Keskustelu presidentin aseman tarpeellisuudesta on jälleen herännyt, kiitos Aatos Erkon. Ja jankkaamiseksihan juttu taas vierähti, alusta asti. Kaikki mitä nyt puhutaan on sanottu jo monia kertoja aiemminkin.

Mielenkiintoisin piirre keskustelussa ei mielestäni olekaan presidentin asema (joka on tietysti täysin turha), vaan käytetyt argumentit. Ne nojaavat puolin ja toisin vankkumattomalle uskolle siihen, että kansa on itsenäinen toimija, jonka päätösten täytyy henkilöityä johonkuhun tai johonkin (presidentti-instituution kriitikot valitsevat tähän rooliin pääministerin tai hallituksen), ja jonka täytyy muutenkin toimia ikään kuin se olisi yksilö. Ajatus siitä, että kansa on joukko, joka on aina ristiriitainen, jonka kanssa ei voi neuvotella kokonaisuutena, joka ei tee yhteisiä päätöksiä, jolla ei ole edustajia eikä kunnollista valtahierarkiaa tai joka muuten eroaa päätöksiä tekevästä yksilöstä, on väittelijöille täysin vieras.

Tämä kuva valtiosta on selvästi kollektivistisen harhan tuote; kansan ja valtion kuvitellaan olevan samanlaisia suvereeneja toimijoita kuin yksittäiset ihmiset. Sama harha ohjaa lukemattomia muitakin poliittisia keskusteluja, kuten vaikkapa demokratiavajepuheista, tulevaisuuskonventin käsittelemistä uusista euroinstituutioista tai talouspolitiikan kilpailukykyretoriikasta on helppo todeta. Kollektivisti luulee, että kokonaisten yhteiskuntien tekemiset juontavat juurensa päättäjistä, yhteiskunnan aivoista, ja että yhteiskuntien kanssa voi käyttäytyä kuin lähibaarin keskustelussa. Näiden silmälasien läpi katsottaessa yhteiskunnan todellinen, hajautunut, moniarvoinen ja loputtoman monimutkainen hienorakenne hukkuu täysin.

Tuloksena on poliittista päätöksentekoa, joka ei millään tavalla vastaa yhteisön todellisia tarpeita. Yksi virheliike korjataan toisella -- kun demokratia ei toiminutkaan, valitaan diktaattori, kaiken varalta. Yksinkertaiset ratkaisut jätetään järjestään huomiotta -- kun päätöksiä ei pystytäkään tekemään joukkoina, kokeillaan toista yhteisen päättämisen mekanismia sen sijaan että päätökset yksityistettäisiin. Sen sijaan että yhteisöä käsiteltäisiin kuten sitä pitää käsitellä, joukkona yksilöitä, se yritetään sovittaa ymmärrykseemme suvereenista toimijasta. Tässä tapellaan selvästi tuulimyllyjä vastaan, ja tuloksena ei voi olla juuri muuta kuin jatkuvasti laajentuvaa byrokratiaa, yhä suurempia joukkoja/luokkia jatkuvasti huonompia päätöksiä tekeviä "johtajia" ja loppumattomia keskusteluja siitä mikä meni vikaan. Tässä mielessä presidentin asema on vain yksi monista päättömistä väittelyistä, joista kukaan ei lopulta hyödy yhtään mitään.