Vähemmän haitalliset julkiset menot

Libertarismin yhteiskuntaihanne perustuu lähes täysin yksityiseen järjestäytymiseen ja talouteen, eikä siihen kuulu julkisesti tuotettuja palveluita vaikka ne olisivat kuinka mukavia. Siksi libertaarit suhtautuvat yleensä tasaisen nuivasti kaikkiin nykyisiin julkisiin palveluihin.

Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että jotkin illibertaarit järjestelmät ovat aidosti huonompia kuin toiset, ja että osa selvästi ei-libertaareistakin yhteiskunnallisista järjestelyistä voi silloin tällöin toimia niin hyvin ettei niistä ole järkevää huolehtia sen kummemmin. Koska libertaareja myös usein syytetään siitä, että aate uhraa maalaisjärjen ja käytännölliset näkökohdat yhteiskuntaeettiselle dogmalle tai jopa idealistiselle putkikatseelle, olen myös sitä mieltä että kilpailevien järjestelmien hyvät puolet pitäisi myöntää ja libertaareja ratkaisuja punnita niitäkin vastaan. Siksi ajattelin, että voisi olla hyvä antaa pari esimerkkiä sellaisista julkisen talouden rakenteista jotka tiukkapipoisen libertarismin mukaan pitäisi hävittää, mutta joista on samaan aikaan myönnettävä että ne toimittavat hyödyllistä tehtävää, melko onnistuneesti.

Pari parasta esimerkkiä löytyy mielestäni julkisesta terveydenhuollosta. Ensimmäinen on synnynnäisesti sairaiden tai kehityshäiriöisten hoito, toinen julkinen mielenterveyshuolto. Ensimmäisessä tapauksessa rationaaliset yksilöt eivät käytännössä koskaan jättäisi lastaan vakuuttamatta vakavan, ennaltanäkemättömän kehityshäiriön varalta. Kehityshäiriöthän ovat harvinaisia ja yleensä erittäin kallishoitoisia, eli vakuutuksen pitäisi tässä periaatteessa olla halpa ja riskien jakamisen erittäin hyödyllistä. Käytännössä vakuutusmarkkinat kuitenkin ovat epätäydellisiä, joten rajattu interventio voi itse asiassa olla ihan toimiva ja hyödyllinenkin vaihtoehto. Varsin merkittävä valtaosa ihmisistä myös lisääntyy jossakin vaiheessa elinkaartaan, eli tulonsiirtopuolikaan ei ole erityisen suuri ongelma.

Jälkimmäisessä tapauksessa taas voidaan perustellusti väittää, että vakavista mielenterveysongelmista kärsivä ei täytä kaikkia rationaalisuusoletuksia jotka ovat tarpeellisia liberaalin yhteiskuntamallin toimimiseksi, eli jonkinasteinen holhous ja sen rahoittamiseen liittyvät vakuutusjärjestelyt lienevät joka tapauksessa tarpeen. Periaatteessa nekin tietysti voitaisiin järjestää yksityisesti, sopimusteitse, mutta käytännössä liberaalin yhteiskunnan ylärakenne nojaa niin monessa kohdassa yksilön omalle edunvalvonnalle että tällaiseen vapaaehtoiseen paternalismiin liittyvät markkinat tuskin missään tapauksessa toimisivat hyvin ilman merkittävää, erityistä, laillista varaumaa mielenterveysongelmien varalta. Se että varauma tehdään julkisen hoitojärjestelmän avulla puhtaan yksityisoikeuden asemesta ei sen jälkeen näytä lainkaan niin pahalta kuin se näyttäisi, jos lähtisimme puhtaalta pöydältä emmekä myöntäisi tarvetta varautua vajaavaltaisuuden mahdollisuuteen myös liberaalissa yksityisoikeudessa.

Moni libertaari on taatusti sitä mieltä, että minusta on nyt tullut sosialisti. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Totta kai yksityisillä järjestelyillä on tavalliset hyötynsä myös tällaisissa asioissa, ja ne ovat ideaali johon libertaari aina pyrkii. Mutta tästä ei seuraa etteikö libertaarilla raamilla olisi huonoja puoliaan—ilmaisia lounaita ei edelleenkään ole—ja esimerkiksi hyvinvointivaltiolla hyviään. Nähdäkseni ei ole mielekästä, hyödyllistä tai rehellistä käsitellä kaikkia nykyisen julkisen talouden rakenteita könttänä, ikään kuin ne kaikki olisivat yhtä huonoja ja yksityisen talouden tuottamat ratkaisumallit vastaavasti yhtenäisiä, yhtä hyviä tai kaikin puolin ylivertaisia. Terve realismi on nähdäkseni tässäkin asiassa kestävämpi lähestymistapa, koska se auttaa näkemään asiat oikeissa suhteissaan, priorisoimaan ongelmat ja siis niiden ratkaisuun käytettävät resurssit järkevästi, ja vakuuttaa nykyisiä rakenteita kannattavan aivan toisella tavalla kuin suoraviivainen yksityistämismantra.