Hopealuoti vai yhteiskuntateoria?

Toni kommentoi juuri Tiedemiehen kirjoitusta, laihoin tuloksin. Lienee aika lisätä lusikka soppaan...

Tiedemiehen alkuperäinen teesi on itselleni hyvin tuttu. Useimmille oma poliittinen ideologia on pitkälti samanlainen asia kuin uskonto, kulttuuritausta tai muut vastaavat identifioitumisen kohteet. Se sisältää tietyt opinkappaleet jotka kytkeytyvät yhteen. Niitä kannattava on "yksi meistä", tai "hyvis", ja muut "pahiksia". Sillä, kytkeytyvätkö opinkappaleet loogisesti yhteen tai niiden seurauksilla ei ole juuri väliä. Poliittisen puheen pääpaino on signaloinnissa: kenen joukoissa seisot? Tiedemies selittää ilmiötä älyllisellä laiskuudella ja tarjoaa ratkaisuksi ongelmaan tieteellistä maailmankuvaa sekä kärsivällistä tilastoaineiston hyväksikäyttöä. Tonin vastauksen hän näkee libertaariksi hopealuotiselitykseksi.

Vaikka Toninkin tekstissä on paljon kritiikin varaa, Tiedemies menee tässä nähdäkseni pahemmin harhaan. Hän nimittäin unohtaa täysin, mistä tieteessä on kysymys. Tieteen tehtävänä on selittää asioita, ja sen keskeinen sisältö koostuu teorioista. Tilastot ja kokeellinen todistusaineisto ovat vain työkaluja, joilla teorioita testataan ja kehitetään. Tonin selitys voi siis olla väärä, mutta Tiedemiehen tekstistä ei ylipäänsä löydy selitystä. Älyllinen laiskuus ei riitä, koska Tiedemiehen pitäisi pystyä valottamaan miksi se olisi leimallista juuri poliittiselle joukkotoiminnalle, tai miksi se tässä kanavoituu juuri sellaiseksi meemien yhteensidonnaksi josta hän puhuu.

Itse selittäisin ongelman institutionaalisen taloustieteen keinoin. Sosiaaliset ryhmät rakentuvat usein ulkoishyödykkeiden ympärille, rajaamaan niiden ylikäyttöä. Puolueen kohdalla tällainen hyödyke on kannattajakunnalle poliittisesta pelistä lypsettävä etuisuusvirta, muodikkaan ideologian kohdalla se tyypillisesti koostuu verkottumisen ja hyvien bileiden hyödyistä, ja esimerkiksi yhteiskuntaluokassa se voi syntyä vakuutusluontoisesta vertaistuesta, maantieteellisesti rajoittuneista investoinneista jaettuun pääomaan tai vastaavasta. Tällaisissa tilanteissa on tärkeää nähdä, kuka kuuluu ryhmään ja kuka ei, ja myös uskottavasti signaloida jäsenyyttä jotta ryhmä uskaltaa investoida resursseja yksilöön. Se, millä keinolla signalointi tapahtuu ei ole niin olennaista. Seurauksena on, että signalointiin käytettävät asiat määräytyvät enemmän niiden erottelevuuden, sitovuuden ja peruuttamattomuuden kuin järkiperusteiden nojalla.

Niinpä tummaihoinen saattaa signaloida distinktiivisellä nimivalinnalla, rikas nopeasti vanhenevalla muotivaatteella, maalainen tietyllä sosiolektilla ja vihreä pilvenpolttelulla. Signaalit myös kulkevat käsi kädessä, koska laajempi joukko signaaleja eristää tehokkaammin kilpailevista ryhmistä. Vihreä ei voi kannattaa ydinvoimaa vaikka se säästäisi luontoa kuinka paljon, koska tämä lisää riskiä puolenvaihdosta -- eihän siitä mitään tulisi, jos kaikki juoksisivat bileistä/puolueesta kokkareihin ennen kuin ovat auttaneet kerjäämään/äänestämään eduskunnalta/ylioppilaskunnalta tilat/resurssit seuraavia bileitä/puoluetukea varten. Tällainen malli selittää jo jotakin, ja tuottaa testattavia ennusteita: klubiutumista ja meemittymistä pitäisi esiintyä siellä, missä on jaettuja resursseja.

Olen samaa mieltä Tiedemiehen kanssa siitä, että todellinen politiikka vaatii tieteellistä maailmankuvaa. Ongelma on vain siinä, että tilastoihin tuijottaminen ei ole tiedettä. Abstrakti ajattelu, kriittinen tiedonkuva, älyllinen kurinalaisuus ja arvokysymysten tiukka erottelu faktaväitteistä ovat. Politiikassa tieteellinen maailmankuva tarkoittaisi lähinnä, että kunkin ideologian tulee pohjautua kokonaiseen, selittävään ja testattavissa olevaan teoriaan siitä, miten yhteiskunta toimii. Tämän teorian tulisi lopulta olla jaettu, koska faktoista ei voida kiistellä loputtomiin. Viimein vain arvot voisivat jäädä poliittisen keskustelun kohteeksi, kun tiede selvittäisi sen yhden, ainoan, parhaan tavan toteuttaa niitä.

Klassinen liberalismi perustuu kuvatunlaiseen positiiviseen teoriaan. Sen selkäranka koostuu taloustieteestä ja sen lukemattomista poikkitieteellisistä yhtymäkohdista. Varteenotettavimman kilpailijansa -- tieteellisen sosialismin -- liberaali yhteiskuntateoria on kaatanut jo aikapäiviä sitten, ja muilta aatteilta vastaava yhteiskuntateoria näyttää pitkälti puuttuvan: konservatiivin ei tarvitse tietää miten yhteiskunta toimii koska hän ei halua muuttaa sitä, ja esimerkiksi (puna)vihreät ovat lainanneet teoriansa vasemmalta.

Tästä näkökulmasta liberaalien sosialismipuheet on paljon helpompi ymmärtää. Liberaali yhteiskuntateoria on individualistinen, joten se puuttuu sosialismiin ja kollektivismiin kaikkialla missä sitä on näkyvissä. Kyseessä ei kuitenkaan ole hopealuotiselittäminen, koska kritiikki on yleensä positiivista ja se kumpuaa testatusta teoriasta. Liberaali yhteiskuntateoria menee itse asiassa niin pitkälle, että se voidaan todentaa laboratorio-oloissa: toistuvassa pelissä päädytään johdonmukaisesti epäkooperatiiviseen tasapainoon, joten individualismi ja rationalismi ovat perusteltuja oletuksia. Jopa moraali ja altruismi näyttäisivät selittyvän yksilöllisistä lähtökohdista, toistettujen pelien, rankaisemisen ja vastaavien mekanismien avulla. Jos siis poliittisella areenalla tappelisivat positiiviset teoriat ja niitä arvioitaisiin tieteellisin kriteerein, liberalismille ei olisi yhtäkään todellista kilpailijaa. Vain aatteen normatiivisista väitteistä voitaisiin olla eri mieltä. Mutta niin vain liberaali joutuu jatkuvasti selittämään mihin yksityisomistusta tarvitaan, mistä työttömyys syntyy, miksi kannustimilla on väliä ja niin edespäin.

Liberalismilla ei olekaan nykyään vastassaan toista kokonaista aatetta, vaan vain Tiedemiehen kammoamia hajanaisia meemipleksejä, hänen edistämäänsä pragmatismia, eturyhmäintressejä, tyhjää retoriikkaa, populismia ja muuta ikävää reaalipolitiikkaa. Niitä ei voida kumota järkiperustein, koska niitä ei kannateta järkiperustein. Niinpä niihin juututaan ja niiden vastustaminen alkaa kuulostaa toistavalta virrenveisuulta. Aivan Fukuyaman klassisen väitteen mukaan liberalismi on jo voittanut älyllisen taiston, joten aatteelliselle liberaalille on tarjolla vain loputonta varjonyrkkeilyä. Arvoista tietysti voitaisiin edelleenkin kiistellä älykkäästi, mutta valitettavasti liberaalit eivät juuri koskaan pääse tekemään moista kun aika kuluu kollektivismin lukemattomien, virheellisten, positiivisten väitteiden kumoamiseen.

Ei siis ole ihme, että Tiedemies sekoittaa tämän hopealuotiselittämiseen ja "radikalismiin". Siltähän se nimittäin kuulostaa, ja tuntuu, liberaalistakin.