Häpeärangaistusten hyöty

Tekijänoikeuslaki aiheuttaa taas päänvaivaa. Nyt siihen ollaan lisäämässä ns. häpeärangaistuksia. Ne toimisivat käytännössä niin, että tuomioistuin voisi määrätä tuomitun henkilötietoja julkaistavaksi. Olen aiemminkin analysoinut blogissa rangaistuksia sen perusteella kuinka hyvin ne täyttävät tehtävänsä, joten tässä voisi varmaankin jatkaa sarjaa.

Henkilötietojen julkaisemisella on kaksi pääasiallista tehtävää: tiedonsiirto ja sen mahdollistama rikosten ennaltaehkäisy, sekä sosiaalinen sanktio joka kasvattaa rangaistuksen tasoa. Koska tehtävät tähtäävät aivan eri päämääriin ja niiden toteutus eroaa, niitä pitää käsitellä toisistaan riippumatta.

Ensimmäinen tehtävä voi joskus oikeuttaakin tällaiset käytännöt. Esimerkiksi seksuaalirikollisista tiedetään että he helposti uusivat rikoksensa ja siksi yksi hyvä tapa ehkäistä seksuaalirikoksia on pysytellä erossa tuomitusta rikollisesta. Jotta näin voi tehdä, pitää tietää kuka on tuomittu, ja siksi tiedotuskäytäntö voi olla mielekäs vaihtoehto sille että seksuaalirikollinen suorastaan pysyvästi eristettäisiin muusta yhteiskunnasta. Sama pätee vähemmässä määrin myös talousrikoksiin. Toimiva bisnes edellyttää laajamittaista luottamusta, ja hyvä tapa ehkäistä väärinkäytöksiä on välttää kauppakumppaneita jotka ovat epäluotettavia. Näille tilanteille on yhteistä se, että mahdollisten uhrien joukko on rajoitettu (maantieteellisesti rajattu naapurusto, huostaan uskottu rajattu joukko lapsia, pitkäaikaiset bisneskumppanit), houkutus rikokseen kasvaa sen yhteydessä (pedofiili ei voi tehdä rikosta aikuisten kanssa), rikosalttius kiinnittyy enemmän tekijän persoonaan kuin tekotilanteen yleiseen rakenteeseen (pedofiili tekee rikoksen koska hän on pedofiili, eikä keskivertokansalaisesta tule pedofiilia vaikka lapsiseksi dekriminalisoitaisiin; talousrikollisten kohdalla tässä nojataan jonkinlaiseen sisäsyntyisen rehellisyyden teoriaan, joka on epäilyttävä) ja rikos on sekä mahdollista että kannattavaa välttää välttämällä rikollista (ts. et voi tulla raiskatuksi jos raiskaajaa ei ole lähistöllä, ja sinun kannattaa välttää raiskaajaa koska raiskauksen haitta kohdistuu juuri sinuun, ei naapuriin).

Yleisemmällä tasolla mahdollisille tuleville uhreille suunnattua tiedotustoimintaa voidaan pitää mainemekanismina, joka voi hävittää tehokkaasti rikoksesta odotettavissa olevan hyödyn, ja siksi kannustaa lain noudattamiseen. Olen esimerkiksi juuri lueskellut epäformaaleista maksujärjestelmistä, kuten hawalasta, jotka perustuvat nimenomaan laajamittaiselle luottamukselle järjestelmää pyörittävien keskuudessa. Luottamusta ylläpidetään sillä että epäluotettava hawaladar suljetaan järjestelmästä, ja kun laaja, jaettu luottamus on päätekijä joka tekee hawala-palvelusta niin näppärää, halpaa ja toimivaa, poissulkeminen hävittää välittömästi merkittävän, hankalasti korvattavan hyödyn, ja on siksi erittäin tehokas pelote. Tässä mukana ollaan hyödyn vuoksi ja huijaamalla ei voi voittaa, joten huijaaminen on tavattoman harvinaista. Talousrikollisten kohdalla tämä lienee erityisen merkittävää, koska tässä rahallinen voittomotiivi hallitsee, ja hyvin toimiva mainemekanismi voi hävittää odotusarvoisen hyödyn.

Nyt suunnitteilla olevat häpeärangaistukset eivät tästä näkökulmasta kuitenkaan täytä tehtäväänsä. Tekijänoikeusrikos ei useimmiten lähde "rikollisesta luonteenpiirteestä" tai kohdistu kasvoista kasvoihin suoraan tekijään, joten tekijä ei voi yleensä välttää rikosta välttämällä tekijänoikeusrikollista. Oikeastaan ainoa tilanne jossa tämä onnistuisi olisi sellainen, jossa tekijä on palkkaamassa jotakuta käsittelemään luottamuksellista, toistaiseksi julkaisematonta teosta ja hänen pitäisi osata valita luottamuksen arvoinen työntekijä joka ei kopioi materiaalia noin vain verkkoon. Tämä tilanne on kuitenkin erittäin harvinainen. Yleisin merkittävä tekijänoikeusrikos on, että televisiostakin tuttu teos ostetaan lähilevykaupasta ja kopioidaan kotitietokoneella nettiin. Tässä kohdennettu tiedottaminen on mahdotonta koska teoksia levitetään niin laajasti, tekijän välttäminen on huomattavan kallista - tuskinpa jokainen levymyyjä, kirjastontäti ja kulmakunnankaveri muistaa jokaista piraattia ulkoa - ja välttäjä ja välttämisestä hyötyvä ovat vieläpä eri tahoja - vaikka levykaupan myyjä muistaisikin piraatin kasvot, hän myy silti levyn koska välttämisestä hyötyisi tekijä ja myyjä itse hyötyy korkeintaan myyntiprovisiosta. Tiedotuksesta ei siis tässä ole varautumisetua.

Varsinainen syy häpeärangaistuksiin onkin tällä kertaa epäformaaleissa sanktioissa, jotka ympäröivät ihmiset voivat langettaa piraatille. Tällaisten käyttö osana oikeusprosessia on kuitenkin suomalaiselle ja länsimaiselle oikeudenkäytölle nykyään vierasta, ja hyvästä syystä: häpeärangaistuksista on luovuttu koska ne eivät ole tehokkaita. Ongelma tulee siitä että rangaistusten on tarkoitus estää rikollisuutta, eli niillä pitää olla selvät, tehokkaat kannustinvaikutukset. Tämä edellyttää rajallisuutta, mitallisuutta, suhteellisuutta ja arvattavuutta.

Häpeärangaistukset eivät täytä tällaisia ehtoja, koska ne riippuvat enemmän ympäröivien ihmisten mielipiteistä ja -haluista, tekijän persoonasta, vallitsevasta muodista ja vastaavista sattumista kuin teosta sinänsä. Suurissa ihmisjoukoissa sosiaalisen sanktion tavoitellut hyödyt jakautuvat niin laajasti, että ne eivät oikeastaan vaikuta rangaistuksen rajuuteen mitenkään. Päin vastoin, määräävänä tekijänä toimii rankaisijan omakohtainen hyöty rangaistuksen antamisesta. Tämä voi vaihdella erittäin laajasti ja arvaamattomasti: sympaattisesta murhaajasta voi tulla laajasti pidetty tähti, kun taas ärsyttävä pikkurikollinen voidaan aivan hyvin vaikka tappaa jos tekosyy tähän vain löytyy.

Niinpä häpeärangaistukset kärsivät pahoista tehokkuusongelmista. Niiden muodostama pelote on arvaamaton ja määräytyy epäolennaisista tekijöistä, joten se voi olla mitätön sellaisessa tapauksessa jossa rikosta ei missään nimessä pitäisi tapahtua (esim. tähtihakkerin aiheuttama mittava haitta) ja samalla merkittävä tapauksessa jossa rikos olisi itse asiassa tehokas (esim. epäpidetty, jonkin taustaansa liittyvän yksityiskohdan takia helposti mustamaalattava whistleblower, joka tämän takia jättää tekijänoikeuden alaisen muistion julkaisematta). Kun rangaistus ei ole selvästi rajattu, sen aiheuttama yhteiskunnallinen haitta kasvaa helposti suuremmaksi kuin rikoksen ehkäisyn hyöty (esim. kaikki rikkovat tekijänoikeutta, joten häpeärangaistus antaa hyvän tekosyyn naisten syrjimiselle tekijänoikeusrikollisuuden varjolla; työpaikan menettäminen epäolennaisesta syystä on usein suurempi yhteiskunnallinen ja henkilökohtainen tappio kuin se luova kokonaistuottavuudenvähennys joka arkipäiväisestä CD:n kopioinnista todellisuudessa seuraa). Ja kun mitallisuutta ei ole, tekojen ja rangaistusten rajakustannukset leviävät käsiin, jolloin rangaistusten tehokkuus laskee; niillä rahoilla joilla kustannettiin kaikki viimeviikon pikkupiraatit Hesarin keskiaukeamalle ja jotka välillisesti menetettiin pikku-Artoon ja naapurin Salliin kohdistuvan syrjinnän, pilkan ja väkivallan seurauksena, olisi tavalliseen poliisityöhön käytettynä voitu paljastaa teollinen piraatti. Vaikka julkaisusta olikin tietty hyöty, samalla rahalla olisi voitu saavuttaa suurempi hyöty tai sama hyöty olisi voitu saavuttaa pienemmällä uhrauksella, jos rangaistus olisi kohdistettu suhteessa tehtyyn tekoon. Kun häpeärangaistus on yleisön langettama ja kärsii jo mainituista kannustinongelmista, hyvin merkittävä osa rangaistuksesta (sekä sen langettamisen kustannuksista että odotusarvoisen pelotteen kohdentumasta) on aina sattumanvarainen ja epäsuhteessa tekoon, jolloin hyöty-haitta -suhde laskee tuntuvasti.

Juuri tällaiset syyt aikanaan johtivat häpeärangaistuksista luopumiseen. Historiankirjoituksessa rangaistusten mitallisuuden ja yhteismitallisuuden tapaisista lainkäytön mullistuksista usein puhutaan ikään kuin ne olisivat olleet jonkinlaisia valistusajan muotioikkuja, mutta todellisuudessa niihin on ollut ja edelleen on erittäin vankat taloudelliset järkiperusteet. Niitä ei ehkä ole tuotu julki aivan näin suoraviivaisessa ja täsmällisessä muodossa, mutta ne on kuitenkin tunnettu jo satoja vuosia. Siksi olisi nähdäkseni typerää toistaa historiaa ja palata häpeärangaistuksiin, jotka on jo kauan sitten perusteltu huonoiksi ja jätetty siksi tietoisesti rangaistusvalikoimasta.