perjantaina, helmikuuta 25, 2005

Ideologioista ja ideologiaideologioista

Voisinpa nyt panna tänne vaikka pari postia liberalismi-sähköpostilistalle, jotka kirjoitin äsken.

Ensinnäkin, ideologisesta radikalismin vastustamisesta.
Ihmisillä on yleensä mielestään selkeä käsitys nykyisen yhteiskuntaratkaisun hyvistä ja huonoista puolista - tietysti, jos nykyiselle työttömyydelle voitaisiin tehdä jotain, viisaat päättäjät olisivat jo tarttuneet toimeen! Puhumattakaan huumeiden laillistamispuheista, jotka ovat pelkkää "radikaalien hömpötystä". Ääriryhmillä kuten sosialisteilla, feministeillä, ekofasisteilla - tai libertaareilla - voi korkeintaan olla jotain mielenkiintoisia lisähuomautuksia tai näkökulmia asiaan, mutta tottahan valtavirran konservatiivinen sosiaalidemokratia on oikeasti fiksuin ratkaisu.

Tällainen näennäinen rationaalisuus on kuitenkin loppujen lopuksi vain metaideologiaa - ideologiaa ideologioista, jonka mukaan mikä tahansa perinteestä ja totutusta poikkeava tai marginaalinen aate ei mitenkään voi olla muuta kuin ideologista hömpötystä, jonka viitekehys on jo niin kaukana normaalitieteen näkökulmasta, ettei se voi olla kenenkään järkevän, utilitarismiin uskovan ihmisen oppi. Tätä status quon tyranniaa voi parhaimmillaankin kutsua ennakkoluuloksi, ja ideologiaksi sinällään itsessään!

Itsehän en ole (tai ainakaan pyri olemaan) mitenkään ensisijaisesti libertaari. Katson ihan naturalistisesti eri yhteiskunnallisia ilmiöitä, tilastoja, instituutioita, kulttuureja ja vastaavia, ja pyrin selittämään mahdollisimman yksinkertaisesti ja käytännönläheisesti niitä syitä, joista ilmiöt syntyvät, sekä haitallisten ilmiöiden tapauksessa eri ratkaisuja ja niiden vaihtoehtoiskustannuksia käytännössä. Tässä simppelissä tavassa nähdä yhteiskunta ainoa arvottava osuus on näiden eri vaihtoehtoiskustannusten arviointi, ja useimmissa tapauksissa laissez-faire ratkaisun kustannukset kaikille osapuolille tuntuvat olevan pienimmät.

Toisinsanoen liberaalimpi ratkaisu ja kiistojen yhteensovittaminen yksityisesti ja sopimalla tapauskohtaisesti, eikä niinkään poliittisesti, tuntuu nähdäkseni lähes aina fiksuimmalta ratkaisulta, kun katsotaan tosielämän monimutkaisia tilanteita.
Toiseksi, ideologioista yleensä ja Humen giljotiinista.
Äskettäinen keskustelu toisen maailmansodan tapahtumista hämmentää minua hieman.

Humen giljotiini on toisaalta kaiken etiikan ja normatiivisten
näkemysten ja toisaalta kaiken tieteen ja positiivisten väitteiden
pohja. Sen mukaan kummastakaan ei voida johta toista - vaikka
tieteellisesti Afrikkalaiset olisivat geneettisesti meitä tyhmempiä,
siitä ei voida loogisesti johtaa, että meidän täytyisi johtaa heitä,
muttei toisaalta Natsien pahuudestakaan voida johtaa kritiikittömän
natsivihamielistä historiankirjoitusta. Ennen kaikkea jälkimmäinen
kategoria tuntuu nyt mättävän.

Jos joku esittää vaikkapa väitteen, jonka mukaan Hitler ei ollut
tietoinen juutalaisten joukkomurhista, voit toki sanoa väitteen
esittäjälle hänen olevan revisionisti ja kääntää pääsi - mutta tällä
teolla et ole todistanut mitään muuta kuin omat ennakkoluulosi - ja
samalla olet antanut vastapuolen väitteiden jatkaa elämäänsä. Ainoa
oikea vastaus tällaisessa tilanteessa on pyytää väitteen esittäjää
kaivamaan todisteita, ja joko esittää parempi selitys todisteille tai
omat todisteet - toisinsanoen falsifioida toisen osapuolen väite.

Jos sen sijaan kieltäydytään keskustelemasta, tai parhaimmillaan jopa
yritetään poliittisesti kieltää toista osapuolta esittämästä kantaansa
ja halutaan muotoilla itselleen sopuisaa historiankirjoitusta, ollaan
aivan samalla tiellä kuin natsitkin. Tosiasioiden tietoinen,
värittynyt tulkinta ja selittäminen ovat kaiken totalitarismin alku ja
juuri. Lainatakseni Hitleriä:

"Maailman maagisen selittämisen uusi aika on nousemassa, ja tämä
selitys perustuu pikemminkin tahtoon kuin tietoon. Totuutta ei ole
olemassakaan, ei moraalisessa eikä tieteellisessä mielessä."

Ja ennen kaikkeahan voi hyvin olla, että Hitler ei oikeasti
tiennytkään juutalaisten joukkomurhista, mutta yhä tämäkin tosiasia
törmää Humen giljotiiniin, emmekä vieläkään voi mitenkään
automaattisesti huoahtaa, että Hitlerhän olikin ihan hyvä jätkä.

Ja jos halutaan olla oikeassa, eikä kirjoittaa itselleen suotuisaa
historiankirjoitusta, kritiikki on kaiken lähtökohta. Rationaalisen
natsivihaajan kanta ei voi kaatua yhden tosiasiaväitteen myötä, ja
natsivihaajan pitäisi nimenomaisesti toivottaa kaikki revisionistit
aivan kuten tavallisetkin tutkijat yrittämään kantansa kritisoimista
ja väitteidensä falsifioimista.

Liberalismi voi ehkä olla vain poliittinen katsantokanta, mutta
yövartijavaltio vaatii kuitenkin toimiakseen itse ajattelevia,
kriittisiä ihmisiä - ja muutos alkaa parhaiten ihan omasta itsestä.

Ei kommentteja: