Arvostus ja markkina-arvo

Kun puhutaan miesten ja naisten tasa-arvosta työmarkkinoilla, ennemmin tai myöhemmin joku tuo keskusteluun työn arvostuksen. Väitetään esimerkiksi, että hoitotyön alhainen palkka johtuu työn huonosta arvostuksesta, ja että ongelma pitäisi korjata nostamalla palkkoja. Jotkut jopa vihjaavat käänteisesti, että huonompi arvostus johtuu huonommasta palkasta, ja että ongelma korjautuisi jos palkkoja nyt vain nostettaisiin. Todellisuudessa tässä sekoitetaan syyt ja seuraukset, ja unohdetaan kokonaan marginalismin opetukset talouden toiminnasta.

Työn arvostuksesta voidaan puhua kahdessa mielessä. Toisaalta voimme analysoida ammatteihin liittyviä uskomuksia, moraalisääntöjä ja mielipiteitä. Prostituution kohdalla nämä kaikki ovat yleensä varsin kielteisiä, kun taas lääkäreille ja hoitajille ne ovat poikkeuksetta suotuisia. Hoitotyö on arvostettua, huoraaminen ei. Toisaalta sitten voimme analysoida suoraan työn hintaa, eli markkinoiden paljastamaa työn keskimääräistä vaihtoarvoa. Tällä kriteerillä huoran työ on arvokkaampaa kuin useimpien lääkärien, ja se taas selvästi arvokkaampaa kuin hoitajan vastaava. Viimein, puhelinmyyntiä ei arvosteta eikä sillä tienaa.

Huora tienaa erinomaisesti tavattoman halveksitussa ammatissa. Hoitaja taas tienaa huonosti ammatissaan, vaikka kaikki tietävät kuinka korvaamatonta hoitotyö on. Lääkäri ja puhelinmyyjä täydentävät nelikentän. Huomataan, että arvostus ei ole edellytys hyvälle palkalle eikä tae siitä. Arvostus ja markkina-arvo ovat toisistaan riippumattomia.

Syy eroon löytyy arvostuksen ja markkina-arvon erilaisista tehtävistä. Markkina-arvo määräytyy vaihdettujen asioiden kysynnästä ja tarjonnasta tällä hetkellä, ja sen tehtävänä on vain saattaa kysyntä ja tarjonta tasapainoon. Hoitajan työ on halpaa, koska hoitajia on saatavilla paljon suhteessa tällaisen hoitotyön kysyntään, mutta lääkäreitä ei.

Siinä sivussa hintamekanismin toiminta johtaa vaihdettujen asioiden tehokkaaseen allokaatioon. Lääkäri tekee lääkärin töitä, koska se on kannattavampaa kuin hoitajan työ, ja se on kannattavampaa koska lääkäreistä on yleensä suhteessa enemmän pulaa kuin hoitajista. Mikäli hoitajan työstä yhtäkkiä tulisi tavattoman kysyttyä ja lääkäri osaisi tehdä myös sitä, suuri joukko lääkäreitä tietysti lähtisi hoitajiksi. Joka tapauksessa kannustimet sekä lääkärin että hoitajan työhön ovat sellaiset, että molempien hoitotyön lajien koko kysyntä tulee tyydytettyä.

Pidemmällä aikavälillä lääkäripula johtuu pääsääntöisesti lääkärien pitkästä koulutuksesta, johon kaikki eivät ole valmiita lähtemään. Mikäli hoitajan työn hinta alkaisi lähestyä lääkärin vastaavaa, ei olisi enää kannattavaa opiskella poppamieheksi. Kaikki hoitotyöhön haluavat lähtisivät hoitajiksi, ja osaavista lääkäreistä tulisi pulaa. Kun hinnat määräytyvät vapaasti näin ei pääse tapahtumaan. Koulutuksen pituus johtaa ennustettavasti suhteelliseen lääkäripulaan, tätä kautta ennustettavasti korkeampiin palkkoihin, ja edelleen siihen että lääkäriksi kannattaa kouluttautua.

Arvostukset ja moraali ratkovat toisenlaisia ongelmia. Siinä missä markkina-arvo tasapainottaa tämänhetkistä kysyntää ja tarjontaa kun arvot, instituutiot ja tekniset tosiasiat otetaan oletettuina, arvostus on instituutio sinällään. Se ratkoo ongelmia, joita ei tällä hetkellä arvoteta markkinoilla, se muuttaa ihmisten sisäisiä ajatusmalleja tavalla johon markkinat eivät välttämättä kykene, ja se välittää tietoa jota markkinat eivät kykene kantamaan. Esimerkiksi lääkärin työn korkea arvostus seuraa siitä, että pitkäjänteisyys/säästäväisyys ei tule ihmiselle luonnostaan. Mikäli ihmisille annetaan ilmainen valinta, he käyttävät resurssinsa nyt, eivät huomenna. Monet eivät ole valmiita säästämään edes silloin kun tulevaisuudessa olisi luvassa iso palkkio—lyhytjänteisyys vie helposti voiton, ja siemenviljat syödään. Lääkärin työn korkea arvostus on tästä näkökulmasta yhteiskunnallinen konstruktio, joka muokkaa ihmisten aikapreferenssejä tulevaisuusorientoituneemmiksi. Arvostus on pohjimmiltaan esimerkki säästäväisyyden hyveestä, johon kannustetaan erikseen, ja joka tappelee ihmisten myötäsyntyistä lyhytjänteisyyttä vastaan kulttuurievolutionaarisella aikajänteellä. Toisten arvostus kannustaa kouluttautumaan lääkäriksi juuri nyt, ja se vaikuttaa jopa niihin jotka eivät välitä tulevaisuuden korkeammasta palkasta.

Hoitajan työ on eri asemassa. Sekin on arvostettua kokonaisuudessaan, mutta siihen ei vaadita yhtä laajaa koulutusta, se ei ole yhtä vaativaa ja sillä on jokapäiväisenä hoitotyönä monia ihmisten hoivaviettiin vetoavia positiivisia puolia. Hoitajaksi ei tarvitse kannustaa samalla tavalla kuin lääkäriksi, hoitajista ei ole pulaa ja näin hoitajien palkka on alempi. Tähän ei vaikuta edes se, että hoitajien kokonaisuudessaan tekemä työ voi olla jopa arvokkaampaa kuin lääkärien. Markkina-arvoon vaikuttaa vain se, kuinka arvokas tietty lisätyöpanos kulloinkin on. Rajalla arvo on melko alhainen, toisin kuin lääkärien kohdalla, koska vain lääkärikouluun joudutaan aivan erityisen painokkaasti houkuttelemaan. Hoitajan työ on kuin vettä ja lääkärin kuin timantti—vain veden puutteeseen kuolee, mutta kun vettä kerran on niin helppo löytää, perustarve on helppo täyttää, eikä lisälitran arvo silloin ole järin korkea. Tämä marginalismin perusopetus myös kääntää naiivin arvoanalyysin täysin päälaelleen: jos hoitajan työn arvostus jostain syystä nousisi, palkka itse asiassa laskisi koska alalle olisi entistä enemmän tunkua.

Hoitotyön palkkaa ei myöskään tulisi keinotekoisesti nostaa. Tällä hetkellä lääkäriksi tai insinööriksi kannattaa rahan puolesta lähteä nimenomaan siksi, että näille aloille ei luonnostaan lähdetä niin helposti ja siksi rahallinen kannustin on välttämätön. Sukupuolen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Hoitajia vain on jo tarpeeksi, olivat he sitten miehiä tai naisia. Mikäli naiset jostakin syystä edelleenkin lähtevät hoitajiksi, tämä vihjaa ainoastaan, että he välittävät hoitotyössä jostakin muusta kuin rahasta ja siitä suhteellisesta yhteiskunnallisesta lisähyödystä josta muiden ammattien korkeampi palkka kertoo. Tällöin huono palkka ei ole ongelma, vaan itse asiassa lääke jolla hoidetaan todellista, rakenteellista pulmaa: naisten haluttomuutta kouluttautua yhteiskunnallisesti hyödyllisempään työhön.

Huoran kohdalla tilanne on vielä erilainen. Prostituutio kyllä tuottaa erinomaisesti, mutta se on lyhytjänteisin uravalinta näistä kaikista. Tätä työtä voi tehdä kuka tahansa, muttei kovin kauan. Niinpä huora kohtaa kulttuurievoluutiossa säästäväisyyden hyveen kääntöpuolen—huoraaminen on esimerkki tuhlaavaisuuden paheesta, joka leimaa ammatin vastuuttomaksi. Lisäksi huoran työssä kehitysmahdollisuudet ovat kovin rajatut ja suurin kysynnänlisäys lähtee kauneudesta tai nuoruudesta, joten työssä ei ole juuri omalla ahkeruudella tai käytöksellä ansaittavia, hyveellä kannustettavissa olevia puolia. Prostituutio myös levittää sukupuolitauteja ja seksin saatavuus parisuhteen ulkopuolella vähentää naisen hallintamahdollisuuksia perinteisesti työtä tehneeseen mieheensä—kiristys seksillähän on ollut kautta aikojen yksi hyväksytty tapa tasoittaa miehen ja naisen laillistaloudellista epätasa-arvoa. Niinpä prostituution arvostus on erittäin alhainen ja vain keskimääräistä selvästi lyhytjänteisemmät sekä moraalijärjestelmän laitamilla elävät lähtevät siihen. Seurauksena on, että prostituoiduista on pulaa, kysyntä on edelleen mittava ja näin seksityön markkina-arvo kaikesta huolimatta nousee varsin korkeaksi.

Ylläoleva vihjaa, että asenteet ja markkina-arvo ovat usein epäsuhdassa. Asenteilla ja normeilla ratkotaan kovin monenlaisia ongelmia, joista lyhytnäköisyys on vain yksi. Tämä kaikki ei siis tarkoita, etteivätkö markkinat pystyisi toimimaan myös pitkäjänteisesti. Itse asiassa hinta ja moraali yhtenevät usein juuri ajasta puhuttaessa. Säästäväisyys on hyve, ja säästöille maksetaan myös korkoa. Kaukokatseisuudesta palkitaan avokätisesti sähkötermiinimarkkinoilla, kuten myös terveydenhuollossa. Markkinoiden tulevaisuusorientaation näkee kuitenkin vasta kun katsoo markkinoita, joilla vaihdetaan tulevia asioita ja joilla vaihtajat ovat kaukokatseisia. Ei siis seksi- tai päivittäistavarakaupassa, vaan johdannaisissa, luotoissa, rakennustoiminnassa tai koulutuksessa. Pitkäjänteisyys ei myöskään yksin määrää asenteita, kuten vaikkapa futuurispekulaation huonosta maineesta nähdään.

Lopulta jää myös paljon asioita joita ei pystytä suoraan vaihtamaan tai joita ei ainakaan ole vaihdettu pitkään. Markkinat pystyvät periaatteessa muuntamaan tulevat palkkiot lääkärin koulutuksesta nykyisiksi kannustimiksi, esimerkiksi lainojen helpompana saatavuutena tai sitoumuksina sisäoppilaitoksen opintosuunnitelmaan. Mutta tällaiset järjestelyt eivät aina houkuta järkevää, lyhytnäköistä ihmistä sitoutumaan, sitoumuksen takeena olevat rangaistukset eivät motivoi kaikkia, eivätkä esimerkiksi moraalikadon tapaiset ongelmat ole ratkaistavissa kuin sisäsyntyisin kannustimin. Tarvitaan siis myös kulttuuria, joka kasvattaa ihmiset pitkänäköisiksi ja hyvin käyttäytyviksi. Ja päin vastoin, tapakulttuuria kannattavat oppimismekanismit ja yhteisölliset sanktiot voivat myös ylläpitää järjettömiä tai vanhentuneita normeja, esimerkiksi tuomitsemalla vastuullisen, lyhytaikaisen prostituution, tai olla hiljaa olennaisista asioista, kuten vuosikymmen sitten kun nörtit eivät vielä olleet arvossaan.

Huomataan, että asenteiden ja markkina-arvon väliset vuorovaikutukset ovat monimutkaisia. Arvostus ja hinta ovat erillisiä, eikä kumpikaan voi suoraan toimia objektiivisena arvon mittarina. Kummallakin on tehtävänsä, mutta kumpaankaan ei voi täysin luottaa, eikä niitä voi varsinkaan rinnastaa. Niinpä arvostuksen ja hinnan sotkeminen toisiinsa ei ole pelkästään huonoa taloudenpitoa, vaan se osoittaa myös täydellistä ymmärtämättömyyttä talouden ja tapakulttuurin keskinäisestä tehtävänjaosta.