keskiviikkona, joulukuuta 22, 2004

Kiintiöt ja kollektivismi

Niko Lipsasen blogista on viime aikoina löytynyt monia mielenkiintoisia kirjoituksia. Uusin käsittelee yllättävänkin terveesti kollektivismia ja sukupuolikiintiöitä sen ilmentymänä. Kirjoituksesta tuli sitten mieleen, että kiintiöt eivät täysin kuvaa kollektivismin ongelmia tai ole niiden looginen päätepiste.

Sukupuolikiintiöt todella ovat kollektivismin tuote. Niillä yritetään parantaa tietyn syrjityn ryhmän asemaa, ja ne ovat myös tehokkaita silloin kun ryhmää todella syrjitään tietyn helposti tunnistettavan määrittelevän piirteen tähden. Tässä se on sukupuoli, toisaalla ehkä ihonväri, mutta joka tapauksessa kiintiöt kyllä auttavat kohteeksi valittua ryhmää, samalla kun Nikon kuvaamat ongelmatapaukset ovat melko vähämerkityksisiä. Niinpä kiintiöiden ja niihin liittyvän kollektivismin ongelma ei ole niinkään siinä etteivätkö ne toimisi, vaan hieman syvemmällä.

Ensinkin, kollektivismi nojaa aina johonkin ryhmiä määrittelevään tekijään, ja niin kollektivisti päätyy tuomaan luokittelunsa sinnekin mihin se ei kuulu. Vaikka naisia syrjittäisiin ja kiintiöt auttaisivat ongelmaan, samalla kiintiö estäisi epätasaisen sukupuolijakauman sellaisillakin aloilla joille jostain syystä luonnostaan lähtisi enemmän miehiä. Samoin, kullakin yksittäisellä työpaikalla syntyisi helposti ongelma siitä, että sukupuoli on väkisin kohotettu erityiseksi valintakriteeriksi vaikka se ei sitä muutoin olisikaan. Paradoksaalisesti samat tahot jotka kannattavat kiintiöitä vastustavat esimerkiksi rotujen älykkyyseroihin liittyvää tutkimusta juuri tällä perusteella -- pelätään, että mahdollisesti löytyvät korrelaatiot leimaisivat epäkeskiverron valtaenemmistönkin, tai hukuttaisivat alleen yksilön muut, olennaisemmat ominaisuudet.

Toisekseen, luokittelut ovat aina jäykkiä, samalla kun yhteiskunta on muuttuva. Vaikka kiintiöistä olisikin selvää hyötyä nyt, niistä ei ehkä ole huomenna. Mutta kun luokitteluun on kerran lähdetty, siitä on erittäin vaikeaa päästä eroon. Sukupuolten tasa-arvon kohdalla nykytilanteeseen on matkattu jo yli vuosisata, ja aina vain löytyy ihmisiä jotka vetävät jaottelusta aivan liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Kolmanneksi, kollektivismiin kuuluvat luokittelut johtavat helposti vastakkainasetteluihin, ja sitä kautta aivan vääränlaisiin yrityksiin ratkaista ongelmia. Sukupuolikysymyksessä polarisaatio on johtanut monet radikaalifeministit pitämään miessukupuolta naissukupuolen vastustajana, ja ratkaisemaan sukupuolisyrjinnän ongelmia polkemalla miesten oikeuksia. Tästä loistavana esimerkkinä voisi toimia Ruotsissa hiljan ehdotettu miehiin kohdistuva kotiväkivaltavero, joka tietysti perittäisiin kaikilta miehiltä, ei vain väkivaltaisilta. Se:
  1. Syrjii miehiä ryhmänä, eikä tuota järkeviä kannustimia koska harvempi on valmis välttämään veroa vaihtamalla sukupuolta.
  2. Ei kannusta yksittäistä miestä välttämään väkivaltaa koska veron aste ei kytkeydy väkivallan asteeseen vaan sukupuoleen.
  3. Ei erityisemmin hyödytä naisia, koska verotuotto mennee yleiseen kulutukseen.
  4. Ei edes kannusta miehiä valvomaan toisiaan tai suuntaamaan väkivaltaansa toisiaan kohtaan, toisin kuin pienryhmien joukkorangaistuksien kohdalla.
  5. Luultavasti katkeroittaa miehiä, opettaa heille että he ovat luonnostaan väkivaltaisia, kohottaa naisen miehen yläpuolelle ja uhrin asemaan, ja niin pois päin. Siis itse asiassa tukee sukupuolirooleja tai vääristää niitä entisestään.
Sama polarisaatio-ongelma tietysti liittyy myös sosialismin luokkaristiriita-ajatteluun, yltiövihreyden nativismi-teknokratia-dikotomiaan, ajatukseen toistensa kanssa tappelevien puolueiden muodostamasta demokraattisesta tasapainosta ja moniin muihin asioihin. Seurauksena on ryhmittymistä ja ryhmien välistä nahistelua, ei harmonista, moniarvoista yhteiskuntaa.

Neljänneksi, kollektivismi saa arvoasiat näyttämään aivan liian yksioikoisilta. Sen puitteissa kollektiivia poikkeuksetta käsitellään kuin se olisi yhtenäinen, ajatteleva, päättävä olento, jolla on omat mielipiteet, monoliittinen tahto, yhteinen käsitys hyvästä ja koherentit tavoitteet. Todellisuudessahan kaikki joukot koostuvat yksilöistä, jotka ajattelevat itse, tekevät omat päätöksensä, jotka eivät halua samoja asioita, joiden tahto suuntautuu eri kohteisiin ja jotka ylipäänsä ovat toisistaan erillisiä. Sukupuolijaottelun kohdalla tämä näkyy siitä, että läheskään kaikki mitä pidetään "naisten etuna" ei ole yksittäisille naisille hyväksi; prostituutiokeskustelu lienee viimeaikaisista esimerkeistä kärkevin. Aivan vastaavasti työpolitiikassa unohtuu, että "työntekijän etu" on itse asiassa työttömän työntekijän haitta, ja ympäristöpolitiikassa yltiövihreä suojelupäätös täysin vastakkainen aatteellisen "järkivihreän" intresseille. Kollektivismin iso ongelma on siinä, että se hämärtää yhteiskunnan heterogeenisen perusluonteen, ja harhauttaa uskomaan, että arvokysymyksiin on olemassa yhteinen, kaikille sopiva ratkaisu.

Viimein, luokitteluilla on tapana kerätä mukaansa epäolennaisia piirteitä ja tulla sen jälkeen itsetoteuttaviksi ennusteiksi. Kun sinua esimerkiksi pidetään naisena, sinun odotetaan käyttäytyvän kuin nainen, ja kuinkas ollakaan tämä ei enää tarkoitakaan pelkästään sitä että sinulla on kaksi X-kromosomia vaan että pitäisi olla myös hame.

Vaikka erilaiset luokittelut ja tietynasteinen kollektivismi ovatkin hyödyllisiä yksilön ajattelulle, lakiin kirjattuna ne muuttuvat ongelmalliksi. Toisaalta lain pitäisi olla yleispätevää, ja kun juuri mikään jaottelu siisteihin ryhmiin ei ole hyödyllistä kaikissa tilanteissa, lakiin kirjatut rajanvedot helposti vääntävät yhteiskunnan luonnottomaan muottiin. Niinpä luokkaristiriidasta lähtevä laki tekee politiikasta helposti luokkien välisen taistelutantereen, ja naisten ammatit saneleva laki helposti pakottaa naiset ammatteihin joihin he eivät halua. Toisaalta sitten lain tarkoituksena on aina ohjata yksilöiden käyttäytymistä tiettyyn, yhteisesti hyödylliseen suuntaan, ja jokainen siinä tehty rajanveto vaikuttaa yksilöiden kannustimiin. Tässä mielessä esimerkiksi jako törkeisiin ja lieviin rikoksiin on järkevä, koska se kannustaa jättämään rikoksen lieväksi, samalla kun jako naisiin ja miehiin ei ole kovin hedelmällinen, koska se korkeintaan kannustaisi vaihtamaan sukupuolta.

Liberaalit laillisen tasa-arvon ja sokean oikeuden ajatukset lähtevät nimenomaan tällaisista ongelmista. Liberaali laki ei voi jaotella ihmisiä, koska muuten se ohjaisi ja rajoittaisi hyödyttömästi yhteiskunnan toimintaa. Se ei voi jaotella käytöstäkään ellei jaottelulla aikaansaada hyödyllistä kannustinta yhteistoimintaan. Ja ennen kaikkea, liberaali laki ei voi nojata minkäänlaiseen kollektivistiseen luokkateoriaan, koska sellainen helposti johtaa luokkayhteiskunnan syntyyn ja jonkinasteiseen luokkasotaan, vastoin liberalismin alkuperäistä tarkoitusta. Niko on siis aivan oikeassa kun hän taistelee kiintiöitä vastaan, mutta hän voisi kyllä mennä paljon pidemmällekin. Tällöin hän päätyisi kyseenalaistamaan kaikki lakiin kirjatut luokittelut yksi kerrallaan, ja perustelemaan ne. Kun näin tehdään, päädytään nopeasti varsin puhtaaseen liberaaliin lainkuvaan.

1 kommentti:

Jari kirjoitti...

Tasa-arvosta on olemassa perimmiltään kaksi erilaista käsitystä: 1. Kaikille (yksilöinä) tulee taata yhtäläiset mahdollisuudet jonkin asian A saavuttamiseen 2. Kaikille (kollektiivina) tulee taata asia A oman vaivannäön määrästä riippumatta.

Ensimmäistä tasa-arvokäsitystä pidetään yleisesti oikeistolaisena, jälkimmäistä vasemmistolaisena.