Viime vuosien tai paremminkin vuosikymmenien yleisimmin hyväksytty poliittinen hokema on ollut Suomeen piakkoin iskevä massiivinen työvoimapula, joka vaanii aina aivan nurkan takana. Todellisuudessa sekä ongelman laajuus että ratkaisu on useimmiten analysoitu väärin.
Monet keskeisetkin tahot tekevät laskelmissaan jo sen lähtökohtaisen virheen, että puhuvat Suomen työikäisen väestön vähenemisestä kokonaisuudessaan. Todellisuudessa työikäisestä väestöstä kuitenkin osa on joka tapauksessa poissa työelämästä, joten todellinen vähennys työvoimaan on pienempi kuin laskelmissa tavallisesti esitetään.
Jos siis esimerkiksi 10 vuoden päästä työikäisten määrä olisi 150 000 pienempi kuin nyt, täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että Suomessa 55-64 vuotiaista vain 57% on muutenkaan tätä nykyä töissä, eli vastaavasti 43% näistä työikäisistä on jo nyt poissa työelämästä. Suurten ikäluokkien eläköitymisellä pelottelu alkaa siis olla turhaa, kun eläkkeelle siirtyminen on jo paljolti tapahtunut tosiasia, eikä yleisen työvoimapulan alkamisesta silti ole merkkiäkään.
Tulevaisuutta povatessa on oltu erityisen huolissaan huoltosuhteen kehityksestä. Huoltosuhde tarkoittaa lasten ja vanhuuseläkeläisten määrällistä suhdetta työikäisiin. Ensi vuonna huoltosuhteen ennakoidaan olevan 51,6%, eli työikäisiä on vielä noin kaksi kertaa enemmän kuin työiän ulkopuolisia. Huoltosuhde on harvoin ollut tilastoidussa historiassamme näin edullinen.
Kaukaisemmissa ennusteissa huoltosuhteen arvellaan nousevan vuonna 2020 65,4%:iin ja 2030 jo 73%:iin. Jos näin kävisi, ei sekään olisi ennen kuulumatonta. 1900-luvun alussa huoltosuhde oli yli 70%:ia, tosin sillä erolla nykyiseen, että tuolloin huoltosuhdetta heikensi ennen kaikkea lasten suuri määrä.
Päättäjiemme suurin erehdys on ollut ajatella, että huoltosuhteen heikentyminen voitaisiin estää parhaiten maahanmuutolla. Tämä ajatus on täysin teoreettinen, sillä esimerkiksi vuoden 2006 lopussa 18-64 –vuotiaiden Helsingissä asuvien ulkomaiden kansalaisten työllisyysaste oli 50,6%, eli työikäisistäkin vain noin puolet oli työelämässä. Samaan aikaan Suomen kansalaisten vastaava luku oli 75,5%.
Nykyisen kaltainen maahanmuutto siis vain heikentää huoltosuhdetta, mikä ei ole yllättävää kun otetaan huomioon, että ulkomaalaiselle työnsaanti on aina vaikeampaa ja esimerkiksi islamilaisessa kulttuurissa naisten työssäkäynti ei ole yleistä. Sen sijaan hankitaan paljon lapsia, mikä sekin lyhyellä aikavälillä heikentää huoltosuhdetta.
Kaikkein tuhoisinta ajattelua on ollut, että työvoimapulaa ennakoiden täytyisi Suomeen jo nyt ottaa suuret määrät maahanmuuttoa. Kukaanhan ei tiedä, miten suuri työvoimapula vuonna 2030 tulee todellisuudessa olemaan (jos sitä on lainkaan), mutta mikä tahansa se olisi, varmaa on että maahanmuuttajakin ikääntyy. Siksi nyt otettu maahanmuuttaja olisi 2030 jo itsekin työuransa ehtoopuolella, ehkä jopa eläköitymässä, joten maahanmuuton lisääminen ennen työvoimapulan todellista alkamista on yksinkertaisesti järjetöntä.
Koko Suomea uhkaava huoltosuhdeongelma on pitkään käsitetty väärin. Työikäisten määrä ei sinänsä ole valtavasti laskemassa, sillä ensi vuonna 15-64 –vuotiaita arvellaan olevan noin 3,5 miljoonaa ja vielä viidenkymmenenkin vuoden päästä 2060 noin 3,4 miljoonaa.
Todellinen ongelma on se, että huollettavien määrä jatkuvasti nousee, koska ihmiset elävät eläkkeellä entistä pitempään, eli viettävät suhteellisesti paljon entistä suuremman osan elämästään jouten. Tätä asiaa ei voida auttaa kuin työuria pidentämällä. Maahanmuutto ei ratkaise ongelmaa edes teoriassa, vaan johtaa vain kiihtyvään kierteeseen: kun edelliset maahanmuuttajat jäävät suomalaisten tapaan liian aikaisin eläkkeelle, tarvitaan yhteiskuntaa ylläpitämään jälleen entistä enemmän maahanmuuttajia.
Jos siis on jotain todellista työvoimapulaa, se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskunnassamme ollaan liikaa jouten. Ylivoimaisesti paras keino niin työvoimapulan torjumiselle kuin huoltosuhteen parantamiselle on eläkeiän nostaminen, joka samanaikaisesti lisää työssäoloa ja vähentää eläkeläisten määrää. Nostamalla eläkeikää edes 3 vuotta, saataisiin 150.000 potentiaalista työntekijää.
Jos työuria pidennettäisiin myös alkupäästä lyhentämällä opiskeluaikoja, tuottaisi jokainen lyhennetty vuosi noin 50.000 uutta työntekijää. Aloittamalla peruskoulu vuotta aikaisemmin, tehostamalla koulunkäyntiä mm. verkko-opetuksella ja laajentamalla oppisopimusjärjestelmää voitaisiin saada jo satoja tuhansia nuoria lisää työelämään.
Osa-aikatyöntekijöitä oli joulukuussa 2008 kaikkiaan 338.000, joiden täysipäiväiseksi siirtyminen voisi vastata noin 60.000:en ihmisen työpanosta. Kaikkein keskeisin käyttämätön reservi ovat tietysti työttömät, joita on tälläkin hetkellä 265.000. Lisäksi työ- ja elinkeinohallinnon tukityöllistettyjä on noin 40.000 ja työttömyyseläkeläisiä noin 50.000.
Kun työvoimapulaa ennustetaan kahdenkymmenen vuoden päähän, täytyy ottaa vielä huomioon työn tehostuminen. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana voi työvoiman tarve realistisesti laskea automaation seurauksena esimerkiksi 200.000 henkeä, erityisesti kun muistetaan myös hallinnon automatisoituminen.
Kaikkiaan jos Suomi siis viritettäisiin toden teolla työvoimapulan torjuntaan, voitaisiin kotimaisin keinoin vastata noin miljoonan ihmisen työvoimapulaan. Niin laajaa työvoimapulaa tosin ei tule koskaan.
Se valikoiva työvoimapula, jota olemme joillain aloilla jo kokeneet, on lähinnä hyvinvointivaltion elintasosairautta. Ilmainen koulutus saa nuoret liian suurin joukoin hakeutumaan kohti kevyitä toimistotöitä. Liian alhainen eläkeikä taas saa ikääntyneet turhan aikaisin oloneuvoksiksi. Nykyinen työttömyysturva puolestaan ajaa kaiken ikäiset välttelemään pienipalkkaisia ja raskaita aloja.
Suomea ei siis piinaa työvoimapula, vaan paremminkin sosiaalidemokratia rakennelmineen. Jotta maamme selviäisi, on kaikkien ikäluokkien tingittävä saavutetuista eduistaan, jotka ovat yksinkertaisesti kestämättömät.
Monet keskeisetkin tahot tekevät laskelmissaan jo sen lähtökohtaisen virheen, että puhuvat Suomen työikäisen väestön vähenemisestä kokonaisuudessaan. Todellisuudessa työikäisestä väestöstä kuitenkin osa on joka tapauksessa poissa työelämästä, joten todellinen vähennys työvoimaan on pienempi kuin laskelmissa tavallisesti esitetään.
Jos siis esimerkiksi 10 vuoden päästä työikäisten määrä olisi 150 000 pienempi kuin nyt, täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että Suomessa 55-64 vuotiaista vain 57% on muutenkaan tätä nykyä töissä, eli vastaavasti 43% näistä työikäisistä on jo nyt poissa työelämästä. Suurten ikäluokkien eläköitymisellä pelottelu alkaa siis olla turhaa, kun eläkkeelle siirtyminen on jo paljolti tapahtunut tosiasia, eikä yleisen työvoimapulan alkamisesta silti ole merkkiäkään.
Tulevaisuutta povatessa on oltu erityisen huolissaan huoltosuhteen kehityksestä. Huoltosuhde tarkoittaa lasten ja vanhuuseläkeläisten määrällistä suhdetta työikäisiin. Ensi vuonna huoltosuhteen ennakoidaan olevan 51,6%, eli työikäisiä on vielä noin kaksi kertaa enemmän kuin työiän ulkopuolisia. Huoltosuhde on harvoin ollut tilastoidussa historiassamme näin edullinen.
Kaukaisemmissa ennusteissa huoltosuhteen arvellaan nousevan vuonna 2020 65,4%:iin ja 2030 jo 73%:iin. Jos näin kävisi, ei sekään olisi ennen kuulumatonta. 1900-luvun alussa huoltosuhde oli yli 70%:ia, tosin sillä erolla nykyiseen, että tuolloin huoltosuhdetta heikensi ennen kaikkea lasten suuri määrä.
Päättäjiemme suurin erehdys on ollut ajatella, että huoltosuhteen heikentyminen voitaisiin estää parhaiten maahanmuutolla. Tämä ajatus on täysin teoreettinen, sillä esimerkiksi vuoden 2006 lopussa 18-64 –vuotiaiden Helsingissä asuvien ulkomaiden kansalaisten työllisyysaste oli 50,6%, eli työikäisistäkin vain noin puolet oli työelämässä. Samaan aikaan Suomen kansalaisten vastaava luku oli 75,5%.
Nykyisen kaltainen maahanmuutto siis vain heikentää huoltosuhdetta, mikä ei ole yllättävää kun otetaan huomioon, että ulkomaalaiselle työnsaanti on aina vaikeampaa ja esimerkiksi islamilaisessa kulttuurissa naisten työssäkäynti ei ole yleistä. Sen sijaan hankitaan paljon lapsia, mikä sekin lyhyellä aikavälillä heikentää huoltosuhdetta.
Kaikkein tuhoisinta ajattelua on ollut, että työvoimapulaa ennakoiden täytyisi Suomeen jo nyt ottaa suuret määrät maahanmuuttoa. Kukaanhan ei tiedä, miten suuri työvoimapula vuonna 2030 tulee todellisuudessa olemaan (jos sitä on lainkaan), mutta mikä tahansa se olisi, varmaa on että maahanmuuttajakin ikääntyy. Siksi nyt otettu maahanmuuttaja olisi 2030 jo itsekin työuransa ehtoopuolella, ehkä jopa eläköitymässä, joten maahanmuuton lisääminen ennen työvoimapulan todellista alkamista on yksinkertaisesti järjetöntä.
Koko Suomea uhkaava huoltosuhdeongelma on pitkään käsitetty väärin. Työikäisten määrä ei sinänsä ole valtavasti laskemassa, sillä ensi vuonna 15-64 –vuotiaita arvellaan olevan noin 3,5 miljoonaa ja vielä viidenkymmenenkin vuoden päästä 2060 noin 3,4 miljoonaa.
Todellinen ongelma on se, että huollettavien määrä jatkuvasti nousee, koska ihmiset elävät eläkkeellä entistä pitempään, eli viettävät suhteellisesti paljon entistä suuremman osan elämästään jouten. Tätä asiaa ei voida auttaa kuin työuria pidentämällä. Maahanmuutto ei ratkaise ongelmaa edes teoriassa, vaan johtaa vain kiihtyvään kierteeseen: kun edelliset maahanmuuttajat jäävät suomalaisten tapaan liian aikaisin eläkkeelle, tarvitaan yhteiskuntaa ylläpitämään jälleen entistä enemmän maahanmuuttajia.
Jos siis on jotain todellista työvoimapulaa, se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskunnassamme ollaan liikaa jouten. Ylivoimaisesti paras keino niin työvoimapulan torjumiselle kuin huoltosuhteen parantamiselle on eläkeiän nostaminen, joka samanaikaisesti lisää työssäoloa ja vähentää eläkeläisten määrää. Nostamalla eläkeikää edes 3 vuotta, saataisiin 150.000 potentiaalista työntekijää.
Jos työuria pidennettäisiin myös alkupäästä lyhentämällä opiskeluaikoja, tuottaisi jokainen lyhennetty vuosi noin 50.000 uutta työntekijää. Aloittamalla peruskoulu vuotta aikaisemmin, tehostamalla koulunkäyntiä mm. verkko-opetuksella ja laajentamalla oppisopimusjärjestelmää voitaisiin saada jo satoja tuhansia nuoria lisää työelämään.
Osa-aikatyöntekijöitä oli joulukuussa 2008 kaikkiaan 338.000, joiden täysipäiväiseksi siirtyminen voisi vastata noin 60.000:en ihmisen työpanosta. Kaikkein keskeisin käyttämätön reservi ovat tietysti työttömät, joita on tälläkin hetkellä 265.000. Lisäksi työ- ja elinkeinohallinnon tukityöllistettyjä on noin 40.000 ja työttömyyseläkeläisiä noin 50.000.
Kun työvoimapulaa ennustetaan kahdenkymmenen vuoden päähän, täytyy ottaa vielä huomioon työn tehostuminen. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana voi työvoiman tarve realistisesti laskea automaation seurauksena esimerkiksi 200.000 henkeä, erityisesti kun muistetaan myös hallinnon automatisoituminen.
Kaikkiaan jos Suomi siis viritettäisiin toden teolla työvoimapulan torjuntaan, voitaisiin kotimaisin keinoin vastata noin miljoonan ihmisen työvoimapulaan. Niin laajaa työvoimapulaa tosin ei tule koskaan.
Se valikoiva työvoimapula, jota olemme joillain aloilla jo kokeneet, on lähinnä hyvinvointivaltion elintasosairautta. Ilmainen koulutus saa nuoret liian suurin joukoin hakeutumaan kohti kevyitä toimistotöitä. Liian alhainen eläkeikä taas saa ikääntyneet turhan aikaisin oloneuvoksiksi. Nykyinen työttömyysturva puolestaan ajaa kaiken ikäiset välttelemään pienipalkkaisia ja raskaita aloja.
Suomea ei siis piinaa työvoimapula, vaan paremminkin sosiaalidemokratia rakennelmineen. Jotta maamme selviäisi, on kaikkien ikäluokkien tingittävä saavutetuista eduistaan, jotka ovat yksinkertaisesti kestämättömät.
