tiistaina, syyskuuta 20, 2005

Rawlsilaista libertarismia?

Kun laista ja oikeudenmukaisuudesta ruvetaan puhumaan teoreettisemmin, ei mene kauan ennen kuin joku mainitsee John Rawlsin ja hänen Oikeudenmukaisuusteoriansa (A Theory of Justice, 1971). Sen tunnetuinta satoa on käsitteellinen koneisto joka tunnetaan tietämättömyyden verhon nimellä, sekä Rawlsin väite että koneiston avulla rakennetussa eettisessä teoriassa pääasialliset vallitsevat reiluusnormit ovat yksilönvapaus ja differenssiprinsiippi. Libertaarin on helppo olla samaa mieltä ensimmäisestä, mutta toinen usein tulkitaan ääriegalitaristisin termein. Ero- eri maximin-periaate sanoo, että taloudellinen epätasa-arvo on oikeutettua vain siinä määrin kuin se lisää heikoimmassa asemassa olevan mahdollisuuksia, ja että epätasa-arvoisuuksien pitää kiinnittyä sellaisiin yhteiskunnallisiin asemiin jotka ovat kaikille yhtäläisesti avoimia. Mikäli ensimmäisen puoliskon katsotaan merkitsevän, että kaiken politiikan tulisi pyöriä heikoimman mielihalujen mukaan, seurauksena on selvästikin jotakin muuta kuin libertaaria -- tai edes liberaalia -- teoriaa.

Kun asiaa katsotaan tarkemmin, Rawls ei kuitenkaan ilmaise asiaansa aivan näin simppelisti tai populistisesti. Sen sijaan hänen analyysinsa lähtee siitä mitä rationaaliset yksilöt haluaisivat mikäli he eivät tietäisi mihin asemaan yhteiskunnassa joutuvat. Differenssiprinsiipin hän johtaa tästä tietämättömyydestä olettamalla, että yksilö on myös täysin riskiaverssi, ja maksimoi siksi huonoimpaan asemaan joutuvan hyvinvointia. Taloustieteestäkin tuttu rationaalinen egoisti päätyy tällöin kannattamaan tasa-arvoa itseintressistä koska hän ei halua ottaa riskiä siitä että joutuisi heikommaksi. Siitä onko rationaalinen yksilö täysin riskiaverssi voidaan väitellä (en usko että on), mutta Rawlsin lähtökohta osoittautuu joka tapauksessa hieman oudommaksi kuin useimmat oikeudenmukaisuusteoriaan vetoavat tulevat ajatelleeksi.

Differenssiprinsiipin tarkka formulaatio menee niin, että täydellisen tasajaon pitäisi vallita mikäli ei löydy järjestelyä joka on siihen verrattuna parannus molemmille osapuolille. Hyvinvoinnin täydellisen jaettavuuden oletuksella tämä on käytännössä sama kuin että löytyy Pareto-parannus: jos jokin ratkaisu on Pareto-tehoton, löytyy aina jokin keino jolla ainakin yksi osapuoli voi paremmin ilman että muut voivat huonommin, ja sitten huonommassa asemassa olevaa voidaan kompensoida jossakin määrin parempaan asemaan päätyvän kustannuksella. Minimax-periaate toteutuu. Niinpä kun rakennelmaa katsotaan tarkemmin, käy ilmi että differenssiprinsiippiä voidaan laillisesti soveltaa ainoastaan Pareto-tehokkaiden vaihtoehtojen (ml. pakotetut tulonsiirrot) väliseen valintaan, ja että se sulkee kaikki tehottomat vaihtoehdot pois. Se on taloustieteen termein puhtaasti distributionaarinen, hyvinvointitaloustieteellinen kriteeri, ja vaikka monet tulkitsevatkin asiaa niin että taloudellinen tehokkuus on Rawlsin teoriassa toissijainen oikeudenmukaisuuteen nähden, näin ei itse asiassa Rawlsin omin periaattein ole. Laajasti ymmärretty tehokkuus tulee käytännössä ensin, distribuutio vasta sitten; jos redistribuutio heikentää tehokkuutta, differenssiperiaatetta lakkaa pätemästä. Rawls myös tietää tämän, koska juuri hän viittaa Paretoon jonka maine perustuu allokaation ja distribuution välisen täsmällisen eron formulointiin; sama näkyy vapauden leksikaalisesta ylemmyydestä eroperiaatteeseen nähden, Rawlsin vaatimuksesta että tietämättömyyden verhon takana ei saa olla lainkaan kateellinen (ts. kannattaa tasaisempaa tulonjakoa siksi että toisen suurempi vauraus olisi sinänsä jollakin tavalla epäreilua) ja eroperiaatteen tunnetusta formulaatiosta, joka itsetarkoituksellisesti ja ajan henkeen nähden hyvin poikkeuksellisesti painottaa, että epätasa-arvo voi järkevästi ajatellen olla tarpeellista heikomman hyvinvoinnin parantamiseksi.

Kuten olen blogissa jo pariin otteeseen vihjannutkin, näen itse moraalin nimenomaan yhteistoiminnan strategisten hankaluuksien hallitsemiseen tähtääväksi välineeksi. Moraalisäännöt ja lait ratkaisevat tässä peliteoreettisia ja/tai taloudellisia hankaluuksia, jotka syntyvät siitä että joukossa strategiset näkökulmat voivat tehdä yksilöille kannattavaksi toimia niin, ettei kukaan saavuta sitä mitä haluaa vaikka puhtaat tekniset mahdollisuudet kaikkien aseman samanaikaiseen parantamiseen olisivatkin olemassa. Tästä lähtökohdasta ylläoleva päättely oli itselleni melkoinen paljastus: Rawls puhuu pohjimmiltaan täsmälleen samasta asiasta, vaikkakin hieman epämääräisemmin ja egalitaristisemmin. Oikeudenmukaisuusteoriasta siis itse asiassa seuraa hyvin liberaalihenkisiä päätelmiä, aivan kuten omastakin analyysistani. Esimerkiksi tietämättömyyden verho on puhtaasti haitallisen strategian hävittämiseen tähtäävä työkalu, joten pelissä jossa strategiat tunnetaan, tarpeelliset eettiset reunaehdot jotka muuttavat pelin hyvinvointia edistäväksi voidaan johtaa tavallisin mekanismisuunnittelun välinein nojaamatta sen kummemmin filosofisiin ajatuskokeisiin. Ja samoin, Rawls ei mitenkään ota kantaa siihen millaisia vaihtoehtoja hänen kriteereillään valittavien järjestelyjen alkuperäiseen joukkoon voi ylipäänsä kuulua; hän ei esimerkiksi mitenkään sulje pois sitä vaihtoehtoa, että kannattamaani valinta/vastuu/kannustin/tehokkuus-kalkyylia käytetään osoittamaan jokin oikeuksien allokaatio tehokkaammaksi kuin toinen, ja siten ylläolevan kautta oikeudenmukaisemmaksi kuin tyypillinen naiivin egalitaarin kannattama vaihtoehto. Rawlsin ajattelu on peräti tietoisesti sopusoinnussa sellaisen itselleni tutun ekonomismin kanssa, jossa subjektiivisista vaihtoehtokustannuksista voidaan tehdä luotettavia päätelmiä ainoastaan yksilöiden valintojen perusteella, paljastettuun preferenssiin nojaten.

Hyvänä esimerkkinä tällaisesta päättelystä voisi toimia vakuutusargumentti, johon vähän aikaa sitten törmäsin. Jos ajattelemme hieman prototyyppisiä vakuutuksia, niissä jaetaan vastuuta tietyssä joukossa uudelleen niin, että odotusarvoinen kustannus kullekin pysyy samana mutta varianssi vähenee. Näin voidaan muuntaa kertaluontoiset, massiiviset tappiot yksilölle jatkuviksi, alhaisiksi vakuutusmaksuiksi jotka likviditeetiltään rajallinen yksilö pystyy kantamaan paremmin, ja näin parantaa hyvinvointia. Sen sijaan yksilön omien valintojen arvattavat seuraamukset eivät yleensä ole vakuutuskelpoisia, tai ainakaan niiden poisvakuuttamisessa ei pitäisi voida päästä voitolle, sillä paras tunnettu odotusarvoinen kustannus on tasapainossa myös vakuutuksen juokseva hinta. Hinnoitellessaan näin riskin, vakuutus paitsi jakaa ja tasoittaa riskiä eli vähentää kustannusten odotusarvoista varianssia, myös pakottaa kantamaan omien valintojen seuraamukset täysin ja siksi tuottaa parhaat mahdolliset kannustimet tehdä järkeviä valintoja. Valinta ja vastuu kulkevat käsi kädessä, ja tehokkuus toteutuu; kaltaiseni tupakoitsija maksaa terveysvakuutuksestaan muita enemmän eikä pysty maksattamaan itse kerjäämiään hankaluuksia terveellisemmin elävällä, vaikka oman päätäntävallan ulkopuolella oleva sairaus on edelleen vakuutuksen piirissä. Sivuvaikutuksena tupakointikin asettuu tehokkaalle tasolleen (erisuuri kuin nolla, koska jotkut arvostavat tupakkaa terveyttään korkeammalle) ja kaikki ovat tyytyväisempiä (nykyään takuuvarmasti poltetaan enemmän kuin hyötykalkyyli oikeuttaa, koska kulut on sosialisoitu ja niistä kärsivät terveydenhuoltomenoissa kaikki).

Yllä olennaisinta tehokkuudelle oli nimenomaan se, että vakuutuksen piiriin päätyy vain sellaisia asioita joihin yksilö ei pysty valinnoillaan vaikuttamaan. Eivät siis niinkään ne tavalliset ehdot, joita ns. vakuutuskelpoisen riskin kuuluisi täyttää kuten se ettei riski ole vielä toteutunut, tai se että tieto riskeistä on niin pitkälti jaettua ettei kilpailu pääse tuottamaan vapaaehtoisille vakuutusmarkkinoille tehottomia, separoituvia tasapainoja (mm. haittavalinta). Tietyssä mielessä tavallinen vakuutusargumentti voidaan siksi kääntää päälaelleen, ja todeta, että käytännöllinen vakuutuskelpoisuus ei ole mittari sille mitä kaikkea pitäisi voida vakuuttaa pois, vaan oikea kriteeri olisi nimenomaan yksilön valinnoista riippumattomien riskien vakuutuskelpoisuus. Periaate seuraa suoraan rationaalisesta egoismista tietämättömyyden verhon takana, ja voidaan ajatella, että käytännölliset vakuutuskelpoisuuden kriteerit puhuvatkin oikeastaan vain siitä missä tilanteissa varsinaista verhoa pystytään simuloimaan markkinoilla kun käytetään hyväksi päätöksiin luonnostaan liittyvää riskiä, rajattua tietoa ja epävarmuutta. Yhtäkkiä vakuutukset eivät olekaan olemassa nimenomaan riskien hallintaa varten, vaan kulujen oikeudenmukaista jakamista, tilanteessa jossa yksilöt eivät voi välttämättä itse täysin määrätä niiden jakaumaa. Puutteellinen tieto tulevista tapahtumista onkin vain sekundaarinen, näppärä sattuma joka tietyissä (muttei kaikissa) tilanteissa auttaa hävittämään strategiset syyt (esim. yksityinen tieto siitä että itselle on jo käynyt hyvä säkä) olla jakamatta kuluja (ergo, en tarvitse vakuutusta), ja johtaa siihen että ensisijainen oikeudenmukaisuuskriteeri -- tehokkuus -- voi tässä nimenomaisessa tapauksessa toteutua. Rationaalinen yksilö kannattanee tietämättömyyden verhon takaa yhteiskuntaa jossa ilman kenenkään syytä vammaisena syntynyttä tuetaan julkisista varoista, vaikka hän itse olisikin jo ehtinyt syntyä terveenä, astua siten pois verhon takaa, eikä näin taatusti vapaaehtoisesti lähtisi vammaisenasyntymisvakuutusjärjestelyyn jossa jo tietäisi joutuvansa maksajan pallille; saadaan tyypillinen esimerkki, jossa käytännön tilanteen asettamat strategiset kannustimet estävät oikeudenmukaisuutta/tehokkuutta/yhteistyötä toteutumasta, ja jossa siksi tarvitaan laajasti ottaen rationaalista, pelienpeluusta putsattua moraalia ajamaan puhtaan välittömän itseintressin yli ja takaamaan kaikille parempi lopputulos. (Vrt. kantilainen deontologia, jossa vain velvollisuudesta, yli halun, tehdyt valinnat ovat leimallisesti moraalisia. Juuri tällaiset valinnat ratkaisevat strategisia ongelmia, samalla kun järki ja itseintressi rajaavat suoranaisen altruismin pois ja edellyttävät ennemminkin harkittua vastavuoroisuutta.)

Sivumennen sanoen, samastus käytännöllisten instituutioiden ja abstraktin tietämättömyyden verhon välillä on muutenkin hyvin hyödyllinen, ja on esimerkiksi julkisen valinnan teoriaan kuuluvan perustuslain taloustieteen peruspilareita. Edeltävästä on helppo nähdä, miksi monet taloudelliset koordinaatio-ongelmat ratkeavat sillä, että pelin säännöt rakennetaan suunnitelmallisesti rajoittamaan osallistujien tietoa lopullisesta asemastaan, eli toteuttamaan Rawlsin ajatuskoe jossakin määrin käytännössä.

Itselleni suurin huomio vakuutusargumentista on kuitenkin se, että tietämättömyyden verhosta ei seuraa ensinkään niin pitkällemenevää egalitarismia kuin monet rawlsilaiset tuntuvat luulevan. Päättelyä voidaan nimittäin jatkaa paljon pidemmälle kuin ensinäkemältä kuvittelisi: voidaan väittää, että poisvakuuttaminen on välttämättä irrationaalista jollei siinä pääse voitolle, ja välttämättä epäeettistä jos sillä kykenee sysäämään omien valintojen seuraamuksia muiden kannettavaksi. Formaalisti jälkimmäinen osa on perusteltavissa sillä, että kaikki poissysätyt vaihtoehtokustannukset tuottavat virhekannustimia, johtavat siksi uuteen koordinaatio-ongelmaan, ja tuottavat tehottomuutta. Sitä rationaalinen egoisti ei voi tietämättömyyden verhon takaa kannattaa mikäli vaihtoehtoja vain suinkin on. Vain itsestä riippumattomia riskejä on oikein vakuuttaa pois, ja yleisesti ottaen omien valintojen ennustettavissa olevat seuraamukset pitää kantaa täysin itse. Vapauden kanssa periaate on yllättäen täydessä sopusoinnussa, koska sen oloissa tehty valinta osoittaa että valittu vaihtoehto oli kaikkine seuraamuksineenkin subjektiivisesti katsoen paras mahdollinen. Yritys pyristellä ex post irti valintojen ex ante nähtävissä olevista haittapuolista on itse asiassa tyypillinen esimerkki niistä strategisista ongelmista joita tietämättömyyden verho on rakennettu ratkaisemaan.

Niinpä riskiaverssi, impartiaalinen egoisti ei kuuna päivänä suostuisi siihen, että hän voisi joutua maksamaan vaikkapa koulupinnarin myöhempiä sosiaaliavustuksia, vaan vaatii, että pinnarit makaavat niin kuin petaavat jotta opiskelun hyödyt ja haitat tasapainotettaisiin järkevästi, kannustin opiskeluun säilyisi oikealla tasollaan eikä vapauden ja vastuun kytkyä loukattaisi. Vastaavasta syystä tietämättömyyden verhon takaa myös vastuun tietoinen uudelleenallokointi kannustimien parantamiseksi on täysin puolustettavissa oleva ajatus, koska se on yhteishyödyllistä. On esimerkiksi oikeudenmukaista, että vanhemmilla on mittava omakohtainen vastuu vammaisen lapsen hyvinvoinnista, jos vammaisuus voidaan ennustaa ja vanhemmat voivat estää syntymän. Ja kun näin todella on, vammaisuus ei sitten enää ole a priori peruste yhteiskunnan tuelle vaikka vammainen ei siitä vastuussa olekaan; paremminkin se on peruste sille että vanhemmat huoltavat lapsensa ennen kuin itse syövät, ja jolleivat halua joutua tämän moraalisen vaateen kohteeksi, miettivät kaksi kertaa ennen kuin lisääntyvät. Yhtäkkiä huomataan, että kaikki mikä seuraa selvästi jonkun valinnasta pitää kaataa seuraamuksineen tämän jonkun niskaan, eikä seuraamuksien tasaamista tulonsiirroilla voida pitää oikeutettuna. Kosmisen säteen tai vastaavan vahingoittamalle, omaa syyttään onnettomalle kanssaihmiselle joutuu toki kustantamaan köyhäinavun, mutta kun niin ylivoimainen valtaosa ihmisten hyvinvoinnista on nykyään ympäristön tietoisen hallinnan tulosta, se käytännössä myös riippuu lähes kokonaan valinnoista jotka ovat jonkun syytä/ansiota. Tällaisiin vaikutuksiin differenssiprinsiippi ei yksinkertaisesti ulotu, kun taas yksilönvapaus ja siihen kuuluva vastuukalkyyli ulottuvat. Vapaus todella on leksikaalisessa järjestyksessä ensimmäisenä.

Tällainen analyysi ei taatusti ole mieleen egalitaristeille. Mutta liberaalille se on nannaa, vaikkei aivan kaikkein kovimpaan markkinaliberalismiin johdakaan. Samoin, tällainen Rawls-tulkinta auttaa paremmin sovittamaan yhteen filosofin vapauteen ja taloudelliseen tasa-arvoon liittyvät näkemykset, sekä toisaalta ymmärtämään Rawlsin aseman osana laajempaa liberaaliliikettä. Ja ehkä tyydyttävimmin, tulkinta tekee nähdäkseni oikeutta Rawlsin aikaansa edellä olleelle yritykselle maattaa normatiivinen yhteiskuntaetiikka rationaalisen valinnan teoriaan, joka välittömästi vetää aiheen yhteen kaikkien niiden moninaisten ihmis- ja yhteiskuntatieteiden kanssa jotka nykyään käyttävät kyseistä raamia hyväkseen. Mielestäni John Rawls pitäisi libertaaripiireissäkin tunnustaa merkittäväksi osaksi liberaalikaanonia ja rehabilitoida vapauden filosofina, ei sosiaalivaltion jolle hänen teoriassaan ei kuitenkaan, johdonmukaisesti ja puolueettomasti ajatellen, jää erityisen laajalti sijaa.

3 kommenttia:

emmisa kirjoitti...

Ihmisten käyttäytyminen normaalissa elämässä osoittaa täysin kiistatta, että ihmiset eivät ole täydellisiä riskinkarttajia (vaikkakin keskimäärin jonkin verran riskinkarttajia). Siksi tietämättömyyden verhon takana he eivät valitsisi "eroperiaatetta" (maximin) vaan piittaisivat kaikista ihmisistä, eivät vain huono-osaisimmasta, eivätkä siis säännöistä sopiessaan olisi valmiit parantamaan huono-osaisimman asemaa mihin hintaan hyvänsä.

Sampo on oikeassa siinä, että (täysin riskiaversion asteesta riippumatta) ihmiset valitsisivat Pareto-optimaaliset säännöt. Tämä Pareto-optimaalisuus ja mahdollinen eroperiaate koskevat (odotettavissa olevaa) lopputulosta, eivät mahdollisuuksia.

Sampo on väärässä pääargumentissaan. Se, että äidin juoppouden vuoksi vammaisilta lapsilta riistetään sosiaaliturva, on Pareto-parannus vain jos tämän seurauksena äidit täysin lakkaavat tuottamalla juoppoudella vammaisia lapsia - oikeasti näin ei käy. jne.

Eroperiaate ei siis määrää: "omien valintojen seuraukset on kannettava". Oli valinta rationaalinen tai ei, niin jos se on sitä, miten ihmiset maailmassa käyttäytyvät, se on sitä, minkä lopputuloksen huono-osaisimman tilanne tulee maksimoida. Jos joku on tosi typerä, laiska tai itseltään onnistuvia töitä inhoava tai itselleen vahingollisiin valintoihin sortuva kannustinjärjestelmistä huolimatta, niin sitten järjestelmää tulee muuttaa niin, että hän saa paremman osan: maximin pätee lopputulokseen eikä teoreettiseen maailmaan eikä vain rahan osalta. Mutta, kuten yllä totesimme, eroperiaate ei ole se, minkä osastaan tietämättömät ihmiset valitsisivat. Sen sijaan riskinkarttajina he vakuuttaisivat itseään siten, että pääsääntöisesti suosisivat sääntöjä, jotka pakkosiirtäisivät rikkaimmilta varallisuutta köyhimmille, vaikka kannustinhaittojen vuoksi yhden euron nettohinta nousisikin euroa suuremmaksi, ei kuitenkaan liian suureksi.

Tosin Suomen johtava Rawls-tutkija ja Oikeudenmukaisuusteorian kääntäjä Terho Pursiainen katsoo, että nykyveroasteellamme euron nettohinta on jo ääretön: alhaisempi veroaste tuottaisi pitkällä aikavälillä suuremman verokertymän ja suuremman hyvinvoinnin huono-osaisimmille. Hänkin kyllä myöntää, ettei eroperiaate ole täysin oikea, mutta silti käytännössä pitää siitä kiinni. Oikeasti eroperiaate (täydellinen riskiaversio) on keskimäärin hyvin kaukana ihmisten todellisista valinnoista.

Sampo Syreeni kirjoitti...

Olemme lähes samaa mieltä, mutta emme täysin. Itselleni tulee mieleen ainakin kaksi asiaa.

Ensinkin, Rawlsin alkuperäinen teoria on normatiivinen, kuten itselleni tutumpi gauthierilainenkin. Se ei oikeastaan kysy mitä ihmiset oikeasti ovat, vaan lähtee siitä että järkevä ihminen on rationaalinen ja yrittää johtaa tästä individualistisesta perusoletuksesta yhteiskuntaetiikan. Se on siis rationaalisuuteen nojaava aggregaatioargumentti, eikä se anna anteeksi tyhmyyttä. Rawlsia on tästä joissakin piireissä kritisoitukin: kärkevin egalitaristien taholta kuuluva kritiikkihän on kai ollut, että Rawlsin teoria tulee akateemisesta norsunluutornista, eikä siksi ota huomioon "oikeiden ihmisten oikeita ongelmia" (lue: poikkeuksellisen rajattua rationaalisuutta, oletettuna yksilöeettiseksi oikeaksi).

Jos sitten rationaalisuuteen kuuluu se että kannustimiin reagoidaan, ja Rawlsin teoriaan lisätään ulkopuolelta se näkökulma että kannustimia voidaan myös tietoisesti tuottaa (ts. mekanismisuunnittelu), lopputuloksena on että irrationaalista yksilöä joka kuitenkin valitsee kannustinta vastaan ei yksinkertaisesti kuunnella, koska hän ei täytä Rawlsin teorian metaeettisiä oletuksia siitä millainen yksilö on hyvä päättämään etiikasta. Tämä on myös nähdäkseni vain järkevää, koska moraaliteorianhan tietysti pitäisi päteä myös siihen joka joutuu sen puitteissa häviäjän pallille. Kärjistetysti, tietämättömyyden verho voi viedä status quoon nähden häviäjäksi sen jolla nyt on keskivertoa enemmän, mutta samaan aikaan rationaalisuusoletus tekee saman sen kohdalla joka nykyään hyötyy siitä että epärationaalisuutta ymmärretään/suvaitaan yhteisöeettisenä lähtökohtana.

Eli siis vielä käännettynä käytäntöön, juoppo äiti ei ehkä tajua vastata insentiiviin joka syntyy kun hän joutuu täyteen vastuuseen vammaisista lapsistaan, mutta tämä on epäolennaista koska äidin pitäisi Rawlsin normatiivisen etiikan lähtökohdasta vastata näin, ja vain tällainen järkevä vaste on olennaista kysymykselle siitä mikä on yhteisöetiikassa oikein ja mikä väärin.

Ja toiseksi, vaikka lähdettäisiinkin siitä että esim. temporaalinen myopia on todellisen ihmisen ominaisuutena jossakin mielessä oikein (rajattu, ehkä perusteltavissakin oleva "ought from is"), rajatulla riskiaversiolla on edelleen vuorovaikutuksensa insentiivipäättelyn kanssa. Jos kannustimiin reagoidaan edes osittain, niitä voidaan tuottaa muuttamalla eettisiä sääntöjä, ja tämä johtaa korkeampaan tehokkuuteen, järkevä valitsija valitsee vain nämä tehokkaammat säännöt. Jos yksilö olisi täysin riskiaverssi, joutuisimme arvioimaan tehokkuuslisän hinnan yksin sen kaikkein irrationaalisimman valitsijan näkökulmasta, ja tämä toki yksinkertaistaisi päättelyä. Mutta kun ihmiset eivät ole eikä heidän pitäisikään olla täysin riskiaversseja -- jokuhan jopa voisi väittää että todella rationaalinen ihminen on vähintäänkin likviditeettirajoitteensa sisällä riskineutraali -- tehokkuuslisää pitäisi tulkinnasta riippumatta arvioida ainakin jossakin määrin utilitaristisen summalaskun avulla. Kaikkein irrationaalisin vaste kannustimiin ei silloin riitä perustelemaan kohteen rationaalisuuteen nojaavaa, tehokkuutta lisäävää kannustinta vääräksi, vaan lisäksi pitää olla niin että jollakin tavalla määritelty "riittävän rationaalinen keskivertoihminen" ei odotusarvoiessti vastaa riittävästi insentiiviin. Tällöin suurin osa päättelystäni menee edelleen läpi jopa iljettävimmissä rajatapauksissa.

Eli jälleen esimerkiksi käännettynä, ei välttämättä tarvitse edes tapella siitä onko äidin päätös juopotella ja synnyttää vammaisia lapsia järkevää. Voidaan myös todeta, että vaikka pieni osa ihmisistä tekee näin vielä sittenkin kun omasta lapsesta on täysi vastuu, ylivoimainen valtaosa ei tee niin edes pienemmän vastuun läsnäollessa. Silloin vastuun sälyttäminen vanhemmalle on keskimäärin oikein vaikka samaan aikaan yksittäistapauksessa olisikin vanhemmalle oikein juopotella ja synnyttää FAS-lapsi, koska vaikka jälkimmäinen päätös ajaakin juopot äidit huonoon asemaan joka olisi parannettavissa vastuun redistribuutiolla, todellisuudessa juoppoja äitejä on niin vähän ja FAS-lasten haitat ovat niin suuria että vanhemman vastuusta saatava keskimääräinen tehokkuuslisä ajaa kaikkein huonoimpaan asemaan joutuvan juopon äidin hyvinvoinnin yli. (Tosin, sanoin jo että pienempikin vastuu motivoi useimpia. Tästä voi myös seurata, että tämä pieni vastuu kuppaa jo tehokkuuslisän lähes loppuun ja että lisävastuun aggregatiivinen marginaaliutiliteetti jää siksi liian alhaiseksi oikeuttaakseen sen. Tämä yksityiskohta ei kuitenkaan taida kuulua tähän periaatteelliseen keskusteluun.)

Epäilen, että sinun raamissasi tämä kääntyy tehokkuusparannuksen alhaiseksi vaihtoehtokustannukseksi, joka lopulta vie Rawlsin teoriaa aivan väittämälläni tavalla kohti liberalismia, pois täydestä egalitarismista.

emmisa kirjoitti...

Olen varmasti ymmärtänyt jotain väärin, todennäköisesti
useammankin kommentin. Vastauksesi tähän selventänevät asiaa.

> tutumpi gauthierilainenkin. Se ei oikeastaan kysy mitä ihmiset oikeasti
> ovat, vaan lähtee siitä että järkevä ihminen on rationaalinen ja yrittää
> johtaa tästä individualistisesta perusoletuksesta yhteiskuntaetiikan. Se

Siis ei johdeta ihmisille sopivaa etiikkaa vaan homo rawlsuksille
sopiva etiikka?
(Ei vastaa käsitystäni Rawlsista, mutta käsitykseni
ei välttämättä ole täsmälleen oikea.)
Kuulostaa sosialismilta, joka toimii homo sovieticuksilla muttei ihmisillä.

> lopputuloksena on että irrationaalista yksilöä joka kuitenkin valitsee
> kannustinta vastaan ei yksinkertaisesti kuunnella, koska hän ei täytä
> Rawlsin teorian metaeettisiä oletuksia siitä millainen yksilö on hyvä
> päättämään etiikasta. Tämä on myös nähdäkseni vain järkevää, koska

Siis Rawls tarkoittaisi, että tietämättömyyden verhon takana
etiikasta eivät päättäisi kaikki yksilöt vaan vain tuollaiset?
(Ei vastaa käsitystäni Rawlsista, mutta käsitykseni
ei välttämättä ole täsmälleen oikea.)
Entä minun kaltaiseni rationaaliset yksilöt, jotka
piittaavat myös niistä epärationaalisista?

> lapsistaan, mutta tämä on epäolennaista koska äidin pitäisi Rawlsin
> normatiivisen etiikan lähtökohdasta vastata näin, ja vain tällainen
> järkevä vaste on olennaista kysymykselle siitä mikä on yhteisöetiikassa
> oikein ja mikä väärin
.

Olen eri mieltä. Mielestäni homo sapiensien yhteisöetiikka
saisi olla sellainen, että sen lopputulos homo sapienseista
koostuvassa yhteisössä on hyvä.
(Tässä saa huomioida etiikan kannustinten vaikutukset
muttei ainoastaan niitä eikä ainoastaan etiikan
ideaalia (esim. rationaalisuutta) toteuttavien ihmisten hyvää.)

Riskiaversiosta olemme kai samaa mieltä
(tosin saatoin ymmärtää sen(kin) osan tekstistäsi väärin;
ylipäänsä tekstiäsi lukiessani olen usein epävarma siitä,
mitä tarkoitat), joten en sitä kommentoi.

> heidän pitäisikään olla täysin riskiaversseja -- jokuhan jopa voisi
> väittää että todella rationaalinen ihminen on vähintäänkin
> likviditeettirajoitteensa sisällä riskineutraali -- tehokkuuslisää

Ainahan voi väittää. Käytännössä kuulemma varallisuuden
vaikutus olisi karkeasti logaritminen (siis varallisuuden tuplaaminen
lisäisi onnellisuutta saman verran vauraustasosta riippumatta),
joskin näissä tutkimuksissa on paljon virhelähteitä.
(Tietysti se myös vaihtelee yksilöstä toiseen ja relevantin
vaurausmittarin määrittäminen on vaikeaa, esim. miten
ei-rahallinen sosiaaliturva lasketaan)

(Pitää kuitenkin muistaa myös verotuksen ja tulonsiirtojen
suorat haitat itseensävaikuttamismahdollisuuksien
pienenemisenä yms. vapaudenmenetyksenä, joten
rikkaalta köyhälle siirretyn viimeisen euron hinnan
tulee olla alhaisempi (verotuksen keveämpää)
kuin puhtaasti varallisuutta logaritmisen asteikon
läpi tarkasteltaessa vain kannustintehokkuus huomioiden.)

> juopon äidin hyvinvoinnin yli. (Tosin, sanoin jo että pienempikin vastuu
> motivoi useimpia. Tästä voi myös seurata, että tämä pieni vastuu kuppaa
> jo tehokkuuslisän lähes loppuun ja että lisävastuun aggregatiivinen
> marginaaliutiliteetti jää siksi liian alhaiseksi oikeuttaakseen sen.

Juuri noin minä ajattelisin. Tosin ylipäänsä luulen, että
juopottelulla lapsensa tulevaisuuden pilaava ei ole
muutenkaan niin rationaalinen, että kannustimet
häneen paljon vaikuttaisivat. Samantapaisista syistä
meillä eräistä talousrikoksista saa pidemmän tuomion
kuin taposta. Talousrikoksista monet ovat melko
rationaalisia, joten niitä voi kannustimin vähentää
tehokkaammin.