Kilpailukykyliirumlaarum

HS syytti tänään sunnuntainumeron isossa teema-artikkelissa suomalaista politiikkaa ja elinkeinoelämän eliittiä "kilpailukyvyn" palvonnasta. Artikkelissa ihmeteltiin käsitteen hämäryyttä. Sitä ei kuitenkaan pyritty selkeyttämään. Se kuitattiin vääräksi, "vastapuolen" keksimäksi ja tarpeettomaksi termiksi.

Kilpailukyky tarkoittaa, että saa tuotteensa kaupaksi. Vientiyritykset pystyvät tekemään niin hyviä tuoteita niin edullisin (nykyään korkean jalostusasteen tuotteiden hallitessa markkinoita yleensä lähinnä palkoista muodostuvin) kustannuksin, että joku niitä ostaa. Ja kotimarkkinayritykset pystyvät tarjomaan "kilpailukykyisiä" vaihtoehtoja tuontitavaroille.

Vielä yleisemmin kilpailukyky tarkoittaa, että kelpaamme joillekin kumppaneiksi kansainväliseen työnjakoon. Pakko meidän ei ole osallistua: voimme toki tehdä kaiken Suomessa. Tosin elintasomme romahtaa, koska suurin osa siitä, mitä tarvitsemme vaatii tarvikkeita, raaka-aineita, työkaluja tai komponentteja, joiden tuottaminen Suomessa olisi vaikeaa, kallista tai mahdotonta. Tosin Pohjois-Koreassa ja eräissä muissa äärimmäisen suljetuissa talouksissa tätä on yritetty.

Itse asiassa suurissa maissa kuten USA:ssa ja Kiinassa onkin mahdollista tuottaa paljon enemmän itse: ne eivät ole niin riippuvaisia kansainvälisestä työnjaosta. Nekin joutuvat huolehtimaan sunnitelmatalouden ongelmasta yleensä: jos veroin ja sääntelyin liikaa häiritään kotimarkkinoita, tulos on yhtä tuhoisa ilmankin kansainvälisen kilpailun painetta.

"Kilpailukyvyn" käsitteen kriitikot yleensä arvostelevat nimenomaan sitä, että politiikalla ei saa tarpeeksi verottaa ja palkkasäännellä tuotantoa ja työelämää, koska yritykset vetoavat siihen, että niiden kilpailukyky kärsii. Poliitikot ja heidän yhteiskuntatieteilijätukijansa uskovat, että he pystyvät koulutuksella, kulttuurimme ja kansallisen "sosiaalisen pääoman" kehittämisellä ja yhteiskunnan perusinfrasruktuuria rakentamalla kohentamaan kilpailukykyä. He uskovat, että tuotteemme sittenkin menestyvät, vaikka niille kasataan veronluonteisia kustannuksia ja sääntelyhankaluuksia. Vasemmistolaiset, valtiouskovaiset ja muut nykyaikaiset konsensuskollektivistit uskovat, että yrityksiltä ja yksityisiltä ulosmitatuilla verovaroilla ja poliitikoille ja etujärjestöille delegoidulla sääntelyvallalla saadaan talouselämän kilpailukykyä rakennettaessa vähintään sama tulos, jonka raha ja valta tuottaa, jos se jää yksityisten käsiin. Uskokoon ken haluaa.

Voin ymmärtää altruistista ajattelua, jonka mukaan kilpailukykyä ja elintasoa voidaan uhrata heikkojen ja kärsivien auttamiseksi. Mutta on vale, että merkittävä osa pakkoveroista tai sääntelystä voisi edes teoriassa tapahtua talouselämän "omaksi hyväksi", kilpailukykyä ylläpitäen. Ja turha väittää, että kilpailukyky ja tuottavuus eivät olisi tärkeitä. Ilman niitä taannumme ja kuihdumme köyhälistömaaksi.