maanantaina, tammikuuta 03, 2005

Hopealuoti vai yhteiskuntateoria?

Toni kommentoi juuri Tiedemiehen kirjoitusta, laihoin tuloksin. Lienee aika lisätä lusikka soppaan...

Tiedemiehen alkuperäinen teesi on itselleni hyvin tuttu. Useimmille oma poliittinen ideologia on pitkälti samanlainen asia kuin uskonto, kulttuuritausta tai muut vastaavat identifioitumisen kohteet. Se sisältää tietyt opinkappaleet jotka kytkeytyvät yhteen. Niitä kannattava on "yksi meistä", tai "hyvis", ja muut "pahiksia". Sillä, kytkeytyvätkö opinkappaleet loogisesti yhteen tai niiden seurauksilla ei ole juuri väliä. Poliittisen puheen pääpaino on signaloinnissa: kenen joukoissa seisot? Tiedemies selittää ilmiötä älyllisellä laiskuudella ja tarjoaa ratkaisuksi ongelmaan tieteellistä maailmankuvaa sekä kärsivällistä tilastoaineiston hyväksikäyttöä. Tonin vastauksen hän näkee libertaariksi hopealuotiselitykseksi.

Vaikka Toninkin tekstissä on paljon kritiikin varaa, Tiedemies menee tässä nähdäkseni pahemmin harhaan. Hän nimittäin unohtaa täysin, mistä tieteessä on kysymys. Tieteen tehtävänä on selittää asioita, ja sen keskeinen sisältö koostuu teorioista. Tilastot ja kokeellinen todistusaineisto ovat vain työkaluja, joilla teorioita testataan ja kehitetään. Tonin selitys voi siis olla väärä, mutta Tiedemiehen tekstistä ei ylipäänsä löydy selitystä. Älyllinen laiskuus ei riitä, koska Tiedemiehen pitäisi pystyä valottamaan miksi se olisi leimallista juuri poliittiselle joukkotoiminnalle, tai miksi se tässä kanavoituu juuri sellaiseksi meemien yhteensidonnaksi josta hän puhuu.

Itse selittäisin ongelman institutionaalisen taloustieteen keinoin. Sosiaaliset ryhmät rakentuvat usein ulkoishyödykkeiden ympärille, rajaamaan niiden ylikäyttöä. Puolueen kohdalla tällainen hyödyke on kannattajakunnalle poliittisesta pelistä lypsettävä etuisuusvirta, muodikkaan ideologian kohdalla se tyypillisesti koostuu verkottumisen ja hyvien bileiden hyödyistä, ja esimerkiksi yhteiskuntaluokassa se voi syntyä vakuutusluontoisesta vertaistuesta, maantieteellisesti rajoittuneista investoinneista jaettuun pääomaan tai vastaavasta. Tällaisissa tilanteissa on tärkeää nähdä, kuka kuuluu ryhmään ja kuka ei, ja myös uskottavasti signaloida jäsenyyttä jotta ryhmä uskaltaa investoida resursseja yksilöön. Se, millä keinolla signalointi tapahtuu ei ole niin olennaista. Seurauksena on, että signalointiin käytettävät asiat määräytyvät enemmän niiden erottelevuuden, sitovuuden ja peruuttamattomuuden kuin järkiperusteiden nojalla.

Niinpä tummaihoinen saattaa signaloida distinktiivisellä nimivalinnalla, rikas nopeasti vanhenevalla muotivaatteella, maalainen tietyllä sosiolektilla ja vihreä pilvenpolttelulla. Signaalit myös kulkevat käsi kädessä, koska laajempi joukko signaaleja eristää tehokkaammin kilpailevista ryhmistä. Vihreä ei voi kannattaa ydinvoimaa vaikka se säästäisi luontoa kuinka paljon, koska tämä lisää riskiä puolenvaihdosta -- eihän siitä mitään tulisi, jos kaikki juoksisivat bileistä/puolueesta kokkareihin ennen kuin ovat auttaneet kerjäämään/äänestämään eduskunnalta/ylioppilaskunnalta tilat/resurssit seuraavia bileitä/puoluetukea varten. Tällainen malli selittää jo jotakin, ja tuottaa testattavia ennusteita: klubiutumista ja meemittymistä pitäisi esiintyä siellä, missä on jaettuja resursseja.

Olen samaa mieltä Tiedemiehen kanssa siitä, että todellinen politiikka vaatii tieteellistä maailmankuvaa. Ongelma on vain siinä, että tilastoihin tuijottaminen ei ole tiedettä. Abstrakti ajattelu, kriittinen tiedonkuva, älyllinen kurinalaisuus ja arvokysymysten tiukka erottelu faktaväitteistä ovat. Politiikassa tieteellinen maailmankuva tarkoittaisi lähinnä, että kunkin ideologian tulee pohjautua kokonaiseen, selittävään ja testattavissa olevaan teoriaan siitä, miten yhteiskunta toimii. Tämän teorian tulisi lopulta olla jaettu, koska faktoista ei voida kiistellä loputtomiin. Viimein vain arvot voisivat jäädä poliittisen keskustelun kohteeksi, kun tiede selvittäisi sen yhden, ainoan, parhaan tavan toteuttaa niitä.

Klassinen liberalismi perustuu kuvatunlaiseen positiiviseen teoriaan. Sen selkäranka koostuu taloustieteestä ja sen lukemattomista poikkitieteellisistä yhtymäkohdista. Varteenotettavimman kilpailijansa -- tieteellisen sosialismin -- liberaali yhteiskuntateoria on kaatanut jo aikapäiviä sitten, ja muilta aatteilta vastaava yhteiskuntateoria näyttää pitkälti puuttuvan: konservatiivin ei tarvitse tietää miten yhteiskunta toimii koska hän ei halua muuttaa sitä, ja esimerkiksi (puna)vihreät ovat lainanneet teoriansa vasemmalta.

Tästä näkökulmasta liberaalien sosialismipuheet on paljon helpompi ymmärtää. Liberaali yhteiskuntateoria on individualistinen, joten se puuttuu sosialismiin ja kollektivismiin kaikkialla missä sitä on näkyvissä. Kyseessä ei kuitenkaan ole hopealuotiselittäminen, koska kritiikki on yleensä positiivista ja se kumpuaa testatusta teoriasta. Liberaali yhteiskuntateoria menee itse asiassa niin pitkälle, että se voidaan todentaa laboratorio-oloissa: toistuvassa pelissä päädytään johdonmukaisesti epäkooperatiiviseen tasapainoon, joten individualismi ja rationalismi ovat perusteltuja oletuksia. Jopa moraali ja altruismi näyttäisivät selittyvän yksilöllisistä lähtökohdista, toistettujen pelien, rankaisemisen ja vastaavien mekanismien avulla. Jos siis poliittisella areenalla tappelisivat positiiviset teoriat ja niitä arvioitaisiin tieteellisin kriteerein, liberalismille ei olisi yhtäkään todellista kilpailijaa. Vain aatteen normatiivisista väitteistä voitaisiin olla eri mieltä. Mutta niin vain liberaali joutuu jatkuvasti selittämään mihin yksityisomistusta tarvitaan, mistä työttömyys syntyy, miksi kannustimilla on väliä ja niin edespäin.

Liberalismilla ei olekaan nykyään vastassaan toista kokonaista aatetta, vaan vain Tiedemiehen kammoamia hajanaisia meemipleksejä, hänen edistämäänsä pragmatismia, eturyhmäintressejä, tyhjää retoriikkaa, populismia ja muuta ikävää reaalipolitiikkaa. Niitä ei voida kumota järkiperustein, koska niitä ei kannateta järkiperustein. Niinpä niihin juututaan ja niiden vastustaminen alkaa kuulostaa toistavalta virrenveisuulta. Aivan Fukuyaman klassisen väitteen mukaan liberalismi on jo voittanut älyllisen taiston, joten aatteelliselle liberaalille on tarjolla vain loputonta varjonyrkkeilyä. Arvoista tietysti voitaisiin edelleenkin kiistellä älykkäästi, mutta valitettavasti liberaalit eivät juuri koskaan pääse tekemään moista kun aika kuluu kollektivismin lukemattomien, virheellisten, positiivisten väitteiden kumoamiseen.

Ei siis ole ihme, että Tiedemies sekoittaa tämän hopealuotiselittämiseen ja "radikalismiin". Siltähän se nimittäin kuulostaa, ja tuntuu, liberaalistakin.

4 kommenttia:

Sampo Syreeni kirjoitti...

Katselija mietti, miten vangin dilemma sopii yhteen liberaalien sääntöjen kanssa. Kyseinen dilemma on yksinkertaisin erityistapaus yhteislaitumen ongelmasta. Siinä yhteinen ja yksityinen hyvä ovat ristiriidassa; kullakin pelaajalla on hyvä syy toimia tavalla, joka vahingoittaa muita, vaikka kaikkien toimiessa toisin kukin voisi paremmin.

Yhteislaitumen ongelma kuvaa näkökulmasta riippuen yhteisomistusta, liitännäistä tuotantoa, ulkoisvaikutusta tai muuta vastaavaa. Tällainen ongelma korjautuu näppärimmin muuttamalla lakia niin, että toimijoiden kohtaama peli ei enää ole vangin dilemma. Silloin kun teknologia sen sallii, paras tapa on yhteisen resurssin yksityistäminen, eli lain muuttaminen niin että resurssi jaetaan ja kukin kohtaa siitä eteenpäin vain oman tilkkunsa hallintaan liittyvät seuraamukset. Toisen tilkulle menemisestä seuraa rangaistus, joka hävittää kannustimen laitumen epäsosiaaliseen käyttöön. Jos tämä on mahdollista, yhteinen ja yksityinen hyvä kohtaavat, ja uuden pelin epäkooperatiivinen tasapaino on samalla sosiaalinen optimi.

Moderni utilitaariliberaali toteaa sitten, että useimmissa tapauksissa näin voidaan tehdä, ja että tämä oikeuttaa laajan, rajoittamattoman yksityisomistuksen. Vangin dilemma on tästä näkökulmasta ikävä vastaesimerkki, johon joudutaan kun yritetään soveltaa yhteisomistusta/sosialismia. Yleisemmin lain teoria näyttäytyy tästä lähtökohdasta mekanismisuunnitteluongelmana, jossa lähtökohtana ovat eri asioita haluavat yksilöt ja tavoitteena laillinen mekanismi jolla heidät saadaan kannustettua paljastamaan ja sovittamaan erilliset preferenssinsä yhteen.

Pari kvalifikaatiota lienee kuitenkin paikallaan. Ensinkin, kaikkien resurssien kohdalla pelin säännöt eivät määräydy vain laista, vaan myös teknologisista seikoista. Tällöin niitä ei välttämättä voida noin vain muuttaa. Varsinaiset tekniset ulkoisvaikutukset ovat tärkein esimerkki: ilmansaaste menee minne menee, eikä se noudata lakia. Joskus ongelmaa ei siksi yksinkertaisesti pystytä ratkaisemaan yksityisomistuksen avulla. Tällöin voi olla, että yhteisomistus yhdistettynä tarkasti kohdennettuun valvontaan on parempi vaihtoehto. Kyseessä on poikkeama kaikkein tiukimmasta libertaarista raamista, vaikka se mahtuukin väljemmän liberalismin piiriin.

Toisaalta voi myös olla, että haitta on niin mitätön tai rajautuu niin pieneen ihmisjoukkoon, että se on joka tapauksessa hallittavissa pienimmin kustannuksin yksityisomistuksen oloissa. Tai sitten valvontamekanismista itsestään ei saada sellaista etteikö siihen liittyisi perverssejä kannustimia. Näin on vaikkapa perheen sisäisten ulkoisvaikutusten kohdalla. Edellinen argumentti ei siis riitä oikeuttamaan interventioita perheen sisälle sillä perusteella, että perheet nojaavat yhteisomistukseen. Paremminkin perheinstituutioon liittyvät yksityiset moraalisäännöt sinänsä ovat ratkaisu lastenkasvatuksen ongelmiin ja vastaaviin. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan.

Kolmanneksi, tapa jolla puhun liberaalien yhteiskuntateoriasta on helppo ymmärtää liian vahvasti. Pohjimmiltaan teoria on vain se individualistinen konsensus joka taloustieteen ja liberalismin rinnakkaisessa kehityksessä on vakiintunut. Se ei ole aivan niin leimallinen liberalismille kuin voisi ehkä luulla -- kuten sanottu, lopulta voi olla vain yksi teoria ja liberaalien käyttämä on selvästi vahvin kandidaatti siksi. Liberaalit eivät missään mielessä ole ainoa ryhmä jotka nojaavat esimerkiksi individualistiseen ihmiskuvaan.

Neljännekseen, puhun itse nimenomaan modernista utilitaarilibertaarista näkökulmasta. Laajempaan liberalismiin sisältyy monia muitakin lähtökohtia, vaikka niistä seuraavat päätelmät ovatkin pitkälti yhteneviä. Itse kannatan tietynlaista utilitarismia, koska se selittää liberalismin perustan niin seikkaperäisesti, mutta aina se ei johda liberaalien yleisesti hyväksymiin lopputuloksiin. Puhun siis omalla äänelläni, en aatteen.

Tiedemies kirjoitti...

Tottakai "aatteen" äänellä puhutaan silloin, kun vaaditaan, että järjestelmä pitää muuttaa säännöin ja muin kommervenkein sellaisiksi, että vangin dilemma/yhteislaitumen ongelma häviää.

Tätä vastaan on huomattavan painavat taloudelliset argumentit, joista murskaavin on se, että tasapainotilan siirtämisen kustannukset ovat usein julmetun suuret verrattuna sääntelyn tai yhteistoimintaan "pakottamisen" kustannuksiin verrattuna.

Toinen on se, että markkinat eivät tuota tehokasta ratkaisua silloin, kun hintakilpailulle ei ole mahdollisuutta. Yksityiset moottoritiet ilman hintasääntelyä jne jne, ovat taloudellisesti tehottomia, koska monopolin aiheuttama hyvinvointitappio voi nousta hyvin suureksi verrattuna yhteisomistukseen. Näinollen libertaristit, jotka vastustavat kaikkea yhteisomistusta, tekevät sen ideologisista syistä, eivät suinkaan pyrkien maksimaaliseen kokonaishyvinvointiin.

Sampo Syreeni kirjoitti...

Kyllä, liberalismi on konstruktio. Puhtaimmillaan se on nimenomaan lain teoria, joka väittää, että oikeellinen laki perustuu yksilönvapauteen. Se ei ota juurikaan kantaa moraaliin, tapoihin tai perinteisiin, tai perustu niille, vaan muodostaa nimenomaan yleisen, avonaisen kehyksen kansalaisyhteiskunnan kehitykselle. Tässä mielessä liberaali yksilönvapaus on samankaltainen mekanismi kuin demokratia: se ei yksityiskohtaisesti kerro millaisia rakenteita yhteiskuntaan tulisi kehittyä, vaan paremminkin vain määrää pelikentän jolla niistä päätetään.

Niinpä aate on toisaalta suppeampi, toisaalta laveampi kuin kuvasit. Suppeampi siinä, että se ei oleta tai määrää kaikkia mainitsemiasi instituutioita, ja laveampi siinä, että se muodostaa itsessään kokonaisen laillisen kehyksen yhteiskunnalle.

Sampo Syreeni kirjoitti...

Tiedemies väittää "tasapainon siirtämisen" kustannuksia murskaaviksi. Useimmissa tapauksissa tällaisesta ei ole minkäänlaista empiiristä näyttöä. Moottoritiet, jakeluverkot ja vastaavat ovat lähinnä se kaikkein hankalin tapaus. Esimerkiksi paikallisen terveysaseman tai koulun yksityistäminen on varsin simppeli juttu, eikä siihen ole osoitettu liittyvän mittavia kuluja. Vastaavasti yksityisteitä on meilläkin pitkät pätkät, eli muutos ei olisi suuren suuri.

Jos sitten otetaan se hankalin mahdollinen tapaus, eli kahden suuren kaupungin välillä kulkeva useamman sadan kilometrin mittainen moottoritie, sekään ei ole mahdoton. Kullekin tällaiselle tielle on yleensä jonkin verran kilpailua, joka tulee pikkuteistä, toisten kaupunkien kautta kiertävistä reiteistä, juna- ja lentoliikenteestä, substituutiosta muiden kaupunkien kautta kulkeviin tavaroihin ja palveluihin, sekä substituutiosta toimintaan joka ei edellytä liikkumista. Tällöin syntyvä kysyntäelastisuus rajaa mahdollista monopolivoittoa tai jopa hävittää sen, ja on hyvin vaikeaa osoittaa, että hyvinvointitappio kasvaisi suuremmaksi kuin julkisen tiejärjestelmän vastaava. Vaihtoehtoiskustannukseenhan sisältyy myös julkisen päätöksenteon aiheuttama tehottomuus, kuten poliittisin perustein tehdyt infrastruktuuri-investoinnit muualla maassa, ja tietysti tien rakentamiseen liittyvät suorat vaihtoehtoiskustannukset, jotka usein ohitetaan (mm. pakkolunastus alihintaan). Edelleen, kahden suuren kaupungin välille on itse asiassa usein kannattavaa rakentaa toinenkin tie, joka mahdollistaa suoran kilpailun, ja näin valtiokin usein tekee kun se uusii tiekantaa (vrt. rinnakkaiset maantiet ja moottoritiet); toisaalta useimpien julkisten tiehankkeiden kohdalla ei ole koskaan osoitettu että ne ylipäänsä ovat kokonaistaloudellisesti kannattavia. Ja tietysti jo pelko kilpailusta on aivan riittävä pelote monopolistille, eli usein monopoli on tehokas sielläkin missä eksplisiittistä kilpailua ei näy ("contestable market").

Näin siis siinä kaikkein hankalimmassa tapauksessa. Esimerkiksi kaupungin sisällä substituutio on paljon helpompaa ja koordinaatio-ongelmat pienempien ihmisjoukkojen tähden huomattavasti rajatumpia, jolloin ne kyetään usein ylittämään markkinoilla (vrt. kaupunginosarakentaminen, joka ratkaisee samalla alueen liikennejärjestelyt yksityisesti). Todetaan siis, että moottoritietkin voivat toimia tehokkaasti yksityisomistuksessa; vaikka eivät toimisikaan niin pienemmät tiet voivat; vaihtoehdolla on myös mittavia kustannuksia; vaikka tieverkko pitäisikin rakentaa julkisesti terveydenhuoltoa luultavasti ei; ja vaikka jotain pitäisikin rahoittaa julkisesti, yleensä tehokkain tapa on alihankinta yksityiseltä, ei julkinen tuotanto. Utilitaristille kysymys ei ole binaarinen eikä vastaus välttämättä viimeisen päälle libertaari, mutta useimmissa asioissa paras tapa on kuitenkin huomattavasti lähempänä liberaalia ideaalia kuin "kolmatta tietä".