Öljyn loppuminen ja Peak Oil -liike

Tuomas Nurmi kirjoitti eilen Turun Sanomissa öljyn loppumisesta ja mainitsi energiatehokkuuden kovana rajana öljyntuotannon kannattavuudelle. Hänen käyttämänsä ns. Peak Oil-ajattelu on sinänsä ihan käypää eikä sen logiikkaa voi oikeastaan kieltää, mutta siihen liittyy myös pitkä pätkä perifeeristä mytologiaa joka ei yksinkertaisesti toimi.

Ajatus öljystä tilapäisenä energiantuotannon muotona ja siitä, että öljyntuotannon huippu on lähellä tai jo ohitettu lähtee geofyysikko M. King Hubbertilta. Hänen maineensa perustui ennustukseen Yhdysvaltain öljyntuotantohuipusta, joka toteutui ja on jo ohitettu. Ns. Hubbert Peak tai Peak Oil on vastaava piste koko maailman mittakaavassa, ja on arvioitu, että se on ohittumassa juuri nyt tai viimeistään puolen vuosikymmenen kuluessa. Vaikka Hubbertin ja hänen seuraajiensa ennusteet ovatkin historiallista ekstrapolaatiota, öljyn nykyinen tuotanto- ja hintakehitys viittaavat siihen, että tässä ennustus voisi jopa pitää paikkansa.

Hubbertin vahva perusteesi on, että öljy on rajallinen luonnonvara, ja koska sitä käytetään jatkuvasti kasvavalla vauhdilla, lopulta tulee raja vastaan. Aikanaan tähän vastattiin osittain toteamalla, että kun öljy käy vähiin, sen hinta nousee ja tämä tekee sellaisenkin öljyn käyttämisestä kannattavaa jota aiemmin ei voitu hyödyntää. Vastaus löytyy nykymuodossaan mm. Julian Simonilta ja Björn Lomborgilta, ja se on käypä tiettyyn rajaan saakka. Hubbert kuitenkin vastasi siihen vielä fundamentaalisemmalla argumentilla, johon hintakehitys ei pure: koska öljyntuotanto vaatii kasvavia määriä energiaa todellisen fyysisen rajan lähestyessä, lopulta päädytään tilanteeseen jossa pumpattu öljy ei enää kata pumppaamiseen vaadittavaa energiamäärää. Tämän jälkeen öljyä ei enää ole kannattavaa tuottaa, ja koska öljy on taloudessa niin tärkeä luonnonvara, monet povaavat että öljyn loppuminen ajaisi talousjärjestelmän kaaokseen. Ajatusta kannattavat sen eri muodoissa mm. Rooman Klubi ja monet ympäristöjärjestöt.

Hubbertin analyysi on erinomaista, mutta sen suuri heikkous löytyy teoreetikon ideologiasta ja sen tuottamista sokeista pisteistä. Toisaalta Hubbert erosi voimakkaasti nykyisistä öljyprofeetoista siinä, että hän näki ydinvoiman mahdollisuudet ja analysoi sen resurssienkulutusta samalla tavalla kuin öljynkin. Tältä saralta Hubbertin päätös oli, että ensi sijassa ydinvoimaan luottava talous ei ollut enää kaukana. Tästä on jälleen helppo olla samaa mieltä. Mutta toisaalta Hubbertin ymmärtämys talouden toiminnasta ja roolista oli äärimmäisen vajavainen. Geofyysikkona hän näki fyysis-materiaalisen järjestelmän rajalliseksi ja sen uuden laajamittaisen ymmärtämyksen pääasialliseksi ihmiskunnan kehitystä määrääväksi tekijäksi, samalla kun hän ymmärsi talouden täysin fyysisestä irralliseksi, primitiivisestä vaihdosta lähteneeksi historialliseksi jäänteeksi, jonka (hänen mielestään välttämättömän) eksponentiaalisen kasvun logiikka oli tuomittu törmäämään yhteen todellisen maailman rajallisuuden kanssa. Hubbert siis näki rahatalouden ja reaalitalouden täysin erillisiksi, ja kehitti eräänlaisen historisistisen katastrofiteorian niiden törmäyksestä. Tämä näkemys periytyy Peak Oil -liikkeessä aina nykypäivään, ja johtaa mielenkiintoisiin vuorovaikutuksiin esim. punavihreän liikkeen marxistisiiven pitkälti samanrakenteisten ajatusten kanssa. Tuomas Nurmen kirjoituksessa näkyy myös jälkikaikuja samasta ajatusmaailmasta, kun hän väittää, että rahatalouden lait johtavat öljyntuotantoon silloinkin kun energiavaihtosuhderaja on jo ylitetty.

Todellisuudessa näin ei tietenkään käy, vaikka vastaus tällaiseen peak oil -ajatteluun vaatii hienosyisempää taloudellista ymmärrystä. Reaaliset tekniset tuotantomahdollisuudet tai resurssit eivät ole missään mielessä irrallaan muusta taloudesta, vaan ne ovat kuluttajien preferenssien ohella se toinen taloudellinen fundamentti joka elää vielä tuotantoa, tarjontaa, markkinarakenteita ja kysyntääkin alemmalla tasolla. Hyvin toimivassa markkinataloudessa hintajärjestelmä välittää tietoa kysynnän ja tarjonnan välillä molempiin suuntiin samalla kun se tasapainottaa ne keskenään. Hubbertin katastrofiajattelu unohtaa tästä itsetasapainottavasta järjestelmästä kausaation toisen suunnan -- tuotannosta kulutukseen -- kokonaan. Se myöntää että öljyn tarjonnan vähentyessä hinta nousee ja että nouseva hinta mahdollistaa aiemmin kannattamattomien öljyvarojen käytön, mutta vastaus koostuu yksinomaan siitä ettei tämä prosessi voi fyysisin perustein jatkua loputtomiin. Se ei ota huomioon, että kohoava hinta samalla vaikuttaa päinvastaisesti kulutukseen ja pakottaa sekä säästämään energiaa että vaihtamaan toisiin energiantuotantomuotoihin. Jos öljy loppuisi yön yli, hinnat nousisivat niin korkealle että tasapainoinen öljytön talous toteutuisi. Kun taas öljy tulee vähitellen vaikeammin löydettäväksi, hinta kohoaa vähitellen, ihmiset vähitellen siirtyvät muihin energiantuotantomuotoihin ja/tai säästävät, ja siirtymä alkaa sieltä missä se on helpointa/tehokkainta. Yleisellä tasolla Hubbert ehkä näki tämän lopputuloksen välttämättömyyden puhuessaan esimerkiksi ydinvoimasta, mutta kuvitteli kuitenkin poliittisista lähtökohdistaan että primitiivinen markkinahinnoittelu ei voisi taata johdonmukaista, sulavaa siirtymää pois öljystä ilman äkillistä katastrofia. Osa harhaa oli sekin, että Hubbert kuvitteli rahatalouden kaatuvan ilman kasvua, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Jälleen, molemmat näkökulmat säilyvät nykypäivään vihreässä retoriikassa.

Vaihtosuhderajaan tämä liittyy niin, että taloudellistenkaan lakien valossa sitä ei voida ylittää. Mikäli energiasta tulee niin niukkaa ettei öljy enää pysty energiatalouden puolesta kattamaan omaa pumppausinvestointiaan, pumppaukseen vaadittava energia on myös rahassa niin kallista ja myytävä jalostamaton öljy vastaavasti niin halpaa, ettei pumppaaminen ole kirjanpidollisestikaan kannattavaa. Toisin sanoin, arbitraasitasapaino estää tilanteen, jossa hukkaamme energiaa energiantuotantoon, koska muuten olisi tehtävissä voittoa ostamalla lähtöenergia pois ja käyttämällä se suoraan ilman että se kierrätetään öljykentän kautta. Hinnannousu taas selittyy kuluttajan käyttäytymisestä, mikä liittää tämän päättelyn ylläolevaan. Jossakin vaiheessa kuluttaja yksinkertaisesti huomaisi, että muuta energiaa saa halvemmalla kuin öljysähköä, ja vaihtaisi toimittajaa; öljyn hinta muodostuu myös kuluttajapään vaihtoehtoiskustannuksista rajalla. Nykypäivänä tämä on erityisen uskottava argumentti nimenomaan siksi, että jos vaihtosuhderaja todella on kaikki asiat huomioonottaen energiantuotannon pahin pullonkaula, senkin puolesta vaihtoehtoja on: öljyn vaihtosuhde on jo tippunut neljään ja on laskussa, samalla kun aurinkoenergian vastaava suhde on jo yli kaksi ja nousussa. Ydinvoimalla suhde on paljon suurempi, mutta pitkällä aikavälillä rajoittavana (eli hinnanmuodostusta marginaalituottavuutensa puolesta vahvimmin ohjaavana reaalisena) tekijänä toimivat tässä selvemmin esim. turvallisuusinvestoinnit.

Taloustieteen termein peak oil -fatalismi toteutuisi, jos olisimme tottuneet massiiviseen öljynkulutukseen jota pidetään yllä kasvattamalla tuotantomääriä korkean tarjonnan hintaelastisuuden oloissa (kulutamme varastoa/stock) ja vaihtoehtoisten energiantuotantomuotojen tarjonnan hintaelastisuus olisi kannattavan vaihdoksen tasolla hyvin matala (esim. uusiutuvien energianlähteiden helposti hyödynnettävä kokonaisvirta olisi jostain syystä kovin rajattu). Tällöin halpaa öljyä käytettäisiin tavattoman paljon suhteessa muiden vaihtoehtojen rajoihin, se loppuisi, vaihdos tapahtuisi, mutta muut tuotantomuodot eivät pystyisikään kantamaan kuormaa, energian hinta nousisi pysyvästi pilviin ja iso osa yhteiskunnallista infrastruktuuria tuhoutuisi energiapulaan tai transitiovaiheen seuraamusvaikutuksiin. Kun asia sanotaan näin, on kuitenkin helppo nähdä että ajatus on puppua. Esim. aurinkopaneeleita voidaan yksinkertaisesti massatuottaa/kopioida, toisin kuin öljykenttiä. Niiden tarjonnan hintaelastisuus on nähtävissä olevassa keskipitkässä tulevaisuudessa alhainen, joten ne muodostavat käytännössä rajattomasti kasvatettavissa olevan vaihtoehtoisen energianlähteen. Niitä ei käytetä, koska se ei tällä hetkellä ole kannattavaa eikä ongelma ole energian riittävyydessä, mutta kun niitä aletaan käyttää, niihin voidaan luottaa pitkälle tulevaisuuteen kovankin kasvun oloissa.

Vastaavasti nestemäisiä polttoaineita on muitakin, ja jopa öljynkorvikkeita pystytään tuottamaan täyssynteettisesti kun öljy vain on tarpeeksi hintavaa. Erityisen tehokasta tämä ei ole, mutta erilaisia puolisynteettisiä välimuotoja, asteittain hankalammin bensaksi muunnettavia fossiilisia korvikkeita, metanoli-/etanolisekoituksia ja vastaavia on niin hulvaton määrä kohtuullisessa hintahaarukassa, että nestemäisiin polttoaineisiin luottavaan infrastruktuuriin upotetut investoinnit saadaan kyllä kuoletettua luonnollisen kulumisen kautta ilman mitään mittavaa reaalista likvidaatiota tai siitä seuraavaa negatiivista talouskasvua.

Oli miten oli, on päivänselvää, että öljyä voidaan käyttää tavalliseen tapaan eikä katastrofista ole pelkoa koska vaihtoehtoja on. Olemme energiavaihtosuhteessakin laskien jo niin alhaalla, että jos talousjärjestelmä kerran toimii nyt, se toimisi aivan yhtä hyvin senkin jälkeen kun siirrymme aurinkoenergiaan tai vastaavaan. Rajoittava tekijä on ilmeisestikin jossakin muualla, ja hintajärjestelmä ilmeisestikin optimoi tällä hetkellä ensi sijassa sen suhteen. Jos me siis yrittäisimme optimoida väkisin juuri tämän yhden tekijän suhteen, ne muut tekijät unohtuisivat ja syntyisi hyvinvointitappiota. Se, että ympäristö- ja peak oil -liikkeet eivät mieti tällaisia kertoo, etteivät ne vain ymmärrä talouden mekaniikkaa riittävästi.