Viikon artikkeli on Diego Gambettan kirjoitus Can we trust trust, jossa Gambetta analysoi kilpailun ja yhteistyön kaksijakoisuutta, sekä luottamusta ja sen tarvetta.
Hän analysoi luottamuksen puutteen ja preferenssien ristiriitaa käytöksessä.Kun vangin ongelmaa esimerkiksi julkishyödykkeiden tuotannossa analysoidaan tosielämän tilanteita tutkimalla, pitää muistaa, että jonkun loikkaaminen ei vielä paljasta hänen preferenssejään; hänellä voisi hyvin olla motiiveja yhteistyöhön, mutta luottamus puuttuu, eikä kukaan tietysti halua olla se tyhmyri, joka kustantaa muiden lounaan.Ja tämähän nimenomaan näkyy empiirisesti, koska nimenomaan julkishyödykkeiden rahoituksessa pelin toisto aiheuttaa sosiaalisia paineita luottaa muihin vähemmän, jos fuskaamista edistyy, ja toisaalta fuskaajien potkiminen pois ryhmästä puolestaan parantaa luottamusta, ja sitä kautta rahoitusta. Luultavasti tällä voi olla hyvin vahvat evolutiiviset syntyperät: muiden lounaan kustantaminen harmittaa juuri sen takia, jotta syntyisi vahvoja haluja potkia fuskaaja pois yhteisöstä. (Kuka sanoo, ettei ryhmävalintaa esiinny?) Jos puhutaan käytännön liiketoiminnasta, julkishyödyketuotannossa brändit ovat varmasti kova sana; jospa lahjoittaja luottaa firmaan? Tai kenties firma voi parantaa lahjoittajien luottamusta placebontapaisella ilmoituksella fuskaajien eristämisestä ryhmästä (jota ei oikeasti tapahdukaan).
Mielenkiintoiseksi juttu muuttuu, kun Gambetta rupeaa selittämään, miksi luottamus, eikä esimerkiksi pelkästään ihmisten pakottaminen tai edes intressien manipulointi, olisi tarpeellista.
Mekanismi kun nimenomaan on itseäänvahvistava.Luottamus ei ole ainoastaan ennakkoehto yhteistyölle, vaan myös sen lopputulosta. Tähän voisi soveltaa ihan hayekilaista näkökulmaa, jonka mukaan monetkaan ihmisyhteisöt eivät varmasti ole luottaneet toisiinsa tahallisesti, vaan jopa sattumanvaraisesti. Onnistuneen julkishyödyketuotannon myötä heidän fitnessinsä on ollut kilpailevia yhteisöjä huomattavasti parempi (lukijan tehtäväksi jää miettiä, millaisia julkishyödykkeitä savanninäyttämöllä on tuotettu). Myytit, tabut, uskonto ja muu järjettömyys ovat aiheuttaneet luottamuksen (tai muiden hyödyllisten meemien) periytymisen ryhmässä.
Tämä sopii myös erinomaisesti yhteen esimerkiksi Axelrodin mainitun kuuluisan Evolution of co-operation kirjan esimerkkiin ensimmäisestä maailmansodasta, jossa sotilaita lakkasi kiinnostamasta sotiminen ja he alkoivat signaloida toisilleen esimerkiksi lähestyvistä tykistökeskityksistä. Yhteenpeluu on hyvin voinut alkaa sattumanvaraisesti: ennen kuin koko rintama on avannut tulen, joku amatöörisotilas on ampunut vahingossa ilmaan yksittäisen laukauksen. Vastapuoli on ennen omaa seuraavaa hyökkäystään puolestaan kokeillut jotain samanlaista, ja luonut (tahatta) itseäänvahvistavan kierteen. Tämän yllätysvapaan sodankäynnin julkishyödykkeestä ovat kaikki osapuolet itseasiassa nauttineet niin paljon, että vähempikin luottamus on riittänyt - kulut sen menettämisestä kun olisivat liialliset, eivätkä loikkauksen hyödyt olleet kovin suuria.
Lisäksi tietysti, jotta mahdollisimman suuri osa epävarmoista yhteistyötapauksista saataisiin hyödynnettyä, ihmisten kannattaa ottaa riskejä: valehdella luottavansa, hypätä uskon varassa ynnä muuta. Luottamus ei suinkaan ole jonkinlainen pääoma, joka kerääntyy vain pettämisestä kertovien todisteiden jatkuvalla poissaololla, vaan monimutkaisempi psykologinen muuttuja-avaruus, joka on myös intentionaalisen manipuloinnin kohteena.
Myös sosiaalisia vaikutuksia ihmisille voisi tässä tapauksessa pitää positiivisina - vai kuka haluaa elää yhteiskunnassa, jossa ihmisiin ei voi luottaa, ja yhteistyön saavuttamiseksi tarvitaan aina voimakeinoja? Eikö nimenomaan yhteisöllisyyden korvaaminen politiikalla johda siihen vieraantumiseen ja eriytymiseen - eikö tällaisiin ongelmiin poliittisten ratkaisujen hakeminen ole typerää, jos politiikka nimenomaan on ongelmiin syypää alunperinkin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti