Muutamilla kavereilla paloi juuri lopullisesti proppu tekijänoikeuslain kanssa, ja aiheesta ollaan nyt järjestämässä tiistaille mielenosoitusta. Mikko koordinoi kehitystä, ja lisää tietoa tulee vielä päivän aikana.
Vaikka tekijänoikeuksista tapellaankin libertaaripiireissä, uudessa laissa on niin paljon kummallisuuksia että asia kuuluu kyllä tällekin foorumille. Alkajaisiksi voisin viitata vaikkapa EFFi:n erinomaiseen taustamateriaaliin, tai omaan tuoreeseen yritelmääni Vapaasanassa. Mielenosoitukseen toivotaan porukkaa, eli tietoa saa ja kannattaa levittää.
Päivitys 14:37: Mielenosoituksesta keskustellaan IRCNetin kanavalla #tekijanoikeusmielenosoitus. Siellä on jo melkoinen jengi, eikä lisä tee pahaa. Miekkarin tueksi pannaan myös pystyyn blogi. Halukkaat kirjoittajat voivat pistää postia osoitteella decoy@iki.fi (kun blogi on pystyssä, jaan tunnuksia postitse) tai ilmoittaa IRC:issä. Ainakin käytännön esimerkit lain ongelmista ja vaikutuksista, relevantit linkit, tekijänoikeuden syvällisempi analyysi, eri järjestöjen mielipiteet ja kannanotot, jne. ovat hyviä aiheita.
Päivitys 0:48: Projektin IRC-kanavalla on nyt n. 300 henkeä, sillä on oma postituslista ja sen blogi on pystyssä. Jälkimmäiselle on varattu jo oma domain-nimikin, jonka pitäisi lähteä toimimaan huomisissa. Tästä lähtien mielenosoituksen tiedotus keskittyy projektin omille foorumeille.
torstaina, syyskuuta 29, 2005
maanantaina, syyskuuta 26, 2005
Aidatut yhteisöt
Phil kirjoittaa taas ihan hauskasti aidatuista yhteisöistä. Kaupunkitutkimuksellisesta näkökulmasta ilmiö on mielenkiintoinen. Kaikilla tuntuu olevan käsitys, että aitoja asuinalueidensa ympärille pystyttävät vain rikkaat, suojautuakseen köyhiltä, ja Tero Lehto yrittää kommenttiosiossa vieläpä selittää aitojen olevan pelkkä statussymboli ilman mitään käytännöllistä funktiota.
Jos nyt kuitenkin katsotaan sinne maihin, missä julkinen valta ei säätele rakentamista niin paljoa ja erilaisia asumismuotoja on laajempi kirjo, selitykset jäävät vajaiksi. Ikävä kyllä en voi sanoa olevani niin kova sosiologi, että tuntisin tilanteita maailmalla hirveästi, mutta esimerkiksi aikaisemminkin käsittelemäni USA Todayn artikkeli huomauttaa, suhteellisesti eniten aidatuissa yhteisöissä asuu espanjalaisperäisiä ihmisiä (hispanic, miten ikinä se nyt suomennettiinkaan). Myös vuokralla asuvat, köyhemmät etniset vähemmistöt asuvat 2,5 kertaa kodinomistajia todennäköisemmin aitojen tai muurien takana.
Keskustelu muistuttaa siis hyvin paljon esimerkiksi kännyköiden tuloa Suomeen 90-luvulla. En väitä, ettäkö Lehdon analyysi olisi täysin nollatasoa, mutta vebleniläinen statusselittäminen kulutukselle ei ihan oikeasti ole ainakaan missään määrin riittävä selitys ilmiölle. Aika harva varmaan 80-luvun lopussa sitä kännykkääkään osti pelkästään kavereille näytettäväksi.
Ja, niinpä nykyisinkin jokaisella opiskelijalla ja työttömälläkin on kännykkä.
Syy, miksi "rikkaat" Suomessa asuvat aidatuissa yhteisöissä, on lähinnä se, että rikkailla on varaa yleisemminkin niihin hienoihin ja uusin juttuihin enemmän. Markkinataloudessa on kuitenkin se hämmästyttävä ilmiö, että alun perin rikkaiden luksusjuttuna alkaneet ilmiöt yleistyvät kohtalaisen nopeasti kaikkien saataville. Lisäselityksenä voisi todeta Espoossa olevan tonttimaata ja siellä asuvilla parempia yhteyksiä poliitikoihin, jotta he ovat saaneet kaavoitettua tällaisia asuinalueita.
Mutta ei, aidatut yhteisöt eivät ole mitään Mad max -meininkiä, elitismiä tai elintasokuilun nousua, vaan kätevä ratkaisu julkishyödykeongelmiin, sosiaalisen yhteisöllisyyden toteutumiseen, tehokkaaseen omaisuudensuojaan ja vastaaviin, joita kaipaavat ihan yhtälailla niin köyhät kuin rikkaatkin. Ja jos aikoo tuomita aidatut yhteisöt jonkinlaisena rikkaiden epäreiluna tapana suojata ansaitsemansa omaisuus tarpeessa olevien köyhien varastelulta, pitäisi kyetä selittämään myös, miksi aidatut yhteisöt ovat niin suosittuja siellä köyhempienkin keskuudessa siellä, missä aidattuja yhteisöjä saa rakentaa.
Jos nyt kuitenkin katsotaan sinne maihin, missä julkinen valta ei säätele rakentamista niin paljoa ja erilaisia asumismuotoja on laajempi kirjo, selitykset jäävät vajaiksi. Ikävä kyllä en voi sanoa olevani niin kova sosiologi, että tuntisin tilanteita maailmalla hirveästi, mutta esimerkiksi aikaisemminkin käsittelemäni USA Todayn artikkeli huomauttaa, suhteellisesti eniten aidatuissa yhteisöissä asuu espanjalaisperäisiä ihmisiä (hispanic, miten ikinä se nyt suomennettiinkaan). Myös vuokralla asuvat, köyhemmät etniset vähemmistöt asuvat 2,5 kertaa kodinomistajia todennäköisemmin aitojen tai muurien takana.
Keskustelu muistuttaa siis hyvin paljon esimerkiksi kännyköiden tuloa Suomeen 90-luvulla. En väitä, ettäkö Lehdon analyysi olisi täysin nollatasoa, mutta vebleniläinen statusselittäminen kulutukselle ei ihan oikeasti ole ainakaan missään määrin riittävä selitys ilmiölle. Aika harva varmaan 80-luvun lopussa sitä kännykkääkään osti pelkästään kavereille näytettäväksi.
Ja, niinpä nykyisinkin jokaisella opiskelijalla ja työttömälläkin on kännykkä.
Syy, miksi "rikkaat" Suomessa asuvat aidatuissa yhteisöissä, on lähinnä se, että rikkailla on varaa yleisemminkin niihin hienoihin ja uusin juttuihin enemmän. Markkinataloudessa on kuitenkin se hämmästyttävä ilmiö, että alun perin rikkaiden luksusjuttuna alkaneet ilmiöt yleistyvät kohtalaisen nopeasti kaikkien saataville. Lisäselityksenä voisi todeta Espoossa olevan tonttimaata ja siellä asuvilla parempia yhteyksiä poliitikoihin, jotta he ovat saaneet kaavoitettua tällaisia asuinalueita.
Mutta ei, aidatut yhteisöt eivät ole mitään Mad max -meininkiä, elitismiä tai elintasokuilun nousua, vaan kätevä ratkaisu julkishyödykeongelmiin, sosiaalisen yhteisöllisyyden toteutumiseen, tehokkaaseen omaisuudensuojaan ja vastaaviin, joita kaipaavat ihan yhtälailla niin köyhät kuin rikkaatkin. Ja jos aikoo tuomita aidatut yhteisöt jonkinlaisena rikkaiden epäreiluna tapana suojata ansaitsemansa omaisuus tarpeessa olevien köyhien varastelulta, pitäisi kyetä selittämään myös, miksi aidatut yhteisöt ovat niin suosittuja siellä köyhempienkin keskuudessa siellä, missä aidattuja yhteisöjä saa rakentaa.
sunnuntai, syyskuuta 25, 2005
Suomalaiset libertaarit rasisteja?
Philin blogissa on näköjään joku alkanut syyttelemään suomalaisia libertaareja eugeniikan ja "tieteellisen rasismin" kannattajiksi. Itse olen tässä seurassa hengaillut jokusen vuoden, enkä pysty näkemään tällaisilla väitteillä oikein mitään pohjaa. Kannattaako esimerkiksi tällaisen tai tällaisen kirjoittaja eri rotuisten ihmisten eristämistä toisistaan?
Hieman asiaa pohdiskeltuani en oikein voi keksiä tällaisten väitteiden esittämiselle mitään selkeää syytä. Voiko kyse olla vain erehdyksestä? Tuskinpa, jos kerran Markus Jansson, Mikko Ellilä ja Toni Heinonen mainitaan ihan nimeltä eugeniikan vahvoina puolestapuhujina. Eikä tietenkään anneta mitään viitteitä sellaisiin kirjoituksiin, joissa kyseiset henkilöt olisivat kannattaneet selkeästi eugeniikkaa. Puhdasta mustamaalausta? Pahoin pelkään että on. Motiivia tällaiselle ei voi kuin ihmetellä.
Sinänsä ikävää, että libertarismin vastustajat eivät yleensä jaksa tai viitsi keksiä mitään kunnollisia vasta-argumentteja itse aatetta vastaan. En pahemmin jaksa meuhkata argumentointivirheistä, mutta selväähän on, ettei libertarismia voida kumota sillä, että todetaan sen kannattajien olevan ikäviä tyyppejä.
Libertarismin vastustus tulee aika usein esille esimerkiksi nyyssikeskusteluissa, joissa pääasiallisena libertarismin puolustajana on Markus Jansson tai Matti Linnanvuori. Voisin antaa pienen vinkin sellaisille, jotka haluavat keskustella ihan oikeasti aiheesta: Ignoroikaa kyseiset henkilöt. Heidän kommunikaatiokykynsä ovat jossain ameeban tasolla, joten on varsin selvää ettei keskustelusta voi tulla yhtään mitään. Tämä tosin voi olla syynä siihen, että libertaarit joskus yhdistetään esimerkiksi natseihin. Muutamien kyseisten henkilöiden kanssa käytyjen nyyssikeskusteluiden perusteella saatu käsitys libertarismista ei varmasti ole mitenkään kattava. Sen sijaan kannattaa tulla juttelemaan esimerkiksi vapausfoorumille.
Hieman asiaa pohdiskeltuani en oikein voi keksiä tällaisten väitteiden esittämiselle mitään selkeää syytä. Voiko kyse olla vain erehdyksestä? Tuskinpa, jos kerran Markus Jansson, Mikko Ellilä ja Toni Heinonen mainitaan ihan nimeltä eugeniikan vahvoina puolestapuhujina. Eikä tietenkään anneta mitään viitteitä sellaisiin kirjoituksiin, joissa kyseiset henkilöt olisivat kannattaneet selkeästi eugeniikkaa. Puhdasta mustamaalausta? Pahoin pelkään että on. Motiivia tällaiselle ei voi kuin ihmetellä.
Sinänsä ikävää, että libertarismin vastustajat eivät yleensä jaksa tai viitsi keksiä mitään kunnollisia vasta-argumentteja itse aatetta vastaan. En pahemmin jaksa meuhkata argumentointivirheistä, mutta selväähän on, ettei libertarismia voida kumota sillä, että todetaan sen kannattajien olevan ikäviä tyyppejä.
Libertarismin vastustus tulee aika usein esille esimerkiksi nyyssikeskusteluissa, joissa pääasiallisena libertarismin puolustajana on Markus Jansson tai Matti Linnanvuori. Voisin antaa pienen vinkin sellaisille, jotka haluavat keskustella ihan oikeasti aiheesta: Ignoroikaa kyseiset henkilöt. Heidän kommunikaatiokykynsä ovat jossain ameeban tasolla, joten on varsin selvää ettei keskustelusta voi tulla yhtään mitään. Tämä tosin voi olla syynä siihen, että libertaarit joskus yhdistetään esimerkiksi natseihin. Muutamien kyseisten henkilöiden kanssa käytyjen nyyssikeskusteluiden perusteella saatu käsitys libertarismista ei varmasti ole mitenkään kattava. Sen sijaan kannattaa tulla juttelemaan esimerkiksi vapausfoorumille.
perjantaina, syyskuuta 23, 2005
Seksistä, vaihteeksi
Etsiskelin äsken erästä ohjelmaa Peilin sivuilta, mutta törmäsinkin toiseen, joka käsitteli nuorten sukupuolitautien yleistymistä. Ohjelma yllätti myönteisesti avoimuudellaan ja asiallisuudellaan, mutta toisaalta tavalliset selitykset ja vanhakantaisuudet silloin tällöin puskivat läpi niin nuorten kuin asiantuntijoidenkin puheista. Ehkä eniten häiritsi se, että vaikka paikalla ollut seksologi painotti (poikkeuksellisesti ja erittäin terveesti) nuortenkin seksuaalisuuden positiivisia puolia, heti kun juontaja kehotti puhumaan niistä laajemmin, kuivakka valistusnuotti hiipi takaisin puheeseen. Se että ammattilainen joka kuitenkin selvästi tietää paremmin käyttäytyy helpoimmassa kuviteltavissa olevassa tilanteessa näin kertoo, että keskustelun taustalla edelleen vaikuttaa jokin sääntö tai tottumus joka estää puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Tämä on traagista paitsi siksi että seksuaalisuus näyttäytyy sääntöjen takia mörkönä -- mitä se ei siis todellakaan ole -- myös siksi että valtaosa seksuaalikäyttäytymiseen liittyvistä ongelmista seuraa täsmälleen sivuvaikutuksina niistä kaikkein parhaista puolista. Jollei seksiä ensin ymmärretä täsmälleen sellaisena kuin se oikeasti on, ei ole mitään toivoa että sen varjopuoliakaan pystyttäisiin hallitsemaan.
Seksi on primitiivinen, kiva juttu. Se ei suorastaan aukaise taivaita, mutta niin kivaa se kyllä on että lähes kaikki muut huvitukset jäävät sille toiseksi. Sen tärkeimpiä hyviä puolia ovat suora fyysinen mielihyvä joka on likimain niin puhdasta kuin terveellisen rajoissa on mahdollista, sen asteinen läheisyys toisen kanssa jota aikuisen on muuten hyvin vaikeaa saavuttaa, niin voimakas irtautuminen arkitodellisuudesta että useimmat ovat valmiita valitsemaan sen kulttuurielämyksen, kännin ja ulkomaanmatkan yli, sekä toistettavuudesta ja miellyttävyydestä seuraava taipumus sitoutua, joka sitten parhaimmillaan luo erittäin tehokkaasti turvallisuutta, simppeliä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Tilanteesta riippuen hyväksi puoleksi voidaan laskea myös seksin alkuperäinen tarkoitus, lastenhankinta, joka sekin tyydyttää parhaimmillaan vahvoja, primitiivisiä viettejä ja tarpeita. Kaikki tämä -- ehkä lastenkasvatus poislukien -- on myös sinänsä mahdollista saavuttaa erittäin halvalla, tai jopa ilmaiseksi. Ikä ei tietystä, lopulta melko varhaisesta vaiheesta eteenpäin juuri vaikuta asiaan: seksi on hyvä juttu.
Seksin miinuspuolelle voitaneen laskea tautiriski, ei-halutut raskaudet ja epätyydyttävän seksin tuottamat pettymykset, sekundaarisesti voimakkaasta palkitsevuudesta ja liiallisesta sitoutumisesta mahdollisesti seuraavat itseintressin rikkomukset kuten epätyydyttävä sekoilukierre, läheisriippuvuus ja sen mahdollistama hiljainen väkivalta, seksin liiallinen sidonta muihin asioihin kuten mainontaan tai parisuhteeseen, seksin käyttö kiristysvälineenä ja kyvyttömyys/haluttomuus varautua primaarisiin haittapuoliin, sekä edellisistä seuraavat tertiääriset, liian kattavasta varautumisesta johtuvat ongelmat kuten illikvidit parisuhdemarkkinat, sukupuolinen estyneisyys ja häpeä, seksiin liittyvä salailukulttuuri tai vaikkapa potentiaalisesti seksualisoituvien ihmissuhteiden suoranainen karttaminen ja erilaiset kieroumat. Seksologit ja seksin sosiologit varmasti voisivat täydentää listaa, mutta yksi yhteinen tekijä tästäkin listasta jo hahmottuu: periaatteessa kaikkiin miinuspuoliin voidaan vaikuttaa joko suorin teknisin tai epäsuoremmin institutionaalisin ja kulttuurisin keinoin. Ensin vain pitäisi ymmärtää aiheessa vallitsevat täsmälliset syy-seuraus -suhteet ja keskustella niistä avoimesti.
Itse epäilen, että mainitsemani radio-ohjelma meni monessa kohdassa pieleen juuri tässä. Keskustelu oli sinänsä avointa ja hyvää mutta kun se ei lähtenyt seksin massiivisista hyvistä puolista jotka kuitenkin ensi sijassa liikuttavat seksiä harrastavaa, seuraavat päättelyt jäivät välttämättä ohuiksi. Kondomien käyttöaste ja puheet seksin emotionaalisesti sirpaloivasta vaikutuksesta ovat vain kaksi esimerkkiä.
Kumien käyttöä ja käyttämättömyyttä yleensä selitetään kulttuurisilla ja moraalisilla tekijöillä, ja toisaalta kumien hinnalla. Käyttämättömyys on huolimattomuutta, piittaamattomuutta tai pihistelyä, ja toimivampi asenneilmasto sekä ilmaiset kumit nuorille esitetään siksi ratkaisuksi ongelmaan. Mutta tuskinpa nämä niitä ensisijaisia ongelmia ovat, jos kerran samaan aikaan esimerkiksi hormonaalinen ehkäisy on laajassa käytössä ja sen yksikköhinta kuitenkin on keskimääräisen yhdyntätiheyden valossa verrannollinen kumeihin tai jopa sitä korkeampi. Mielekkäämpää olisikin kysyä, mitä haittoja kuminkäytöstä on ja kenelle, kun kaikki kuitenkin tietävät sen mittavat hyödyt. Yksinkertaisin selitys lienee, että kumi vähentää selvästi miehen nautintoa, edellyttää tietoista harkintaa kuumentuneessa, usein todellisuuspakoisessa mielentilassa jossa siihen ei ole parhaita mahdollisia edellytyksiä tai halua, ja siinä että kumia käyttää mies jolla on seksissä tunnetusti vähemmän ikäviä seuraamuksia pelissä kuin naisella (ts. raskaus). Tällaisiin tekijöihin voidaan tietysti vaikuttaa vastuullista kuminkäyttöä korostavilla moraalisäännöillä, mutta luultavasti tehokkaampia keinoja olisivat sellaiset jotka puuttuvat ongelman syihin. Sellaisia voisivat olla miellyttävämmät kumit, tehokkaammat, helpommat ja halvemmat tautitestit (entä jos pystyisit näkemään taudin puoli-ilmaisesta sylki- tai hikikokeesta?), seksuaalinen tapakulttuuri jossa kuminkäyttö on luontevampaa, mukavampaa ja ehkä osin jopa tarpeettomampaa (kumia tarvitaan vain yhdyntään, ei seksiin laajasti ottaen), seksitautien juuriminen tehokkaammin epidemiologisin keinoin (esim. puuttuminen erityisen riskialttiiseen käyttäytymiseen, joka sosiaalisissa verkostoissa tuppaa dominoimaan muita tekijöitä) ja ehkä jopa tiukempi mutta samalla laajemmin yksilön valinnan ja vastuun kytkyä korostava raami lisääntymiselle, niin että miehenkin kannattaisi päättää ottaa kumit mukaan lompakkoon silloin kun hän on tyynemmässä mielentilassa. Sen sijaan siihen että hetken huumassa ei välttämättä tule ajatelleeksi kuminkäyttöä tai ylipäänsä välittäneeksi seuraamuksista on hyvin vaikeaa vaikuttaa suoraan: seksi on sen verran alkukantainen juttu, että siinä geenin ja kehittyneessä yhteiskunnassa elävän yksilön etu helposti asettuvat ristiriitaan. Tällöin se paljon parjattu ihmisluonto yleensä voittaa; välitön orgasmintavoittelu ajaa tietoisen harkinnan ja pitkäjänteisen suunnittelun yli miljoonien vuosien painolla, ja toimivaksi vaihtoehdoksi jää lähinnä epäsuorempi varautuminen.
Ohjelmassa oli edustettuna myös näkökulma, jonka mukaan seksi kuuluu vasta avioliittoon. Pääsyy jolla sitä perustellaan on parisuhteen turvallisuus, sekä seksin suhteen että muuten. Rakkaus odottaa -ajatusmaailmassa seksi on emotionaalisesti vaarallista toimintaa, jonka ympärille tarvitaan vakaan parisuhteen luoma seesteinen ympäristö ennen kuin siihen voidaan turvallisesti lähteä. Sinänsä tässä ei olla aivan väärässä, mutta kun päättely tavataan auki, huomataan, että asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen. Avioseksin turvallisuus koostuu monista eri osista, kuten monogamian alentamasta tautiriskistä, partnerin sidonnaisuuden luomasta tietynlaisesta seksin saatavuusvakuutuksesta joka vähentää seksin etsimiseen kuluvia resursseja, tasaa seksin laadun variaatiosta seuraavia paineita ja parantaa näin seksin määrää ja ehkä jopa nautittavuutta, sidonnaisuuden mahdollistamasta läheisyydestä ja vuorovaikutuksesta erillisenä seksistä, sekä sidonnaisuuden seksiin liittymättömistä sosiaalisista hyödyistä kuten taloudellisesta turvallisuudesta. Toistan tässä sanaa "sidonnaisuus" koska juuri siihen avioliitto ja vastaavat instituutiot tähtäävät, vastakohtana vapaalle seksuaalikulttuurille jossa yksilöt nyt vain sattuvat asettumaan pitkäaikaisiin monogaamisiin suhteisiin välittömistä hyötysyistä.
Kun asia sitten formuloidaan näin, on helppo myös nähdä mitä kaikkia ongelmia avioliittoinstituutioon ja seksin sitomiseen siihen helposti liittyy. Turvallisuus sanana tarkoittaa sitä että yksilön kohtaama arvaamattomuus -- ja ylipäänsä epämieluisat tapahtumat -- vähenevät, joten kun se seksissä ja parisuhteissa kytkeytyy nimenomaan toisen osapuolen valintojen seuraamuksiin, se itse asiassa tarkoittaa hänen valintojensa ja vapautensa rajoittamista. Juuri tästä seuraa se että perheväkivalta on erillinen väkivallan kategoriansa, jolle ei panna samalla tavalla hanttiin kuin anonyymeille pahoinpitelyille, joka siksi on hiljaista ja jota siksi on myös niin vaikeaa ehkäistä tai hallita. Avioliiton ja vakaan parisuhteen hintana on sidonnaisuus, joka estää panemasta toiselle hanttiin silloinkin kun se olisi aiheellista. Samasta syystä seuraa myös avioseksin huono maine: miksi pitää itseään viehättävässä kunnossa tai toista tyytyväisenä, kun avointen parisuhdemarkkinoiden luoma kilpailupaine ei enää ole läsnä? Moni riita ja epäoikeudenmukaisuuskin jakaa juurensa tällaisten tekijöiden kanssa, kun monogaaminen parisuhde tekee seksistä bilateraalisen monopolin, potentin kauppatavaran ja toimivan kiristysvälineen; puhe transaktiokustannuksista ja vuokranetsinnästä (rent-seeking) saa tässä yhteydessä aivan uuden merkityksen. Ja viimein, kun seksiä nyt kuitenkin kovasti halutaan, se voi myös toimia keinona kiristää ihminen avioliittosidokseen vastoin omia intressejään. Juuri tämän takia perinnäismoraali painottaa seksin ja avioliiton liitännäisyyttä ja esiaviollisen seksin pahuutta. Niin kauan kuin seksi ja lisääntyminen ovat liittyneet yhteen, perheinstituution sosiaaliset hyödyt lastenkasvatukselle ovat olleet paljon merkittävämpi tekijä kuin ihmisten seksiin liittyvät suorat mielihalut, ja ovat siksi oikeuttaneet kattavan monogaamisen parisuhdeihanteen kaikkine haittoineenkin. Mutta kun seksi nykyään on irrallista lisääntymisestä, kytkyn hyödyt pitkälti häviävät samalla kun yllämainitut haitat ja monet muut jäävät. Ei ole ensinkään selvää, että avioliittoon tulisi automaattisesti mennä tai kannustaa, ainakaan miettimättä erikseen ja realistisesti myös sen hyvin todellisia riskejä.
Nyt tietysti joku kysyy miksi tällaisista asioista pitäisi puhua libertaariblogissa. No, ilmeisin syy on se että tänne on helppo kirjoittaa, myös aiheen vierestä. Mutta todellisiakin syitä on. Seksuaalisuuden ongelmat -- siinä määrin kuin niitä todella on -- lähtevät järjestään julkishyödykeongelmien ja intertemporaalisen myopian tapaisista yksilön ja yhteiskunnan ominaisuuksista, joilla on suoria vaikutuksia oikeellisen lainsäädännön rakenteeseen, moraalin ja lain käypään työnjakoon ja tietysti yhteiskuntasuunnittelun lyhyen tähtäimen päämääriin joita libertaarikaan ei meikäläisessä sosiaalivaltiossa voi helposti ohittaa. Ja toisaalta, seksi aiheena toimii myös hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka kylmä järkiperäinen analyysi myös vahvasti tunnelatautuneissa aiheissa on tarpeellista ja voi tuottaa tuloksia joita ei muilla keinoilla voida helposti saavuttaa. Seksi on relevantti poliittinen puheenaihe siinä missä muutkin, kunhan ei vain kuvitella että sitä voitaisiin oikeutetusti hallita lailla. Itse asiassa järkiperustein on juuri päin vastoin, ja tämäkin näköjään pitäisi nykyään erikseen perustella ennen kuin ihmiset sen täysin tajuavat.
Seksi on primitiivinen, kiva juttu. Se ei suorastaan aukaise taivaita, mutta niin kivaa se kyllä on että lähes kaikki muut huvitukset jäävät sille toiseksi. Sen tärkeimpiä hyviä puolia ovat suora fyysinen mielihyvä joka on likimain niin puhdasta kuin terveellisen rajoissa on mahdollista, sen asteinen läheisyys toisen kanssa jota aikuisen on muuten hyvin vaikeaa saavuttaa, niin voimakas irtautuminen arkitodellisuudesta että useimmat ovat valmiita valitsemaan sen kulttuurielämyksen, kännin ja ulkomaanmatkan yli, sekä toistettavuudesta ja miellyttävyydestä seuraava taipumus sitoutua, joka sitten parhaimmillaan luo erittäin tehokkaasti turvallisuutta, simppeliä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Tilanteesta riippuen hyväksi puoleksi voidaan laskea myös seksin alkuperäinen tarkoitus, lastenhankinta, joka sekin tyydyttää parhaimmillaan vahvoja, primitiivisiä viettejä ja tarpeita. Kaikki tämä -- ehkä lastenkasvatus poislukien -- on myös sinänsä mahdollista saavuttaa erittäin halvalla, tai jopa ilmaiseksi. Ikä ei tietystä, lopulta melko varhaisesta vaiheesta eteenpäin juuri vaikuta asiaan: seksi on hyvä juttu.
Seksin miinuspuolelle voitaneen laskea tautiriski, ei-halutut raskaudet ja epätyydyttävän seksin tuottamat pettymykset, sekundaarisesti voimakkaasta palkitsevuudesta ja liiallisesta sitoutumisesta mahdollisesti seuraavat itseintressin rikkomukset kuten epätyydyttävä sekoilukierre, läheisriippuvuus ja sen mahdollistama hiljainen väkivalta, seksin liiallinen sidonta muihin asioihin kuten mainontaan tai parisuhteeseen, seksin käyttö kiristysvälineenä ja kyvyttömyys/haluttomuus varautua primaarisiin haittapuoliin, sekä edellisistä seuraavat tertiääriset, liian kattavasta varautumisesta johtuvat ongelmat kuten illikvidit parisuhdemarkkinat, sukupuolinen estyneisyys ja häpeä, seksiin liittyvä salailukulttuuri tai vaikkapa potentiaalisesti seksualisoituvien ihmissuhteiden suoranainen karttaminen ja erilaiset kieroumat. Seksologit ja seksin sosiologit varmasti voisivat täydentää listaa, mutta yksi yhteinen tekijä tästäkin listasta jo hahmottuu: periaatteessa kaikkiin miinuspuoliin voidaan vaikuttaa joko suorin teknisin tai epäsuoremmin institutionaalisin ja kulttuurisin keinoin. Ensin vain pitäisi ymmärtää aiheessa vallitsevat täsmälliset syy-seuraus -suhteet ja keskustella niistä avoimesti.
Itse epäilen, että mainitsemani radio-ohjelma meni monessa kohdassa pieleen juuri tässä. Keskustelu oli sinänsä avointa ja hyvää mutta kun se ei lähtenyt seksin massiivisista hyvistä puolista jotka kuitenkin ensi sijassa liikuttavat seksiä harrastavaa, seuraavat päättelyt jäivät välttämättä ohuiksi. Kondomien käyttöaste ja puheet seksin emotionaalisesti sirpaloivasta vaikutuksesta ovat vain kaksi esimerkkiä.
Kumien käyttöä ja käyttämättömyyttä yleensä selitetään kulttuurisilla ja moraalisilla tekijöillä, ja toisaalta kumien hinnalla. Käyttämättömyys on huolimattomuutta, piittaamattomuutta tai pihistelyä, ja toimivampi asenneilmasto sekä ilmaiset kumit nuorille esitetään siksi ratkaisuksi ongelmaan. Mutta tuskinpa nämä niitä ensisijaisia ongelmia ovat, jos kerran samaan aikaan esimerkiksi hormonaalinen ehkäisy on laajassa käytössä ja sen yksikköhinta kuitenkin on keskimääräisen yhdyntätiheyden valossa verrannollinen kumeihin tai jopa sitä korkeampi. Mielekkäämpää olisikin kysyä, mitä haittoja kuminkäytöstä on ja kenelle, kun kaikki kuitenkin tietävät sen mittavat hyödyt. Yksinkertaisin selitys lienee, että kumi vähentää selvästi miehen nautintoa, edellyttää tietoista harkintaa kuumentuneessa, usein todellisuuspakoisessa mielentilassa jossa siihen ei ole parhaita mahdollisia edellytyksiä tai halua, ja siinä että kumia käyttää mies jolla on seksissä tunnetusti vähemmän ikäviä seuraamuksia pelissä kuin naisella (ts. raskaus). Tällaisiin tekijöihin voidaan tietysti vaikuttaa vastuullista kuminkäyttöä korostavilla moraalisäännöillä, mutta luultavasti tehokkaampia keinoja olisivat sellaiset jotka puuttuvat ongelman syihin. Sellaisia voisivat olla miellyttävämmät kumit, tehokkaammat, helpommat ja halvemmat tautitestit (entä jos pystyisit näkemään taudin puoli-ilmaisesta sylki- tai hikikokeesta?), seksuaalinen tapakulttuuri jossa kuminkäyttö on luontevampaa, mukavampaa ja ehkä osin jopa tarpeettomampaa (kumia tarvitaan vain yhdyntään, ei seksiin laajasti ottaen), seksitautien juuriminen tehokkaammin epidemiologisin keinoin (esim. puuttuminen erityisen riskialttiiseen käyttäytymiseen, joka sosiaalisissa verkostoissa tuppaa dominoimaan muita tekijöitä) ja ehkä jopa tiukempi mutta samalla laajemmin yksilön valinnan ja vastuun kytkyä korostava raami lisääntymiselle, niin että miehenkin kannattaisi päättää ottaa kumit mukaan lompakkoon silloin kun hän on tyynemmässä mielentilassa. Sen sijaan siihen että hetken huumassa ei välttämättä tule ajatelleeksi kuminkäyttöä tai ylipäänsä välittäneeksi seuraamuksista on hyvin vaikeaa vaikuttaa suoraan: seksi on sen verran alkukantainen juttu, että siinä geenin ja kehittyneessä yhteiskunnassa elävän yksilön etu helposti asettuvat ristiriitaan. Tällöin se paljon parjattu ihmisluonto yleensä voittaa; välitön orgasmintavoittelu ajaa tietoisen harkinnan ja pitkäjänteisen suunnittelun yli miljoonien vuosien painolla, ja toimivaksi vaihtoehdoksi jää lähinnä epäsuorempi varautuminen.
Ohjelmassa oli edustettuna myös näkökulma, jonka mukaan seksi kuuluu vasta avioliittoon. Pääsyy jolla sitä perustellaan on parisuhteen turvallisuus, sekä seksin suhteen että muuten. Rakkaus odottaa -ajatusmaailmassa seksi on emotionaalisesti vaarallista toimintaa, jonka ympärille tarvitaan vakaan parisuhteen luoma seesteinen ympäristö ennen kuin siihen voidaan turvallisesti lähteä. Sinänsä tässä ei olla aivan väärässä, mutta kun päättely tavataan auki, huomataan, että asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen. Avioseksin turvallisuus koostuu monista eri osista, kuten monogamian alentamasta tautiriskistä, partnerin sidonnaisuuden luomasta tietynlaisesta seksin saatavuusvakuutuksesta joka vähentää seksin etsimiseen kuluvia resursseja, tasaa seksin laadun variaatiosta seuraavia paineita ja parantaa näin seksin määrää ja ehkä jopa nautittavuutta, sidonnaisuuden mahdollistamasta läheisyydestä ja vuorovaikutuksesta erillisenä seksistä, sekä sidonnaisuuden seksiin liittymättömistä sosiaalisista hyödyistä kuten taloudellisesta turvallisuudesta. Toistan tässä sanaa "sidonnaisuus" koska juuri siihen avioliitto ja vastaavat instituutiot tähtäävät, vastakohtana vapaalle seksuaalikulttuurille jossa yksilöt nyt vain sattuvat asettumaan pitkäaikaisiin monogaamisiin suhteisiin välittömistä hyötysyistä.
Kun asia sitten formuloidaan näin, on helppo myös nähdä mitä kaikkia ongelmia avioliittoinstituutioon ja seksin sitomiseen siihen helposti liittyy. Turvallisuus sanana tarkoittaa sitä että yksilön kohtaama arvaamattomuus -- ja ylipäänsä epämieluisat tapahtumat -- vähenevät, joten kun se seksissä ja parisuhteissa kytkeytyy nimenomaan toisen osapuolen valintojen seuraamuksiin, se itse asiassa tarkoittaa hänen valintojensa ja vapautensa rajoittamista. Juuri tästä seuraa se että perheväkivalta on erillinen väkivallan kategoriansa, jolle ei panna samalla tavalla hanttiin kuin anonyymeille pahoinpitelyille, joka siksi on hiljaista ja jota siksi on myös niin vaikeaa ehkäistä tai hallita. Avioliiton ja vakaan parisuhteen hintana on sidonnaisuus, joka estää panemasta toiselle hanttiin silloinkin kun se olisi aiheellista. Samasta syystä seuraa myös avioseksin huono maine: miksi pitää itseään viehättävässä kunnossa tai toista tyytyväisenä, kun avointen parisuhdemarkkinoiden luoma kilpailupaine ei enää ole läsnä? Moni riita ja epäoikeudenmukaisuuskin jakaa juurensa tällaisten tekijöiden kanssa, kun monogaaminen parisuhde tekee seksistä bilateraalisen monopolin, potentin kauppatavaran ja toimivan kiristysvälineen; puhe transaktiokustannuksista ja vuokranetsinnästä (rent-seeking) saa tässä yhteydessä aivan uuden merkityksen. Ja viimein, kun seksiä nyt kuitenkin kovasti halutaan, se voi myös toimia keinona kiristää ihminen avioliittosidokseen vastoin omia intressejään. Juuri tämän takia perinnäismoraali painottaa seksin ja avioliiton liitännäisyyttä ja esiaviollisen seksin pahuutta. Niin kauan kuin seksi ja lisääntyminen ovat liittyneet yhteen, perheinstituution sosiaaliset hyödyt lastenkasvatukselle ovat olleet paljon merkittävämpi tekijä kuin ihmisten seksiin liittyvät suorat mielihalut, ja ovat siksi oikeuttaneet kattavan monogaamisen parisuhdeihanteen kaikkine haittoineenkin. Mutta kun seksi nykyään on irrallista lisääntymisestä, kytkyn hyödyt pitkälti häviävät samalla kun yllämainitut haitat ja monet muut jäävät. Ei ole ensinkään selvää, että avioliittoon tulisi automaattisesti mennä tai kannustaa, ainakaan miettimättä erikseen ja realistisesti myös sen hyvin todellisia riskejä.
Nyt tietysti joku kysyy miksi tällaisista asioista pitäisi puhua libertaariblogissa. No, ilmeisin syy on se että tänne on helppo kirjoittaa, myös aiheen vierestä. Mutta todellisiakin syitä on. Seksuaalisuuden ongelmat -- siinä määrin kuin niitä todella on -- lähtevät järjestään julkishyödykeongelmien ja intertemporaalisen myopian tapaisista yksilön ja yhteiskunnan ominaisuuksista, joilla on suoria vaikutuksia oikeellisen lainsäädännön rakenteeseen, moraalin ja lain käypään työnjakoon ja tietysti yhteiskuntasuunnittelun lyhyen tähtäimen päämääriin joita libertaarikaan ei meikäläisessä sosiaalivaltiossa voi helposti ohittaa. Ja toisaalta, seksi aiheena toimii myös hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka kylmä järkiperäinen analyysi myös vahvasti tunnelatautuneissa aiheissa on tarpeellista ja voi tuottaa tuloksia joita ei muilla keinoilla voida helposti saavuttaa. Seksi on relevantti poliittinen puheenaihe siinä missä muutkin, kunhan ei vain kuvitella että sitä voitaisiin oikeutetusti hallita lailla. Itse asiassa järkiperustein on juuri päin vastoin, ja tämäkin näköjään pitäisi nykyään erikseen perustella ennen kuin ihmiset sen täysin tajuavat.
torstaina, syyskuuta 22, 2005
Monopoliasemassa olevat työntekijät
ÄKT kehottaa Linux- tai mac-tietokoneen omistajia "harkitsemaan ihan tavallisen cd-soittimen ostamista". Kuluttajat eivät ÄKT:n mielestä ole tajunneet, että musiikkia kuunnellaan stereoilla tai autossa, tietokoneella kuunteleminen on "ekstraa". Voi meitä tyhmiä kuluttajia.
Mikä yhdistää Susanne Päivärintaa eilisestä A-talkista, yliopistojen koppavia professoreita, töykeitä taksikuskeja ja ÄKT:n pöyhkeyttä?
Aivan oikein, julkisen vallan keinotekoisesti luoma monopoliasema. En tiedä kummin päin kausaliteetti kulkee, tekeekö monopoliasema ihmisistä näin tavattoman ilkeitä vai hakeutuvatko kaikista ilkeimmät ihmiset näihin monopoliaseman turvaamiin suojatyöpaikkoihin?
Jatkaen pointtiani julkisesta ja yksityisestä rahoituksesta, jos oma työpaikka ei oikeasti riipu asiakkaiden tyytyväisyydestä, tilanne kuitenkin johtaa siihen, että tällaisissa työpaikoissa saa todella surkeata palvelua. ÄKT hyvänä esimerkkinä, jonka lähes ainoa toimenkuva on puhua pehmoisia mediassa ja levittää savuverhoa uusien lakiesitysten ylle. ÄKT:ta eivät ohjaa musiikin kuluttajien, vaan tuottajien tarpeet.
Mikä yhdistää Susanne Päivärintaa eilisestä A-talkista, yliopistojen koppavia professoreita, töykeitä taksikuskeja ja ÄKT:n pöyhkeyttä?
Aivan oikein, julkisen vallan keinotekoisesti luoma monopoliasema. En tiedä kummin päin kausaliteetti kulkee, tekeekö monopoliasema ihmisistä näin tavattoman ilkeitä vai hakeutuvatko kaikista ilkeimmät ihmiset näihin monopoliaseman turvaamiin suojatyöpaikkoihin?
Jatkaen pointtiani julkisesta ja yksityisestä rahoituksesta, jos oma työpaikka ei oikeasti riipu asiakkaiden tyytyväisyydestä, tilanne kuitenkin johtaa siihen, että tällaisissa työpaikoissa saa todella surkeata palvelua. ÄKT hyvänä esimerkkinä, jonka lähes ainoa toimenkuva on puhua pehmoisia mediassa ja levittää savuverhoa uusien lakiesitysten ylle. ÄKT:ta eivät ohjaa musiikin kuluttajien, vaan tuottajien tarpeet.
keskiviikkona, syyskuuta 21, 2005
Rodut, älykkyys, ynnä muu
Yleisradio jatkaa saman päivän aikana toisella värikkäällä ohjelmalla, A-talkilla, missä Tatu Vanhanen, Teemu Lahtinen ja Alexis Kouros keskustelivat monikultuurisuudesta. Ei tietysti pitäisi kirjoittaa, kun on suutuksissa, mutta kirjaanpa nyt ajatukseni kun ne vielä ovat tuoreessa muistissa.
Eniten koko hommassa suututti toimittaja Susanne Päivärinnan omahyväinen poliittinen korrektius. Ilmeisesti ammattietiikasta ei tarvitse välittää, jos omassa mustavalkoisessa maailmankuvassa haastateltava on "pahojen puolella." Toimittaja oli kaivanut Lahtisen nettikirjoitukset ja irroittanut sieltä pari ikävintä kommenttia asiayhteydestä, esitellen niitä voitonriemuisena ja hymy huulillaan "paljastettuaan" vieraansa "todelliset mielipiteet." Todella törkeätä ja epäammattimaista, eikä liittynyt illan aiheeseen - monikulttuurisuuteen - mitenkään. Trendirelativistit varmasti kuitenkin taputtivat käsiään kotoa sohvalta ihastellessaan toimittajan retostellessa vieraan rasistisilla mielipiteillä.
Seuraavaksi toimittaja päätti lakaista perinteisessä hymistelymielessä sellaiset ikävät asiat kuin biologian maton alle - tietysti haittaamasta omaa ideologista näkökulmaansa. Lahtisen väittäessä tummaihoisilla olevan "kovakoodattuna" tietynlaisia taipumuksia, toimittaja hämmästeli silmät lautasina, "kuinka voit sanoa noin". Miksei niin saisi sanoa? Se on tosiasiaväite. Mikä mahdollinen eettinen syy toimittajalla voi olla sen kieltämiseen?
Okei, ei, on epäuskottavaa, että mitkään biologiset taipumukset olisivat tällaisissa tapauksissa niin kovakoodattuja, ettei kulttuuri kykenisi niitä peittämään sopivassa ympäristössä (lue: järkevä ja toimiva oikeusvaltio). Lahtisen jutuille tosiaankaan ei ole tieteellistä pohjaa, koska kuten aikaisemmin Suomen sisun tyyppien kanssa tässä blogissakin juttelimme, missä vain kulttuurinvälitys ja vaihtaminen tapahtuu täysin kansalaisyhteiskunnan toimin, homma toimii kaikkia hyödyttävällä tavalla, ja etenkin isoimmat ongelmat syntyvät Ruotsin ja Tanskan tapaisissa, ison julkisen vallan maissa, jossa valtakulttuuri on demokraattisen prosessin kautta normitettu ainoaksi mahdolliseksi, eikä poikkeavilla ole kyvyistään huolimatta mahdollista tehdä lain puitteissa töitä tai katsella sellaista tv-kanavaa kuin haluaisivat.
Toimittajan paras lähde Lahtisen ja Vanhasen väitteiden tyrmäämiselle oli Tieteessä tapahtuu -lehti, joka vastaa tiedeyhteisölle suurin piirtein samaa kuin Metro-lehti uutismedioille. Kuten kaikki parhaat trendirelativistit, toimittaja osasi päivitellä vain sitä, kuinka eri mieltä asioista ollaan. Lisäksi tulivat ne perinteiset "älykkyystestit eivät mittaa mitään ja ovat sitäpaitsi kulttuurisidonnaisia" -vitsit. Jos valkoisten tekemät älykkyystestit ovat niin kulttuurisidonnaisia, miksi aasialaiset sitten saavat niissä parempia tuloksia? Onko g-teoria tuttu? Jos ravitsemus selittää erot, minkä takia edes Suomessa flynn-efekti ja muutokset älykkyydessä eivät korreloi millään tapaa ravitsemuksen kanssa? Alexis Kouros, "lääketieteellistä tutkimusta tehnyt" kirjailija, taputti toimittajan tieteenvihalle tahtia vierestä.
Näyttelijä Jani Toivola sentään oli ihan älykäs, ja ymmärsi painottaa individualismia, puhuen aika hyvin erilaisten ihmisyksilöiden kohtaamisesta. Hän tajusi selittää, ettei kenenkään tarvitse erikseen pyrkiä mihinkään monikulttuuriseen Suomeen, kunhan sitä nyt ei erikseen yritetä estääkään. Ei mitään erillistä rotupolitiikkaa.
***
No mikä vika siinä Lahtisen "Suomen kansan itseisarvoistamisessa" sitten oikein on?
"Maailmankuva on metafyysinen, jos se sisältää sellaisia maailmaa koskevia väitteitä, jotka on perusteltu tieteen kokemusperäisen metodin sijasta filosofisten argumenttien avulla“ (Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, s. 82)."
Koko darwinismin ja mendeliläisen läpimurron suurin kontribuutio biologiseen taksonomiaan oli kategorioiden ja lajien käsitteiden tuhoaminen pelkiksi hatariksi, jälkeenpäin mahdollisesti elämän puussa erillisiksi oksiksi raakattaviksi todennäköisyyksiksi. Ennen tätä oli etsitty jotain platonistista "karhun olemusta", jonka löydyttyä karhu-kategoria voitiin lyödä lukkoon jonkinlaiseksi eksaktiksi määritelmäksi. Ikävä kyllä kehitys osoittautui päinvastaiseksi, etenkin ihmislajin kannalta.
Jos kysymyksessä on siis asian itseisarvoistaminen, joka on irti eksaktista tieteestä eikä ole määriteltävissä kuin mielivaltaisesti (vrt. "jumalan rakkaus", joka on mitä ikinä nykyinen paavi sattuu käskemään), on kyseessä uskonto eikä järkiperäinen mielipide. Jos haluaa, että omalla poliittisella näkemyksellä on jokin yhteys objektiiviseen todellisuuteen, täytyy perustelun lähteä yksittäisistä ihmisistä eikä "kulttuureista".
Eniten koko hommassa suututti toimittaja Susanne Päivärinnan omahyväinen poliittinen korrektius. Ilmeisesti ammattietiikasta ei tarvitse välittää, jos omassa mustavalkoisessa maailmankuvassa haastateltava on "pahojen puolella." Toimittaja oli kaivanut Lahtisen nettikirjoitukset ja irroittanut sieltä pari ikävintä kommenttia asiayhteydestä, esitellen niitä voitonriemuisena ja hymy huulillaan "paljastettuaan" vieraansa "todelliset mielipiteet." Todella törkeätä ja epäammattimaista, eikä liittynyt illan aiheeseen - monikulttuurisuuteen - mitenkään. Trendirelativistit varmasti kuitenkin taputtivat käsiään kotoa sohvalta ihastellessaan toimittajan retostellessa vieraan rasistisilla mielipiteillä.
Seuraavaksi toimittaja päätti lakaista perinteisessä hymistelymielessä sellaiset ikävät asiat kuin biologian maton alle - tietysti haittaamasta omaa ideologista näkökulmaansa. Lahtisen väittäessä tummaihoisilla olevan "kovakoodattuna" tietynlaisia taipumuksia, toimittaja hämmästeli silmät lautasina, "kuinka voit sanoa noin". Miksei niin saisi sanoa? Se on tosiasiaväite. Mikä mahdollinen eettinen syy toimittajalla voi olla sen kieltämiseen?
Okei, ei, on epäuskottavaa, että mitkään biologiset taipumukset olisivat tällaisissa tapauksissa niin kovakoodattuja, ettei kulttuuri kykenisi niitä peittämään sopivassa ympäristössä (lue: järkevä ja toimiva oikeusvaltio). Lahtisen jutuille tosiaankaan ei ole tieteellistä pohjaa, koska kuten aikaisemmin Suomen sisun tyyppien kanssa tässä blogissakin juttelimme, missä vain kulttuurinvälitys ja vaihtaminen tapahtuu täysin kansalaisyhteiskunnan toimin, homma toimii kaikkia hyödyttävällä tavalla, ja etenkin isoimmat ongelmat syntyvät Ruotsin ja Tanskan tapaisissa, ison julkisen vallan maissa, jossa valtakulttuuri on demokraattisen prosessin kautta normitettu ainoaksi mahdolliseksi, eikä poikkeavilla ole kyvyistään huolimatta mahdollista tehdä lain puitteissa töitä tai katsella sellaista tv-kanavaa kuin haluaisivat.
Toimittajan paras lähde Lahtisen ja Vanhasen väitteiden tyrmäämiselle oli Tieteessä tapahtuu -lehti, joka vastaa tiedeyhteisölle suurin piirtein samaa kuin Metro-lehti uutismedioille. Kuten kaikki parhaat trendirelativistit, toimittaja osasi päivitellä vain sitä, kuinka eri mieltä asioista ollaan. Lisäksi tulivat ne perinteiset "älykkyystestit eivät mittaa mitään ja ovat sitäpaitsi kulttuurisidonnaisia" -vitsit. Jos valkoisten tekemät älykkyystestit ovat niin kulttuurisidonnaisia, miksi aasialaiset sitten saavat niissä parempia tuloksia? Onko g-teoria tuttu? Jos ravitsemus selittää erot, minkä takia edes Suomessa flynn-efekti ja muutokset älykkyydessä eivät korreloi millään tapaa ravitsemuksen kanssa? Alexis Kouros, "lääketieteellistä tutkimusta tehnyt" kirjailija, taputti toimittajan tieteenvihalle tahtia vierestä.
Näyttelijä Jani Toivola sentään oli ihan älykäs, ja ymmärsi painottaa individualismia, puhuen aika hyvin erilaisten ihmisyksilöiden kohtaamisesta. Hän tajusi selittää, ettei kenenkään tarvitse erikseen pyrkiä mihinkään monikulttuuriseen Suomeen, kunhan sitä nyt ei erikseen yritetä estääkään. Ei mitään erillistä rotupolitiikkaa.
***
No mikä vika siinä Lahtisen "Suomen kansan itseisarvoistamisessa" sitten oikein on?
"Maailmankuva on metafyysinen, jos se sisältää sellaisia maailmaa koskevia väitteitä, jotka on perusteltu tieteen kokemusperäisen metodin sijasta filosofisten argumenttien avulla“ (Ilkka Niiniluoto: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, s. 82)."
Koko darwinismin ja mendeliläisen läpimurron suurin kontribuutio biologiseen taksonomiaan oli kategorioiden ja lajien käsitteiden tuhoaminen pelkiksi hatariksi, jälkeenpäin mahdollisesti elämän puussa erillisiksi oksiksi raakattaviksi todennäköisyyksiksi. Ennen tätä oli etsitty jotain platonistista "karhun olemusta", jonka löydyttyä karhu-kategoria voitiin lyödä lukkoon jonkinlaiseksi eksaktiksi määritelmäksi. Ikävä kyllä kehitys osoittautui päinvastaiseksi, etenkin ihmislajin kannalta.
Jos kysymyksessä on siis asian itseisarvoistaminen, joka on irti eksaktista tieteestä eikä ole määriteltävissä kuin mielivaltaisesti (vrt. "jumalan rakkaus", joka on mitä ikinä nykyinen paavi sattuu käskemään), on kyseessä uskonto eikä järkiperäinen mielipide. Jos haluaa, että omalla poliittisella näkemyksellä on jokin yhteys objektiiviseen todellisuuteen, täytyy perustelun lähteä yksittäisistä ihmisistä eikä "kulttuureista".
Yksityinen ja julkinen rahoitus
Äsken TV1:n Prisma-ohjelmassa TKK:n professori Peter Lund esitteli biopolttoaineiden käyttöä. Haastattelijan kysyessä, mikseivät tällaiset ympäristöystävälliset, edulliset ja kätevät polttoaineet ole jo levinneet Suomessa, Lund päivitteli julkisen vallan kukkaronnyörien olevan niin ikävän kireällä. Ja ilman julkista rahoitustahan tällainen ei lähde käyntiin.
En oikein ymmärrä Lundin pointtia. Jos tietty polttoaine X oikeasti on halpa ja hyvä, mikseivät ihmiset sitten vapaaehtoisesti maksa siitä? Miksi ihmeessä se pitäisi valtion budjetista rahoittaa?
Jos lähikauppiaani ei saa makkaraa myytyä, ei hänkään kirjoita lehden mielipideosastolle kehuen makkaraansa ja sen laatua ja kerjäten tukiaisia valtiolta. Hän tunnustaa kyseisen makkaran olevan niin pahaa ja kallista, ettei kukaan halua sitä vapaaehtoisesti ostaa, ja kehittelee makkaraansa edelleen, kunnes se maistuu hyvältä ja sitä voidaan tuottaa edullisemmin. Tai ryhtyy pizzayrittäjäksi makkaratehtailun sijaan.
***
Lund ei sanallakaan kertonut, mikä mahdollinen syy voisi aiheuttaa sen, etteivät esimerkiksi biopolttoaineet menestyisi vapailla markkinoilla, jos ne oikeasti olisivat bensaa parempia polttoaineita.
Ekohenkisempi voisi huomauttaa, ettei ympäristön saastuttamisella ole riittävän korkeaa hintaa - bensaverot ovat liian alhaalla. Jos bensa olisi hinnoiteltu oikealle tasolleen, olisivat biopolttoaineet suhteellisen edullisuutensa takia yleistyneet. Siksi biopolttoaineita pitää tukea julkisin varoin.
Asennetta voisi verrata lääkäriin, joka valtimon sitomisen sijaan päättääkin antaa verensiirron potilaalle. Biopolttoaineiden tukeminen samalla, kun luonnon hinta on alihinnoiteltu (ja hiiliperäisten päästöjen hinnat täysin epäsuhdassa toisiinsa aiheutuneesta vahingosta huolimatta) on ihan yhtä fiksua.
***
Yhä, vaikka ongelmana olisikin vain maailma, jossa ihmiset kaikenlaisten kuljetusmuotojen sijaan valitsevat vain bensan ja uusien ympäristöystävällisten polttoaineiden väliltä, viimeisenä tällaisen uuden teknologian tutkimus kannattaa julkiselle vallalle antaa.
Jos öljy todella vihdoin on loppumaan päin, kaikkien tietäessä kuinka valtavasti nyky-yhteiskunta on polttoaineista riippuvainen, tulevaisuuden öljypulahan tarkoittaa valtavia ansaintamahdollisuuksia kaikenlaisille vaihtoehtoisten polttoaineiden kehittäjille. Miksi ihmeessä vapaat markkinat eivät hoitaisi uusien kuljetusmuotojen/polttoaineiden kehittämistä julkista valtaa paremmin, vaan valtion pitäisi syrjäyttää yksityinen kehitystyö? Otetaanpa pari syytä uskoa markkinoiden paremmuuteen:
En oikein ymmärrä Lundin pointtia. Jos tietty polttoaine X oikeasti on halpa ja hyvä, mikseivät ihmiset sitten vapaaehtoisesti maksa siitä? Miksi ihmeessä se pitäisi valtion budjetista rahoittaa?
Jos lähikauppiaani ei saa makkaraa myytyä, ei hänkään kirjoita lehden mielipideosastolle kehuen makkaraansa ja sen laatua ja kerjäten tukiaisia valtiolta. Hän tunnustaa kyseisen makkaran olevan niin pahaa ja kallista, ettei kukaan halua sitä vapaaehtoisesti ostaa, ja kehittelee makkaraansa edelleen, kunnes se maistuu hyvältä ja sitä voidaan tuottaa edullisemmin. Tai ryhtyy pizzayrittäjäksi makkaratehtailun sijaan.
***
Lund ei sanallakaan kertonut, mikä mahdollinen syy voisi aiheuttaa sen, etteivät esimerkiksi biopolttoaineet menestyisi vapailla markkinoilla, jos ne oikeasti olisivat bensaa parempia polttoaineita.
Ekohenkisempi voisi huomauttaa, ettei ympäristön saastuttamisella ole riittävän korkeaa hintaa - bensaverot ovat liian alhaalla. Jos bensa olisi hinnoiteltu oikealle tasolleen, olisivat biopolttoaineet suhteellisen edullisuutensa takia yleistyneet. Siksi biopolttoaineita pitää tukea julkisin varoin.
Asennetta voisi verrata lääkäriin, joka valtimon sitomisen sijaan päättääkin antaa verensiirron potilaalle. Biopolttoaineiden tukeminen samalla, kun luonnon hinta on alihinnoiteltu (ja hiiliperäisten päästöjen hinnat täysin epäsuhdassa toisiinsa aiheutuneesta vahingosta huolimatta) on ihan yhtä fiksua.
***
Yhä, vaikka ongelmana olisikin vain maailma, jossa ihmiset kaikenlaisten kuljetusmuotojen sijaan valitsevat vain bensan ja uusien ympäristöystävällisten polttoaineiden väliltä, viimeisenä tällaisen uuden teknologian tutkimus kannattaa julkiselle vallalle antaa.
Jos öljy todella vihdoin on loppumaan päin, kaikkien tietäessä kuinka valtavasti nyky-yhteiskunta on polttoaineista riippuvainen, tulevaisuuden öljypulahan tarkoittaa valtavia ansaintamahdollisuuksia kaikenlaisille vaihtoehtoisten polttoaineiden kehittäjille. Miksi ihmeessä vapaat markkinat eivät hoitaisi uusien kuljetusmuotojen/polttoaineiden kehittämistä julkista valtaa paremmin, vaan valtion pitäisi syrjäyttää yksityinen kehitystyö? Otetaanpa pari syytä uskoa markkinoiden paremmuuteen:
- Mikäli taloudelliset olot ovat vakaat, kapitalistit ajattelevat pidemmälle (tulevaisuuden tuotto pääomalle) kuin poliitikot (seuraava vaalikausi). Julkinen valta täsmentää tällaisessa tapauksessa rahat kehitysprojekteihin, jotka tuottavat lyhyellä aikavälillä näyttäviä tuloksia.
- Koska poliitikot eivät itse sijoita omia rahojaan vaan veronmaksajien rahoja, ei heitä tuskin vituta, jos sijoitukset menevät mönkään. Iso osa kansanedustajista on sosiopaatteja, joita ei yksinkertaisesti kiinnosta, tai vähintään typeryksiä, jotka eivät tajua, ja 90-luvun laman tapaisten mokien yhteydessä eivät suostu uskomaan tehneensä virheitä.
- Koska poliitikot eivät myöskään hyödy onnistuneista sijoituksista, sijoituksia luultavammin ohjaavat hyvä veli -verkostot sekä erilaiset eturyhmät. Kansalaisten ei kannata perehtyä politiikkaan ja sen toimivuuteen, koska se maksaa hirveästi aikaa ja vaivaa - aika harvan kannattaa ruveta molekyylibiologian asiantuntijaksi vain ymmärtääkseen, ovatko kansanedustajat tehneet fiksuja päätöksiä.
- Vaikka poliitikot olisivat täydellisen ihanteellisia ja altruistisia ihmisiä, eivät he silti talouslaskennan ongelman takia voi kohdentaa varoja järkeviin projekteihin, koska heiltä puuttuu tuhansille suomalaisille biotieteiden asiantuntijoille ja pääomasijoittajille hajautettu tieto hyvistä uusista ideoista ja tuoreista kehitysprojekteista.
tiistaina, syyskuuta 20, 2005
Rawlsilaista libertarismia?
Kun laista ja oikeudenmukaisuudesta ruvetaan puhumaan teoreettisemmin, ei mene kauan ennen kuin joku mainitsee John Rawlsin ja hänen Oikeudenmukaisuusteoriansa (A Theory of Justice, 1971). Sen tunnetuinta satoa on käsitteellinen koneisto joka tunnetaan tietämättömyyden verhon nimellä, sekä Rawlsin väite että koneiston avulla rakennetussa eettisessä teoriassa pääasialliset vallitsevat reiluusnormit ovat yksilönvapaus ja differenssiprinsiippi. Libertaarin on helppo olla samaa mieltä ensimmäisestä, mutta toinen usein tulkitaan ääriegalitaristisin termein. Ero- eri maximin-periaate sanoo, että taloudellinen epätasa-arvo on oikeutettua vain siinä määrin kuin se lisää heikoimmassa asemassa olevan mahdollisuuksia, ja että epätasa-arvoisuuksien pitää kiinnittyä sellaisiin yhteiskunnallisiin asemiin jotka ovat kaikille yhtäläisesti avoimia. Mikäli ensimmäisen puoliskon katsotaan merkitsevän, että kaiken politiikan tulisi pyöriä heikoimman mielihalujen mukaan, seurauksena on selvästikin jotakin muuta kuin libertaaria -- tai edes liberaalia -- teoriaa.
Kun asiaa katsotaan tarkemmin, Rawls ei kuitenkaan ilmaise asiaansa aivan näin simppelisti tai populistisesti. Sen sijaan hänen analyysinsa lähtee siitä mitä rationaaliset yksilöt haluaisivat mikäli he eivät tietäisi mihin asemaan yhteiskunnassa joutuvat. Differenssiprinsiipin hän johtaa tästä tietämättömyydestä olettamalla, että yksilö on myös täysin riskiaverssi, ja maksimoi siksi huonoimpaan asemaan joutuvan hyvinvointia. Taloustieteestäkin tuttu rationaalinen egoisti päätyy tällöin kannattamaan tasa-arvoa itseintressistä koska hän ei halua ottaa riskiä siitä että joutuisi heikommaksi. Siitä onko rationaalinen yksilö täysin riskiaverssi voidaan väitellä (en usko että on), mutta Rawlsin lähtökohta osoittautuu joka tapauksessa hieman oudommaksi kuin useimmat oikeudenmukaisuusteoriaan vetoavat tulevat ajatelleeksi.
Differenssiprinsiipin tarkka formulaatio menee niin, että täydellisen tasajaon pitäisi vallita mikäli ei löydy järjestelyä joka on siihen verrattuna parannus molemmille osapuolille. Hyvinvoinnin täydellisen jaettavuuden oletuksella tämä on käytännössä sama kuin että löytyy Pareto-parannus: jos jokin ratkaisu on Pareto-tehoton, löytyy aina jokin keino jolla ainakin yksi osapuoli voi paremmin ilman että muut voivat huonommin, ja sitten huonommassa asemassa olevaa voidaan kompensoida jossakin määrin parempaan asemaan päätyvän kustannuksella. Minimax-periaate toteutuu. Niinpä kun rakennelmaa katsotaan tarkemmin, käy ilmi että differenssiprinsiippiä voidaan laillisesti soveltaa ainoastaan Pareto-tehokkaiden vaihtoehtojen (ml. pakotetut tulonsiirrot) väliseen valintaan, ja että se sulkee kaikki tehottomat vaihtoehdot pois. Se on taloustieteen termein puhtaasti distributionaarinen, hyvinvointitaloustieteellinen kriteeri, ja vaikka monet tulkitsevatkin asiaa niin että taloudellinen tehokkuus on Rawlsin teoriassa toissijainen oikeudenmukaisuuteen nähden, näin ei itse asiassa Rawlsin omin periaattein ole. Laajasti ymmärretty tehokkuus tulee käytännössä ensin, distribuutio vasta sitten; jos redistribuutio heikentää tehokkuutta, differenssiperiaatetta lakkaa pätemästä. Rawls myös tietää tämän, koska juuri hän viittaa Paretoon jonka maine perustuu allokaation ja distribuution välisen täsmällisen eron formulointiin; sama näkyy vapauden leksikaalisesta ylemmyydestä eroperiaatteeseen nähden, Rawlsin vaatimuksesta että tietämättömyyden verhon takana ei saa olla lainkaan kateellinen (ts. kannattaa tasaisempaa tulonjakoa siksi että toisen suurempi vauraus olisi sinänsä jollakin tavalla epäreilua) ja eroperiaatteen tunnetusta formulaatiosta, joka itsetarkoituksellisesti ja ajan henkeen nähden hyvin poikkeuksellisesti painottaa, että epätasa-arvo voi järkevästi ajatellen olla tarpeellista heikomman hyvinvoinnin parantamiseksi.
Kuten olen blogissa jo pariin otteeseen vihjannutkin, näen itse moraalin nimenomaan yhteistoiminnan strategisten hankaluuksien hallitsemiseen tähtääväksi välineeksi. Moraalisäännöt ja lait ratkaisevat tässä peliteoreettisia ja/tai taloudellisia hankaluuksia, jotka syntyvät siitä että joukossa strategiset näkökulmat voivat tehdä yksilöille kannattavaksi toimia niin, ettei kukaan saavuta sitä mitä haluaa vaikka puhtaat tekniset mahdollisuudet kaikkien aseman samanaikaiseen parantamiseen olisivatkin olemassa. Tästä lähtökohdasta ylläoleva päättely oli itselleni melkoinen paljastus: Rawls puhuu pohjimmiltaan täsmälleen samasta asiasta, vaikkakin hieman epämääräisemmin ja egalitaristisemmin. Oikeudenmukaisuusteoriasta siis itse asiassa seuraa hyvin liberaalihenkisiä päätelmiä, aivan kuten omastakin analyysistani. Esimerkiksi tietämättömyyden verho on puhtaasti haitallisen strategian hävittämiseen tähtäävä työkalu, joten pelissä jossa strategiat tunnetaan, tarpeelliset eettiset reunaehdot jotka muuttavat pelin hyvinvointia edistäväksi voidaan johtaa tavallisin mekanismisuunnittelun välinein nojaamatta sen kummemmin filosofisiin ajatuskokeisiin. Ja samoin, Rawls ei mitenkään ota kantaa siihen millaisia vaihtoehtoja hänen kriteereillään valittavien järjestelyjen alkuperäiseen joukkoon voi ylipäänsä kuulua; hän ei esimerkiksi mitenkään sulje pois sitä vaihtoehtoa, että kannattamaani valinta/vastuu/kannustin/tehokkuus-kalkyylia käytetään osoittamaan jokin oikeuksien allokaatio tehokkaammaksi kuin toinen, ja siten ylläolevan kautta oikeudenmukaisemmaksi kuin tyypillinen naiivin egalitaarin kannattama vaihtoehto. Rawlsin ajattelu on peräti tietoisesti sopusoinnussa sellaisen itselleni tutun ekonomismin kanssa, jossa subjektiivisista vaihtoehtokustannuksista voidaan tehdä luotettavia päätelmiä ainoastaan yksilöiden valintojen perusteella, paljastettuun preferenssiin nojaten.
Hyvänä esimerkkinä tällaisesta päättelystä voisi toimia vakuutusargumentti, johon vähän aikaa sitten törmäsin. Jos ajattelemme hieman prototyyppisiä vakuutuksia, niissä jaetaan vastuuta tietyssä joukossa uudelleen niin, että odotusarvoinen kustannus kullekin pysyy samana mutta varianssi vähenee. Näin voidaan muuntaa kertaluontoiset, massiiviset tappiot yksilölle jatkuviksi, alhaisiksi vakuutusmaksuiksi jotka likviditeetiltään rajallinen yksilö pystyy kantamaan paremmin, ja näin parantaa hyvinvointia. Sen sijaan yksilön omien valintojen arvattavat seuraamukset eivät yleensä ole vakuutuskelpoisia, tai ainakaan niiden poisvakuuttamisessa ei pitäisi voida päästä voitolle, sillä paras tunnettu odotusarvoinen kustannus on tasapainossa myös vakuutuksen juokseva hinta. Hinnoitellessaan näin riskin, vakuutus paitsi jakaa ja tasoittaa riskiä eli vähentää kustannusten odotusarvoista varianssia, myös pakottaa kantamaan omien valintojen seuraamukset täysin ja siksi tuottaa parhaat mahdolliset kannustimet tehdä järkeviä valintoja. Valinta ja vastuu kulkevat käsi kädessä, ja tehokkuus toteutuu; kaltaiseni tupakoitsija maksaa terveysvakuutuksestaan muita enemmän eikä pysty maksattamaan itse kerjäämiään hankaluuksia terveellisemmin elävällä, vaikka oman päätäntävallan ulkopuolella oleva sairaus on edelleen vakuutuksen piirissä. Sivuvaikutuksena tupakointikin asettuu tehokkaalle tasolleen (erisuuri kuin nolla, koska jotkut arvostavat tupakkaa terveyttään korkeammalle) ja kaikki ovat tyytyväisempiä (nykyään takuuvarmasti poltetaan enemmän kuin hyötykalkyyli oikeuttaa, koska kulut on sosialisoitu ja niistä kärsivät terveydenhuoltomenoissa kaikki).
Yllä olennaisinta tehokkuudelle oli nimenomaan se, että vakuutuksen piiriin päätyy vain sellaisia asioita joihin yksilö ei pysty valinnoillaan vaikuttamaan. Eivät siis niinkään ne tavalliset ehdot, joita ns. vakuutuskelpoisen riskin kuuluisi täyttää kuten se ettei riski ole vielä toteutunut, tai se että tieto riskeistä on niin pitkälti jaettua ettei kilpailu pääse tuottamaan vapaaehtoisille vakuutusmarkkinoille tehottomia, separoituvia tasapainoja (mm. haittavalinta). Tietyssä mielessä tavallinen vakuutusargumentti voidaan siksi kääntää päälaelleen, ja todeta, että käytännöllinen vakuutuskelpoisuus ei ole mittari sille mitä kaikkea pitäisi voida vakuuttaa pois, vaan oikea kriteeri olisi nimenomaan yksilön valinnoista riippumattomien riskien vakuutuskelpoisuus. Periaate seuraa suoraan rationaalisesta egoismista tietämättömyyden verhon takana, ja voidaan ajatella, että käytännölliset vakuutuskelpoisuuden kriteerit puhuvatkin oikeastaan vain siitä missä tilanteissa varsinaista verhoa pystytään simuloimaan markkinoilla kun käytetään hyväksi päätöksiin luonnostaan liittyvää riskiä, rajattua tietoa ja epävarmuutta. Yhtäkkiä vakuutukset eivät olekaan olemassa nimenomaan riskien hallintaa varten, vaan kulujen oikeudenmukaista jakamista, tilanteessa jossa yksilöt eivät voi välttämättä itse täysin määrätä niiden jakaumaa. Puutteellinen tieto tulevista tapahtumista onkin vain sekundaarinen, näppärä sattuma joka tietyissä (muttei kaikissa) tilanteissa auttaa hävittämään strategiset syyt (esim. yksityinen tieto siitä että itselle on jo käynyt hyvä säkä) olla jakamatta kuluja (ergo, en tarvitse vakuutusta), ja johtaa siihen että ensisijainen oikeudenmukaisuuskriteeri -- tehokkuus -- voi tässä nimenomaisessa tapauksessa toteutua. Rationaalinen yksilö kannattanee tietämättömyyden verhon takaa yhteiskuntaa jossa ilman kenenkään syytä vammaisena syntynyttä tuetaan julkisista varoista, vaikka hän itse olisikin jo ehtinyt syntyä terveenä, astua siten pois verhon takaa, eikä näin taatusti vapaaehtoisesti lähtisi vammaisenasyntymisvakuutusjärjestelyyn jossa jo tietäisi joutuvansa maksajan pallille; saadaan tyypillinen esimerkki, jossa käytännön tilanteen asettamat strategiset kannustimet estävät oikeudenmukaisuutta/tehokkuutta/yhteistyötä toteutumasta, ja jossa siksi tarvitaan laajasti ottaen rationaalista, pelienpeluusta putsattua moraalia ajamaan puhtaan välittömän itseintressin yli ja takaamaan kaikille parempi lopputulos. (Vrt. kantilainen deontologia, jossa vain velvollisuudesta, yli halun, tehdyt valinnat ovat leimallisesti moraalisia. Juuri tällaiset valinnat ratkaisevat strategisia ongelmia, samalla kun järki ja itseintressi rajaavat suoranaisen altruismin pois ja edellyttävät ennemminkin harkittua vastavuoroisuutta.)
Sivumennen sanoen, samastus käytännöllisten instituutioiden ja abstraktin tietämättömyyden verhon välillä on muutenkin hyvin hyödyllinen, ja on esimerkiksi julkisen valinnan teoriaan kuuluvan perustuslain taloustieteen peruspilareita. Edeltävästä on helppo nähdä, miksi monet taloudelliset koordinaatio-ongelmat ratkeavat sillä, että pelin säännöt rakennetaan suunnitelmallisesti rajoittamaan osallistujien tietoa lopullisesta asemastaan, eli toteuttamaan Rawlsin ajatuskoe jossakin määrin käytännössä.
Itselleni suurin huomio vakuutusargumentista on kuitenkin se, että tietämättömyyden verhosta ei seuraa ensinkään niin pitkällemenevää egalitarismia kuin monet rawlsilaiset tuntuvat luulevan. Päättelyä voidaan nimittäin jatkaa paljon pidemmälle kuin ensinäkemältä kuvittelisi: voidaan väittää, että poisvakuuttaminen on välttämättä irrationaalista jollei siinä pääse voitolle, ja välttämättä epäeettistä jos sillä kykenee sysäämään omien valintojen seuraamuksia muiden kannettavaksi. Formaalisti jälkimmäinen osa on perusteltavissa sillä, että kaikki poissysätyt vaihtoehtokustannukset tuottavat virhekannustimia, johtavat siksi uuteen koordinaatio-ongelmaan, ja tuottavat tehottomuutta. Sitä rationaalinen egoisti ei voi tietämättömyyden verhon takaa kannattaa mikäli vaihtoehtoja vain suinkin on. Vain itsestä riippumattomia riskejä on oikein vakuuttaa pois, ja yleisesti ottaen omien valintojen ennustettavissa olevat seuraamukset pitää kantaa täysin itse. Vapauden kanssa periaate on yllättäen täydessä sopusoinnussa, koska sen oloissa tehty valinta osoittaa että valittu vaihtoehto oli kaikkine seuraamuksineenkin subjektiivisesti katsoen paras mahdollinen. Yritys pyristellä ex post irti valintojen ex ante nähtävissä olevista haittapuolista on itse asiassa tyypillinen esimerkki niistä strategisista ongelmista joita tietämättömyyden verho on rakennettu ratkaisemaan.
Niinpä riskiaverssi, impartiaalinen egoisti ei kuuna päivänä suostuisi siihen, että hän voisi joutua maksamaan vaikkapa koulupinnarin myöhempiä sosiaaliavustuksia, vaan vaatii, että pinnarit makaavat niin kuin petaavat jotta opiskelun hyödyt ja haitat tasapainotettaisiin järkevästi, kannustin opiskeluun säilyisi oikealla tasollaan eikä vapauden ja vastuun kytkyä loukattaisi. Vastaavasta syystä tietämättömyyden verhon takaa myös vastuun tietoinen uudelleenallokointi kannustimien parantamiseksi on täysin puolustettavissa oleva ajatus, koska se on yhteishyödyllistä. On esimerkiksi oikeudenmukaista, että vanhemmilla on mittava omakohtainen vastuu vammaisen lapsen hyvinvoinnista, jos vammaisuus voidaan ennustaa ja vanhemmat voivat estää syntymän. Ja kun näin todella on, vammaisuus ei sitten enää ole a priori peruste yhteiskunnan tuelle vaikka vammainen ei siitä vastuussa olekaan; paremminkin se on peruste sille että vanhemmat huoltavat lapsensa ennen kuin itse syövät, ja jolleivat halua joutua tämän moraalisen vaateen kohteeksi, miettivät kaksi kertaa ennen kuin lisääntyvät. Yhtäkkiä huomataan, että kaikki mikä seuraa selvästi jonkun valinnasta pitää kaataa seuraamuksineen tämän jonkun niskaan, eikä seuraamuksien tasaamista tulonsiirroilla voida pitää oikeutettuna. Kosmisen säteen tai vastaavan vahingoittamalle, omaa syyttään onnettomalle kanssaihmiselle joutuu toki kustantamaan köyhäinavun, mutta kun niin ylivoimainen valtaosa ihmisten hyvinvoinnista on nykyään ympäristön tietoisen hallinnan tulosta, se käytännössä myös riippuu lähes kokonaan valinnoista jotka ovat jonkun syytä/ansiota. Tällaisiin vaikutuksiin differenssiprinsiippi ei yksinkertaisesti ulotu, kun taas yksilönvapaus ja siihen kuuluva vastuukalkyyli ulottuvat. Vapaus todella on leksikaalisessa järjestyksessä ensimmäisenä.
Tällainen analyysi ei taatusti ole mieleen egalitaristeille. Mutta liberaalille se on nannaa, vaikkei aivan kaikkein kovimpaan markkinaliberalismiin johdakaan. Samoin, tällainen Rawls-tulkinta auttaa paremmin sovittamaan yhteen filosofin vapauteen ja taloudelliseen tasa-arvoon liittyvät näkemykset, sekä toisaalta ymmärtämään Rawlsin aseman osana laajempaa liberaaliliikettä. Ja ehkä tyydyttävimmin, tulkinta tekee nähdäkseni oikeutta Rawlsin aikaansa edellä olleelle yritykselle maattaa normatiivinen yhteiskuntaetiikka rationaalisen valinnan teoriaan, joka välittömästi vetää aiheen yhteen kaikkien niiden moninaisten ihmis- ja yhteiskuntatieteiden kanssa jotka nykyään käyttävät kyseistä raamia hyväkseen. Mielestäni John Rawls pitäisi libertaaripiireissäkin tunnustaa merkittäväksi osaksi liberaalikaanonia ja rehabilitoida vapauden filosofina, ei sosiaalivaltion jolle hänen teoriassaan ei kuitenkaan, johdonmukaisesti ja puolueettomasti ajatellen, jää erityisen laajalti sijaa.
Kun asiaa katsotaan tarkemmin, Rawls ei kuitenkaan ilmaise asiaansa aivan näin simppelisti tai populistisesti. Sen sijaan hänen analyysinsa lähtee siitä mitä rationaaliset yksilöt haluaisivat mikäli he eivät tietäisi mihin asemaan yhteiskunnassa joutuvat. Differenssiprinsiipin hän johtaa tästä tietämättömyydestä olettamalla, että yksilö on myös täysin riskiaverssi, ja maksimoi siksi huonoimpaan asemaan joutuvan hyvinvointia. Taloustieteestäkin tuttu rationaalinen egoisti päätyy tällöin kannattamaan tasa-arvoa itseintressistä koska hän ei halua ottaa riskiä siitä että joutuisi heikommaksi. Siitä onko rationaalinen yksilö täysin riskiaverssi voidaan väitellä (en usko että on), mutta Rawlsin lähtökohta osoittautuu joka tapauksessa hieman oudommaksi kuin useimmat oikeudenmukaisuusteoriaan vetoavat tulevat ajatelleeksi.
Differenssiprinsiipin tarkka formulaatio menee niin, että täydellisen tasajaon pitäisi vallita mikäli ei löydy järjestelyä joka on siihen verrattuna parannus molemmille osapuolille. Hyvinvoinnin täydellisen jaettavuuden oletuksella tämä on käytännössä sama kuin että löytyy Pareto-parannus: jos jokin ratkaisu on Pareto-tehoton, löytyy aina jokin keino jolla ainakin yksi osapuoli voi paremmin ilman että muut voivat huonommin, ja sitten huonommassa asemassa olevaa voidaan kompensoida jossakin määrin parempaan asemaan päätyvän kustannuksella. Minimax-periaate toteutuu. Niinpä kun rakennelmaa katsotaan tarkemmin, käy ilmi että differenssiprinsiippiä voidaan laillisesti soveltaa ainoastaan Pareto-tehokkaiden vaihtoehtojen (ml. pakotetut tulonsiirrot) väliseen valintaan, ja että se sulkee kaikki tehottomat vaihtoehdot pois. Se on taloustieteen termein puhtaasti distributionaarinen, hyvinvointitaloustieteellinen kriteeri, ja vaikka monet tulkitsevatkin asiaa niin että taloudellinen tehokkuus on Rawlsin teoriassa toissijainen oikeudenmukaisuuteen nähden, näin ei itse asiassa Rawlsin omin periaattein ole. Laajasti ymmärretty tehokkuus tulee käytännössä ensin, distribuutio vasta sitten; jos redistribuutio heikentää tehokkuutta, differenssiperiaatetta lakkaa pätemästä. Rawls myös tietää tämän, koska juuri hän viittaa Paretoon jonka maine perustuu allokaation ja distribuution välisen täsmällisen eron formulointiin; sama näkyy vapauden leksikaalisesta ylemmyydestä eroperiaatteeseen nähden, Rawlsin vaatimuksesta että tietämättömyyden verhon takana ei saa olla lainkaan kateellinen (ts. kannattaa tasaisempaa tulonjakoa siksi että toisen suurempi vauraus olisi sinänsä jollakin tavalla epäreilua) ja eroperiaatteen tunnetusta formulaatiosta, joka itsetarkoituksellisesti ja ajan henkeen nähden hyvin poikkeuksellisesti painottaa, että epätasa-arvo voi järkevästi ajatellen olla tarpeellista heikomman hyvinvoinnin parantamiseksi.
Kuten olen blogissa jo pariin otteeseen vihjannutkin, näen itse moraalin nimenomaan yhteistoiminnan strategisten hankaluuksien hallitsemiseen tähtääväksi välineeksi. Moraalisäännöt ja lait ratkaisevat tässä peliteoreettisia ja/tai taloudellisia hankaluuksia, jotka syntyvät siitä että joukossa strategiset näkökulmat voivat tehdä yksilöille kannattavaksi toimia niin, ettei kukaan saavuta sitä mitä haluaa vaikka puhtaat tekniset mahdollisuudet kaikkien aseman samanaikaiseen parantamiseen olisivatkin olemassa. Tästä lähtökohdasta ylläoleva päättely oli itselleni melkoinen paljastus: Rawls puhuu pohjimmiltaan täsmälleen samasta asiasta, vaikkakin hieman epämääräisemmin ja egalitaristisemmin. Oikeudenmukaisuusteoriasta siis itse asiassa seuraa hyvin liberaalihenkisiä päätelmiä, aivan kuten omastakin analyysistani. Esimerkiksi tietämättömyyden verho on puhtaasti haitallisen strategian hävittämiseen tähtäävä työkalu, joten pelissä jossa strategiat tunnetaan, tarpeelliset eettiset reunaehdot jotka muuttavat pelin hyvinvointia edistäväksi voidaan johtaa tavallisin mekanismisuunnittelun välinein nojaamatta sen kummemmin filosofisiin ajatuskokeisiin. Ja samoin, Rawls ei mitenkään ota kantaa siihen millaisia vaihtoehtoja hänen kriteereillään valittavien järjestelyjen alkuperäiseen joukkoon voi ylipäänsä kuulua; hän ei esimerkiksi mitenkään sulje pois sitä vaihtoehtoa, että kannattamaani valinta/vastuu/kannustin/tehokkuus-kalkyylia käytetään osoittamaan jokin oikeuksien allokaatio tehokkaammaksi kuin toinen, ja siten ylläolevan kautta oikeudenmukaisemmaksi kuin tyypillinen naiivin egalitaarin kannattama vaihtoehto. Rawlsin ajattelu on peräti tietoisesti sopusoinnussa sellaisen itselleni tutun ekonomismin kanssa, jossa subjektiivisista vaihtoehtokustannuksista voidaan tehdä luotettavia päätelmiä ainoastaan yksilöiden valintojen perusteella, paljastettuun preferenssiin nojaten.
Hyvänä esimerkkinä tällaisesta päättelystä voisi toimia vakuutusargumentti, johon vähän aikaa sitten törmäsin. Jos ajattelemme hieman prototyyppisiä vakuutuksia, niissä jaetaan vastuuta tietyssä joukossa uudelleen niin, että odotusarvoinen kustannus kullekin pysyy samana mutta varianssi vähenee. Näin voidaan muuntaa kertaluontoiset, massiiviset tappiot yksilölle jatkuviksi, alhaisiksi vakuutusmaksuiksi jotka likviditeetiltään rajallinen yksilö pystyy kantamaan paremmin, ja näin parantaa hyvinvointia. Sen sijaan yksilön omien valintojen arvattavat seuraamukset eivät yleensä ole vakuutuskelpoisia, tai ainakaan niiden poisvakuuttamisessa ei pitäisi voida päästä voitolle, sillä paras tunnettu odotusarvoinen kustannus on tasapainossa myös vakuutuksen juokseva hinta. Hinnoitellessaan näin riskin, vakuutus paitsi jakaa ja tasoittaa riskiä eli vähentää kustannusten odotusarvoista varianssia, myös pakottaa kantamaan omien valintojen seuraamukset täysin ja siksi tuottaa parhaat mahdolliset kannustimet tehdä järkeviä valintoja. Valinta ja vastuu kulkevat käsi kädessä, ja tehokkuus toteutuu; kaltaiseni tupakoitsija maksaa terveysvakuutuksestaan muita enemmän eikä pysty maksattamaan itse kerjäämiään hankaluuksia terveellisemmin elävällä, vaikka oman päätäntävallan ulkopuolella oleva sairaus on edelleen vakuutuksen piirissä. Sivuvaikutuksena tupakointikin asettuu tehokkaalle tasolleen (erisuuri kuin nolla, koska jotkut arvostavat tupakkaa terveyttään korkeammalle) ja kaikki ovat tyytyväisempiä (nykyään takuuvarmasti poltetaan enemmän kuin hyötykalkyyli oikeuttaa, koska kulut on sosialisoitu ja niistä kärsivät terveydenhuoltomenoissa kaikki).
Yllä olennaisinta tehokkuudelle oli nimenomaan se, että vakuutuksen piiriin päätyy vain sellaisia asioita joihin yksilö ei pysty valinnoillaan vaikuttamaan. Eivät siis niinkään ne tavalliset ehdot, joita ns. vakuutuskelpoisen riskin kuuluisi täyttää kuten se ettei riski ole vielä toteutunut, tai se että tieto riskeistä on niin pitkälti jaettua ettei kilpailu pääse tuottamaan vapaaehtoisille vakuutusmarkkinoille tehottomia, separoituvia tasapainoja (mm. haittavalinta). Tietyssä mielessä tavallinen vakuutusargumentti voidaan siksi kääntää päälaelleen, ja todeta, että käytännöllinen vakuutuskelpoisuus ei ole mittari sille mitä kaikkea pitäisi voida vakuuttaa pois, vaan oikea kriteeri olisi nimenomaan yksilön valinnoista riippumattomien riskien vakuutuskelpoisuus. Periaate seuraa suoraan rationaalisesta egoismista tietämättömyyden verhon takana, ja voidaan ajatella, että käytännölliset vakuutuskelpoisuuden kriteerit puhuvatkin oikeastaan vain siitä missä tilanteissa varsinaista verhoa pystytään simuloimaan markkinoilla kun käytetään hyväksi päätöksiin luonnostaan liittyvää riskiä, rajattua tietoa ja epävarmuutta. Yhtäkkiä vakuutukset eivät olekaan olemassa nimenomaan riskien hallintaa varten, vaan kulujen oikeudenmukaista jakamista, tilanteessa jossa yksilöt eivät voi välttämättä itse täysin määrätä niiden jakaumaa. Puutteellinen tieto tulevista tapahtumista onkin vain sekundaarinen, näppärä sattuma joka tietyissä (muttei kaikissa) tilanteissa auttaa hävittämään strategiset syyt (esim. yksityinen tieto siitä että itselle on jo käynyt hyvä säkä) olla jakamatta kuluja (ergo, en tarvitse vakuutusta), ja johtaa siihen että ensisijainen oikeudenmukaisuuskriteeri -- tehokkuus -- voi tässä nimenomaisessa tapauksessa toteutua. Rationaalinen yksilö kannattanee tietämättömyyden verhon takaa yhteiskuntaa jossa ilman kenenkään syytä vammaisena syntynyttä tuetaan julkisista varoista, vaikka hän itse olisikin jo ehtinyt syntyä terveenä, astua siten pois verhon takaa, eikä näin taatusti vapaaehtoisesti lähtisi vammaisenasyntymisvakuutusjärjestelyyn jossa jo tietäisi joutuvansa maksajan pallille; saadaan tyypillinen esimerkki, jossa käytännön tilanteen asettamat strategiset kannustimet estävät oikeudenmukaisuutta/tehokkuutta/yhteistyötä toteutumasta, ja jossa siksi tarvitaan laajasti ottaen rationaalista, pelienpeluusta putsattua moraalia ajamaan puhtaan välittömän itseintressin yli ja takaamaan kaikille parempi lopputulos. (Vrt. kantilainen deontologia, jossa vain velvollisuudesta, yli halun, tehdyt valinnat ovat leimallisesti moraalisia. Juuri tällaiset valinnat ratkaisevat strategisia ongelmia, samalla kun järki ja itseintressi rajaavat suoranaisen altruismin pois ja edellyttävät ennemminkin harkittua vastavuoroisuutta.)
Sivumennen sanoen, samastus käytännöllisten instituutioiden ja abstraktin tietämättömyyden verhon välillä on muutenkin hyvin hyödyllinen, ja on esimerkiksi julkisen valinnan teoriaan kuuluvan perustuslain taloustieteen peruspilareita. Edeltävästä on helppo nähdä, miksi monet taloudelliset koordinaatio-ongelmat ratkeavat sillä, että pelin säännöt rakennetaan suunnitelmallisesti rajoittamaan osallistujien tietoa lopullisesta asemastaan, eli toteuttamaan Rawlsin ajatuskoe jossakin määrin käytännössä.
Itselleni suurin huomio vakuutusargumentista on kuitenkin se, että tietämättömyyden verhosta ei seuraa ensinkään niin pitkällemenevää egalitarismia kuin monet rawlsilaiset tuntuvat luulevan. Päättelyä voidaan nimittäin jatkaa paljon pidemmälle kuin ensinäkemältä kuvittelisi: voidaan väittää, että poisvakuuttaminen on välttämättä irrationaalista jollei siinä pääse voitolle, ja välttämättä epäeettistä jos sillä kykenee sysäämään omien valintojen seuraamuksia muiden kannettavaksi. Formaalisti jälkimmäinen osa on perusteltavissa sillä, että kaikki poissysätyt vaihtoehtokustannukset tuottavat virhekannustimia, johtavat siksi uuteen koordinaatio-ongelmaan, ja tuottavat tehottomuutta. Sitä rationaalinen egoisti ei voi tietämättömyyden verhon takaa kannattaa mikäli vaihtoehtoja vain suinkin on. Vain itsestä riippumattomia riskejä on oikein vakuuttaa pois, ja yleisesti ottaen omien valintojen ennustettavissa olevat seuraamukset pitää kantaa täysin itse. Vapauden kanssa periaate on yllättäen täydessä sopusoinnussa, koska sen oloissa tehty valinta osoittaa että valittu vaihtoehto oli kaikkine seuraamuksineenkin subjektiivisesti katsoen paras mahdollinen. Yritys pyristellä ex post irti valintojen ex ante nähtävissä olevista haittapuolista on itse asiassa tyypillinen esimerkki niistä strategisista ongelmista joita tietämättömyyden verho on rakennettu ratkaisemaan.
Niinpä riskiaverssi, impartiaalinen egoisti ei kuuna päivänä suostuisi siihen, että hän voisi joutua maksamaan vaikkapa koulupinnarin myöhempiä sosiaaliavustuksia, vaan vaatii, että pinnarit makaavat niin kuin petaavat jotta opiskelun hyödyt ja haitat tasapainotettaisiin järkevästi, kannustin opiskeluun säilyisi oikealla tasollaan eikä vapauden ja vastuun kytkyä loukattaisi. Vastaavasta syystä tietämättömyyden verhon takaa myös vastuun tietoinen uudelleenallokointi kannustimien parantamiseksi on täysin puolustettavissa oleva ajatus, koska se on yhteishyödyllistä. On esimerkiksi oikeudenmukaista, että vanhemmilla on mittava omakohtainen vastuu vammaisen lapsen hyvinvoinnista, jos vammaisuus voidaan ennustaa ja vanhemmat voivat estää syntymän. Ja kun näin todella on, vammaisuus ei sitten enää ole a priori peruste yhteiskunnan tuelle vaikka vammainen ei siitä vastuussa olekaan; paremminkin se on peruste sille että vanhemmat huoltavat lapsensa ennen kuin itse syövät, ja jolleivat halua joutua tämän moraalisen vaateen kohteeksi, miettivät kaksi kertaa ennen kuin lisääntyvät. Yhtäkkiä huomataan, että kaikki mikä seuraa selvästi jonkun valinnasta pitää kaataa seuraamuksineen tämän jonkun niskaan, eikä seuraamuksien tasaamista tulonsiirroilla voida pitää oikeutettuna. Kosmisen säteen tai vastaavan vahingoittamalle, omaa syyttään onnettomalle kanssaihmiselle joutuu toki kustantamaan köyhäinavun, mutta kun niin ylivoimainen valtaosa ihmisten hyvinvoinnista on nykyään ympäristön tietoisen hallinnan tulosta, se käytännössä myös riippuu lähes kokonaan valinnoista jotka ovat jonkun syytä/ansiota. Tällaisiin vaikutuksiin differenssiprinsiippi ei yksinkertaisesti ulotu, kun taas yksilönvapaus ja siihen kuuluva vastuukalkyyli ulottuvat. Vapaus todella on leksikaalisessa järjestyksessä ensimmäisenä.
Tällainen analyysi ei taatusti ole mieleen egalitaristeille. Mutta liberaalille se on nannaa, vaikkei aivan kaikkein kovimpaan markkinaliberalismiin johdakaan. Samoin, tällainen Rawls-tulkinta auttaa paremmin sovittamaan yhteen filosofin vapauteen ja taloudelliseen tasa-arvoon liittyvät näkemykset, sekä toisaalta ymmärtämään Rawlsin aseman osana laajempaa liberaaliliikettä. Ja ehkä tyydyttävimmin, tulkinta tekee nähdäkseni oikeutta Rawlsin aikaansa edellä olleelle yritykselle maattaa normatiivinen yhteiskuntaetiikka rationaalisen valinnan teoriaan, joka välittömästi vetää aiheen yhteen kaikkien niiden moninaisten ihmis- ja yhteiskuntatieteiden kanssa jotka nykyään käyttävät kyseistä raamia hyväkseen. Mielestäni John Rawls pitäisi libertaaripiireissäkin tunnustaa merkittäväksi osaksi liberaalikaanonia ja rehabilitoida vapauden filosofina, ei sosiaalivaltion jolle hänen teoriassaan ei kuitenkaan, johdonmukaisesti ja puolueettomasti ajatellen, jää erityisen laajalti sijaa.
lauantaina, syyskuuta 17, 2005
Kovat rangaistukset, kostaminen ja oikeusvaltio
Luinpa vitsin mielenkiintoisen artikkelin nimeltä The behavioral foundations of retaliatory justice, lehdestä Journal of bioeconomics 7/2005.
Tiedättekö miksi kostaminen tuntuu niin hyvälle, mutta yhteistyö ei? Tiedättekö, miksi ihmiset ovat kohtalaisen hyviä tunnistamaan huijareita, mutteivät kovin hyvin osaa raakata joukosta esiin yhteistyöntekijöitä? Eikö olekin niin, että missä ikinä ryhmäännytään, useammin joukoista erotellaan pikemminkin petturit ja vähän työtä tekevät erilleen, kuin pelinrakentajat ja enemmän työtä tekevät?
Selitys löytyy luultavasti evolutiivisesta kehitysympäristöstä, ottaen huomioon kuinka yleisiä luettelemani piirteet ovat kaikille ihmiskulttuureille. Sosiobiologiaa, siis.
Jos tutkitaan tällaista kostokäyttäytymistä ex post -tilanteissa, kostossahan ei juurikaan ole järkeä, kun ei siitä saa mitään takaisin, ja pahimmassa tapauksessa se johtaa kostokierteeseen. Jos kuitenkin mietitään vähän pitkäjänteisemmin, tarkoituksena on tietysti yksinkertaisesti tehdä rikosten teko muille kalliimmaksi, etteivät ne tekisi niitä.
Jos katsotaan siis algoritminomaisesti niitä valintapaineita, jotka ovat vaikuttaneet kostomekanismien biologisen pohjan syntyyn, havaitaan, että nykyisin sen kummemmitta kohtalokkaitta ylimielisyyksittä voidaan todeta ihmisen laatineen jo parempia mekanismeja: sellaisia kuin oikeusvaltio, ja oikeustaloustiede lainsäädännön toimivuuden arvioijana.
Tästä voidaan vetää lyhyt muistilista itse kullekin:
Tiedättekö miksi kostaminen tuntuu niin hyvälle, mutta yhteistyö ei? Tiedättekö, miksi ihmiset ovat kohtalaisen hyviä tunnistamaan huijareita, mutteivät kovin hyvin osaa raakata joukosta esiin yhteistyöntekijöitä? Eikö olekin niin, että missä ikinä ryhmäännytään, useammin joukoista erotellaan pikemminkin petturit ja vähän työtä tekevät erilleen, kuin pelinrakentajat ja enemmän työtä tekevät?
Selitys löytyy luultavasti evolutiivisesta kehitysympäristöstä, ottaen huomioon kuinka yleisiä luettelemani piirteet ovat kaikille ihmiskulttuureille. Sosiobiologiaa, siis.
Jos tutkitaan tällaista kostokäyttäytymistä ex post -tilanteissa, kostossahan ei juurikaan ole järkeä, kun ei siitä saa mitään takaisin, ja pahimmassa tapauksessa se johtaa kostokierteeseen. Jos kuitenkin mietitään vähän pitkäjänteisemmin, tarkoituksena on tietysti yksinkertaisesti tehdä rikosten teko muille kalliimmaksi, etteivät ne tekisi niitä.
Jos katsotaan siis algoritminomaisesti niitä valintapaineita, jotka ovat vaikuttaneet kostomekanismien biologisen pohjan syntyyn, havaitaan, että nykyisin sen kummemmitta kohtalokkaitta ylimielisyyksittä voidaan todeta ihmisen laatineen jo parempia mekanismeja: sellaisia kuin oikeusvaltio, ja oikeustaloustiede lainsäädännön toimivuuden arvioijana.
Tästä voidaan vetää lyhyt muistilista itse kullekin:
- Älä kannata kovia rangaistuksia äläkä mene kostomentaliteettiin mukaan. Samoihin tavoitteisiin pääsee helpomminkin ja kaikkia hyödyttävin tavoin.
- Vaikkei aina tekisi mieli tehdä yhteistyötä, yritä kuitenkin aina. Ihmisen kognitiivisessa taloudessa on laskuhäiriö, jonka mukaan ensi silmäyksellä yhteistyötilanteista ei vaikuttaisi tulevan yhtä paljon iloa itselle kuin usein sitten tuleekin. Vaan tuleepa kuitenkin.
- A fortiori, muista hymyillä. Ei maksa mitään, tulee muille hyvä mieli.
keskiviikkona, syyskuuta 14, 2005
Where do property rights come from?
Phil wrote some interesting thoughts in his blog about property rights, and the everyman's rights we have in Finland.
Because economic resources can't be cut off from other areas of sociality in any reasonable way and because we all require economic resources in order to satisfy our individual preferences, property rights and the economy are very serious issues to libertarians. In the rationalist humanist tradition (which very closely ties in with the classical liberal tradition), most libertarians are also used to rational thinking and deductive arguments (even if we sometimes are as stubborn as anyone to admit we're wrong).
Thus, instead of lapsing into "majoritarian relativism" and finding the basis for good law in "whatever the democratic state produces" (without often even understanding the dynamics of the procedure in question), libertarians have strong opinions on how property and economic rights should be set.
Because of the overaching coherence of all exact social science theories on social, economic and political problems, it soons comes clear to not only libertarians, but to apolitical studiers of social and political phenomena as well, that private property is by far the most viable solution to the multitude of the most basic incentive, information and organization problems living with other people brings about.
***
Now, some libertarians, such as Phil, often take private property as axiomatic, ie. as the basis and beginning point of political philosophy, instead of something that should be argued for. This type of moral philosophy is often (partly mistakenly) branded the name natural law.
Robert Nozick, in his classic book Anarchy, state and utopia, goes for a philosophy of the same sort: he presupposes property rights and shows what the society would look like in that case. As such, the book is a beautiful display of the societal implications of strict private property and a stunning example of the possibilities such a framework gives people to enjoy and live their individual liberties.
Now, many or even most people dissent this view because it doesn't "justify" private property in any way, but takes it as an axiom. They belive such critique is enough to dismiss natural rights as poppycock.
However, these "most people" have apparently never understood even the basics of moral philosophy. Because of Hume's guillotine and the regress argument, you need to start at some axioms, no matter how arbitrary.
And, indeed, if one hasn't ever realized that their own political thought must be rooted in at least some purely arbitrary axioms that are purely pulled from the sleeve and have no justification whatsoever for themselves but are presupposed, then one's views are most certainly purely irrational and can provide no justified basis for either politics or social behavior. This fact comes from purely naturalistic scientific views and reflects the way the world is; and there's not much arguing against that.
***
Now, when anyone looks at the objective facts that the scientific social sciences tell us about complex political and social phenomena, rarely can you argue the axiom of private property isn't well justified indeed. As an over-simplification of one of the most important institutions of modern society, the axiomatic conception of private property sucks a whole lot less than any other popular conception of economic organization, not to mention the fuzzy relativistic populist realpolitics that produces a lot of the legislation in social democratic countries such as Finland.
The basic opposition the commentators in Phil's blog produced to his ideas seemed to follow exactly that path; basic atavistic conservative opposition to the destruction of a deeply culturally rooted institution ("everyman's rights") familiar to everyone. I didn't see any arguments against Phil that understood the underlying social problems in any way. Some went as far in their deeply intellectual critique of Phil to ask whether he perhaps possessed the views he did because he hadn't tasted the sweet berries that inhabit finnish forests - what the fuck? Others decided to argue a priori that forest owners are often rich and berry-pickers poor, so this is a neat distrubutional trick to feed the poor. And then, one reader pointed to Ronald Coase in a semi-intellectual way, only to imply as if he was the magical bullet to property rights. (All and all, the commentary showcased the explanatory power of Lawrence Kohlberg's developmental psychology of ethics. Before people develope to the mature third stage of moral thinking where they can utilize abstract reasoning to come up with universal ethical principles. Instead these people are hung up on the conventional way of thinking, we're "what's right" is simply obeying the laws and pleasing other people - even if the laws are fascist and the prevailing culture is nazist.)
***
So, what exactly are the interpersonal coordination problems and the problems I have dubbed "the most basic incentive, information and organizationary problems of modern society"? If we don't take private property as axiomatic but wish to explain closer where property comes from and where it should be applied (if not everywhere and strictly), the issue boils down to scarcity.
Why is berry-picking in forests allowed for free, but picking candy bars from supermarkets for free isn't? Because the candy bars are scarce, so property rights have to be imposed and the shopkeeper must be allowed the right to exclude anyone from using or taking the candy bars.
However, if a landowner feels a subjective loss when the berries are picked from her forest (perhaps because she wants to pick them herself), she can, actually, according to Finnish law, fence her property, whence the everyman's rights cease to exist on that given property. Berry-pickers aren't allowed to climb over the fence.
We can't apply Coasean theory here, because the transaction costs are too high and the possible technology to help berry-pickers and landowners meet would be too high. We can't governmentally mandate on specific prices for berry-pickers to pay to landowners because of the economic calculation problem, the costs of upholding such laws and again, because of the high transaction costs of directing the compensatory payments to the correct landowners). We also know from the current market emergence that such economic action would probably be infeasible, because in countries with stricter private property mandations such business hasn't much flourished - I could be wrong though, but has anyone ever heard of forest-owners selling permits to go and pick berries in their forests? (Might actually be, and I can't rule this, Phil's idea, out altogether).
This is not only a very low transaction cost way of informing passers-by that berry-picking is forbidden on the premises, it also imposes costs on the landowner that force her to reveal if her preferences are indeed higher than the fence-building costs (the costs of the most effective way of upholding the property rights). (If these costs would be socialized, it would indeed prima facie create perverse incentives for landowners to prohibit berry-picking even if they themselves wouldn't do anything with berries and picking them from their forest would be a paretian improvement. Not to mention the fact that the finnish police force would be required to have a "forest police" section, which would cost a lot more than building fences.)
***
So, if I don't believe in natural rights, what do I believe in? That person-neutral consequences and preferences as taken should matter.
Thus, I believe that fully-excludable private property on most economic resources is the best possible solution, whereas economic land's property rights are more of a bundle-of-rights that aren't often universally excludable (even if you own the forest, someone can pick the berries - I believe in everyman's rights) except if you take the legal upholding costs as your own burden (fence your forest if you don't want your berries picked).
This same framework of utilitarian scarcity arguments extends to patents and intellectual property as well, where the implied unscarcity of the works themselves makes some people think intellectual property rights shouldn't exist at all, when they should be focusing on the scarcity of the work required to produce the media. Thus, both intellectual property and patent law should define property rights on original work and work with big effort, to last for some time (a short time, but not for a lifetime). (On that account, the finnish green's All rights reserved -pamphlet as well as MP Jyrki Kasvi's statements are interestingly smart.)
Because economic resources can't be cut off from other areas of sociality in any reasonable way and because we all require economic resources in order to satisfy our individual preferences, property rights and the economy are very serious issues to libertarians. In the rationalist humanist tradition (which very closely ties in with the classical liberal tradition), most libertarians are also used to rational thinking and deductive arguments (even if we sometimes are as stubborn as anyone to admit we're wrong).
Thus, instead of lapsing into "majoritarian relativism" and finding the basis for good law in "whatever the democratic state produces" (without often even understanding the dynamics of the procedure in question), libertarians have strong opinions on how property and economic rights should be set.
Because of the overaching coherence of all exact social science theories on social, economic and political problems, it soons comes clear to not only libertarians, but to apolitical studiers of social and political phenomena as well, that private property is by far the most viable solution to the multitude of the most basic incentive, information and organization problems living with other people brings about.
***
Now, some libertarians, such as Phil, often take private property as axiomatic, ie. as the basis and beginning point of political philosophy, instead of something that should be argued for. This type of moral philosophy is often (partly mistakenly) branded the name natural law.
Robert Nozick, in his classic book Anarchy, state and utopia, goes for a philosophy of the same sort: he presupposes property rights and shows what the society would look like in that case. As such, the book is a beautiful display of the societal implications of strict private property and a stunning example of the possibilities such a framework gives people to enjoy and live their individual liberties.
Now, many or even most people dissent this view because it doesn't "justify" private property in any way, but takes it as an axiom. They belive such critique is enough to dismiss natural rights as poppycock.
However, these "most people" have apparently never understood even the basics of moral philosophy. Because of Hume's guillotine and the regress argument, you need to start at some axioms, no matter how arbitrary.
And, indeed, if one hasn't ever realized that their own political thought must be rooted in at least some purely arbitrary axioms that are purely pulled from the sleeve and have no justification whatsoever for themselves but are presupposed, then one's views are most certainly purely irrational and can provide no justified basis for either politics or social behavior. This fact comes from purely naturalistic scientific views and reflects the way the world is; and there's not much arguing against that.
***
Now, when anyone looks at the objective facts that the scientific social sciences tell us about complex political and social phenomena, rarely can you argue the axiom of private property isn't well justified indeed. As an over-simplification of one of the most important institutions of modern society, the axiomatic conception of private property sucks a whole lot less than any other popular conception of economic organization, not to mention the fuzzy relativistic populist realpolitics that produces a lot of the legislation in social democratic countries such as Finland.
The basic opposition the commentators in Phil's blog produced to his ideas seemed to follow exactly that path; basic atavistic conservative opposition to the destruction of a deeply culturally rooted institution ("everyman's rights") familiar to everyone. I didn't see any arguments against Phil that understood the underlying social problems in any way. Some went as far in their deeply intellectual critique of Phil to ask whether he perhaps possessed the views he did because he hadn't tasted the sweet berries that inhabit finnish forests - what the fuck? Others decided to argue a priori that forest owners are often rich and berry-pickers poor, so this is a neat distrubutional trick to feed the poor. And then, one reader pointed to Ronald Coase in a semi-intellectual way, only to imply as if he was the magical bullet to property rights. (All and all, the commentary showcased the explanatory power of Lawrence Kohlberg's developmental psychology of ethics. Before people develope to the mature third stage of moral thinking where they can utilize abstract reasoning to come up with universal ethical principles. Instead these people are hung up on the conventional way of thinking, we're "what's right" is simply obeying the laws and pleasing other people - even if the laws are fascist and the prevailing culture is nazist.)
***
So, what exactly are the interpersonal coordination problems and the problems I have dubbed "the most basic incentive, information and organizationary problems of modern society"? If we don't take private property as axiomatic but wish to explain closer where property comes from and where it should be applied (if not everywhere and strictly), the issue boils down to scarcity.
Why is berry-picking in forests allowed for free, but picking candy bars from supermarkets for free isn't? Because the candy bars are scarce, so property rights have to be imposed and the shopkeeper must be allowed the right to exclude anyone from using or taking the candy bars.
However, if a landowner feels a subjective loss when the berries are picked from her forest (perhaps because she wants to pick them herself), she can, actually, according to Finnish law, fence her property, whence the everyman's rights cease to exist on that given property. Berry-pickers aren't allowed to climb over the fence.
We can't apply Coasean theory here, because the transaction costs are too high and the possible technology to help berry-pickers and landowners meet would be too high. We can't governmentally mandate on specific prices for berry-pickers to pay to landowners because of the economic calculation problem, the costs of upholding such laws and again, because of the high transaction costs of directing the compensatory payments to the correct landowners). We also know from the current market emergence that such economic action would probably be infeasible, because in countries with stricter private property mandations such business hasn't much flourished - I could be wrong though, but has anyone ever heard of forest-owners selling permits to go and pick berries in their forests? (Might actually be, and I can't rule this, Phil's idea, out altogether).
This is not only a very low transaction cost way of informing passers-by that berry-picking is forbidden on the premises, it also imposes costs on the landowner that force her to reveal if her preferences are indeed higher than the fence-building costs (the costs of the most effective way of upholding the property rights). (If these costs would be socialized, it would indeed prima facie create perverse incentives for landowners to prohibit berry-picking even if they themselves wouldn't do anything with berries and picking them from their forest would be a paretian improvement. Not to mention the fact that the finnish police force would be required to have a "forest police" section, which would cost a lot more than building fences.)
***
So, if I don't believe in natural rights, what do I believe in? That person-neutral consequences and preferences as taken should matter.
Thus, I believe that fully-excludable private property on most economic resources is the best possible solution, whereas economic land's property rights are more of a bundle-of-rights that aren't often universally excludable (even if you own the forest, someone can pick the berries - I believe in everyman's rights) except if you take the legal upholding costs as your own burden (fence your forest if you don't want your berries picked).
This same framework of utilitarian scarcity arguments extends to patents and intellectual property as well, where the implied unscarcity of the works themselves makes some people think intellectual property rights shouldn't exist at all, when they should be focusing on the scarcity of the work required to produce the media. Thus, both intellectual property and patent law should define property rights on original work and work with big effort, to last for some time (a short time, but not for a lifetime). (On that account, the finnish green's All rights reserved -pamphlet as well as MP Jyrki Kasvi's statements are interestingly smart.)
Disasters and disaster movies
There is an old saying which I think perfectly fits the recent events in New Orleans: disasters tend to bring out the best and the worst in people. That much is true, but few people ever stop to think about what is meant by the saying or why it should be so. This is too bad, because getting it means getting a whole lot about what it means to be human and how the society is organized.
I can think of at least three features common to genuine disasters. First, they cause a clear and present danger to the personal welfare of numerous people, which seriously limits their options and radically shortens their expected remaining lifespan. Suddenly your assets are mostly gone and there might not be a tomorrow to worry about, so it becomes rational to seriously discount the future. Second, disasters rapidly change people's physical environs so that established routines cease to be functional or adaptive. Suddenly there is a pressing need for information while the normal sources have dried up, and so people both have to be able to adapt wholesale on limited information and to effectively produce and disseminate more. And third, the established social infrastructure and safeguards are inadequate for dealing with the change, and as a result either collapse entirely or at least temporarily become overextended. Normal incentive and enforcement structures are no longer present, and the society has to rely on ad hoc reorganization and the autonomous morality of its constituent parts.
All in all, a disaster area first progresses from physical hit to societal friction, then breaks down to some mixture of the state of nature and organized anarchy, and finally with outside help recovers its normal structure with rescue, amortization, rebuilding and recovery.
When we mention the best and the worst in men, we're essentially judging them morally. In this sense, the middle part of the recovery is the most interesting, because it allows us a rare peek into individual psyche uncontrained by societal feedback. When the law isn't there to oversee interaction, the shadow of the future is lifted, and even habit or social equilibrium aren't there to constrain individuals, behavior is determined almost exclusively by character and ability. In effect, we see people as they are, naked. In this situation some people display amazing capability for cooperation and altruism, and regardless of whether they usually act that way, this is the first time such behavior credibly signals an innate character trait, instead of a mere ability to work moral reciprocity to one's personal advantage. In short, this is how heroes are made. Similarly, some people lapse into profound immorality and opportunism, even if they've appeared nice enough when kept in check by organized society. Moral autonomy is a test which many also fail. Surviving a disaster calls for ingenuity, social and communication skills, individual adaptivity, self-control and tenacity. The selected lot who make it pass the harsh, objective, evolutionary sieve people so rarely encounter nowadays.
A disaster is always bad by definition, but it is also a qualitative social change which can reveal the genuine character of men. Often that silver lining is both broader and more spotted than one might at first think.
Still, one should always remember that even the direst emergency always attaches to a social process. Even if a disaster in a sense reveals individual tendencies, it doesn't do so perfectly. What is left of the previous social order and what dynamics cause an order to be established anew are still present, and profoundly affect individual behavior. That is why the order emerging from the ruins is so interesting from the political and scientific perspective: it can teach us a lot about how social cohesion comes about, how group dynamics affect individuals and how societies are knit together in the first place. What happened in New Orleans reflects on its inhabitants and authorities, but also on culture in general. We can say that a disaster also reveals aspects of the society we didn't know about and in a sense resets the social process, becoming a new start. It can reveal the existence of social niches and equilibria we didn't notice before, establish new ones and throw people from one to another. That, for instance, is why surviving a wide spread disaster is one of the few experiences which can truthfully be called life-changing; it can enable one to start over and jump from a desctructive, anti-social state of existence to a more fruitful, harmonious one, quite without changing as a person. Or vice versa.
This is why it's sad to see the recent disaster being interpreted so naïvely. For example, it is quite clear where the origin of the myth of unusual lawlessness, immorality and thug mentality in New Orleans lies. Digging through the sources it becomes apparent that only usual lawlessness and immorality actually took place, and that even after being filtered by the mass media, this particular rumour mill still bears all the marks of Deep South racial prejudice. That the media have latched onto the story tells us more about the attitudes of the surrounding society than those of the Orleans. And similarly, very little is said about the appalling incompentence of the authorities following the hurricane strike, or the political precipicating factors of disasters in the delta in general. Proper analysis of why bad decisions were made, information wasn't properly gathered or why living in such a disaster prone manner is encouraged in the first place doesn't seem to be forthcoming.
I think this is the real, longer term tragedy of New Orleans. Evenwhile disaster movies are decidedly interesting, precisely because they provide ample room for social commentary and moral drama, making a real disaster into one isn't something we should do. Instead we should concentrate first on relief, and immediately after that continue with cold, rational assessment of the situation and how to prevent it from arising again. This calls for something quite beyond legends of heroes and chopper-shooters, so if we concentrate too much on the drama, the wider matter is trivialized. There will be plenty of laudable emotion, with few efforts to actually do something about the state of the world. Then history is bound to repeat itself. I truly hope this is not what happens in New Orleans.
I can think of at least three features common to genuine disasters. First, they cause a clear and present danger to the personal welfare of numerous people, which seriously limits their options and radically shortens their expected remaining lifespan. Suddenly your assets are mostly gone and there might not be a tomorrow to worry about, so it becomes rational to seriously discount the future. Second, disasters rapidly change people's physical environs so that established routines cease to be functional or adaptive. Suddenly there is a pressing need for information while the normal sources have dried up, and so people both have to be able to adapt wholesale on limited information and to effectively produce and disseminate more. And third, the established social infrastructure and safeguards are inadequate for dealing with the change, and as a result either collapse entirely or at least temporarily become overextended. Normal incentive and enforcement structures are no longer present, and the society has to rely on ad hoc reorganization and the autonomous morality of its constituent parts.
All in all, a disaster area first progresses from physical hit to societal friction, then breaks down to some mixture of the state of nature and organized anarchy, and finally with outside help recovers its normal structure with rescue, amortization, rebuilding and recovery.
When we mention the best and the worst in men, we're essentially judging them morally. In this sense, the middle part of the recovery is the most interesting, because it allows us a rare peek into individual psyche uncontrained by societal feedback. When the law isn't there to oversee interaction, the shadow of the future is lifted, and even habit or social equilibrium aren't there to constrain individuals, behavior is determined almost exclusively by character and ability. In effect, we see people as they are, naked. In this situation some people display amazing capability for cooperation and altruism, and regardless of whether they usually act that way, this is the first time such behavior credibly signals an innate character trait, instead of a mere ability to work moral reciprocity to one's personal advantage. In short, this is how heroes are made. Similarly, some people lapse into profound immorality and opportunism, even if they've appeared nice enough when kept in check by organized society. Moral autonomy is a test which many also fail. Surviving a disaster calls for ingenuity, social and communication skills, individual adaptivity, self-control and tenacity. The selected lot who make it pass the harsh, objective, evolutionary sieve people so rarely encounter nowadays.
A disaster is always bad by definition, but it is also a qualitative social change which can reveal the genuine character of men. Often that silver lining is both broader and more spotted than one might at first think.
Still, one should always remember that even the direst emergency always attaches to a social process. Even if a disaster in a sense reveals individual tendencies, it doesn't do so perfectly. What is left of the previous social order and what dynamics cause an order to be established anew are still present, and profoundly affect individual behavior. That is why the order emerging from the ruins is so interesting from the political and scientific perspective: it can teach us a lot about how social cohesion comes about, how group dynamics affect individuals and how societies are knit together in the first place. What happened in New Orleans reflects on its inhabitants and authorities, but also on culture in general. We can say that a disaster also reveals aspects of the society we didn't know about and in a sense resets the social process, becoming a new start. It can reveal the existence of social niches and equilibria we didn't notice before, establish new ones and throw people from one to another. That, for instance, is why surviving a wide spread disaster is one of the few experiences which can truthfully be called life-changing; it can enable one to start over and jump from a desctructive, anti-social state of existence to a more fruitful, harmonious one, quite without changing as a person. Or vice versa.
This is why it's sad to see the recent disaster being interpreted so naïvely. For example, it is quite clear where the origin of the myth of unusual lawlessness, immorality and thug mentality in New Orleans lies. Digging through the sources it becomes apparent that only usual lawlessness and immorality actually took place, and that even after being filtered by the mass media, this particular rumour mill still bears all the marks of Deep South racial prejudice. That the media have latched onto the story tells us more about the attitudes of the surrounding society than those of the Orleans. And similarly, very little is said about the appalling incompentence of the authorities following the hurricane strike, or the political precipicating factors of disasters in the delta in general. Proper analysis of why bad decisions were made, information wasn't properly gathered or why living in such a disaster prone manner is encouraged in the first place doesn't seem to be forthcoming.
I think this is the real, longer term tragedy of New Orleans. Evenwhile disaster movies are decidedly interesting, precisely because they provide ample room for social commentary and moral drama, making a real disaster into one isn't something we should do. Instead we should concentrate first on relief, and immediately after that continue with cold, rational assessment of the situation and how to prevent it from arising again. This calls for something quite beyond legends of heroes and chopper-shooters, so if we concentrate too much on the drama, the wider matter is trivialized. There will be plenty of laudable emotion, with few efforts to actually do something about the state of the world. Then history is bound to repeat itself. I truly hope this is not what happens in New Orleans.
lauantaina, syyskuuta 10, 2005
Mikro- ja makrotason ajattelumallit
Jatkan hieman samoilla linjoilla Sampon aika hauskan äskettäisen "ympäröivästä yhteiskunnasta yksilöön indusoituvan rationaalisuuden" -kirjoituksen linjoilla (josta olin pitkälle samaa mieltä).
Huomionarvoinen pointti on, että tällaisen yhteiskunnallisen teorianipun pitäisi onnistua selittämään ei ainoastaan se, mikä on toivottavaa ja hyväksi, vaan myös ne syyt, miksi ihmiset yleisesti ottaen sitten pitävät joitakin (mahdollisesti erilaisia) asioita toivottavina ja hyvinä.
***
Selitysvoimaisimpiin sosiologisiin teorioihin, jotka pyrkivät kartoittamaan taloudellisen tasa-arvon ja egalitarismin muiden muotojen suosiota, sosialismin, nationalismin ja rasismin houkuttelevuutta ja pysyvyyden, muuttumattomuuden sekä muiden atavististen intuitioiden vetävyyttä, kuuluu Friedrich Hayekin kirja kohtalokas ylimieli. Se erottelee kätevästi ison osan näistä poliittisesti suosituista tavoitteista ihmisen alkukantaisempiin vietteihin ja intuitioihin.
Ikävä kyllä nykyisin emme elä enää pienissä heimoissa, missä laumahenkisyys, ydinperhemalli ja kateus olisivat laskettavissa hyveiksi. Nykyisin elämme abstraktissa yhteiskunnassa, jossa globaali työnjako ja taloudelliset tuotantosuhteet ovat täysin yksittäisten ihmisten käsittämättömissä ja laskemattomissa. Ennen se tavallinen, näkyvä lähiympäristö, "meidän reviiri" ja se pieni pala savannia ("mikroympäristö") oli kaikki, mitä luolamiehen täytyi tuntea, ja koko se ympäristö johon piti osata suhteutua oikein ja jota varten tarvitsi kehittää sääntöjä. 1800-luvulta lähtien globalisaatio on kuitenkin luonut täysin käsittämättömissä ja hallitsemattomissa olevan sosiaalisen verkoston ("makroympäristö"), johon ihmisellä ei ainakaan biologiselta pohjalta ole juuri mitään myötäsyntyisiä valmiuksia.
***
Eritoten nykyisen abstraktin yhteiskunnan eräs tunnusmerkki on, että sitä "hyvää" riittää jaettavaksi kaikille ja kaikenlaisesta kanssakäymisestä kuten kaupankäynnistä seuraa hyvää yhä enenevissä määrin kanssakäyjille; emme elä enää nollasummaympäristössä, jossa heimojen pitää taistella rajallisista resursseista, vaan teollistuneessa, abstrakstissa yhteiskunnassa, jossa asioiden jättäminen vapaaehtoisen yhteistyön ja yrittämisen kontolle (a la libertarismi) tuottaa ei-nollasummapelejä, joista kaikki hyötyvät (kuten Robert Wright osuvasti kirjassaa Nonzero kirjoittaa, tai kuten Matt Ridley pitkälti selittää kirjassaan Origin of virtue).
***
Tämä teoria tarjoaa selitysvoimansa joka päivä hesaria lukiessa. Milloin toimittajat sekoilevat antropomorfismin kanssa selittäessään mielen teorialla talouselämän ilmiöitä ("EU ei halua halpoja kiinalaisia vaatteita", ikään kuin "EU" olisi jokin itsenäinen moraalinen toimija), milloin kolumnistit itkevät kulttuuritukien perään, koska kapitalismin luova tuho ei tarjoa "pysyvyyttä".
Tämänpäiväistä lehteäkin lukiessa oikein suututti kuunnella uuden valtiovarainministerin, Heinäluoman selityksiä pitkien tupojen ja kolmikannan hienoudesta, koska ne ovat onnistuneet Heinäluoman määrittämissä tavoitteissa loistavasti: ne ovat tuoneet Suomen työmarkkinoille vakautta ja ennustettavuutta.
Mutta sillä ei ole niin väliä, että Suomessa on EU:n matalimmat palkat, korkeimmat hinnat ja korkein työttömyys? Vakaus ja ennustettavuus! Poliitikot johtavat tämänkin maan (makrotason) politiikkaa kuin omaa perhettään (mikrotasoa). Luonnollisesti Heinäluoma ei häpeillyt myöntää, ettei hänellä valtiovarainministeriyydestään huolimatta ole minkäänlaista käsitystä taloustieteestä. Politiikkahan on vain tahtoa ja tunteiden ilmauksia, eikö niin? Valtion hoitaminen on kuin lapsia hoitaisi.
Paras vitsi tietenkin on, että jos sosiaalidemokraatin eteen levittää karut faktat Suomen tilanteesta ja suomalaisten järkyttävästä köyhyydestä, ankara kognitiivinen dissonanssi pakottaa kuulijaa lakaisemaan tosiasiat maton alle. On erittäin huolestuttavaa, kun Työministeri Tarja Filatov toteaa työttömyyden olevan yksinkertaisesti hallituksen kontrollin ulkopuolella oleva asia, "jolle viisaat päättäjät varmasti olisivat tehneet jo jotain, jos sille jotain voitaisiin tehdä". Työttömyys on siis Suomessa yhtä varmaa kuin veden sinisyys?
***
Lähellä tätä mikrotason moraalin ja emootioiden sotkemista makrotason päätöksentekoon liikkuu myös yleisempi yhteiskunnallisten suhteiden ja mekanismien monimutkaisuuden ymmärtämättömyys.
Perinteinen vitsi ovat vaikka irtisanomiset, joilla ei tietenkään ole mitään vaikutusta työllisyyteen. Kenelle tahansa yhteiskuntatieteiden perusteisiin tutustuneelle tämän ymmärtäminen ei tietenkään vaadi paljoakaan prosessointia, mutta yritäpä selitää tavalliselle sosiaalidemokraatille (jopa työministerille!) tällaista lainalaisuutta, ja saat korkeintaan röhönaurun.
Järkevä politiikka huomioisi välttämättä nekin vaikutukset, jotka eivät näy suoraan päätöksenteossa. Järkevä politiikka myös ymmärtäisi yhteiskunnan kompleksisuuden ja ei-toivottujen seurausten lain.
***
Tästä kaikesta siis seuraa aika selkeästi, että jos I) ymmärtää ihan oikeasti millaisia moraalifilosofisia teorioita kenelläkin on milloin ollut ja mistä syystä, ja II) ymmärtää miten yhteiskunta toimii, lähestyy aika pakostikin liberaaleja perusperiaatteita.
Jos puolestaan on - noh, ikävästi sanottuna - alkukantaisia viettejä kuten kateutta ja kostonhimoa seuraava, ei kovin pitkälle asioita ymmärtävä tyyppi, sosiaalidemokratia vaikuttaa oikein järkeenkäypälle ja soveliaalle aattelle.
Huomionarvoinen pointti on, että tällaisen yhteiskunnallisen teorianipun pitäisi onnistua selittämään ei ainoastaan se, mikä on toivottavaa ja hyväksi, vaan myös ne syyt, miksi ihmiset yleisesti ottaen sitten pitävät joitakin (mahdollisesti erilaisia) asioita toivottavina ja hyvinä.
***
Selitysvoimaisimpiin sosiologisiin teorioihin, jotka pyrkivät kartoittamaan taloudellisen tasa-arvon ja egalitarismin muiden muotojen suosiota, sosialismin, nationalismin ja rasismin houkuttelevuutta ja pysyvyyden, muuttumattomuuden sekä muiden atavististen intuitioiden vetävyyttä, kuuluu Friedrich Hayekin kirja kohtalokas ylimieli. Se erottelee kätevästi ison osan näistä poliittisesti suosituista tavoitteista ihmisen alkukantaisempiin vietteihin ja intuitioihin.
Ikävä kyllä nykyisin emme elä enää pienissä heimoissa, missä laumahenkisyys, ydinperhemalli ja kateus olisivat laskettavissa hyveiksi. Nykyisin elämme abstraktissa yhteiskunnassa, jossa globaali työnjako ja taloudelliset tuotantosuhteet ovat täysin yksittäisten ihmisten käsittämättömissä ja laskemattomissa. Ennen se tavallinen, näkyvä lähiympäristö, "meidän reviiri" ja se pieni pala savannia ("mikroympäristö") oli kaikki, mitä luolamiehen täytyi tuntea, ja koko se ympäristö johon piti osata suhteutua oikein ja jota varten tarvitsi kehittää sääntöjä. 1800-luvulta lähtien globalisaatio on kuitenkin luonut täysin käsittämättömissä ja hallitsemattomissa olevan sosiaalisen verkoston ("makroympäristö"), johon ihmisellä ei ainakaan biologiselta pohjalta ole juuri mitään myötäsyntyisiä valmiuksia.
***
Eritoten nykyisen abstraktin yhteiskunnan eräs tunnusmerkki on, että sitä "hyvää" riittää jaettavaksi kaikille ja kaikenlaisesta kanssakäymisestä kuten kaupankäynnistä seuraa hyvää yhä enenevissä määrin kanssakäyjille; emme elä enää nollasummaympäristössä, jossa heimojen pitää taistella rajallisista resursseista, vaan teollistuneessa, abstrakstissa yhteiskunnassa, jossa asioiden jättäminen vapaaehtoisen yhteistyön ja yrittämisen kontolle (a la libertarismi) tuottaa ei-nollasummapelejä, joista kaikki hyötyvät (kuten Robert Wright osuvasti kirjassaa Nonzero kirjoittaa, tai kuten Matt Ridley pitkälti selittää kirjassaan Origin of virtue).
***
Tämä teoria tarjoaa selitysvoimansa joka päivä hesaria lukiessa. Milloin toimittajat sekoilevat antropomorfismin kanssa selittäessään mielen teorialla talouselämän ilmiöitä ("EU ei halua halpoja kiinalaisia vaatteita", ikään kuin "EU" olisi jokin itsenäinen moraalinen toimija), milloin kolumnistit itkevät kulttuuritukien perään, koska kapitalismin luova tuho ei tarjoa "pysyvyyttä".
Tämänpäiväistä lehteäkin lukiessa oikein suututti kuunnella uuden valtiovarainministerin, Heinäluoman selityksiä pitkien tupojen ja kolmikannan hienoudesta, koska ne ovat onnistuneet Heinäluoman määrittämissä tavoitteissa loistavasti: ne ovat tuoneet Suomen työmarkkinoille vakautta ja ennustettavuutta.
Mutta sillä ei ole niin väliä, että Suomessa on EU:n matalimmat palkat, korkeimmat hinnat ja korkein työttömyys? Vakaus ja ennustettavuus! Poliitikot johtavat tämänkin maan (makrotason) politiikkaa kuin omaa perhettään (mikrotasoa). Luonnollisesti Heinäluoma ei häpeillyt myöntää, ettei hänellä valtiovarainministeriyydestään huolimatta ole minkäänlaista käsitystä taloustieteestä. Politiikkahan on vain tahtoa ja tunteiden ilmauksia, eikö niin? Valtion hoitaminen on kuin lapsia hoitaisi.
Paras vitsi tietenkin on, että jos sosiaalidemokraatin eteen levittää karut faktat Suomen tilanteesta ja suomalaisten järkyttävästä köyhyydestä, ankara kognitiivinen dissonanssi pakottaa kuulijaa lakaisemaan tosiasiat maton alle. On erittäin huolestuttavaa, kun Työministeri Tarja Filatov toteaa työttömyyden olevan yksinkertaisesti hallituksen kontrollin ulkopuolella oleva asia, "jolle viisaat päättäjät varmasti olisivat tehneet jo jotain, jos sille jotain voitaisiin tehdä". Työttömyys on siis Suomessa yhtä varmaa kuin veden sinisyys?
***
Lähellä tätä mikrotason moraalin ja emootioiden sotkemista makrotason päätöksentekoon liikkuu myös yleisempi yhteiskunnallisten suhteiden ja mekanismien monimutkaisuuden ymmärtämättömyys.
Perinteinen vitsi ovat vaikka irtisanomiset, joilla ei tietenkään ole mitään vaikutusta työllisyyteen. Kenelle tahansa yhteiskuntatieteiden perusteisiin tutustuneelle tämän ymmärtäminen ei tietenkään vaadi paljoakaan prosessointia, mutta yritäpä selitää tavalliselle sosiaalidemokraatille (jopa työministerille!) tällaista lainalaisuutta, ja saat korkeintaan röhönaurun.
Järkevä politiikka huomioisi välttämättä nekin vaikutukset, jotka eivät näy suoraan päätöksenteossa. Järkevä politiikka myös ymmärtäisi yhteiskunnan kompleksisuuden ja ei-toivottujen seurausten lain.
***
Tästä kaikesta siis seuraa aika selkeästi, että jos I) ymmärtää ihan oikeasti millaisia moraalifilosofisia teorioita kenelläkin on milloin ollut ja mistä syystä, ja II) ymmärtää miten yhteiskunta toimii, lähestyy aika pakostikin liberaaleja perusperiaatteita.
Jos puolestaan on - noh, ikävästi sanottuna - alkukantaisia viettejä kuten kateutta ja kostonhimoa seuraava, ei kovin pitkälle asioita ymmärtävä tyyppi, sosiaalidemokratia vaikuttaa oikein järkeenkäypälle ja soveliaalle aattelle.
perjantaina, syyskuuta 09, 2005
Virtue as induced rationality
As someone who espouses libertarian principles, I naturally tend to grant individuals broad latitude in their choice of culture, lifestyle and behavior. I'm not quite sure whether my libertarianism follows from my individualism and tolerance or vice versa, but in any case none of it really rhymes with traditional restrictive morals.
Still, morality is clearly valuable. To me it is an integral part of a continuum leading from law right downto mere custom and elementary manners. All of it makes life a whole lot easier. Thus one of my prime tasks as a libertarian who values morality as separate from law, and also as a follower of an enlightened, Benthamite hedonism, is to find some rational basis for the distinction between public law and private morality on one hand, and good and bad private morality on the other.
Until recently I thought that proper mores consist of the positive obligations left out by the concept of negative rights employed by classical liberalism and libertarianism. In this framework, certain economic reasons like incentive compatibility and the principle of revealed preference forbid one from imposing duties on others in excess of the right to be left alone, evenwhile such duties would help solve clear economic problems. Morality proper is composed of rules designed to promote economic efficiency in social interactions where mere injunction on outright lossy interactions like theft or physical violence does not suffice. The law stops societal loss and guarantees that interactions are Pareto-improvements; morality gives us all the rest of the gain achievable above the returns of a purely egotistically motivated market, which are substantial but also by definition amenable to selfish manipulation and destructive exploitation. All of morality is interpersonal, and we can use game theoretical analysis to justify its limited mutual altruism as a means to the simultaneously higher welfare of all. The analysis relies on full consumer sovereignty and rational choice, and thus neither explains nor leaves any room for traditional concepts of intrapersonal virtue.
Lately I've begun to wonder, though. Just about every historical source on morals stresses an axiology which makes few distinctions between self-directed and other-directed positive traits. The sheer consistency with which such private virtues as moderation, patience, open-mindedness and benevolence appear suggests that Character can not be just a figment of conservative imagination. There has to be some reason why having one is so highly valued, and not just a hallucinatory misstep of ratiocination or vulgar habituation.
From my starting point of morality equaling positive sum games with the strategic benefit to defect, this is only possible if nasty games are ongoing right within the individual or individual rationality for some reason fails to fully hold. This is thoroughly at odds with the concept of a fully integrated Rational Man as employed in neoclassical economics. But as I've looked into it, the idea seems less and less implausible from the viewpoint of evidence from psychology, sociobiology, cognitive neuroscience, behavioral game theory and finance, experimental microecon, or in fact the rest of the pantheon of newer empirical social science. All of it tells us that people both behave less than rationally and exhibit contingent, situational forms of behavior which, while individually boundedly rational or outright irrational, are still more or less expected or even beneficial from the broader point of view.
In this sense intrapersonal conflict can happen, and multiple separate levels of cognition may exist which might well be served by assumed modes of mutual interdependency and modulation. Game theory in its various forms can well be applicable within a single individual.
For example, if we take for granted the idea of a reptile inheritance as a coexisting structure within our whole brain, it might be that the immediate, primitive satisfaction felt by it sometimes has to be suppressed by the more highly developed neonatal cortex. It might be that continuous bliss also calls for conscious planning and purposeful restraint emanating from evolutionarily newer parts of the brain than the pieces responsible for elementary good vibes. That, at least, seems a plausible interpretation of what Aristotle, the Sophists, Bentham, Mill jr., Hazlitt, et al. were saying about patience. And similarly, there might well be a sort of tug-of-war between the right and left cortical hemispheres . They certainly seem to possess a broad division of labour. In this case the precise manner of integration might even influence the way biological sex manifests itself to us externally. It seems unfair to presume that underintegrated faculties of this kind couldn't benefit from assumed modes of thought and behavior, variously aimed at harmonizing the independent thoughts and/or neural processes going on within the separate parts of the brain. It seems that there is plenty of scope for enhancement of rationality within our neural tapestry.
Still, what is even more striking is that once we stop thinking about individuals as rational wholes, suddenly the very rationality of an individual might well depend on societal influence. It might be that a number of the conditions we associate with being rational are actually the result of learning and experiencing social interaction.
To illustrate, empirical evidence suggests that individuals do not discount future payoffs in a time-consistent, exponential manner, but rather go with hyperbolic discounting. They experience a particular kind of short-sightedness, or a variety of perspective illusion. Still, in a society people will face the fact that such time-inconsistency is not profitable, they can and will be Dutch booked for it, there are people who'll have experienced it and can advise differently, and there are tons of institutions which will transform any expected time-inconsistency on your part into powerful current incentives to avoid that option. In the end even the people who discount in a hyperbolic fashion in isolation will abide by the efficiency rules within a society, or otherwise will perish and make room for more sensible folks. In the end the presence of other people -- the market -- induces individuals to behave more rationally than they otherwise would.
In essence I think this idea defines virtue and intrapersonal morality. Such morality consists of the entire set of rules which can help us avoid inborn economic inefficiency. Ideal private morality would in no sense rid us of our choices, but rather would cause our preferences to be fully transitive, our choices to be the best rules of thumb they can be despite the many occasions of limited computational resources, and so on. Private morality would perfect us as rational beings to the limited degree that that is actually possible. This is also why such valuations exist and have survived the tooth of social and cultural evolution: in a society, you would do well by not being inherently contradictory or exploitable.
From this starting point, the ancient quest for a perfect, balanced, wise, happy, not the least unindulgent man once again makes ample sense, evenwhile it also makes sense that we can't attain the ideal by mere birth.
Still, morality is clearly valuable. To me it is an integral part of a continuum leading from law right downto mere custom and elementary manners. All of it makes life a whole lot easier. Thus one of my prime tasks as a libertarian who values morality as separate from law, and also as a follower of an enlightened, Benthamite hedonism, is to find some rational basis for the distinction between public law and private morality on one hand, and good and bad private morality on the other.
Until recently I thought that proper mores consist of the positive obligations left out by the concept of negative rights employed by classical liberalism and libertarianism. In this framework, certain economic reasons like incentive compatibility and the principle of revealed preference forbid one from imposing duties on others in excess of the right to be left alone, evenwhile such duties would help solve clear economic problems. Morality proper is composed of rules designed to promote economic efficiency in social interactions where mere injunction on outright lossy interactions like theft or physical violence does not suffice. The law stops societal loss and guarantees that interactions are Pareto-improvements; morality gives us all the rest of the gain achievable above the returns of a purely egotistically motivated market, which are substantial but also by definition amenable to selfish manipulation and destructive exploitation. All of morality is interpersonal, and we can use game theoretical analysis to justify its limited mutual altruism as a means to the simultaneously higher welfare of all. The analysis relies on full consumer sovereignty and rational choice, and thus neither explains nor leaves any room for traditional concepts of intrapersonal virtue.
Lately I've begun to wonder, though. Just about every historical source on morals stresses an axiology which makes few distinctions between self-directed and other-directed positive traits. The sheer consistency with which such private virtues as moderation, patience, open-mindedness and benevolence appear suggests that Character can not be just a figment of conservative imagination. There has to be some reason why having one is so highly valued, and not just a hallucinatory misstep of ratiocination or vulgar habituation.
From my starting point of morality equaling positive sum games with the strategic benefit to defect, this is only possible if nasty games are ongoing right within the individual or individual rationality for some reason fails to fully hold. This is thoroughly at odds with the concept of a fully integrated Rational Man as employed in neoclassical economics. But as I've looked into it, the idea seems less and less implausible from the viewpoint of evidence from psychology, sociobiology, cognitive neuroscience, behavioral game theory and finance, experimental microecon, or in fact the rest of the pantheon of newer empirical social science. All of it tells us that people both behave less than rationally and exhibit contingent, situational forms of behavior which, while individually boundedly rational or outright irrational, are still more or less expected or even beneficial from the broader point of view.
In this sense intrapersonal conflict can happen, and multiple separate levels of cognition may exist which might well be served by assumed modes of mutual interdependency and modulation. Game theory in its various forms can well be applicable within a single individual.
For example, if we take for granted the idea of a reptile inheritance as a coexisting structure within our whole brain, it might be that the immediate, primitive satisfaction felt by it sometimes has to be suppressed by the more highly developed neonatal cortex. It might be that continuous bliss also calls for conscious planning and purposeful restraint emanating from evolutionarily newer parts of the brain than the pieces responsible for elementary good vibes. That, at least, seems a plausible interpretation of what Aristotle, the Sophists, Bentham, Mill jr., Hazlitt, et al. were saying about patience. And similarly, there might well be a sort of tug-of-war between the right and left cortical hemispheres . They certainly seem to possess a broad division of labour. In this case the precise manner of integration might even influence the way biological sex manifests itself to us externally. It seems unfair to presume that underintegrated faculties of this kind couldn't benefit from assumed modes of thought and behavior, variously aimed at harmonizing the independent thoughts and/or neural processes going on within the separate parts of the brain. It seems that there is plenty of scope for enhancement of rationality within our neural tapestry.
Still, what is even more striking is that once we stop thinking about individuals as rational wholes, suddenly the very rationality of an individual might well depend on societal influence. It might be that a number of the conditions we associate with being rational are actually the result of learning and experiencing social interaction.
To illustrate, empirical evidence suggests that individuals do not discount future payoffs in a time-consistent, exponential manner, but rather go with hyperbolic discounting. They experience a particular kind of short-sightedness, or a variety of perspective illusion. Still, in a society people will face the fact that such time-inconsistency is not profitable, they can and will be Dutch booked for it, there are people who'll have experienced it and can advise differently, and there are tons of institutions which will transform any expected time-inconsistency on your part into powerful current incentives to avoid that option. In the end even the people who discount in a hyperbolic fashion in isolation will abide by the efficiency rules within a society, or otherwise will perish and make room for more sensible folks. In the end the presence of other people -- the market -- induces individuals to behave more rationally than they otherwise would.
In essence I think this idea defines virtue and intrapersonal morality. Such morality consists of the entire set of rules which can help us avoid inborn economic inefficiency. Ideal private morality would in no sense rid us of our choices, but rather would cause our preferences to be fully transitive, our choices to be the best rules of thumb they can be despite the many occasions of limited computational resources, and so on. Private morality would perfect us as rational beings to the limited degree that that is actually possible. This is also why such valuations exist and have survived the tooth of social and cultural evolution: in a society, you would do well by not being inherently contradictory or exploitable.
From this starting point, the ancient quest for a perfect, balanced, wise, happy, not the least unindulgent man once again makes ample sense, evenwhile it also makes sense that we can't attain the ideal by mere birth.
torstaina, syyskuuta 08, 2005
Yksilöajattelu ja abortti
Aborttioikeus on yksi mielenkiintoisemmista yhteiskunnallisista aiheista. Filosofian puolesta se leikkaa syvälle yksilön, oikeussubjektin ja luonnostaan liitännäisen päätösoikeuden hankaluuksiin, samalla kun se on käytännössä niin vakava uskonnollis-eettinen kiistakapula että siihen liittyvät mielipiteet voivat ajaa jopa klinikkapommituksiin, siis terrorismiin. Aihe on hankala libertarismin sisälläkin, koska aatteen kannattajista löytyy monia jotka ottavat eettisen reduktionismin ja apriorismin hyvin vakavasti; abortti on perusperiaatteiden nojalla joko on oikein tai sitten ei, ja päätöksestä riippuu suoraan se kuka pannaan kalterien taakse. Mutta on pari suhdetta, joissa libertaarien sisäinen keskustelu poikkeaa rajusti populaarimmasta, ja jotka voisivat olla huomionarvoisia laajemmassakin asiayhteydessä.
Yleensä eettinen keskustelu abortista redusoituu ennemmin tai myöhemmin kahden oikeuden ristiriidaksi. Toinen on sikiön ihmisyydestä lähtevä oikeus elämään, toinen äidin oikeus päättää omasta ruumiistaan ja elämästään. Keskustelu velloo lähinnä sen ympärillä, kumpi oikeus on vahvempi, pätevätkö molemmat oikeudet todella ja mihin esimerkiksi ihmisyyden rajat vedetään. Perushankaluus on, että biologisesta välttämättämyydestä ja lääketieteen kehittymättömyydestä äidin ja lapsen intressit ovat tässä sidonnaisia, eikä niiden perusteella siis voida tehdä erillisiä päätöksiä. Individualistinen, rationaalinen ihmiskuva ei sovellu tilanteeseen, jossa vatsassa elääkin yhtäkkiä toinen, vieläpä toistaiseksi varsin kehittymätön, riippuvainen yksilö.
Mutta toisaalta, individualistisesta ihmiskuvasta seuraa myös tiettyjä hyötyjä. Ensinkin, se asettaa aborttikiistankin selvempään asiayhteyteen kun joudumme analysoimaan äitiä ja lasta erillisinä ihmisinä joilla voi olla ristiriitaiset intressit ja erilliset oikeudet, joiden oikeuksiin pitäisi olla selvät syyt ja joiden oikeudet eivät saisi olla ristiriidassa silloinkaan kun intressit ovat. Tästä näkökulmasta huomataan, että ongelma on nimenomaan erillisten, kokonaisten yksilöiden oletuksessa, joka ei tässä päde. Ja toiseksi, libertaarit tunnetusti analysoivat lakia löyhänä yhteiskunnallisena säännöstönä joka määrää ne minimaaliset reunaehdot joiden puitteissa yhteiskunnassa tehdään päätöksiä. Tästä näkökulmasta kyse on siitä, kuka saa päättää abortista ja millä perusteilla. A priori ei ole täysin sanottua, että abortti kuuluu niihin asioihin, jotka ovat lain oikeellista sovellusalaa tai joissa pitäisi ylipäänsä saavuttaa yksimielisyys.
Niinpä libertaarikirjallisuudessa esiintyy ainakin kaksi epätyypillistä tapaa ratkaista aborttikiista. Ensimmäinen on se, että äidin ja lapsen oikeudet kytketään toisistaan irti, ja aborttioikeutta kannatetaan samalla kun sikiön aktiivinen tappaminen katsotaan murhaksi. Tästä näkökulmasta aborttioikeus on äidin oikeus päättää omasta kehostaan, mutta se sisältää vain oikeuden poistaa lapsi kehosta ja lopettaa tiivis, biologisluontoinen, positiivinen apu lapselle. Tämän jälkeen oikeus elämään ja oikeus päättää omasta kehosta eivät enää ole suoraan vastakkaisia, ja lapsen mahdolliset positiiviset oikeudet määräytyvät samoin perustein kuin jo syntyneen lapsen kohdalla. Abortti lakkaa olemasta erikoistapaus.
Toinen mielenkiintoinen ratkaisu on se, että asia yksinkertaisesti jätetään lain ulkopuolelle tai -- hieman teoriasta riippuen -- se tiputetaan niin alhaisen tason päätösyksiköihin että kaikki lain piirissä olevat voidaan saada suostumaan siihen yksimielisesti ja/tai laillista kilpailua voi esiintyä. Tässä päätösongelma käsitetään nimenomaan poliittiseksi, ja se yritetään ratkaista puhtaasti päätösprosessiin liittyvin keinoin, ei ottamalla kantaa päätöksen lopputulokseen. Toisin kuin monille muille, tämä on laissez-faire -liberaalille täysin käypä ratkaisu koska aate lähtee siitä että suurin osa asioista pitäisi joka tapauksessa ratkaista yksityisesti. Tällöin erimielisyyden salliminen on yleensä vain hyvästä.
Jotkut perustelevat kantaa myös sillä, että laki voi tiettyyn mittaan olla myös evolutionaarinen mekanismi tai työkalu, jonka laajempi, valtaa rajoittavan perustuslain takaama lakikilpailu oikeuttaa. Tietyssä mielessä jälkimmäinen näkökulma lähtee ajatuksesta, jonka mukaan lain ongelma ei niinkään ole se että se on väärä vaan se että julkinen valta on liian laaja ja tästä seuraa että se estää normaalia, evolutiivista, kansalaisyhteiskunnan prosessia. Tällöin ratkaisu ei voi olla se että lakia muutetaan, vaan se että perustuslaillisesti rajataan lainkäyttö niin että sen riskit vähenevät. Silloin rinnakkain voi tietyin ehdoin esiintyä erilaisia lakeja, myös abortin kohdalla, ja ongelma katsotaan ratkaistuksi sillä että kukin voi lopulta valita oman yhteisönsä ja lakinsa, kunhan yksiköt vain ovat niin pieniä että valinnanmahdollisuus on todellinen.
Omalta näkökulmaltani kumpikaan näistä ratkaisuista ei ole täysin tyydyttävä, koska luultavasti aborttioikeus pitäisi analysoida myös yksityiseettiseltä kannalta. Mutta oli miten oli, tällaiset näkökulmat rikastuttaisivat luultavasti aborttikeskustelua joka muuten tuntuu pyörivän niin hyvin kuluneilla urilla. Ne osoittavat, että kovalla individualismilla voi edelleen olla annettavaa myös vakavalle yhteiskuntaeettiselle analyysille, eli siis yhteisen hyvän teorialle.
Yleensä eettinen keskustelu abortista redusoituu ennemmin tai myöhemmin kahden oikeuden ristiriidaksi. Toinen on sikiön ihmisyydestä lähtevä oikeus elämään, toinen äidin oikeus päättää omasta ruumiistaan ja elämästään. Keskustelu velloo lähinnä sen ympärillä, kumpi oikeus on vahvempi, pätevätkö molemmat oikeudet todella ja mihin esimerkiksi ihmisyyden rajat vedetään. Perushankaluus on, että biologisesta välttämättämyydestä ja lääketieteen kehittymättömyydestä äidin ja lapsen intressit ovat tässä sidonnaisia, eikä niiden perusteella siis voida tehdä erillisiä päätöksiä. Individualistinen, rationaalinen ihmiskuva ei sovellu tilanteeseen, jossa vatsassa elääkin yhtäkkiä toinen, vieläpä toistaiseksi varsin kehittymätön, riippuvainen yksilö.
Mutta toisaalta, individualistisesta ihmiskuvasta seuraa myös tiettyjä hyötyjä. Ensinkin, se asettaa aborttikiistankin selvempään asiayhteyteen kun joudumme analysoimaan äitiä ja lasta erillisinä ihmisinä joilla voi olla ristiriitaiset intressit ja erilliset oikeudet, joiden oikeuksiin pitäisi olla selvät syyt ja joiden oikeudet eivät saisi olla ristiriidassa silloinkaan kun intressit ovat. Tästä näkökulmasta huomataan, että ongelma on nimenomaan erillisten, kokonaisten yksilöiden oletuksessa, joka ei tässä päde. Ja toiseksi, libertaarit tunnetusti analysoivat lakia löyhänä yhteiskunnallisena säännöstönä joka määrää ne minimaaliset reunaehdot joiden puitteissa yhteiskunnassa tehdään päätöksiä. Tästä näkökulmasta kyse on siitä, kuka saa päättää abortista ja millä perusteilla. A priori ei ole täysin sanottua, että abortti kuuluu niihin asioihin, jotka ovat lain oikeellista sovellusalaa tai joissa pitäisi ylipäänsä saavuttaa yksimielisyys.
Niinpä libertaarikirjallisuudessa esiintyy ainakin kaksi epätyypillistä tapaa ratkaista aborttikiista. Ensimmäinen on se, että äidin ja lapsen oikeudet kytketään toisistaan irti, ja aborttioikeutta kannatetaan samalla kun sikiön aktiivinen tappaminen katsotaan murhaksi. Tästä näkökulmasta aborttioikeus on äidin oikeus päättää omasta kehostaan, mutta se sisältää vain oikeuden poistaa lapsi kehosta ja lopettaa tiivis, biologisluontoinen, positiivinen apu lapselle. Tämän jälkeen oikeus elämään ja oikeus päättää omasta kehosta eivät enää ole suoraan vastakkaisia, ja lapsen mahdolliset positiiviset oikeudet määräytyvät samoin perustein kuin jo syntyneen lapsen kohdalla. Abortti lakkaa olemasta erikoistapaus.
Toinen mielenkiintoinen ratkaisu on se, että asia yksinkertaisesti jätetään lain ulkopuolelle tai -- hieman teoriasta riippuen -- se tiputetaan niin alhaisen tason päätösyksiköihin että kaikki lain piirissä olevat voidaan saada suostumaan siihen yksimielisesti ja/tai laillista kilpailua voi esiintyä. Tässä päätösongelma käsitetään nimenomaan poliittiseksi, ja se yritetään ratkaista puhtaasti päätösprosessiin liittyvin keinoin, ei ottamalla kantaa päätöksen lopputulokseen. Toisin kuin monille muille, tämä on laissez-faire -liberaalille täysin käypä ratkaisu koska aate lähtee siitä että suurin osa asioista pitäisi joka tapauksessa ratkaista yksityisesti. Tällöin erimielisyyden salliminen on yleensä vain hyvästä.
Jotkut perustelevat kantaa myös sillä, että laki voi tiettyyn mittaan olla myös evolutionaarinen mekanismi tai työkalu, jonka laajempi, valtaa rajoittavan perustuslain takaama lakikilpailu oikeuttaa. Tietyssä mielessä jälkimmäinen näkökulma lähtee ajatuksesta, jonka mukaan lain ongelma ei niinkään ole se että se on väärä vaan se että julkinen valta on liian laaja ja tästä seuraa että se estää normaalia, evolutiivista, kansalaisyhteiskunnan prosessia. Tällöin ratkaisu ei voi olla se että lakia muutetaan, vaan se että perustuslaillisesti rajataan lainkäyttö niin että sen riskit vähenevät. Silloin rinnakkain voi tietyin ehdoin esiintyä erilaisia lakeja, myös abortin kohdalla, ja ongelma katsotaan ratkaistuksi sillä että kukin voi lopulta valita oman yhteisönsä ja lakinsa, kunhan yksiköt vain ovat niin pieniä että valinnanmahdollisuus on todellinen.
Omalta näkökulmaltani kumpikaan näistä ratkaisuista ei ole täysin tyydyttävä, koska luultavasti aborttioikeus pitäisi analysoida myös yksityiseettiseltä kannalta. Mutta oli miten oli, tällaiset näkökulmat rikastuttaisivat luultavasti aborttikeskustelua joka muuten tuntuu pyörivän niin hyvin kuluneilla urilla. Ne osoittavat, että kovalla individualismilla voi edelleen olla annettavaa myös vakavalle yhteiskuntaeettiselle analyysille, eli siis yhteisen hyvän teorialle.
keskiviikkona, syyskuuta 07, 2005
Lakotkin nojaavat taloudelliseen takaisinsyöttöön
Yleläiset marssivat eilen ulos ja ylenanti taukosi hetkeksi. Sanalla sanoen, emme ole tyytymättömiä.
Mutta olisi kyllä kiva tietää mitä yleläiset kuvittelevat saavuttavansa ulosmarssillaan. Tavallisessa yksityisessä firmassa lakkoilu ja työsulut ovat joskus järkeviä, koska ne hävittävät yhteistyön hyödyt, tekevät firmalle ja työntekijöille hankalaksi täyttää erilaisia jo sovittuja velvoitteitaan ja tuottavat siksi molemmille työmarkkinaosapuolille tuntuvan taloudellisen paineen sopia asioista uudelleen molempia tyydyttävällä tavalla. Mikäli jommallakummalla osapuolella on merkittävää markkinavaltaa, sopiminen ryhmässä voi silloin ainakin periaatteessa johtaa allokatiivisesti tehokkaampiin tai ainakin distributiivisessa mielessä reilumpiin työehtoihin. Koordinoitu irtisanoutuminen yhteistyöstä on rangaistus, ja mahdollisuus siihen mahdollistaa epätäydellisten markkinoiden työmarkkinapelissä myös sellaisia tasapainoja, jotka ovat kaikille osanottajille erikseen parannus. Tämä lienee hyvä asia, vaikka rankaiseminen samalla mahdollistaakin myös kaikille erikseen huonommat tasapainot, muista tekijöistä riippuen.
Ay-väki ei kuitenkaan tunnu tajuavan, että mekanismi ei toimi julkisella sektorilla. Julkisten instituutioiden kassavirta ei suoraan riipu siitä kuinka hyvin ne palvelevat asiakasta, koska julkisen määritelmä nimenomaan on että palvelu rahoitetaan väkipakolla, kuluttajan valinnoista riippumatta. Kun yleläinen marssii ulos ja kanava pimenee, tästä ei seuraa että televisiolupamaksut jäävät saamatta, Yle vedetään tuhansia kertoja oikeuteen sopimusrikosta, pomonkin palkanmaksu vaarantuu, lakon pitkittyessä Yle menee konkurssiin ja viime kädessä isotpajat ja pasilanmastot realisoidaan huutokaupassa. Päin vastoin, lupamaksut virtaavat sisään kuten ennenkin ja vain kulut vähenevät. Siksi Yleisradion johtoporras, hallintoneuvosto ja viime kädessä valtio eivät koe minkäänlaista lisäpainetta kun henkilökunta lakkoilee. Korkeintaan kanavan pimeneminen tarkoittaa sitä, että henkilökunnalle ei tarvitse maksaa palkkaa, uutisia ei tarvitse kerätä ja lähetettäviksi suunnitellut, jo maksetut nauhoitetut ohjelmat jäävät säästöön.
Julkisella sektorilla takaisinsyöttö palvelun laadusta sitä tarjoavan kannustimeen palvella ei toimi, koska rahoitus on kytketty irti viime kädessä laatua arvioivan kuluttajan mielihaluista ja valinnoista, eikä lakon tuottama huonompilaatuinen palvelu siksi syötä takaisin työllistämispäätöksiin. Jos huonosta diilistä ei voi sanoutua irti, ei ole mitään mieltä tarjota parempaa palvelua ja niin kaikista diileistä tulee huonoja. Ns. yrityksen tulot ja menot ovat tässä irrallaan toisistaan, joten myös kaikki niihin liittyvä päätöksenteko irtoaa taloudellisista fundamenteista kuten työn tuottavuudesta tai palvelun laadusta. Ay-väelle tämä on kenties vierasta siksi, että tavallisesti se hyötyy mekanismista, kulujen mennessä jonkun muun (työttömät, firman asiakkaat, sijoittajat, jne.) kannettaviksi. Tässä liike kuitenkin joutuu kohtaamaan sen, että myöskään tavallinen työmarkkinapeli ei toimi ellei yksityisen talouden kannustinrakenne muunna rangaistusta odotettavasti tuntuvaksi haitaksi vastapuolelle.
Tässä nimenomaisessa tapauksessa seuraus voi tosin olla ihan hyväkin: samainen kannustinrakenne on jo kauan sitten tuhonnut Ylen ohjelmatuotannon laadun ja harhauttanut sen yleisen palvelun tehtävästään. Lupamaksu ei ole enää pitkään aikaan ollut hintansa väärti -- maksun maksanutkin katsoo mieluummin Nelosta -- joten supistukset Ylellä heijastavat lähinnä sitä kuinka julkinenkin valta sentään lopulta kanavoi osan tarpeellisista muutoksista oikeaan osoitteeseen. Tässä tilanteessa julkisen talouden mekaniikasta tulisikin ottaa kaikki irti ja muistaa miten rautarouva Thatcher aikanaan ratkaisi vastaavan ongelman kaivostyöläisten kanssa: kaivosala ajettiin puolitarkoituksellisesti lakkoon, lakkoilleet kaivosmiehet todettiin tarpeettomiksi, heidät sanottiin irti lakon laittomuuteen vedoten ja julkinen tuki alalle poistettiin. Soisin Ylelle käyvän juuri näin.
Mutta syvempää julkistaloudellista ongelmaa tällainen pikkupolitikointi ei ratkaise. Se että Yle ylipäänsä on siinä tilassa missä on ei ole sattuma, vaan suora seuraus julkistalouden rakenteesta. Sama ongelma esiintyy kaikkialla, ja johtaa kaikkialla vastaavaan riittämättömään takaisinsyöttöön kuluttajatyytyväisyydestä tuottajien toimintaan. Se mikä tässä voi auttaa oikeuttamaan leikkaukset ja hävittämään huonoja osia yhdestä instituutiosta, teki alunperinkin tästä ja monesta muusta julkisesta instituutiosta huonoja. Juuri tästä syystä meillä esimerkiksi on terveydenhuollon jonoja. Se että jonot ovat vakiomittaisia ja kaikki lopulta kuitenkin pääsevät hoitoon, tai vaikkapa se että hoitotakuu voi missään määrin vaikuttaa asiaan resursseja lisäämättä osoittaa, että kyseessä ei ole resurssipulan vaan puutteellisten kannustimien ja niistä lähtevän taloudellisen tehottomuuden seuraus. Vastaavia esimerkkejä on kaikkialla, aina käräjäoikeuksien kaltaiseen yhteiskunnan primitiivisimpään tukipilariin asti. Näitä ongelmia ei voida hoitaa puuttumalla rajatusti yksittäiseen tehottomuuden muotoon vuosikymmenten huonojen kokemusten jälkeen, tai, kuten Petteri Oksa kai haluaisi, vasta julkistaloudellisessa konkurssitilassa. Päin vastoin, niitä pitäisi ennaltaehkäistä vapauttamalla taloutta ja kytkemällä välttämättömissäkin julkisissa minimipalveluissa päätökset ja seuraukset -- valinta ja vastuu -- niin kiinteästi yhteen kuin vain mahdollista.
Ylen kohdalla olisi jossakin vaiheessa voinut auttaa mikäli palvelukatkoista olisi automaattisesti seurannut lupamaksujen palautus ja periminen yrityksen toimijoilta, ja kerrassaan liian alhaisista katsojaluvuista supistuksia. Nyt on kuitenkin jo aivan liian myöhäistä. Nyt katsotaan kenen pokka pitää, ja vedetäänkö syntyneistä kahnauksista oikeat johtopäätökset. Jollei, virheellisestä kannustinrakenteesta voi seurata jopa se että Yle irtisanoo, sen palvelu rapistuu entisestään ja silti lupamaksu nousee. Julkisella sektorillahan konkurssikypsyyskään ei johda normaaleihin, oikeudenmukaisiin tai tehokkaisiin seuraamuksiin.
Mutta olisi kyllä kiva tietää mitä yleläiset kuvittelevat saavuttavansa ulosmarssillaan. Tavallisessa yksityisessä firmassa lakkoilu ja työsulut ovat joskus järkeviä, koska ne hävittävät yhteistyön hyödyt, tekevät firmalle ja työntekijöille hankalaksi täyttää erilaisia jo sovittuja velvoitteitaan ja tuottavat siksi molemmille työmarkkinaosapuolille tuntuvan taloudellisen paineen sopia asioista uudelleen molempia tyydyttävällä tavalla. Mikäli jommallakummalla osapuolella on merkittävää markkinavaltaa, sopiminen ryhmässä voi silloin ainakin periaatteessa johtaa allokatiivisesti tehokkaampiin tai ainakin distributiivisessa mielessä reilumpiin työehtoihin. Koordinoitu irtisanoutuminen yhteistyöstä on rangaistus, ja mahdollisuus siihen mahdollistaa epätäydellisten markkinoiden työmarkkinapelissä myös sellaisia tasapainoja, jotka ovat kaikille osanottajille erikseen parannus. Tämä lienee hyvä asia, vaikka rankaiseminen samalla mahdollistaakin myös kaikille erikseen huonommat tasapainot, muista tekijöistä riippuen.
Ay-väki ei kuitenkaan tunnu tajuavan, että mekanismi ei toimi julkisella sektorilla. Julkisten instituutioiden kassavirta ei suoraan riipu siitä kuinka hyvin ne palvelevat asiakasta, koska julkisen määritelmä nimenomaan on että palvelu rahoitetaan väkipakolla, kuluttajan valinnoista riippumatta. Kun yleläinen marssii ulos ja kanava pimenee, tästä ei seuraa että televisiolupamaksut jäävät saamatta, Yle vedetään tuhansia kertoja oikeuteen sopimusrikosta, pomonkin palkanmaksu vaarantuu, lakon pitkittyessä Yle menee konkurssiin ja viime kädessä isotpajat ja pasilanmastot realisoidaan huutokaupassa. Päin vastoin, lupamaksut virtaavat sisään kuten ennenkin ja vain kulut vähenevät. Siksi Yleisradion johtoporras, hallintoneuvosto ja viime kädessä valtio eivät koe minkäänlaista lisäpainetta kun henkilökunta lakkoilee. Korkeintaan kanavan pimeneminen tarkoittaa sitä, että henkilökunnalle ei tarvitse maksaa palkkaa, uutisia ei tarvitse kerätä ja lähetettäviksi suunnitellut, jo maksetut nauhoitetut ohjelmat jäävät säästöön.
Julkisella sektorilla takaisinsyöttö palvelun laadusta sitä tarjoavan kannustimeen palvella ei toimi, koska rahoitus on kytketty irti viime kädessä laatua arvioivan kuluttajan mielihaluista ja valinnoista, eikä lakon tuottama huonompilaatuinen palvelu siksi syötä takaisin työllistämispäätöksiin. Jos huonosta diilistä ei voi sanoutua irti, ei ole mitään mieltä tarjota parempaa palvelua ja niin kaikista diileistä tulee huonoja. Ns. yrityksen tulot ja menot ovat tässä irrallaan toisistaan, joten myös kaikki niihin liittyvä päätöksenteko irtoaa taloudellisista fundamenteista kuten työn tuottavuudesta tai palvelun laadusta. Ay-väelle tämä on kenties vierasta siksi, että tavallisesti se hyötyy mekanismista, kulujen mennessä jonkun muun (työttömät, firman asiakkaat, sijoittajat, jne.) kannettaviksi. Tässä liike kuitenkin joutuu kohtaamaan sen, että myöskään tavallinen työmarkkinapeli ei toimi ellei yksityisen talouden kannustinrakenne muunna rangaistusta odotettavasti tuntuvaksi haitaksi vastapuolelle.
Tässä nimenomaisessa tapauksessa seuraus voi tosin olla ihan hyväkin: samainen kannustinrakenne on jo kauan sitten tuhonnut Ylen ohjelmatuotannon laadun ja harhauttanut sen yleisen palvelun tehtävästään. Lupamaksu ei ole enää pitkään aikaan ollut hintansa väärti -- maksun maksanutkin katsoo mieluummin Nelosta -- joten supistukset Ylellä heijastavat lähinnä sitä kuinka julkinenkin valta sentään lopulta kanavoi osan tarpeellisista muutoksista oikeaan osoitteeseen. Tässä tilanteessa julkisen talouden mekaniikasta tulisikin ottaa kaikki irti ja muistaa miten rautarouva Thatcher aikanaan ratkaisi vastaavan ongelman kaivostyöläisten kanssa: kaivosala ajettiin puolitarkoituksellisesti lakkoon, lakkoilleet kaivosmiehet todettiin tarpeettomiksi, heidät sanottiin irti lakon laittomuuteen vedoten ja julkinen tuki alalle poistettiin. Soisin Ylelle käyvän juuri näin.
Mutta syvempää julkistaloudellista ongelmaa tällainen pikkupolitikointi ei ratkaise. Se että Yle ylipäänsä on siinä tilassa missä on ei ole sattuma, vaan suora seuraus julkistalouden rakenteesta. Sama ongelma esiintyy kaikkialla, ja johtaa kaikkialla vastaavaan riittämättömään takaisinsyöttöön kuluttajatyytyväisyydestä tuottajien toimintaan. Se mikä tässä voi auttaa oikeuttamaan leikkaukset ja hävittämään huonoja osia yhdestä instituutiosta, teki alunperinkin tästä ja monesta muusta julkisesta instituutiosta huonoja. Juuri tästä syystä meillä esimerkiksi on terveydenhuollon jonoja. Se että jonot ovat vakiomittaisia ja kaikki lopulta kuitenkin pääsevät hoitoon, tai vaikkapa se että hoitotakuu voi missään määrin vaikuttaa asiaan resursseja lisäämättä osoittaa, että kyseessä ei ole resurssipulan vaan puutteellisten kannustimien ja niistä lähtevän taloudellisen tehottomuuden seuraus. Vastaavia esimerkkejä on kaikkialla, aina käräjäoikeuksien kaltaiseen yhteiskunnan primitiivisimpään tukipilariin asti. Näitä ongelmia ei voida hoitaa puuttumalla rajatusti yksittäiseen tehottomuuden muotoon vuosikymmenten huonojen kokemusten jälkeen, tai, kuten Petteri Oksa kai haluaisi, vasta julkistaloudellisessa konkurssitilassa. Päin vastoin, niitä pitäisi ennaltaehkäistä vapauttamalla taloutta ja kytkemällä välttämättömissäkin julkisissa minimipalveluissa päätökset ja seuraukset -- valinta ja vastuu -- niin kiinteästi yhteen kuin vain mahdollista.
Ylen kohdalla olisi jossakin vaiheessa voinut auttaa mikäli palvelukatkoista olisi automaattisesti seurannut lupamaksujen palautus ja periminen yrityksen toimijoilta, ja kerrassaan liian alhaisista katsojaluvuista supistuksia. Nyt on kuitenkin jo aivan liian myöhäistä. Nyt katsotaan kenen pokka pitää, ja vedetäänkö syntyneistä kahnauksista oikeat johtopäätökset. Jollei, virheellisestä kannustinrakenteesta voi seurata jopa se että Yle irtisanoo, sen palvelu rapistuu entisestään ja silti lupamaksu nousee. Julkisella sektorillahan konkurssikypsyyskään ei johda normaaleihin, oikeudenmukaisiin tai tehokkaisiin seuraamuksiin.
tiistaina, syyskuuta 06, 2005
Taloustieteilijät ja asevelvollisuus
Uusimmassa Econ Journal Watchissa on David R. Hendersonin artikkeli taloustieteilijöiden panostuksesta asevelvollisuuden lakkauttamiseen Yhdysvalloissa.
Economists, in the mid- to late-1960s, did extensive work documenting the tremendous human cost of the draft and laying out a systematic and strong case against the draft and for an all-volunteer force. Here, I try to convey why I believe these efforts really made a differnce in ending the draft.
Varsin mukavaa luettavaa. Tässä muutama lainaus:
In the course of his testimony, he made the statement that he did not want to command an army of mercenaries. I stopped him and said, 'General, would you rather command an army of slaves?' He drew up and said, 'I don't like to hear our patriotic volunteers referred to as mercenaries.' But I went to say, 'If they are mercenaries, then I, sir, am a mercenary professor, and you, sir, are the mercenary general; we are served by mercenary physicians, we use a mercenary lawyer, and we get our meat from a mercenary butcher.' That was the last that we heard from the general about mercenaries.
(Milton Friedman kenraali William Westmorelandille)
Economists' Stetement in Opposition to the Draft:
We, the undersigned, oppose moves toward the reimposition of the draft. The draft would be a more costly way of maintaining the military than an all-volunteer force. Those who claim that a draft costs less than a volunteer military cite as a savings the lower wages that the government can get away with paying draftees. But they leave out the burden imposed on the draftees themselves. Since a draft would force many young people to delay or forego entirely other activities valuable to them and to the rest of society, the real cost of military manpower would be substantially more than the wages draftees would be paid. Saying that a draft would reduce the cost of the military is like saying that the pyramids were cheap because they were built with slave labour.
(80-luvun alusta, kun asevelvollisuutta pyrittiin saamaan takaisin)
Olisi kiva jos Suomestakin löytyisi taloustieteilijöitä jotka uskaltaisivat sanoa asiat yhtä suoraan. Tosin aika moni kansantaloustieteilijä taitaa saada palkkansa valtiolta, joten ruokkivaa kättä on ehkä vähän paha mennä puremaan.
Economists, in the mid- to late-1960s, did extensive work documenting the tremendous human cost of the draft and laying out a systematic and strong case against the draft and for an all-volunteer force. Here, I try to convey why I believe these efforts really made a differnce in ending the draft.
Varsin mukavaa luettavaa. Tässä muutama lainaus:
In the course of his testimony, he made the statement that he did not want to command an army of mercenaries. I stopped him and said, 'General, would you rather command an army of slaves?' He drew up and said, 'I don't like to hear our patriotic volunteers referred to as mercenaries.' But I went to say, 'If they are mercenaries, then I, sir, am a mercenary professor, and you, sir, are the mercenary general; we are served by mercenary physicians, we use a mercenary lawyer, and we get our meat from a mercenary butcher.' That was the last that we heard from the general about mercenaries.
(Milton Friedman kenraali William Westmorelandille)
Economists' Stetement in Opposition to the Draft:
We, the undersigned, oppose moves toward the reimposition of the draft. The draft would be a more costly way of maintaining the military than an all-volunteer force. Those who claim that a draft costs less than a volunteer military cite as a savings the lower wages that the government can get away with paying draftees. But they leave out the burden imposed on the draftees themselves. Since a draft would force many young people to delay or forego entirely other activities valuable to them and to the rest of society, the real cost of military manpower would be substantially more than the wages draftees would be paid. Saying that a draft would reduce the cost of the military is like saying that the pyramids were cheap because they were built with slave labour.
(80-luvun alusta, kun asevelvollisuutta pyrittiin saamaan takaisin)
Olisi kiva jos Suomestakin löytyisi taloustieteilijöitä jotka uskaltaisivat sanoa asiat yhtä suoraan. Tosin aika moni kansantaloustieteilijä taitaa saada palkkansa valtiolta, joten ruokkivaa kättä on ehkä vähän paha mennä puremaan.
New Orleans
Panu Höglund kirjoitteli New Orleansin tulvasta:
Kävin kommentoimassa:
Offtopic: kävin opettamassa Höglundille ruotsia.
Höglund:
Minä:
Joskus aiemmin kävin korjaamassa hänen saksankielisen tekstinsä lauserakenteita. Jos tunnette Höglundin kielifanatismia ja yleisesti höyrypäistä persoonallisuutta, voitte varmaan arvata hänen kiehuneen raivosta jonkun osoitettua kielioppivirheitä hänen ruotsin- ja saksankielisessä tekstissään.
Så självklart att jag inte kom ihåg att säga det: nu, när gatorna tagits över av mord- och våldtäktslystna gäng, ser vi libertarismen genomförd i praktiken. Inte någon förmyndarstat här inte.
Kävin kommentoimassa:
Hah hah. New Orleans sijaitsee merenrannan ja järven välissä olevassa joensuistossa, jossa katutaso on sekä meren että järven vedenpinnan alapuolella. Tämä taas johtuu siitä, että valtiovalta on tukenut patojen rakentamista kaupungin ympärille ja talojen jälleenrakentamista kaikkien tulvien ja hurrikaanien jälkeen.
Kyseessä on siis taloustieteellinen malliesimerkki ilmiöstä nimeltä moral hazard, joka on nimenomaan riskien kollektivisoinnin (courtesy of U.S. taxpayers) aiheuttama ongelma.
Järjestyshäiriöt tulvan valtaamassa kaupungissa taas johtuvat a) läsnäolevien tuhansien poliisien ja sotilaiden kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta suojella kansalaisia ja heidän omaisuuttaan - jälleen siis näemme julkisen sektorin tehottomuuden - ja b) kaupungin populaation ja ennen kaikkea tulva-alueelle jääneiden ihmisten joukon rodullisesta ja etnisestä kompositiosta.
Offtopic: kävin opettamassa Höglundille ruotsia.
Höglund:
New Orleans har träffats av en orkan och försjunkit i ett elände och kaos som av allt att döma hör hemma i Mad Max' värld.
Minä:
Heittomerkkien käyttäminen s-äänteeseen eli s-, x- tai z-kirjaimeen päättyvien sanojen genetiivimuodossa on anglismi, jota pidetään ruotsissa virheenä. Toki tämä virhe esiintyy mm. Husiksessa, mutta se on silti virhe.
Joskus aiemmin kävin korjaamassa hänen saksankielisen tekstinsä lauserakenteita. Jos tunnette Höglundin kielifanatismia ja yleisesti höyrypäistä persoonallisuutta, voitte varmaan arvata hänen kiehuneen raivosta jonkun osoitettua kielioppivirheitä hänen ruotsin- ja saksankielisessä tekstissään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
