Lasten sijaiskodit

Éilisessä A-studiossa oli juttua lasten sijaiskodeista ja niiden ongelmista. Asiantuntija päivitteli, kuinka sijaiskoteja on niin helppo perustaa eivätkä sijaiskodit useinkaan sovi lapsille. Ratkaisuksi hän tarjosi lisää "asiantuntijoita", jotka paremmin voisivat julkisen vallan puolesta määrittää lisää vaatimuksia sijaiskodeille, valvoa niitä paremmin ja suunnitella järjestelmää paremmaksi.

Ensimmäisenä minulla tietysti pomppasi karvat pystyyn, että miksi tässä rakennetaan uutta, "parempaa" monoliittista mallia? Mitä, jos noille myöhäisteini-ikäänsä eläville lapsille annettaisiin yksinkertaisesti vain mahdollisuus päättää itse, mihin sijaiskotiin erilaisista kilpailevista vaihtoehdoista haluaisivat - eikä julkinen valta ottaisi kantaa asiaan? Miksi julkinen valta yleensäkään määrittää, mikä on "hyvä sijaiskoti"? Josko lapset saisivat itse päättää, he tietysti käyttäisivät 200 euroaan karkkikaupassa ja asuisivat jonkun juopon luona ilmaiseksi, niinkö?

Ikään kuin kuka tahansa edes vähääkään yli neljävuotiaiden lasten kanssa aikaa viettänyt ei huomaisi, että heidän suurin halunsa ja tarpeensa on löytää luotettava ja hyvä äiti ja isä.

Sitten heti perään haastateltiin toista lastensuojelun asiantuntijaa, joka puolestaan kertoi, että lapsilla kyllä olisi halua ja kykyä vaikuttaa ympäristöönsä ja muokata sitä mieleisekseen niin kotona kuin kouluissa, mutta mahdollisuuksia ei yksinkertaisesti löydy. Hypoteesini taisi tulla todistetuksi saman tv-ohjelman aikana.

Nähdäkseni Virginia Postrel on oikeassa väittäessään, että useimmiten nykyisin avointen markkinoiden ja valinnanvapauden vastustajat eivät enää ole sosialisteja, vaan teknokraatteja. Postrelin käyttämä termi "professional wise men" saa minut jostain syystä hyrähtämään iloisen naurunpyrskähdyksen aina lukiessani sen hänen teksteistään :)

Ja ennen kaikkea, tuntuu että "markkinafundamentalistista" näkemystä kilpailusta jonkinlaisena oravanpyörämekanismina joka tiristää enemmän ja enemmän työntekijöistä käyttävät nimenomaan ne, jotka eivät ymmärrä markkinatalouden luonnetta valinnanvapauden takaajana. Kilpailu on pikemminkin luonteeltaan löytämisprosessi, kuten Hayek selittää klassisessa tekstissään. Kilpailun idea on hajauttaa yrityksen ja erehdyksen prosessia usealle palveluntarjoajalle, jolloin paremmat ideat propagoituvat nopeasti eri toimijoiden keskuudessa ja erilaisia tapoja ja malleja voidaan kokeilla huomattavasti useampia yhdellä kertaa - puhumattakaan siitä, että erilaisten mallien kokeilijoita on paljon useampia, laidasta laitaan, eritaustaisten ihmisten kaikkien kokeillessa omia ideoitaan ja sitä, kuinka houkutella paremmin asiakkaita. (Itse asiassa tuo "kilpailu on löytämisprosessi" on niin yleinen meemi näissä piireissä, että jutellessani muiden libisten kanssa usein jonkun väärinymmärtäessä kilpailun luonteen toteamme yhteen ääneen juurikin tuon lauseen.)

Lisäksi haluaisin kommentoida Sampon kommenttia henkilötietojärjestelmästä. Pointti on mielenkiintoinen, koska selkeää rajaa tehokkaan yhteiskunnan raamit takaavan lainsäädännön ja anarkian välille ei voida tehdä. Markkina-anarkismissa on kysymys juurikin siitä, että hintainformaatiota pyritään käyttämään myös lainsäädännön muodostumisessa - kuten Sampo toteaa, vain sopijaosapuolet tietävät, mikä määrä luotettavuusinformaatiota on sopiva määrä. Jos valtio ekstensiivisesti luo kaupankäynnin ympärillä olevia raameja, hukataan yhteiskunnan rajallisia ja niukkoja resursseja tuotannon ja vaihtokauppojen mahdollistavaan toimintaan, eikä itse tuotantoon ja vaihtokauppoihin. Miksei sama pointti päde sitten sopimusten noudattamista valvovaan elimeen - oikeuslaitoksiin ja poliisiin?