Hinnat ja takaisinsyöttö

Taannoinen tsunami on herättänyt Cafe Hayekissa keskustelua hintasääntelyn hyödyttömyydestä. Se toi mieleeni Garrett Hardinin heiton kybernetiikasta, johon törmäsin vähän aikaa sitten:

An idea is always older than its name. The idea of cybernetics was used implicitly by the French physiologist, Claude Bernard, in 1787. The Scottish physicist, Clerk Maxwell, used it in 1868 in developing the theory of the steam-engine governor. But long before both of them Adam Smith had just as clearly used the idea in his Wealth of Nations (1776). The "invisible hand" that regulates prices to a nicety is clearly this idea. In a free market, says Smith in effect, prices are regulated by negative feedback. The line of thought begun by Smith was carried through in greater detail in the early 1800's by the London stock speculator and brilliant amateur economist, David Ricardo. Because his work is more thorough (and perhaps also because "Smithian" is un-Englishic) the name "Ricardian economics" is often applied to this system of thought.

Vaikka tämä tapa nähdä hinnat on tavattoman vanha, se on edelleen hyödyllinen koska se on niin alkeellinen. Toisin kuin taloustieteen oppikirjat tai tavallinen kaduntallaaja se ei millään tavalla tulkitse hintoja tai kiinnitä rahaan arvon käsitettä. Se vain toteaa, että hintajärjestelmä on joukko signaaleja, jotka toimivat negatiivisena takaisinsyöttönä kysynnän ja tarjonnan välillä, ja pyrkii pitämään ne (paikallisessa) tasapainossa. Epätasapaino johtaa kilpailumekanismin kautta hintojen muutokseen, ja toisaalta hinnat antavat sekä kuluttajalle että tuottajalle kannustimen muokata käyttäytymistään suuntaan, jossa markkinat jälleen tasapainottuvat.

Ajatus on näppärä, koska se ei jätä tilaa vastaväitteille. Mikäli tulkitsemme rahan arvon mittariksi, joudumme helposti väittelyyn siitä voidaanko kaikki mitata rahassa tai päädymme ehkä keskustelemaan tulonjaosta. Mutta jos hinnat ovat vain takaisinsyöttöä, on helppo nähdä mitä niihin puuttumisesta seuraa: epätasapainoa, koordinaatiovirheitä, hukattuja resursseja ja virheellisiä kannustimia. Ongelmat ovat täsmälleen samat kuin elektroniikassa tai höyrytekniikassa -- jos katkaiset takaisinsyötön, kone villiintyy, ja vaikka puuttuisit siihen vain vähän, kone toimii silti huonommin kuin se voisi. Sillä mitä signaaleja johdoissa tai vivuissa liikkuu ei ole niin väliä, koska ymmärrämme että kokonaisuudessaan ne kuitenkin edistävät koneen vakaata toimintaa. Niinpä näpit tulisi pitää irti johdoista.

Takaisinsyötön ajatus on sitten muutenkin näppärä apuväline talouden ymmärtämisessä. Formaalimmassa muodossa se tunnetaan walrasilaisena huutokauppana, mutta on selvästi helpompaa jättää siihen liittyvä teoria taka-alalle. Kun näin tehdään, raha ja hintajärjestelmä näyttäytyvät aivan toisenlaisessa valossa. Huomataan esimerkiksi, että:

• Hintojen tasapainottava vaikutus on aina paikallinen, eikä sen toimivuus edellytä globaalin tasapainon olemassaoloa. Talous on kokonaisuudessaan pienin askelin etenevä prosessi, jonka ei tarvitse pysähtyä siistiin pitkän aikavälin tasapainoon ollakseen merkityksellinen.
• Talouden kehitykseen ja vakauteen liittyvät kysymykset ovat sidoksissa enemmänkin kysynnän ja tarjonnan pohjalla oleviin rakenteisiin kuin (hyvin toimivaan) hintajärjestelmään. Niihin liittyviä vastauksia ei tulisi etsiä yleisen tasapainon kaltaisista hintateoreettisista formalismeista, koska ne luultavasti löytyvät muualta.
  
• Raha ei ole arvon mittari. Hinnat kertovat kyllä suhteellisesta niukkuudesta, mutta ne tekevät näin vain hetkellisesti ja rajalla, eli puhtaasti suhteessatalouden kulloiseenkin tilaan. Omaisuuden markkinahinta ei siis esimerkiksi kerro sen objektiivista arvoa tai siitä saatavaa kokonaisutiliteettia, vaan vain sen mihin ja missä suhteissa pienen osan siitä voisi tämänhetkisillä markkinahinnoilla vaihtaa. Tämä vaihtosuhde muuttuu jatkuvasti sekä laadullisesti että määrällisesti, kuluttajien arvotukset eivät yksin määrää sitä, eivätkä yksittäisen kuluttajan arvotukset juuri paina hintojen muodostumisessa. Niinpä hinnoilla ei ole sisältöä kuin rajalla, niitä ei voida merkityksellisesti vertailla ajallisesti, eikä niillä tarvitse olla juuri tekemistä yksittäisen ihmisen mielipiteiden kanssa. Arvon ja hinnan samastaminen on siis mahdollista vain rajatusti, keskimäärin ja lyhyellä aikajänteellä.
  
• Hintajärjestelmää tulee tarkastella kuluttajien preferenssien määräämän kysynnän, teknologian määräämän tarjonnan, kilpailumekanismin ja kannustimien kautta, ei kirjanpidon tai rahavirtojen. Tällöin esimerkiksi voiton käsite saa huomattavasti vähäisemmän arvon kuin yleisessä keskustelussa.
  
• Tällä tavalla suppeasti määritelty hintajärjestelmä ei kata läheskään kaikkea mikä kuuluu talouteen. Pääoman kasautuminen, teknologinen kehitys, niistä seuraava kasvu, kysynnän muutokset, talousjärjestelmän pohjalla olevat instituutiot ja vastaavat ovat myös osa taloutta ja kytkevät taloustieteen yhteen useimpien muiden tieteen ja teknologian haarojen kanssa.
  
• Hintajärjestelmä ja sen teoria ovat yleistettyjä, kyberneettisiä rakennelmia, jotka soveltuvat muidenkin kuin perinteisesti taloudellisiksi miellettyjen ilmiöiden tutkimukseen. Uusinstitutionalismin tapainen epäkonventionaalinen taloustiede pystyy valottamaan monia muitakin yhteiskunnallisia ilmiöitä kuin vain rahallista vaihtoa.
  

Tällaisesta näkökulmasta hintasääntelykin näyttäytyy ymmärrettävästi aivan toisenlaisessa valossa kuin yleisessä keskustelussa. Tässä hintateoria kertoo yksiselitteisesti, että sääntelystä syntyisi taloudellisia koordinaatio-ongelmia, eli että se on huono ajatus. Samalla kuitenkin huomataan, että ongelma jota yritämme ratkaista on myös hienovaraisempi kuin luulimme, ja että se on ratkaistavissa paremmin muilla keinoilla. Niitä ovat muun muassa elintarvikkeiden tavallinen markkinahinnoittelu, erilaiset vakuutusjärjestelyt, tsunamifutuurit, mikroluototus tuhoalueilla, katastrofispekulaatioon erikoistuneet pelastusyhtiöt ja monet muut vastaavat yksityiset instituutiot. Valitettavasti vain hysteria yleensä ajaa tällaisten ratkaisujen yli...