Eli jos ihmiset tekevät virheitä, niistä ei kannata oppia tai turhaan surkutella, vaan toimintaympäristöä kannatta lähteä sopeuttamaan ihmisten virheisiin? Itse puolestani ehdotin ratkaisuksi, että lakkaisin seisoskelemasta kahvikuppi kädessä aukeavien ovien takana. Muutenkin koko päivä kahvit rinnuksilla kulkeminen oli ihan sopiva opetus tästä tyhmyydestä - ja kyllähän senkin pystyi ihan huumorilla ottamaan, hauskaahan tuollainen hölmöys lopulta kaikille tilanteen nähneillekin oli.
Mutta ehkäpä voitaisiin ottaa sellainen positiivinen asenne, että kyllä ihmiset tulevat toimeen, ja kehittävät kaikenlaisia hyödyllisiä normeja ja toimintaa ohjaavia sääntöjä - kuten älä seiso kahvikuppi kädessä oven takana - ja selviävät elämästä parhain päin, yrityksen ja erehdyksen prosessin kautta. Ihmisen biologiset ja kognitiiviset kyvyt ovat kehittyneet juuri siten, että ihmiset ovat erittäin nopeita sopeutujia niin tiedostavalla, rationaalisella tasolla kuin alitajuisella ja kogniitivisella, memeettisellä ja hiljaisen tiedon tasolla. Aivan kuten paradigmat ovat tieteenteossa avuliaita malleja, joilla voimme keskittyä olennaiseen ja niputtaa tärkeimmät tutkimuskohteet tutkimuksen keskiöön, ovat erilaiset toiminnan myötä muodostuvat instituutiot käytännöllisiä ja hyödyllisiä toimintamme ohjaamisessa.
***
Ja lasten kehityksen tukahduttaminen sitten, vitsi. Muutaman mustelman pelolla isät ja äidit vievät jälkikasvultaan sen löytämisen ilon, jonka kautta heistä itsestään tuli vastuullisia ja kriittisiä aikuisia. Reason-lehden artikkeli Child-proofing the world on rautaa:
Ja jälleen, niin ikävää kuin se onkin, taitavat aika usein lastensuojelussa olla motivaationa aikuisten päteminen:About a year ago, early on a Saturday morning, I walked out into the courtyard of my apartment building in Los Angeles to pick up the newspaper and received an impromptu education about contemporary childhood. My 11-year-old neighbor was getting set to embark on a quintessential kid activity: riding his bike. I waved hello and stared transfixed at the boy's elaborate preparations. First, he shimmied a set of hard-plastic and soft- cushion pads over his sneakers. He worked them up his shins and positioned them carefully over his knees for maximum protection. He did the same with a pair of elbow pads, flexing his arms to make sure the fit was right. Then came the gloves, thickly padded on the palms and across the knuckles. Finally, he picked up the helmet, adjusted it on his head, strapped it down across his chin, and rapped on it once (for luck, I suppose).
As he peddled off in his body armor, his father appeared, coffee mug in one hand. "You be careful," he called after his son. And then the father, who like me is in his 30s, turned my way and added, somewhat sheepishly, "I remember riding my bike barefoot in the rain. Things sure are different nowadays with the kids."
Talking about specific matters as broad-based trends compounds the often tragic nature of such problems by diverting attention, time, and resources from where they are most needed. Such "democratization of risk," however, is a common rhetorical strategy when it comes to competing for attention in the "social problems marketplace," says sociologist Joel Best of Southern Illinois University. In Threatened Children: Rhetoric and Concern About Child-Victims (1990), Best documents how advocates for missing-children groups promoted broader and broader definitions of child abduction, despite weaker and weaker evidence for the phenomenon. That's a tendency shared by most activists, regardless of issue or political persuasion. "Social problems claims-making is rarely static," writes Best. "Claims-makers are likely to offer a new definition, extending the problem's domain or boundaries, and find new examples to typify just what is at issue."Ai niin - vielä kerkeää lähettää joulukortit ensimmäisessä luokassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti