Riskien säätelystä

MTV3:n uutiset kertoi, että suurehko, kesäkuntoinen öljytankkeri on matkalla Suomenlahdelle. On epäiltävissä, että laiva aiheuttaa ympäristökatastrofin riskin ja ettei jäänmurtajakalusto riitä sen auttamiseen. Lisäksi Suomi ei kykene tekemään asialle mitään, koska laiva kulkee kansainvälisillä vesillä. Tapaus on harvinaisen röyhkeä, koska alus on ilmeisesti yksipohjainen, edellisen vastaavan laivan haaksirikosta ollaan vasta toipumassa ja pohjoisen merialueen ekosysteemi on rajatun energiataloutensa tähden paljon, paljon herkempi kuin vaikkapa trooppinen. Odotettavissa on myös, että punaviherjengi ärähtää aiheesta piakkoin, ja syyttää siitä ylikansallisten suuryhtiöiden ahneutta.

Selitys olisi väärä. Tässä ongelma liittyy lähinnä Venäjän valtion ahneuteen, siihen, että vain osa öljykatastrofeissa kärsivistä resursseista on yksityisomistuksesa, siihen, ettei kukaan omista kansainvälistä vesialuetta, sekä siihen, että kansainvälinen oikeus ei ole riittävän kehittynyttä, jotta sen kautta kyettäisiin vaatimaan korvauksia aiheutetuista riskeistä ja/tai haitoista.

Venäjän kokonaistaloudellisissa intresseissä on, että ympäristökatastrofeja ei tule. Yksittäiset rantaa, vesialuetta, kalastusoikeuksia ja muuta öljylle herkkää omistavat tajuaisivat tämän helposti, ja vaatisivat korvauksia aiheutetuista haitoista. Tällöin öljylle ja tankkerille aiheutuneen riskin lisäksi olisi tarpeen vakuuttaa myös ympäröivien ihmisten mahdollisesti kärsimien vahinkojen varalta. Rahallinen insentiivi kohoaisi öljyvahinkojen kohdalla niin korkeaksi, että kaksipohjaiset, riittävän uudet ja ilmastoon sopivat laivat olisivat välttämättömyys. Vaihtoehtoisesti laki voisi antaa mahdollisuuden riskistä syntyvien korvausten perimiseen vaikka onnettomuutta ei tapahtuisikaan. Joka tapauksessa markkinat hinnoittelisivat syntyneen riskin, ja öljy-yhtiöt joutuisivat miettimään käytäntöjään uudelleen, ihan vain ahneuksissaan. Näin ei nykyään tapahdu, koska useimmat laajoille öljyvahingoille alttiit resurssit, kuten kalakannat ja muut merenelävät, rantaviiva, vedenottamot, satamat, ja rantaseudun maatalous ovat joko omistamattomia, yhteisesti omistettuja tai alttiita valtion tempoilevalle poliittiselle prosessille.

Viimeinen tietysti mahdollistaa sen, että rantaseudut ja vesialueista riippuvat uhrataan poliittisen eliitin ja heihin sidoksissa olevien taloudellisten tahojen rahalliseksi hyödyksi. Samoin maan ydinalueet helposti vaativat, että periferia ottaa riskejä, eli että ranta-alueen edut uhrataan muiden alueiden/ihmisten hyväksi. Tämä on puhtaasti julkiseen vallankäyttöön liittyvä ongelma, joka ei lähde lainkaan yksityisestä taloudesta -- tasapuolinen, rehellinen kapitalismi edellyttää yhdenmielisyyttä ydinalueen ja periferian asukkaiden välillä ennen kuin päätöksiä tehdään, eikä se kunnioita demokratiaa, jossa suuri joukko pääkaupunkilaisia paskoo kalastajavähemmistön niskaan.

Kansainvälinen vesialue on erityisen ongelmallinen, koska sitä ei omisteta lainkaan. Kukaan ei ole vastuussa sen kautta välittyvistä haitoista, eikä kyseinen resurssi ole edes kunnollisessa, järjestelmällisesti hallinnoidussa yhteisomistuksessa. Tuloksena on, että kansainvälinen vesialue on puhdas yhteislaidun, jolle paskovat kaikki jotka moiseen kykenevät. Tämä lienee tärkein yksittäinen syy öljykatastrofeihin.

Viimein, lainkäytössäkin olisi öljyn osalta tekemistä. Vaikka kaikki muu olisi kunnossa, kansainvälinen laki ei ole järin kehittynyttä ympäristökatastrofien osalta. Maat eivät voi vaatia toisiltaan tai yhtiöiltä korvauksia tehdyistä virheistä. Riskimaksuista ei ole puhettakaan. Ja vaikka jotain tällaista yritettäisiinkin, korvausten maksamiseen vaadittavaa toimeenpanovaltaa tai -halua, puhumattakaan siihen tarvittavista käytännön järjestelmistä, ei nyt vain ole.

Joku voisi ajatella, että ongelma ratkeaisi luomalla uusia ylikansallisia instituutioita, sellaisia kuin kansainvälinen rikostuomioistuin. Libertaarina olen tietysti aivan eri mieltä. Katson paremminkin, että valtioiden tulisi ensisijaisesti yrittää päästä siihen multilateraaliseen oikeudenkäytön ihanteeseen, jota anarkokapitalismiksi kutsutaan. Tähän tulisi myös käyttää tarvittava määrä raakaa voimaa. Erityisintressit tai romanttinen haihattelu kansainvälisen vesialueen erityislaatuisuudesta omistettavuuden osalta pitäisi yksinkertaisesti jättää naulakkoon, ellemme halua rutkasti lisää hyvin ikäviä ympäristökatastrofeja.