torstaina, heinäkuuta 21, 2005

Öljyn loppuminen ja Peak Oil -liike

Tuomas Nurmi kirjoitti eilen Turun Sanomissa öljyn loppumisesta ja mainitsi energiatehokkuuden kovana rajana öljyntuotannon kannattavuudelle. Hänen käyttämänsä ns. Peak Oil-ajattelu on sinänsä ihan käypää eikä sen logiikkaa voi oikeastaan kieltää, mutta siihen liittyy myös pitkä pätkä perifeeristä mytologiaa joka ei yksinkertaisesti toimi.

Ajatus öljystä tilapäisenä energiantuotannon muotona ja siitä, että öljyntuotannon huippu on lähellä tai jo ohitettu lähtee geofyysikko M. King Hubbertilta. Hänen maineensa perustui ennustukseen Yhdysvaltain öljyntuotantohuipusta, joka toteutui ja on jo ohitettu. Ns. Hubbert Peak tai Peak Oil on vastaava piste koko maailman mittakaavassa, ja on arvioitu, että se on ohittumassa juuri nyt tai viimeistään puolen vuosikymmenen kuluessa. Vaikka Hubbertin ja hänen seuraajiensa ennusteet ovatkin historiallista ekstrapolaatiota, öljyn nykyinen tuotanto- ja hintakehitys viittaavat siihen, että tässä ennustus voisi jopa pitää paikkansa.

Hubbertin vahva perusteesi on, että öljy on rajallinen luonnonvara, ja koska sitä käytetään jatkuvasti kasvavalla vauhdilla, lopulta tulee raja vastaan. Aikanaan tähän vastattiin osittain toteamalla, että kun öljy käy vähiin, sen hinta nousee ja tämä tekee sellaisenkin öljyn käyttämisestä kannattavaa jota aiemmin ei voitu hyödyntää. Vastaus löytyy nykymuodossaan mm. Julian Simonilta ja Björn Lomborgilta, ja se on käypä tiettyyn rajaan saakka. Hubbert kuitenkin vastasi siihen vielä fundamentaalisemmalla argumentilla, johon hintakehitys ei pure: koska öljyntuotanto vaatii kasvavia määriä energiaa todellisen fyysisen rajan lähestyessä, lopulta päädytään tilanteeseen jossa pumpattu öljy ei enää kata pumppaamiseen vaadittavaa energiamäärää. Tämän jälkeen öljyä ei enää ole kannattavaa tuottaa, ja koska öljy on taloudessa niin tärkeä luonnonvara, monet povaavat että öljyn loppuminen ajaisi talousjärjestelmän kaaokseen. Ajatusta kannattavat sen eri muodoissa mm. Rooman Klubi ja monet ympäristöjärjestöt.

Hubbertin analyysi on erinomaista, mutta sen suuri heikkous löytyy teoreetikon ideologiasta ja sen tuottamista sokeista pisteistä. Toisaalta Hubbert erosi voimakkaasti nykyisistä öljyprofeetoista siinä, että hän näki ydinvoiman mahdollisuudet ja analysoi sen resurssienkulutusta samalla tavalla kuin öljynkin. Tältä saralta Hubbertin päätös oli, että ensi sijassa ydinvoimaan luottava talous ei ollut enää kaukana. Tästä on jälleen helppo olla samaa mieltä. Mutta toisaalta Hubbertin ymmärtämys talouden toiminnasta ja roolista oli äärimmäisen vajavainen. Geofyysikkona hän näki fyysis-materiaalisen järjestelmän rajalliseksi ja sen uuden laajamittaisen ymmärtämyksen pääasialliseksi ihmiskunnan kehitystä määrääväksi tekijäksi, samalla kun hän ymmärsi talouden täysin fyysisestä irralliseksi, primitiivisestä vaihdosta lähteneeksi historialliseksi jäänteeksi, jonka (hänen mielestään välttämättömän) eksponentiaalisen kasvun logiikka oli tuomittu törmäämään yhteen todellisen maailman rajallisuuden kanssa. Hubbert siis näki rahatalouden ja reaalitalouden täysin erillisiksi, ja kehitti eräänlaisen historisistisen katastrofiteorian niiden törmäyksestä. Tämä näkemys periytyy Peak Oil -liikkeessä aina nykypäivään, ja johtaa mielenkiintoisiin vuorovaikutuksiin esim. punavihreän liikkeen marxistisiiven pitkälti samanrakenteisten ajatusten kanssa. Tuomas Nurmen kirjoituksessa näkyy myös jälkikaikuja samasta ajatusmaailmasta, kun hän väittää, että rahatalouden lait johtavat öljyntuotantoon silloinkin kun energiavaihtosuhderaja on jo ylitetty.

Todellisuudessa näin ei tietenkään käy, vaikka vastaus tällaiseen peak oil -ajatteluun vaatii hienosyisempää taloudellista ymmärrystä. Reaaliset tekniset tuotantomahdollisuudet tai resurssit eivät ole missään mielessä irrallaan muusta taloudesta, vaan ne ovat kuluttajien preferenssien ohella se toinen taloudellinen fundamentti joka elää vielä tuotantoa, tarjontaa, markkinarakenteita ja kysyntääkin alemmalla tasolla. Hyvin toimivassa markkinataloudessa hintajärjestelmä välittää tietoa kysynnän ja tarjonnan välillä molempiin suuntiin samalla kun se tasapainottaa ne keskenään. Hubbertin katastrofiajattelu unohtaa tästä itsetasapainottavasta järjestelmästä kausaation toisen suunnan -- tuotannosta kulutukseen -- kokonaan. Se myöntää että öljyn tarjonnan vähentyessä hinta nousee ja että nouseva hinta mahdollistaa aiemmin kannattamattomien öljyvarojen käytön, mutta vastaus koostuu yksinomaan siitä ettei tämä prosessi voi fyysisin perustein jatkua loputtomiin. Se ei ota huomioon, että kohoava hinta samalla vaikuttaa päinvastaisesti kulutukseen ja pakottaa sekä säästämään energiaa että vaihtamaan toisiin energiantuotantomuotoihin. Jos öljy loppuisi yön yli, hinnat nousisivat niin korkealle että tasapainoinen öljytön talous toteutuisi. Kun taas öljy tulee vähitellen vaikeammin löydettäväksi, hinta kohoaa vähitellen, ihmiset vähitellen siirtyvät muihin energiantuotantomuotoihin ja/tai säästävät, ja siirtymä alkaa sieltä missä se on helpointa/tehokkainta. Yleisellä tasolla Hubbert ehkä näki tämän lopputuloksen välttämättömyyden puhuessaan esimerkiksi ydinvoimasta, mutta kuvitteli kuitenkin poliittisista lähtökohdistaan että primitiivinen markkinahinnoittelu ei voisi taata johdonmukaista, sulavaa siirtymää pois öljystä ilman äkillistä katastrofia. Osa harhaa oli sekin, että Hubbert kuvitteli rahatalouden kaatuvan ilman kasvua, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Jälleen, molemmat näkökulmat säilyvät nykypäivään vihreässä retoriikassa.

Vaihtosuhderajaan tämä liittyy niin, että taloudellistenkaan lakien valossa sitä ei voida ylittää. Mikäli energiasta tulee niin niukkaa ettei öljy enää pysty energiatalouden puolesta kattamaan omaa pumppausinvestointiaan, pumppaukseen vaadittava energia on myös rahassa niin kallista ja myytävä jalostamaton öljy vastaavasti niin halpaa, ettei pumppaaminen ole kirjanpidollisestikaan kannattavaa. Toisin sanoin, arbitraasitasapaino estää tilanteen, jossa hukkaamme energiaa energiantuotantoon, koska muuten olisi tehtävissä voittoa ostamalla lähtöenergia pois ja käyttämällä se suoraan ilman että se kierrätetään öljykentän kautta. Hinnannousu taas selittyy kuluttajan käyttäytymisestä, mikä liittää tämän päättelyn ylläolevaan. Jossakin vaiheessa kuluttaja yksinkertaisesti huomaisi, että muuta energiaa saa halvemmalla kuin öljysähköä, ja vaihtaisi toimittajaa; öljyn hinta muodostuu myös kuluttajapään vaihtoehtoiskustannuksista rajalla. Nykypäivänä tämä on erityisen uskottava argumentti nimenomaan siksi, että jos vaihtosuhderaja todella on kaikki asiat huomioonottaen energiantuotannon pahin pullonkaula, senkin puolesta vaihtoehtoja on: öljyn vaihtosuhde on jo tippunut neljään ja on laskussa, samalla kun aurinkoenergian vastaava suhde on jo yli kaksi ja nousussa. Ydinvoimalla suhde on paljon suurempi, mutta pitkällä aikavälillä rajoittavana (eli hinnanmuodostusta marginaalituottavuutensa puolesta vahvimmin ohjaavana reaalisena) tekijänä toimivat tässä selvemmin esim. turvallisuusinvestoinnit.

Taloustieteen termein peak oil -fatalismi toteutuisi, jos olisimme tottuneet massiiviseen öljynkulutukseen jota pidetään yllä kasvattamalla tuotantomääriä korkean tarjonnan hintaelastisuuden oloissa (kulutamme varastoa/stock) ja vaihtoehtoisten energiantuotantomuotojen tarjonnan hintaelastisuus olisi kannattavan vaihdoksen tasolla hyvin matala (esim. uusiutuvien energianlähteiden helposti hyödynnettävä kokonaisvirta olisi jostain syystä kovin rajattu). Tällöin halpaa öljyä käytettäisiin tavattoman paljon suhteessa muiden vaihtoehtojen rajoihin, se loppuisi, vaihdos tapahtuisi, mutta muut tuotantomuodot eivät pystyisikään kantamaan kuormaa, energian hinta nousisi pysyvästi pilviin ja iso osa yhteiskunnallista infrastruktuuria tuhoutuisi energiapulaan tai transitiovaiheen seuraamusvaikutuksiin. Kun asia sanotaan näin, on kuitenkin helppo nähdä että ajatus on puppua. Esim. aurinkopaneeleita voidaan yksinkertaisesti massatuottaa/kopioida, toisin kuin öljykenttiä. Niiden tarjonnan hintaelastisuus on nähtävissä olevassa keskipitkässä tulevaisuudessa alhainen, joten ne muodostavat käytännössä rajattomasti kasvatettavissa olevan vaihtoehtoisen energianlähteen. Niitä ei käytetä, koska se ei tällä hetkellä ole kannattavaa eikä ongelma ole energian riittävyydessä, mutta kun niitä aletaan käyttää, niihin voidaan luottaa pitkälle tulevaisuuteen kovankin kasvun oloissa.

Vastaavasti nestemäisiä polttoaineita on muitakin, ja jopa öljynkorvikkeita pystytään tuottamaan täyssynteettisesti kun öljy vain on tarpeeksi hintavaa. Erityisen tehokasta tämä ei ole, mutta erilaisia puolisynteettisiä välimuotoja, asteittain hankalammin bensaksi muunnettavia fossiilisia korvikkeita, metanoli-/etanolisekoituksia ja vastaavia on niin hulvaton määrä kohtuullisessa hintahaarukassa, että nestemäisiin polttoaineisiin luottavaan infrastruktuuriin upotetut investoinnit saadaan kyllä kuoletettua luonnollisen kulumisen kautta ilman mitään mittavaa reaalista likvidaatiota tai siitä seuraavaa negatiivista talouskasvua.

Oli miten oli, on päivänselvää, että öljyä voidaan käyttää tavalliseen tapaan eikä katastrofista ole pelkoa koska vaihtoehtoja on. Olemme energiavaihtosuhteessakin laskien jo niin alhaalla, että jos talousjärjestelmä kerran toimii nyt, se toimisi aivan yhtä hyvin senkin jälkeen kun siirrymme aurinkoenergiaan tai vastaavaan. Rajoittava tekijä on ilmeisestikin jossakin muualla, ja hintajärjestelmä ilmeisestikin optimoi tällä hetkellä ensi sijassa sen suhteen. Jos me siis yrittäisimme optimoida väkisin juuri tämän yhden tekijän suhteen, ne muut tekijät unohtuisivat ja syntyisi hyvinvointitappiota. Se, että ympäristö- ja peak oil -liikkeet eivät mieti tällaisia kertoo, etteivät ne vain ymmärrä talouden mekaniikkaa riittävästi.

5 kommenttia:

MSandt kirjoitti...

Ja kaiken kukkuraksi juuri vapaat markkinat mahdollistavat sitten joskus taloudellisesti tasapainoisen siirtymisen muihin energialähteisiin. Jos vapaat markkinat pysyvät, öljyn loppuminen ei tule olemaan mikään verinen katastrofi vaan pehmeä ja nopea lasku jota seuraa nousu. Tai jotain sinnepäin...

Tiedemies kirjoitti...

Voi voi sentään.

Ongelmia on ainakin kaksi. Ensimmäinen, fundamentaalinen on se, että etanolilitran tuottamiseen maanviljelystuotteista kuluu nykyisellään energiaa niin paljon, että siitä saatava energiamäärä ylittää vain niukin naukin tuotantokustannukset. Petrokemian tuotteet ovat aivan olennaisia maanviljelykselle, sillä suuri osa lannoitteista valmistetaan öljystä tai maakaasusta.

Esimerkiksi niinsanottu vihreä vallankumous, joka mahdollisti 1900-luvulla Intian ja monien muiden vastaavien maiden ruoantuotannon moninkertaistumisen, on puhtaasti öljyn päälle rakennettu.

Toinen ongelma on se, että IMF ja muut arvostetut taloudellista informaatiota tuottavat tahot valehtelevat yleisölle, eivätkä isojen maiden päättäjätkään tunnu ymmärtävän niitä paljon puhuttuja taloudellisia realiteetteja. G8 kokouksissa ihan vakavissaan mietitään keinoja öljyn hinnan stabiloimiseksi alhaisemmalle tasolle ja jotkut tahot jopa ihan oikeasti haluaisivat kieltää spekulaation öljyfutuureilla.

Suurin uhka Peak-Oilissa ei mielestäni olekaan se, että markkinat romahtaisivat, jos ne jätetään omilleen, vaan se, että isot pelaajat käyttävät sotilaallista ja poliittista voimaa markkinoiden häiritsemiseen ja estävät hintasopeutumisen. Silloin romahdus tulee ja kovaa.

Peak-oilista pitää siksi pitää meteliä, koska muuten amerikkalaistyyppinen ajattelu, jonka mukaan korkea öljynhinta johtuu vain rättipäiden kiusanteosta, yleistyy ympäri maailman.

Sampo Syreeni kirjoitti...

Tiedemies on sinänsä oikeassa, mutta pitää lisätä pari pointtia.

Etanoli ei todella ole tällä hetkellä kovin energiatehokasta, mutta kannattaa muistaa, että tämä seuraa nimenomaan tehomaataloudesta joka on -- toden totta -- rakennettu halvan energian päälle. Sen rakenne muuttuu hyvin todellisessa mielessä primitiivisempään suuntaan kun energia/raaka-aine (öljyähän käytetään välillisesti myös kemiansa tähden, ei vain energian) kallistuu, ja samalla energiatehokkuus siis nousee. Tämä vähentää merkittävästi kyseisen maataloudenhaaran yksikkötuottavuutta, kyllä, mutta toisaalta se myös ratkaisee energiatehokkuusongelman ja vie taloudellisen optimoinnin painopisteen energiakasvien osuuteen kokonaisviljelyalasta, viljelyalaan kokonaisuutena ja ennen kaikkea energiatehokkuuteen ensisijaisena teknologisena optimointikohteena, mitä se ei nykyään edes energiakasvien kohdalla välttämättä ole (kts. mm. muun teollisuuden sivutuotteena syntyvän puun, sokeriruo'on ja vastaavien osuus energiakasvien kokonaistuotannosta).

Toisekseen, päättely jota sovellan lähtee puhtaasta energiankäytöstä, joka on nykyään on synonyymi öljynkäytölle, mutta tulevaisuudessa ei. Tulevaisuudessa on erikseen sähkönä käytettävä käyttöenergia ja hitaasti kulumalla kuolettuvan nestemäisiin polttoaineisiin perustuvan perintöinfrastruktuurin pyörittämiseen käytettävä polttoaine. Niin, ja tietysti vielä erilaiset petrokemialliset välituotannontekijät, joita enenevässä määrin joudutaan korvaamaan ei-öljyperäisillä vaihtoehdoilla. Näistä energiakasvien, epäkonventionaalisen öljyn tai vastaavien nestemäisten polttoaineiden lähteiden tarvitsee korvata vain keskimmäinen ja osa kolmannesta. Muut ovat korvattavissa fissio-, aurinko-, fuusio- ja vastaavilla primaarienergianlähteillä, kenties yhdistettynä raakaan kemialliseen synteesiin;nämä tulevat kannattaviksi siinä vaiheessa kun öljyn hinta nousee. Tätä suppeampaa tarkoitusta varten tarvittavat viljelyalat ja välituoteteollisuuden mittakaava sopivat paljon paremmin yhteen reaalisten taloudellisten rajoitteiden kanssa kuin naiivi malli, jossa yritämme korvata kaiken öljyn tasaisesti yhdellä korvikkeella. Tämä on myös suunnilleen se välitila johon taloudellisen tehokkuuden pitäisi periaatteessa johtaa.

Samoin, tässä pitää korostaa, että peak oil, peak gas, peak coal, jne., tulevat eri aikoina ja kyseiset alat pystyvät vastaamaan eri asteisesti mainittuihin kulutusmuotoihin. Siksi öljyshokki tulee graduaalisesti, ei yön yli, ja sen vaikutukset pyyhkäisevät eri aikoihin ja eri nopeudella eri petrokemian ja energiantuotannon alojen läpi.

Spekulaatiosta ja tiedonkulusta en voisi olla enemmän samaa mieltä. Puhuimmekin itse asiassa heti jutun kirjoittamisen jälkeen Mikko Särelän kanssa siitä, kuinka tässä voidaan mm. OPEC-maiden sisäpoliittisista syistä todella olla rakentamassa tietoista (negatiivista) hintakuplaa, jonka puhkeaminen tekisi öljystä pois siirtymisestä huomattavasti kivuliaampaa. IMF/G8/jne. ovat monessa suhteessa samalla tavalla välikädessä ja siksi varsin harmittavasti vallan kahvassa.

Voidaankin sanoa, että tällaisissa asioissa tietämättömyys taloudellisista perusperiaatteista ei ole ekohörhöjen yksinoikeus, vaan ulottuu myös näkemyksettömiin status quo -robotteihin.

Sampo Syreeni kirjoitti...

Ainiin, ja vielä sen verran...

Tiedemies mainitsi spekulaation öljyfutuureilla. Se on todella erittäin tarpeellista siirtymän helpottajana, ja sen kieltäminen olisi kammottavan haitallista.

Niille jotka eivät ole tulleet ajatelleeksi asiaa, vesivoimateollisuudesta löytyy aivan erinomainen esimerkki spekulaation vaikutuksista. Jos seuraavaksi talveksi on odotettavissa vesipula, spekulatiiviset hinnat nousevat jo nyt ja tämä tekee veden säästämisestä patoihin kannattavaa. Pohjimmiltaan tässä tehdään intertemporaalista arbitraasia, jota nyt arvioitu tuleva sähkön hinta osaltaan välittää. Sama pätee öljyyn. Sitä säästetään ja sen korvikkeisiin investoidaan nimenomaan spekulatiivisten tulevaisuushintojen signaloiman kannattavuuden ajamana.

Mutta kuten vesivoimaesimerkistä näkyy, futuurien kieltäminen ei tarkoita ettäkö spekulaatio häviäisi kokonaan. Futuurien kieltäminen tarkoittaa vain, että tulevaisuudenodotuksista ei muodostu julkisia hintoja, ja siis sitä että niiden suhteen tapahtuva optimointi jää yksittäisten toimijoiden harteille eikä riskien jako, hajautuneen tiedon kerääminen keskitetyiksi luotettaviksi hinnoiksi tai globaali hintajärjestelmän avulla tapahtuva taloudellinen optimointi ole mahdollista. Mikäli jollakulla on hyvää tietoa tulevaisuudesta, hän pystyy edelleenkin tekemään eriasteista arbitraasia aivan kuten padonomistaja kykenee keräämään vettä patoon täysin piittaamatta siitä voiko paperitehtaan omistaja osallistua optimointiin sähköfutuurimarkkinoiden kautta. Jos hän spekuloi/sijoittaa järkevämmin kuin markkinat keskimäärin, hän voi tulevaisuudessa voittaa ruhtinaallisesti, ja siksi hän tietysti yrittää spekuloida/sijoittaa odotetun energian hinnannousun oloissa.

Öljyn kohdalla tällaisia hinnattoman sijoittamisen muotoja voisivat olla takataskuun säästetyt öljykentät, sijoitukset vaihtoehtoisten energiantuotantomuotojen perusinfraan joka joutuu sitä suuremmalle koetukselle mitä kovempana öljyshokki tulee (tämän takia Fortum esim. on niin iso peluri aurinkopanelimarkkinoilla; se tietää että shokki on tulossa), ennakoiva siirtymä tuotteisiin ja tuotantomuotoihin joiden katteet ovat alhaisempia nyt mutta jotka luottavat vähemmän öljyyn, energiaan ja niiden johdannaisiin (yksi syy miksi energiataloudesta on tullut niin iso sana tietokone- ja autoteollisuudessa), omien velkojen poismaksu ja investointi pitkäikäisiin ja/tai ei-markkinahinnoiteltuihin pääoman muotoihin (mm. (hyvin eristetyt ;) asunnot, koulutus, tiukasti indeksoidut arvopaperit) negatiivista talouskasvua ja omaisuuden keskimääräistä arvonlaskua odotellessa tai vaikkapa sijoittaminen sellaisiin futuureihin jotka ovat välillisesti poikkeuksellisen suoraan kytköksissä öljyfutuureihin (Arrow-Debreu -teorian kautta näiden kombinaatioista voidaan helposti rakentaa lähes täydellisiä substituutteja öljyfutuureille). Kuten näkyy, taloudessa on paljon mahdollisuuksia reaaliseen spekulaatioon/sijoittamiseen, ja myös hirvittävä määrä johdannaisia hintoja jotka voivat toimia substituutteina suoranaisille öljyfutuureille.

bia kirjoitti...

Mahdollisten substituuttienkin ongelma on, että nekin asettavat jääkarhujen uintitaidolle kohtuuttomia vaatimuksia.