Lakotkin nojaavat taloudelliseen takaisinsyöttöön

Yleläiset marssivat eilen ulos ja ylenanti taukosi hetkeksi. Sanalla sanoen, emme ole tyytymättömiä.

Mutta olisi kyllä kiva tietää mitä yleläiset kuvittelevat saavuttavansa ulosmarssillaan. Tavallisessa yksityisessä firmassa lakkoilu ja työsulut ovat joskus järkeviä, koska ne hävittävät yhteistyön hyödyt, tekevät firmalle ja työntekijöille hankalaksi täyttää erilaisia jo sovittuja velvoitteitaan ja tuottavat siksi molemmille työmarkkinaosapuolille tuntuvan taloudellisen paineen sopia asioista uudelleen molempia tyydyttävällä tavalla. Mikäli jommallakummalla osapuolella on merkittävää markkinavaltaa, sopiminen ryhmässä voi silloin ainakin periaatteessa johtaa allokatiivisesti tehokkaampiin tai ainakin distributiivisessa mielessä reilumpiin työehtoihin. Koordinoitu irtisanoutuminen yhteistyöstä on rangaistus, ja mahdollisuus siihen mahdollistaa epätäydellisten markkinoiden työmarkkinapelissä myös sellaisia tasapainoja, jotka ovat kaikille osanottajille erikseen parannus. Tämä lienee hyvä asia, vaikka rankaiseminen samalla mahdollistaakin myös kaikille erikseen huonommat tasapainot, muista tekijöistä riippuen.

Ay-väki ei kuitenkaan tunnu tajuavan, että mekanismi ei toimi julkisella sektorilla. Julkisten instituutioiden kassavirta ei suoraan riipu siitä kuinka hyvin ne palvelevat asiakasta, koska julkisen määritelmä nimenomaan on että palvelu rahoitetaan väkipakolla, kuluttajan valinnoista riippumatta. Kun yleläinen marssii ulos ja kanava pimenee, tästä ei seuraa että televisiolupamaksut jäävät saamatta, Yle vedetään tuhansia kertoja oikeuteen sopimusrikosta, pomonkin palkanmaksu vaarantuu, lakon pitkittyessä Yle menee konkurssiin ja viime kädessä isotpajat ja pasilanmastot realisoidaan huutokaupassa. Päin vastoin, lupamaksut virtaavat sisään kuten ennenkin ja vain kulut vähenevät. Siksi Yleisradion johtoporras, hallintoneuvosto ja viime kädessä valtio eivät koe minkäänlaista lisäpainetta kun henkilökunta lakkoilee. Korkeintaan kanavan pimeneminen tarkoittaa sitä, että henkilökunnalle ei tarvitse maksaa palkkaa, uutisia ei tarvitse kerätä ja lähetettäviksi suunnitellut, jo maksetut nauhoitetut ohjelmat jäävät säästöön.

Julkisella sektorilla takaisinsyöttö palvelun laadusta sitä tarjoavan kannustimeen palvella ei toimi, koska rahoitus on kytketty irti viime kädessä laatua arvioivan kuluttajan mielihaluista ja valinnoista, eikä lakon tuottama huonompilaatuinen palvelu siksi syötä takaisin työllistämispäätöksiin. Jos huonosta diilistä ei voi sanoutua irti, ei ole mitään mieltä tarjota parempaa palvelua ja niin kaikista diileistä tulee huonoja. Ns. yrityksen tulot ja menot ovat tässä irrallaan toisistaan, joten myös kaikki niihin liittyvä päätöksenteko irtoaa taloudellisista fundamenteista kuten työn tuottavuudesta tai palvelun laadusta. Ay-väelle tämä on kenties vierasta siksi, että tavallisesti se hyötyy mekanismista, kulujen mennessä jonkun muun (työttömät, firman asiakkaat, sijoittajat, jne.) kannettaviksi. Tässä liike kuitenkin joutuu kohtaamaan sen, että myöskään tavallinen työmarkkinapeli ei toimi ellei yksityisen talouden kannustinrakenne muunna rangaistusta odotettavasti tuntuvaksi haitaksi vastapuolelle.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa seuraus voi tosin olla ihan hyväkin: samainen kannustinrakenne on jo kauan sitten tuhonnut Ylen ohjelmatuotannon laadun ja harhauttanut sen yleisen palvelun tehtävästään. Lupamaksu ei ole enää pitkään aikaan ollut hintansa väärti -- maksun maksanutkin katsoo mieluummin Nelosta -- joten supistukset Ylellä heijastavat lähinnä sitä kuinka julkinenkin valta sentään lopulta kanavoi osan tarpeellisista muutoksista oikeaan osoitteeseen. Tässä tilanteessa julkisen talouden mekaniikasta tulisikin ottaa kaikki irti ja muistaa miten rautarouva Thatcher aikanaan ratkaisi vastaavan ongelman kaivostyöläisten kanssa: kaivosala ajettiin puolitarkoituksellisesti lakkoon, lakkoilleet kaivosmiehet todettiin tarpeettomiksi, heidät sanottiin irti lakon laittomuuteen vedoten ja julkinen tuki alalle poistettiin. Soisin Ylelle käyvän juuri näin.

Mutta syvempää julkistaloudellista ongelmaa tällainen pikkupolitikointi ei ratkaise. Se että Yle ylipäänsä on siinä tilassa missä on ei ole sattuma, vaan suora seuraus julkistalouden rakenteesta. Sama ongelma esiintyy kaikkialla, ja johtaa kaikkialla vastaavaan riittämättömään takaisinsyöttöön kuluttajatyytyväisyydestä tuottajien toimintaan. Se mikä tässä voi auttaa oikeuttamaan leikkaukset ja hävittämään huonoja osia yhdestä instituutiosta, teki alunperinkin tästä ja monesta muusta julkisesta instituutiosta huonoja. Juuri tästä syystä meillä esimerkiksi on terveydenhuollon jonoja. Se että jonot ovat vakiomittaisia ja kaikki lopulta kuitenkin pääsevät hoitoon, tai vaikkapa se että hoitotakuu voi missään määrin vaikuttaa asiaan resursseja lisäämättä osoittaa, että kyseessä ei ole resurssipulan vaan puutteellisten kannustimien ja niistä lähtevän taloudellisen tehottomuuden seuraus. Vastaavia esimerkkejä on kaikkialla, aina käräjäoikeuksien kaltaiseen yhteiskunnan primitiivisimpään tukipilariin asti. Näitä ongelmia ei voida hoitaa puuttumalla rajatusti yksittäiseen tehottomuuden muotoon vuosikymmenten huonojen kokemusten jälkeen, tai, kuten Petteri Oksa kai haluaisi, vasta julkistaloudellisessa konkurssitilassa. Päin vastoin, niitä pitäisi ennaltaehkäistä vapauttamalla taloutta ja kytkemällä välttämättömissäkin julkisissa minimipalveluissa päätökset ja seuraukset -- valinta ja vastuu -- niin kiinteästi yhteen kuin vain mahdollista.

Ylen kohdalla olisi jossakin vaiheessa voinut auttaa mikäli palvelukatkoista olisi automaattisesti seurannut lupamaksujen palautus ja periminen yrityksen toimijoilta, ja kerrassaan liian alhaisista katsojaluvuista supistuksia. Nyt on kuitenkin jo aivan liian myöhäistä. Nyt katsotaan kenen pokka pitää, ja vedetäänkö syntyneistä kahnauksista oikeat johtopäätökset. Jollei, virheellisestä kannustinrakenteesta voi seurata jopa se että Yle irtisanoo, sen palvelu rapistuu entisestään ja silti lupamaksu nousee. Julkisella sektorillahan konkurssikypsyyskään ei johda normaaleihin, oikeudenmukaisiin tai tehokkaisiin seuraamuksiin.