Tajuamisen kustannukset

On jo pitkään ollut tunnettua, että vaihtoehtokustannusten käsite on yksi vaikeimmista tajuttavista taloudessa. Useimmat ihmiset eivät nyt vain yksinkertaisesti suostu sulattamaan sitä, eivätkä näin kykene näkemään Bastiat'n ikkunaa, pakkopalveluksen saumapuolta, prostituution aivan todellisia yhteiskunnallisia hyötyjä tai monta muutakaan olennaista taloudellista ongelmaa. Krugmanin artikkeli Ricardon komparatiivisen kustannushyödyn julkisuuskuvasta, josta olemme viime aikoina jonkin verran puhelleet, valottaa ongelmaa erinomaisesti. Niin hassua kuin se onkin, kustannusten käsite, jonka luulisi markkinatalousmaassa elävälle tulevan luonnostaan, kuuluu nähtävästi peruuttamattomasti samaan kastiin suhteellisen edun kanssa. Näin keskustelu ei koskaan pääse niihin olennaisiin, abstraktimpiin hyötyihin asti, joita tiedämme markkinoista olevan.

Samalla näyttäisi, että rationaalisen ignoranssin käsite sopii soppaan erinomaisesti. Ts. se, että kaiken tietäminen ja tajuaminen ei läheskään aina parhaan saatavilla olevan tiedon mukaan ole kannattavaa. Näyttäisi siltä, että nimenomaan poliittisissa ja yhteiskuntatieteellisissä asioissa itse ongelman luonne sanelee ignoranssin harmillisen kannattavuuden—Mikko Särelä mainitsi juuri yhteislaitumen ongelman, ja juuri siitähän poliittisessa ja yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on järjestään kysymys. Oikeellinen näkökulma kun on tässä lähes aina sellainen, että sen hyödyt jakautuvat tavattoman laajasti—puhumme kuitenkin kokonaisista yhteiskunnista, jolloin kaikki päätösten ja teorioiden hyödyt ja haitat pitäisi ottaa huomioon. Niinpä vain fanaattisin rationalisti saa puolueettomasta analyysistä riittävästi omakohtaisia väristyksiä viitsiäkseen edes yrittää ymmärtää mistä puhuu.

Tuloksena on, että ihmiset eivät ymmärrä marginalismia (naiivi hintateoria, jopa työnarvoteoria, toimii hyvänä lokaalina arviona, eikä oikeaa vastausta jakseta hakea), laajalti hajautuneet ja epätriviaalit vaihtoehtokustannukset unohdetaan täysin, yhteislaidun (tai käänteinen yhteislaidun, joka mm. tuottaa kollektiivisen päätöksenteon pahimmat transaktiokustannukset) on täysin tuntematon juttu, omaisuuden institutionaalinen luonne unohtuu ja se leimataan riistoksi, suhteellinen hyöty ei puhu mitään edes rajuin esimerkein maustettuna, eikä laillisten instituutioiden luonne hahmotu. Suurin osa ihmisistä jää talousasioissa täysin pimeään.

Krugmanin tapaan kannatan tässä lämpimästi epäreilua peliä. Laiha lohtu, joo, mutta jos tuloksena on, että tajuaminen tulee halvemmaksi edes jollekulle, sekin on sentään jotakin.