Harmonia, moraali ja liikenne

Sain vihdoin ja viimein käsiini Matt Ridleyn The Origins of Virtuen (Jalouden alkuperä), joka tarkastelee yhteistoiminnan ja vastavuoroisuuden evoluutiota. Kirja on Robert Axelrodin The Evolution of Cooperationin ohella yksi tärkeimmistä populaareista johdannoista altruismin, moraalin ja resiprokatiivisen tapakulttuurin alemman tason mekanismeihin. Teokset yrittävät selittää, miten itsekkyys ja toisaalta yksilötasolla toimiva luonnonvalinta voivat johtaa epäitsekkäisiin ja sosiaalisiin käyttäytymismalleihin.

Tällaisella analyysilla on paljon annettavaa politiikalle, vaikka näkökulma ei olekaan erityisen muodikas. Toisin kuin nykyinen oikeuspositivismi, perinteisempi oikeusfilosofia kytki lain ja oikeuden käsitteet kiinteästi yhteen moraalin ja tavan kanssa. Yksityisiä ja julkisia sääntöjä ei rakenteensa puolesta erotettu tiukasti, eikä kumpaakaan pidetty itsestäänselvyytenä. Vaikka aiempi moraali- ja oikeusfilosofia hapuilivatkin paljon, ne yrittivät kuitenkin löytää yhtenäistä teoriapohjaa yhteiskunnassa vallitseville tavoille. Näin syntyivät erilaiset moraaliteoriat, joihin liberalismikin aatteena lopulta perustuu. Tässä raamissa moraalilla/lailla oli jokin tehtävä, jolla se voitiin perustella ja jota voitiin analysoida järkevästi. Ridleyn ja Axelrodin teokset ovat suhteessa varsin uusia, mutta ne kytkeytyvät suoraan tähän vanhempaan traditioon: ne käyttävät evoluutio-, peli- ja talousteoriaa selittämään yhteistoiminnan sääntöjen syntyä. Niiden valossa säännöt eivät ole mielivaltaisia, vaan ne ovat olemassa jotta yksilöt saisivat yhteistoiminnasta tiettyjä hyötyjä jotka eivät muuten ole saavutettavissa.

Ajatusmalli kuulostaa järkevältä, mutta sen seuraukset ovat useimmille vieraita. Mikäli moraalilla nimittäin on jokin selvä, yksilöiden edusta lähtevä tehtävä, tästä seuraa että moraalifilosofia voi periaatteessa sanoa jotakin kiistämätöntä moraalin hyvyydestä. Moraalista—ja laista sen osana—tulee objektiivinen, tieteellisen tutkimuksen kohteeksi kelpaava asia. Se muuttuu myös pitkälti instrumentaaliseksi: moraalia voidaan arvioida sen perusteella kuinka hyvin se saavuttaa päämääränsä.

Valistusaikana tällainen ajattelu ei ollut vierasta, vaan paremminkin normi. Ajatusmallin vaikutus näkyy parhaiten aikaisten liberaalien moraalifilosofien ja taloustieteilijöiden kirjoituksissa, jotka pyrkivät maattamaan politiikan havaittuihin inhimillisiin ja yhteiskunnallisiin lainalaisuuksiin. Talouden reunaehdot johdettiin vasta huomatuista taloudellisen itsejärjestymisen laeista, ja moraalikin pyrittiin rakentamaan uudelleen ihmisten sekulaareista tarpeista alkaen. Sittemmin syntynyt teoria, utilitarismi, on muuttunut varsin paljon, mutta ydinajatus on edelleen sama: säännöt ovat olemassa koska niistä on hyötyä, ja vain hyödyllisimpiä tunnettuja sääntöjä voidaan oikeasti pitää hyvinä.

Nykytaloustieteen näkökulmasta utilitarismia joudutaan tarkentamaan jonkin verran. Kun yksilöiden hyöty ei ole helposti havaittavissa eikä yhteismitallista, joudumme luottamaan yhteisen hyödyn suoran maksimoinnin asemesta reunaehtoihin, kannustimiin, vapaaehtoisuuteen, preferenssien yhteensovittamiseen ja muihin vastaaviin epäsuoriin keinoihin. Lopulta jäljelle jää teoria, joka on pohjimmiltaan sääntöutilitaristinen ja liberaali. Lait ovat olemassa jotta yksilöillä olisi oikeat kannustimet yhteistoimintaan, ne ovat yleisluontoisia koska ne hallitsevat vain yksilöiden välisiä kannustimia, eivät yksilöllisiä mieltymyksiä, ja ne perustuvat yksilönvapauteen koska vain se kannustaa paljastamaan omat mieltymykset ja johtaa oikeisiin kannustimiin fyysisten resurssien käytössä. Lakien päällä toimii yksityinen tapakulttuuri joka ratkoo puhtaita koordinaatio-ongelmia, sekä moraali jonka tehtävänä on kannustaa sellaisiin yhteistoiminnan muotoihin jotka ovat hyödyllisiä, mutta jotka voisivat pakotettuina johtaa hyväksikäyttöön, moraalikatoon ja vastaaviin ongelmiin. Koko rakennelma johtaa, Adam Smithin sanoin, "intressien luonnolliseen harmoniaan", jossa yksilöiden erilliset (ts. yksilön ja yhteisön) tavoitteet ovat mahdollisimman hyvin linjassa. Alussa mainitut teokset sitten selittävät miten tällaisia tapoja voi syntyä, jopa pakottamatta, ja toisaalta miksi myös huonommat säännöt voivat levitä.

Käytännöllisenä esimerkkinä voisi toimia Tonin juuri mainitsema liikennekulttuuri. Aivan kuten liikenneturvamainos vihjaa, liiallinen itsekkyys on liikenteessä usein pahasta. Liikenne on positiivisummaista peliä, jossa keskinäisellä koordinaatiolla ja yhteisöllisesti järkevällä päätöksenteolla on iso merkitys. Tässä Ridley vihjaa, että ihmisillä on jopa laajemmissa yhteisöissä luonnostaan kyky ja halu toimia yhteen. Näyttäisi myös siltä, että näin todella tapahtuu jopa liikenteessä kunhan sosiaalisuudelle vain annetaan mahdollisuus. Axelrod taas kertoo, että rankaisemisella on iso rooli toistuvassa kanssakäymisessä. Jos joku sählää parkkipaikkojen kanssa, on mielekästä antaa samalla mitalla takaisin. Tiedetään myös, että laillinen vastuu liikennevahingosta pitäisi olla syyllisellä, jotta olisi hyvä kannustin välttää fyysisiä vahinkoja—hyvän osan muista liikennesäännöistä voisi itse asiassa purkaa. Ja viimein, on helppo huomata, että perushyveenä pidetty epäitsekkyys ei toimi liikenteessä loputtomiin. Muita hitaampi vauhti aiheuttaa ruuhkan vaikka se vähentääkin onnettomuusriskiä, loputon periksiantaminen risteyksessä estää lopulta pääsemästä määränpäähän, eikä oikealla puolella ajamisella ole mitään tekemistä altruismin vaan nimenomaan keskinäisen koordinaation kanssa.