Lihavat lapset ja valtion etu

Tänään tuli jostain syystä katsottua aamu-tv:tä, ja silmille pomppasi yksi vanhimmista potutuksen aiheistani: terveysintoilu. Tällä kertaa huolenaiheena olivat lihavat lapset. Asiantuntija selitti suureen ääneen, kuinka nuorten lihavuus on terveyspommi joka vain odottaa räjähtämistään. Toimittaja tietysti teki selväksi, että asialle on tehtävä jotain.

Miksi valtio huolehtii kansalaistensa terveydestä? Siksikö, että se välittää? Näin on kiva ajatella, mutta selitys on perin sinisilmäinen. Olisi parempi kysyä, mitä valtio ja sitä edustavat toimijat hyötyvät kansalaisyksiköiden terveydestä, ja minkä takia ne haluavat hallinnoida lasten terveyttä ohi vanhempien.

Valtion intresseissä on tuottaa aikaansaavia työläisiä, jotka maksavat veroissa mahdollisimman paljon valtion palveluista samalla kun kuluttavat niitä mahdollisimman vähän. Yksittäisen byrokraatin tai kansanedustajan kohdalla tämä näkyy oman työpaikan turvallisuuden, vaikutusvallan, palkkatason ja vastaavien suureiden maksimointina. Tästä näkökulmasta hyödyllisin kansalainen on se, joka kouluttautuu korkeasti, valmistuu nopeasti, maksaa veroja korkeimpien tuloveroprosenttien mukaan, pysyy maassa, maksaa omat laskunsa eläkettä myöten ja kuolee pois mahdollisimman siististi, aiheuttamatta matkalla turhia terveydenhuoltokuluja. Kaikki tarjottu perusturva ja palvelut taas ovat kuollutta painoa, jonka tehtävänä on pitää kansa tyytyväisenä, lepytellä tarpeellisia eturyhmiä tai paikata valtion muun sääntelyn aiheuttamia tulonmenetyksiä.

Kansalaisten terveys johtaa alhaisempaan sairastuvuuteen, tätä kautta kansalaisten suurempaan tuottavuuteen sekä alhaisempiin terveydenhuoltokuluihin, ja näin isompaan veropottiin. Huoli varsinkin nuorten terveydestä sopii tähän muottiin erittäin hyvin, koska siihen sijoitetut resurssit tuottavat valtiolle erittäin hyvin. Koululiikunta opettaa myös jo varhain, että hyvä ihminen seuraa kyseenalaistamatta pelin sääntöjä, ja että ilman toisten huviksi kärsittyä kipua ei taatusti ole minkään arvoinen. Liikuntaan liittyvä laajamittainen yhteiskunnallinen koneisto taas auttaa sosiaalistamaan nuoret, ja tekemään heistä kuuliaisia yhteisön jäseniä. Pojat juoksutetaan terveeksi tykinruoaksi, tytöt voimistellutetaan terveiksi lisääntyjiksi.

Kun läskiä ei sitten saa helposti piiloon, kansalaisen kehitystä ja kuuliaisuutta on helppo seurata. Pullea on selvästi valtion vihollinen, eikä ratkaisun tiellä ole kuin lapsestaan välittävä vanhempi. Hänet saadaan ruotuun sitomalla lapsen koulumenestys -- toisin sanoen lupa pärjätä elämässä -- osaltaan liikuntanumeroon.

Aikuisen tapauksessa esteenä puolestaan on "rajatusti rationaalinen" yksilö, joka tarvitsee poliitikon ohjausta. Hän tarvitsee tupakkaveron, alkoholiveron ja diskriminatiivisen alvin, eikä läskiverokaan olisi huono ajatus. Tasapainoisia kannustimia hän ei tarvitse, koska ne eivät salli laajaa julkista taloutta. Työuupumuksen, työttömyyden pelon, tarveharkintaisen sosiaaliturvan ja muut sosiaalivaltion kirot hän ansaitsee, koska näin kateuden ja ahdistuksen tapaiset tunteet toimivat valtion eduksi. Kaikkein parasta ehkä on, että sopivasti palveluja, eläkejärjestelmää ja perintöveroa rukkaamalla työkelvottomat vanhukset kuolevat näppärästi tylsyyteen heti eläkkeelle päästyään, samalla kun kannustin kujanjuoksuun säilyy riittävänä sukupolvesta toiseen.

Ylläoleva vuodatus on tietysti vähintäänkin puolitotuus, mutta se opettaa kyllä kaksi asiaa. Ensinkin, yhteiskunnallista sääntelyä ei tarvitse eikä saa tarkastella vain yltiöoptimistisesta näkökulmasta, vaan kunnon pessimismi on silloin tällöin paikallaan. Ja toisekseen, kannattaa suhtautua kriittisesti lähteisiin -- siinä missä minä en pidä liikunnasta, terveysviranomainen ei pidä siitä että hänen virkansa lakkautetaan tarpeettomana.