Kolmosen uutiset kertoivat, että Iso-Britannia on väsäämässä lainsäädäntöä, joka sallii bioase- tai kemiallisen iskun kohdekaupunkien eristämisen tarvittaessa sotilaallisen voiman avulla. Se ken yrittää lähteä eristetystä kaupungista pahimmillaan ammuttaisiin. Osa ajatuksesta lienee tukevaa: vakavien tartuntatautien levittäminen on teko, joka pitäisikin estää, riippumatta taudin syystä.

Lain ongelmallisuus lähtee kahdesta lähteestä. Ensinkin, vain bioaseet aiheuttavat tällaisen riskin. Ne pystytään myös selvästi tunnistamaan, erillisinä kemiallisista. Jos yksilö selviää kemiallisesta iskusta, syytä hänen hallintaansa ei enää ole, eikä tässä tapauksessa ole merkittäviä informaatio-ongelmia, vaikka bioaseiden kanssa onkin toisin. Laki näyttää siis pelaavan ainakin tältä osin väkivaltaisen joukkojenhallinnan pussiin, ilman rationaalisia syitä. Se ei seuraa järkeä, vaan tunnetta. Siihen sisältyy piirteitä, jotka näyttävät olevan enemmän tekosyitä etatismille kuin järkeviä vastatoimia terrorille.

Toisekseen, laki asettaa esimerkin muille sotilaallisen väestönhallinan sovellutuksille. Mikäli sovellusala olisi rajoitettu bioaseisiin, huoli olisi paljon pienempi. Voitaisiin ajatella, että tämä nimenomainen huoli on oikeutettu, ja että laki on varovasti sovitettu yhdeltä nimenomaiselta uhalta suojautumiseen. Tällaisena laki voisi olla oikeutettu. Nyt kuitenkin nähdään, että laki on lähtökohdiltaankin liian laaja. On syytä epäillä, että se saattaa toimia ponnahduslautana sotilaallisen väestönhallinnan laajemmalle oikeutukselle. Tämä olisi kammottavin mahdollinen tulos, onhan sotilaallinen väestönhallinta nimenomaan tärkein merkki diktatuurin tulosta ja tavallisen oikeusjärjestyksen pettämisestä.

Laajempana oppituntina uutisointia kannattaa seurata sanatarkasti. Se, että bio- ja kemialliset aseet mainitaan yleensä yhdessä ei tarkoita, ettäkö ne olisivat kaikissa asioissa ekvivalentteja. Tartuntapotentiaali on selvin esimerkki -- yhdellä sitä on, toisella ei. Ei siis parane antaa uutisten näennäisten rinnastusten häiritä kriittistä ajattelua. Tässäkin tapauksessa kun osoittautuu, että helppo rinnastus on puhtaasti osa julkisuuskonetta, jonka taustalla vaikuttavat hyvin epäilyttävät motiivit.