sitten toimii tässä ja johtaa vallan delegointiin ylöspäin siinä
missä se on järkevää, miksei sama pätisi myös pienemmissä yksiköissä?


> Se vain ei oikein kommentoinut sitä, mistä yksityiomistajan vallan
> legitimiteetti tulee?


Kolmesta lähteestä. Ensimmäinen on omaisuuden synty. Jos olet ottanut
käyttöösi jotakin mikä ei vielä ole toisen omistuksessa, kenenkään
oikeuksia ei ole loukattu mutta olet voittanut arvattavuutta ja muuta
mukavaa. On mielekästä sallia tämä esimerkiksi hyötyperustein. Toinen on
oma työ. Jos tuotat jonkin resurssin tai parannat legitiimisti
hankkimaasi, on mielekästä antaa omistus parannukseen sinulle koska
muuten tuottamisesta tulee tarpeettoman vaivalloista, eikä tällainen
oikeuksien allokaatio taaskaan loukkaa kenenkään muun etua. Ja
kolmanneksi, jos saat jotakin vapaassa vaihdossa sopimuksella, toisen
suostumus oikeuttaa omistuksen siirtymisen, kauppaan lähdetään vain
molemminpuolisen hyödyn odotuksessa eli hyötyperustekin puhuu kaupan
sallimisen puolesta, eikä kolmansien osapuolten oikeuksia tai etua
edelleenkään loukata millään tavalla.


> Riippuu väkivallan määritelmästä. Fyysisen väkivallan lisäksi on myös
> henkistä väkivaltaa ja ennenkaikkea taloudellista väkivaltaa, jolla
> suurempien resurssien haltijat voivat taloudellisilla seuraamuksilla
> uhkaillen pakottaa heikompia.


Henkisestä väkivallasta voidaan puhua myöhemmin (itse suhtaudun
käsitteeseen epäilevästi mutten täysin torjuvasti), mutta taloudellinen
väkivalta on mielestäni outo käsite. Niin kauan kuin toista ei voi
pakottaa kauppaan, pahin taloudellinen asia mitä voit tehdä on se että
kieltäydyt kaupasta. Tämä tuskin täyttää väkivallan kriteerejä,
varsinkaan kun tavallisesti voit aina yrittää kauppaa naapurin kanssa.
Sen sijaan toisen pakottaminen kauppaan seuraamusten uhalla on jo varsin
selvästi väkivallan näköistä.


> Demokratia kai päätyy useimmin ajatukseen siitä, että parempi, että
> kaikille tulee edes vähän hyötyä kuin että harvoille tulisi enemmän ja
> osalle ei lainkaan.


Jos joku pystyy hyötymään ilman että muilla menee huonommin, luulisi
että on hyvä asia jos tämä joku hyötyy. En myöskään ymmärrä miksi tästä
seuraisi velvoite antaa osa hyvästä toisille, koska eiväthän toiset ole
mitään tehneet ansaitakseen osansa. Paljon mielekkäämpää olisi että
toisetkin tekisivät hyödyllistä työtä ja ansaitsisivat oman
lisähyvinvointinsa riippumattomasti. Silloin kaikilla menisi paremmin
eikä keneltäkään tarvitsisi ottaa oman työn satoa ihan vain siksi että
naapuri on laiska tai kateellinen.

Samoin, silloin vallitsisi myös vapaus asettaa tasapaino työn hyötyjen
ja haittojen välillä; on nähdäkseni esimerkiksi aivan kohtuullista, että
joku joka uhraa vuosikymmenen koulutukseen saa myös tuntuvasti suuremman
palkan työstään, kuin että kovan kouluttautumisen tulokset sitten
jaetaan myös niille jotka mieluummin jättivät kouluttautumatta. Koska
ihmiset arvottavat tällaisia asioita kovin subjektiivisesti, toinen
hyötyy enemmän koulutuksen tuomista tuloista, toinen enemmän
vapaa-ajasta jonka lyhempi koulutus jättää, joten vapaa valinta
vaihtoehtojen välillä nähdäkseni osoittaa että kummallakin menee
kokonaisuudessaan paremmin vaikka toisella olisi lopulta suurempi
palkka. Päin vastoin, jos pitkälle kouluttautuneelta nyt tehtäisiin
tulonsiirto muille, tässä vain annettaisiin hyvä syy olla
kouluttautumatta (koulutuksen hyödyt vähenisivät ja kouluttautumatta
jättämisen lisääntyisivät) ja yhtä hyvä syy pakottaa toiset kouluun
jotta oma tukiainen voisi kasvaa mahdollisimman suureksi, riippumatta
toisen edusta. Päätökset, kustannukset ja hyödyt kohdennettaisiin
tarpeettomasti eri tahoille, mistä seuraisi kannustinongelmia,
taloudellisia vääristymiä, epärehellisiä ilmaistuja mielipiteitä, ja
muuta vastaavaa.



> Miten libertarismi sitten ohjaisi ihmisiä tekmään pitkänäköisiä,
> hetkellisen intressin ohittavia päätöksiä?


Sälyttämällä myös kaikki yksilön päätösten pitkäaikaiset seuraamukset
maksimaalisesti yksilön itsensä niskaan. Naapuri ei enää maksaisi
virheiden kustannuksia eikä saisi automaattisesti osaansa hyödyllisen,
pitkäjänteisen toiminnan sadosta. Kukin joutuisi itse miettimään mikä
parasta on, ja ottamaan huomioon kokonaisseuraamukset kaikista
tekemistään valinnoista. Juuri tällaiset tekijät saavat aikaan sen, että
yksityiset yritykset kykenevät järkevästi budjetoimaan
miljardi-investointeihin joiden kuoletusaika liikkuu vuosikymmenissä,
samalla kun demokratian aikajänne ulottuu korkeintaan seuraaviin
vaaleihin, jos niihinkään kun otetaan huomioon että äänestäjään ei
kohdistu minkäänlaista henkilökohtaista kannustinta valvoa että
poliittinen vastuu todella tulee vaaleissa toteutettua.


>> Ainoa tilanne jossa mielipiteet tulevat julki edes likimain sellaisina
>> kuin ne oikeasti ovat on se jossa ei ole kannustinta valehdella, eli se
>> jossa seuraamukset maksimaalisesti kohdistuvat päättäjään ja
>> minimaalisesti muihin.

> Tällaista tilannetta kutsutaan demokratiassa vaaleiksi.



Jos minä äänestän sen puolesta, että jokin tulonsiirto kasvaa, suurin
osa hyödyistä menee muille samaa tukimuotoa nauttiville (minä yksi,
tuensaajia ainakin kymmeniätuhansia), ja suurin osa haitoista muille
jotka maksavat vastaavaa veroa (minä yksi, veronmaksajia miljoonia). Kun
en joudu kantamaan kustannuksia, en välitä siitä kuinka kohtuuttomia ne
ovat, ja kun suurin osa hyödyistäkään ei tule minulle, ei ole hyvää
syytä miettiä sitäkään onko jostakin tulonsiirrosta ylipäänsä hyötyä.
Sama pätee kaikkien muidenkin asioiden kohdalla.

Lopulta yksittäisen äänen merkityksettömyys johtaa siihen, että sitä ei
kannata ylipäänsä antaa järkiperustein, jolloin irrelevanttien
tekijöiden merkitys korostuu. Äänestän esimerkiksi sympaattisinta
ehdokasta tai sitä jonka äänestäminen minimoi mielipideristiriidan
elinkumppanin kanssa. Pienikin henkilökohtainen hyöty riittää ylittämään
lähes kuinka suuren yhteiskunnallisen kokonaishyödyn tahansa
päätöskriteerinä, eli annetut äänet määräytyvät lopulta pohjimmiltaan
mielivaltaisista tekijöistä. Tästä seuraa demokratian pahin epävakaus:
kun kaikki päättävät kaikkien asioista, kenelläkään ei ole todellista
päätösvaltaa mihinkään, kenenkään ei siis kannata olla kiinnostunut
mistään, sen jälkeen parhaatkin päätökset ovat sattumanvaraisia, ja
yleensä myös löytyy joku joka pystyy prosessin ulkopuolisilla tekijöillä
(esim. Suuren Johtajan karisma) hallitsemaan enemmistöä yli sen mitä
järkiperusteet prosessin läpi suodatuttuaan kykenevät. Yhtäkkiä
huomataan, että järjestelmä ei olennaisesti eroa diktatuurista, tai
kafkalaisesta byrokratiasta, jossa kukaan ei tiedä miksi Kuutio on alun
perin rakennettu.


Libertarismissa tällaista mahdollisuutta ei ole. Kukin hallitsee omia
resurssejaan, ja kohtaa kaikki niihin liittyvien päätösten seuraamukset
kokonaisuudessaan. Kannustin päättää kokonaisvaltaisesti, järkevästi ja
tarkasti maksimoituu, ja irrelevantit tekijät jäävät relevanttien
varjoon. Kaikki hyötyvät samanaikaisesti, eikä toisia käytetä hyväksi.



> Demokratiaan ei oikein kuulu omalla rahalla lahjonta. Lahjotaan
> lupaamalla tulonsiirtoja.


Kuten sanottu. Ihmiset yleensä päättävät omista resursseistaan
järkevästi. Jos voit ottaa toiselta, otat enemmän kuin olisi molempien
hyvä huomioonottaen viisasta. Jos annat toiselle, annat vähemmän. Jos
annat toisen rahoista kolmannelle, mitään rajoja tai järkeä ei ole.
Viimeinen vaihtoehto on selvästi pahin, ja demokratiassa se vielä
toteutuu niin että olet vain kasvoton äänestäjä miljoonien joukossa,
niin että asiaa ei edes kannata mitenkään ajatella eikä sinua edes voida
osoittaa syylliseksi jälkeenpäin, kun vahinko sitten on tapahtunut.
--
Sampo Syreeni, aka decoy - mailto:d...@iki.fi, tel:+358-50-5756111



...ja kolmas - tämä on niin sikahyvää kamaa, että sitä on pakko levittää, toivottavasti joku jaksaa lukea:



Newsgroups: sfnet.keskustelu.yhteiskunta
From: Sampo Syreeni
Date: Mon, 16 Jan 2006 19:21:39 +0200
Subject: Re: liberalismi ja asevelvollisuus



On 2006-01-16, Pertti Ruismäki wrote:



> Muistelepa, mitä sinulle on koulussa opetettu. Se kaikki oli juuri sitä.


Juuri nyt me puhumme politiikasta. Näyttävätkö tähänastiset kommenttini
siltä mitä suomalainen koulujärjestelmä opettaa aiheesta? Jolleivat,
vastaava eroavaisuus esiintyy lähes jokaisessa aiheessa jossa nyt
ylipäänsä on mitään varaa mielipide-eroille. Niissä aiheissa joissa
tällaista varaa ei ole (lähinnä luonnontieteet), koulun levittämä
kulttuuri ei sitten tietenkään ole mitenkään leimallisesti suomalaista.


> Kyllä käsite "kansa" on ollut aika selvä jo parisataa vuotta.


Vastaavasti käsitys valtiosta monikulttuurisena instituutiona, ei
rotupuhtaana kansallisvaltiona, periytyy viimeistään Britannian
suurvaltakaudelta tai Yhdysvaltojen itsenäistymisen ajalta.

Mutta mitä tekemistä käsitteiden iälläkään on niiden hyödyllisyyden tai
relevanssin kanssa? Vastaavastihan voisin väittää, että kansan käsite on
vanhentunut. Nähtävästi käsitteen ikään pohjaavasta perustelustasi
poiketen voisin myös perustella väitteeni järkisyin, esimerkiksi
taloudellisen kehityksen alentamilla suhteellisilla
matkustuskustannuksilla ja niistä seuranneella globalisaatiolla, jotka
ovat aikaansaaneet sen että yksilön kuluttama kulttuuri tai hänen
toimintansa mahdolliset vaikutukset eivät enää ole läheskään samalla
tavalla maantieteellisesti rajoittuneita kuin aiemmin. Omasta
näkökulmastani tarvitaan juuri tällaisia perusteita, samalla kun
käsitteiden ikä on molempiin suuntiin yhdentekevää.



> Hallitusvallan olisi hyvä heijastaa vallitsevaa kulttuuria
> päätöksissään.


Itse asiassa ei. Hallitusvallan tulisi päin vastoin olla hyvää,
kulttuurista riippumatta, ja tarpeen mukaan ajaa huonon kulttuurin yli.
Hyvänä esimerkkinä vaikkapa kuolemantuomiot tai naisten
ympärileikkaukset, jotka selvästikin pitäisi kieltää rangaistuksen
uhalla vaikka paikallinen kulttuuri niitä kuinka suosisi.


> Tavat, kulttuuri ja kieli ovat tärkeitä lainsäädännön peruskiviä.
> Ilman niitä ei lakeja kirjoiteta.


Miten niin? Laki voidaan tarpeen mukaan kääntää mille tahansa kielelle,
ja se voi olla pitkälti kulttuuri- ja tapariippumatonta. Juuri siihenhän
liberaalit ovat kautta aikain tähdänneet, erinomaisella menestyksellä.


> Normaalilähtökohta on se, että alueella on väkivaltamonopoli, josta
> seuraa, että sen haltijalla on kaikki valta alueella.


Tämä on pätenyt vasta sen jälkeen kun on ensin siirrytty
maatalousyhteiskuntaan ja valta on sitten keskittynyt. Ei ole mitään
syytä miksei tilanne voisi jälleen muuttua, eikä väkivaltamonopolilla
ole tälläkään hetkellä mitään muuta erityisasemaa kuin se että de facto
se on teknisesti helpoimmin ylläpidettävä valtarakenne tietyllä
alueella. Itse asiassa ilmassa on jo selviä merkkejä siitä että
tulevaisuudessa sama ei päde; taloudellinen globalisaatio on yksi,
yksilön valmistettavissa olevat joukkotuhoaseet toinen,
digitaaliteknologian mahdollistama anonymiteetti kolmas, eikä lista edes
lopu tähän. Libertaarien piirissä on tällaisista syistä niitäkin, jotka
pitävät anarkokapitalismia teknologisena välttämättömyytenä.


> Jos vallanhaltija on viisas, se delegoi tätä valtaa luomalla
> yksityisomistuksen käsitteen, johon on sisäänrakennettuna
> taloudellinen insentiivi, joka taas on omiaan vauhdittamaan talouden
> kehitystä.


On syytä uskoa, että omistusinstituutio ei ole pelkästään tuore
kulttuurinen innovaatio, vaan että sillä on evolutionaarinen, biologinen
pohjansa. Se on eräs muoto territoriaalisuudesta, se ratkoo
samankaltaisia taloudellisia ongelmia, ja on siis likimain yhtä helppo
juuria ihmisistä kuin reviirin ylläpito territoriaalisista
eläinlajeista. (Vrt. endowment-efekti.)


> Sinä tunnut lähtevän siitä, että on joukko jo ennestään jostain
> syntyneitä maa- ym. omistuksia, joiden haltijat lyöttäytyvät yhteen ja
> perustavat valtion suojelemaan omistuksiaan.


Tämä on tavanomainen yhteiskuntasopimusteoreettinen oletus. Sillä onko
se historiallinen fakta (tuskin) ei ole niin väliä, koska tarkoituksena
on selvittää millainen valtion pitäisi olla ja miten sen toiminta
voidaan oikeuttaa. Tästä näkökulmasta demokratiakin joudutaan
perustelemaan hyvin samantapaisella argumentilla, eikä
rajoittamattomasta demokratiasta saada sillä oikeutettua.


> Minä en katso, että voi olla esim. maaomaisuutta ilman valtiota, jonka
> lait ja väkivaltamonopoli sen mahdollistaisivat.


Ajallisesti maaomaisuus on edeltänyt valtiota ja keskitettyä
oikeusjärjestelmää. Ihan varma en ole, mutta se on taitanut yleensä
edeltää kirjoitettua kieltäkin.


> Verotuksen kutsuminen varkaudeksi on sanapeliä siinä missä päinvastainenkin.


Totta kai se on sanapeliä, mutta sillä on myös pohja todellisuudessa.
Kun me puhumme varkaudesta, varkaus pitäisi ensin määritellä. Se on
omistusoikeuden loukkaus. Sitten pitäisi määritellä omistusoikeus. Itse
lähtisin tässä siitä, että omistus on yhteiskunnallinen instituutio joka
on syntynyt ratkaisemaan tiettyjä taloudellisia koordinaatio-ongelmia,
johon voi kiinnittyä muitakin ominaisuuksia, mutta joka on joka
tapauksessa perusteltu vain siinä määrin kuin siitä on hyötyä
alkuperäisen ongelman ratkaisijana. Omistuksen loukkauksia, so.
varkautta, pidetään moraalisena pahana koska se vähentää niitä
monenpuolisia hyötyjä jotka omistusoikeudesta voidaan saada.

Tässä mielessä verotus todella *on* eräänlaista varkautta. Sillä on
samat kannustin- ja tehokkuusongelmat verrattuna täyteen yksityiseen
omistusoikeuteen kuin muullakin varkaudella. Kun se on arvattavampaa, se
tasoittuu laajemmille joukoille, sitä vastaan on vaikeampaa puolustautua
ja se määräytyy suhteessa maksajan kantokykyyn, sen tehokkuustappiot
ovat toki alhaisempia kuin vaikkapa kioskiryöstöjen tai muiden
tyyppimuotoisten varkauksien. Mutta on edelleenkin taloudellisen
toiminnan muotoja jotka ovat ominaisuuksiltaan ja seuraamuksiltaan
täysin verrattavissa verotukseen, kuten mafian perimä suojeluraha. Jos
se on siis varkautta, niin on verotuskin, tai jos verotus ei ole, ei ole
sekään. Väitän, että molemmat ovat.



>> Ei, vaan vähemmän oikeudenmukainen, koska se kannustaa kansan
>> toteuttamaan kulloinkin edullisimman näköistä
>> oikeudenmukaisuusretoriikkaa varsinaisen oikeudenmukaisuuden asemesta.

> Voisitko selittää, mitä tuolla tarkoitat?



Olen jo selittänyt, että pidän esimerkiksi tulonsiirtoja
ansaitsemattomana ja yhteiskunnallisesti haitallisena tulona. Ne ovat
rikkaamman taloudellista hyväksikäyttöä, ja tällaisena
epäoikeudenmukaisia. Demokratia kannustaa niihin, samalla kun se
kannustaa perustelemaan ne oikeudenmukaisuusretoriikalla. Demokratia
siis kannustaa tässä oikeudenmukaisuusretoriikkaan oikeudenmukaisuuden
kustannuksella. Sama pätee moniin muihinkin asioihin.


> Demokratiassa säilyy kuitenkin enemmän tai vähemmän
> omaisuusriippumaton poliittinen valta, jolla taloudellisen vallan
> keskittymisestä johtuvia ongelmia voidaan hillitä.


...mutta joka aiheuttaa itse paljon suurempia ongelmia kuin
taloudellisen vallan keskittyminen (joka siis oli itserajoittavaa), ja
joita ei sitten enää voida korjata millään.


> Miten kahden demokratian välinen konflikti muka johtaa vallan
> delegointiin ylöspäin?


Historiallisesti esimerkiksi sekä YK että NATO ovat syntyneet
varautumisesta suvereenien valtioiden väliseen konfliktiin, delegoimalla
valtaa supranationaaliselle elimelle. Ratkaisuina ne tietysti ovat kovin
erilaisia -- YK pyrkii estämään, sovittelemaan ja tuomitsemaan
jäsentensä välisiä konflikteja, NATO taas varautuu konfliktiin jonkin
toisen vastaavan vallan kanssa sitomalla jäsenmaiden puolustusintressit
yhteen ja näin lisäämällä vastapuolen kohtaamaa pelotetta -- mutta
päämäärä on kuitenkin sama, eli rauha suvereenien valtioiden välisessä
anarkiassa supranationaalista valtaa hyväksikäyttäen.


> Mutta kyse olikin siitä, miten voidaa perustella maanomistajien valta
> päättää alueellaan noudatettavista säännöistä? Minarkiassahan tämä
> valta on poissa valtiolta ja siiretty maanomistajien käsiin.


Muista nyt että omistus tarkoitti oikeutta päättää resurssien käytöstä,
ei sen enempää eikä sen vähempää. Se että joku on tietyllä maa-alueella
on jo maa-alueen käyttöä, koska yleensä on aina jokin käyttötarkoitus
joka tulee mahdottomaksi jos alueella ollaan, ja silloin oikeus päättää
alueen käytöstä edellyttää että muut saadaan poistaa siltä. Siksi
maanomistajalla on välttämättä oikeus päättää, että maalla ei olla, tai
hän ei voi olla kyseisen maan omistaja. Kaikki muut säännöt seuraavat
vasta siitä mitä tapahtuu kun maanomistaja neuvottelee maansa
käyttöehdoista. Jos hän neuvottelussa saa läpi jonkin säännön, se pätee,
jos ei, sitten ei. Usein ei itse asiassa saakaan, koska liian tiukoista
säännöistä seuraa se että muut menevät kysymään naapurin maanomistajalta
parempia ehtoja. Mutta viime kädessä tietylle maa-alueelle ei ole
menemistä jollei omistaja sitä hyväksy, eli viime kädessä kaikki jotka
eivät seuraa omistajan sääntöjä häädetään ja vain ne jotka suostuvat
sääntöihin -- ja siis joutuvat seuraamaan niitä -- saavat jäädä.
Omistaja päättää siis säännöt alueella, muttei voi pakottaa ketään
alueelle jolla säännöt vallitsevat eikä voi noin vain ottaa uutta
aluetta hallittavakseen.

Minarkiassa lisäksi voi olla niin, että omistaja ei saa itse rangaista
sääntörikkomuksesta, vaan vain valtio saa rangaista, ja valtion asettama
rangaistus voi olla niin matala ettei (tässä jo kohtuutonta) omistajan
asettamaa sääntöä kannata silti noudattaa. Mikään tässä rakennelmassa ei
ole valtiolta pois, koska valtiolla ei ole koskaan ollutkaan mitään
oikeutta päättää mistään. Se on ollut vain instrumentti jolla omistajat
minimoivat päätösvaltansa ylläpitämisestä tulevat yhteiset kulut ja
riskit.



> Seuraamukset voivat olla esim. työpaikan tai asunnon menetys, lainan
> erääntyminen, jne.


Työpaikka on tässä hieman hölmö abstraktio. Sehän ei ole koskaan ollut
mitään muuta kuin kauppa jossa työntekijä luovuttaa palkkaennakkoa ja
tiettyjä institutionaalisia palveluja vastaan osan omasta
päätösvallastaan. Sen "menettäminen" tarkoittaa vain, että työnantaja ei
enää tarvinnut palveluksiasi, jolloin normaali vastaus on hakea uusi
työnantaja. Jos haluaa täysin varman työpaikan, sen joutuu tietysti
ostamaan äärimmäisesti alentunutta palkkaa ja julmasti kaventunutta
valinnanvapautta vastaan. Jos haluaa olla täysin vapaa toisen vallasta,
pitää lähteä yrittäjäksi, mutta sitten kukaan ei myöskään kanna
riskejäsi tai maksa palkkaa ennen kuin työ on todella kokonaisuudessaan
tehty loppuun. Ja jos haluaa ettei toinen voi vastaisuudessakaan käyttää
taloudellista valtaa työsuhdeasioissa, ei kannata luovuttaa valtaa
työnantajalle vaan kannattaa katsoa millaisen työsopimuksen suostuu
allekirjoittamaan; itse esimerkiksi olen tehnyt työnantajalleni selväksi
että minua ei huumetestata missään oloissa.

Vastaavasti, asuntoa ei voi menettää jos sen omistaa, ja
vuokrapaperissakin on selvät rajat vuokranantajan toiminnalle. Laina voi
erääntyä, mutta senkin erääntymisestä on sovittu itse sopimuksella, jota
ei olisi ollut pakko solmia, ja jossa solmija tietysti asettaa selvät
reunaehdot sille mitä velkoja voi tehdä. Itse esim. olen täysin velaton,
enkä takuuvarmasti allekirjoita lainapaperia joka sallii sen että laina
eräännytetään odottamattomasti kerralla.



> Kaupan jääminen toteutumatta voi köyhälle olla paljon rankempi juttu
> kuin rikkaalle.


Silloin kannattaa hakea paremmat ehdot naapurilta. Vai pystytkö antamaan
esimerkin, jossa kilpailijaa ei kerta kaikkiaan ole?


> Sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta on monia eri mielipiteitä.


Niin, mutta mikä niistä on oikea? Se, jossa yksi tekee ja toiset
loisivat vai se jossa kaikki tekevät ja saavat käyvän osansa?


> Tuloerojen tasaamisestakin on erilaisia mielipiteitä. Kaikki
> mielipiteet voidaan perustella. Näiden erilaisten mielipiteiden
> yhteensovittamista kutsutaan politiikaksi. Se on pohjimmiltaan
> tasapainon hakemista vapauden ja tasa-arvon välillä.


Tasapainoa ei ole se että kaksi sutta ja lammas tekevät
enemmistöpäätöksen siitä mitä syödään lounaaksi. Vasta se olisi
tasapainoista, jos lammaskin itse suostuisi. Oikea politiikan kriteerio
on siksi konsensus, ei enemmistön mielipide.


> Eli tyhmyydestä sakotetaan ankarimman kautta. Ehkä sekin on joidenkin
> mielestä oikein.


Itse sanoisin, että ihmisten järkevyydestä palkitaan niin pitkälle kuin
mahdollista. Liberalismi on aina lähtenyt -- nähdäkseni perustellusti --
siitä että yksilöt ovat varsin kykeneviä hoitamaan omat asiansa kunhan
heillä vain on tähän hyvä syy. Tästä oletuksesta demokratiankaan
kannattaja ei pääse eroon, koska ihmiset eivät tule siitä sen
järkevämmiksi että he päättävät ryhmässä. Jos ihmiset ovat tyhmiä, kansa
on välttämättä ainakin yhtä tyhmä, ja kansanvallaltakin tippuu silloin
pohja. Ceteris paribus olennainen poliittinen kysymys ei siis voi olla
ihmisten järkevyys vaan instituutioiden hyvyys erillisenä siitä.
--
Sampo Syreeni, aka decoy - mailto:d...@iki.fi, tel:+358-50-5756111

2 kommenttia:

roskaposti kirjoitti...

Ihan hyviä juttuja kaikki

Hieman ihmetyttää miksi omistusoikeus oli perusteltu vain utilitaristisesti. Minusta omistusoikeus on perusteltavissa hyvin sillä, että yksilöllä on oikeus elää itsensä vuoksi, uhrautumatta yhteisön hyväksi.

Mikko Sandt kirjoitti...

Jokainen perustelkoon sen miten parhaaksi katsoo. Mitään luonnollista oikeutta vapauteen ei ole, sillä koko käsite vapaudesta on pitkälti ihmisen kulttuurin, ei luonnon, tuotos. Eivät muutkaan eläimet ole luonnostaan vapaita. Luonnollinen oikeus vapauteen on lähempänä uskonnollista maailmankuvaa. Minä perustelen omistusoikeutta sekä subjektiivisin moraalikäsityksin (joilla ei sinänsä ole mitään virkaa) että käytännön syistä (omistusoikeutta kunnioittava yhteiskunta on vakaa, johtaa elintason kasvuun ja hyödyntää jokaista).