Individualismi

Individualismilla on Suomessa usein jonkinlainen negatiivinen kaiku. Tämä useimmiten johtuu siitä, että ihmiset luulevat individualismin tarkoittavan joko isolationismia tai egoismia. Molemmat väärin - tätäkin kirjoittava individualisti on erittäin altruistinen henkilö, joka kuuluu yli tusinaan rekisteröityyn yhdistykseen ja about yhtä moneen muunlaiseen vakiintuneeseen yhteisöön.

Rolling Stone -lehden vanha toimittaja Dave Marsh luonnostelee omaa kollektiivisena pitämään yhteiskuntafilosofiaansa:

I'm trying to find a way to develop a society where people work cooperatively most of the time in order to act on individuality some of the time.

Sellainen aate on jo, Dave, sitä kutsutaan juurikin individualismiksi. Eräänlaisia näkemyksiä individualistisesta etiikasta kutsutaan joskus voluntarismiksi, joskus kontraktarianismiksi - yksilöllä on oikeuksia, eikä yhteisöllä. Ihmiset saavat toki yksinään erakoitua ja piiloutua luolaan, jos haluavat, mutta halutessaan jotain muilta heidän täytyy vapaaehtoisesti se saada - joko lahjoituksena tai tekemällä työtä. On ihmisten omassa intressissä tehdä yhteistyötä muiden kanssa, mutta kellään ei ole mitään inherenttiä velvollisuutta "kantaa korttaan kekoon" - jos haluaa istua kotona nälkäkuolemaan asti, siihen on oikeus. Kenenkään järkevän egoistinkaan etu minkäänlainen isolationismi ei kuitenkaan ole - individualismi ei siis ole isolationismia.

Todellinen yhteisöllisyys - vapaaehtoinen - voi rakentua vain individualistisissa raameissa. Yksilöllä ei ole mitään inherenttejä velvollisuuksia mitään yhteisöä tai ryhmää kohtaan, eikä häntä pakoteta kuulumaan tai tunnustamaan mitään yhteisöä, mihin hän ei ole vapaaehtoisesti liittynyt. Poliittinen yhteisöllisyys on lähes kaikissa muodoissaan tuhoon tuomittua. Valtionkirkko on ajat sitten lähtenyt palvelemaan korruptoituneiden ja poliittisesta vallasta pitävien patriarkkojen etua, ja iloinen, moniarvoinen uskonnollisuus on unohtunut ajat sitten - toisena esimerkkinä on Ranskan tiukka laicite, kirkon ja valtion ero, jossa yhden laimean kaikille sopivan yhteisön sijaan on monenmonia heterogeenisiä pieniä uskontokuntia: osa iloisia ja värikkäitä railakkaine gospel-jumalanpalveluksineen, osa hiljaisia ja synkkiä. Järkevä uskonnollinenkin henkilökin kannattaisi täten puhdasta poliittista individualismia eli voluntarismia uskonnon suhteen - uskonnonvapautta siis, yksilönvapautta.

Charles Dickens puolestaan on esimerkki altruistisesta, mutta äärimmäisen individualistisesta henkilöstä - tunnen monesti sympatiaa hänen juttujaan kohtaan. Individualistien syyttäminen egoismista on jotenkin vähän pieleenmenevää siis - etenkin kun esimerkiksi individualistiskapitalistinen näkemys vaikkapa tuloeroihin kumpuaa ihan taloustieteiden ymmärtämisestä: jokainen työntekijä tienaa työmarkkinoilla oman rajatuottavuutensa, eli tuotoksensa yhteiskunnalle - korkea palkka ei ole muilta pois. Jos asut autiolla saarella kaverisi kanssa ja kaverisi ahkerana tyyppinä pyydystää 10 kalaa, ei kai sinun oikeuksiasi vain ole loukattu millään tapaa?

Kollektiivisuuden egoismin tiivistää hyvin vaikkapa Oscar Wilde:

Selfishness is not living as one wishes to live, it is asking others to live as one wishes to live.

Individualistinen näkemys yhteiskuntaan on käytännössä sama asia kuin reduktionistinen näkemys luonnontieteisiin - ja molempien pitäisi olla palautettavissa toisiinsa. Ihmisten suoranainen irrationaalinen vastustus individualismia kohtaan on järjellä ajatellen usein samalla tasolla kuin vastustus reduktionismia kohtaan. Kyseessä kun ei ole ideologian vastustaminen, vaan tosiasioiden ymmärtämättömyys. Suosittelen lukemaan vaikkapa tämän Kari Enqvistin artikkelin.

Individualismi on siis yleisesti ottaen yhteiskuntatieteissäkin se tieteellisempi lähestymistapa. Ilman muuta kaikki ihmisen tieto on karkeistuksia, yleistyksiä ja holismia, ehkä sitten kvanttimekaniikkaa lukuunottamatta - ja pragmaattisesti ajatellen holistisemmistakin näkemyksistä voi joskus olla hyötyä, aivan kuten kollektiivisista näkemyksistä yhteiskuntatieteissä. Useimmiten vain karkeistuksessa menetetään arvokasta tietoa.

Usein jonkinlainen rousseaulainen kollektiivinen etiikka voidaan refutoida jo yksinkertaisesti sekularismin vaatimuksella. Tällaisissa tapauksissa nojataan johonkin yliluonnolliseen "kansan yleistahtoon" . Rousseaulainen kollektivismi elää yhä tänäkin päivänä esim. kovempia vankeusrangaistuksia vaatimien toitottamassa "kansan kollektiivisessa oikeustajussa". Empiirisiä havaintoja kysyttäessä kollektiivisen oikeustajun kannattajat pyytävät vain laskeutumaan keskiolutkuppiloihin kansan pareihin, missä tämä kollektiivinen näkemys on aistittavissa ihmisten mielipiteistä - aivan kuten pyhä henki lestadiolaiskonventiossa tai hegeliläinen absoluutti julkisen terveysaseman leikkausjonoissa. Siis ei, empiirisen havainnon kriteeriö ei täyty, eikä lähes mikään järkeen perustuva moraali voi siis lähteä mistään kollektiivisesta emergenssistä itseisarvona.

Tämän virheen tekee kuitenkin esimerkiksi arkkipiispa Vikström:

Arkkipiispan mukaan hyvinvointivaltio on institutionalisoitua solidaarisuutta ja oikeudenmukaisuutta.

Toisaalta, järjen ja moraalin yhteensovittaminen ei muutenkaan ole kovin pop juttu nykyisin - etenkään kirkon piirissä.