Mitä hyötyä henkilötunnuksista?

Brittilässä on tällä hetkellä menossa vääntö henkilötunnus- ja -korttijärjestelmän luonnista. Kuten Yhdysvalloissa, sielläkään kaikenkattavaa valtiollista henkilötunnusjärjestelmää tai väestörekisteriä ei vielä ole. Monet paikalliset liberaalit myös pitävät tällaisia järjestelmiä vapaudenloukkauksina ja hyödyttöminä, vaikka suomalaisesta näkökulmasta ne tuntuvatkin luonnollisilta ja tarpeellisilta. Omasta mielestäni ne ovat siksi hyvä esimerkki järjestelmästä, jonka olemassaolo otetaan niin itsestäänselvänä, ettei sitä juuri koskaan kyseenalaisteta vaikka syytä olisi.

Individualistisesta näkökulmasta tunnistamis- ja henkilötietojärjestelmät ovat pohjimmiltaan teknisiä apuneuvoja, joilla ylläpidetään henkilöiden julkista identiteettiä. Mikäli eläisimme kyläyhteisössä jossa kaikki tuntevat toisensa, se "kuka joku toinen oikeasti on" olisi itsestäänselvyys, koska tietäisimme täsmälleen mitä kyseinen henkilö on tehnyt, mihin hän on sitoutunut ja miten hän liittyy toisiin ihmisiin. Sen sijaan kehittyneessä länsimaisessa yhteiskunnassa toistensa kanssa tekemisiin joutuvat ihmisjoukot ovat niin suuria, että emme yleensä tunne kaikkia joita tapaamme. Ja kun emme tunne, emme myöskään luota. Tämä haittaa yhteistoimintaa asioissa, joissa vaaditaan luottamusta, kuten kaupankäynnissä.

Tällaiset ongelmat ratkaistaan yleensä kahdella tavalla. Toisaalta luotamme ihmisiin jotka ovat aiemmin olleet luotettavia, eli niihin joilla on hyvä maine. Hajautuneessa järjestyksessä tähän vaaditaan jokin keino jolla toinen tuntematon yksilö liitetään aiempiin tekemisiinsä. Tämä keino on julkinen identiteetti -- eräänlainen formalisoitu, tuntemattomienkin saatavilla oleva maine -- jota yksilö kantaa mukanaan. Peliteorian näkökulmasta se kytkee yksilön interaktiot muiden kanssa toistetuksi peliksi, jossa moraalin syntyminen on mahdollista, toisin kuin yksittäisessä pelissä.

Toisaalta sitten yritämme varmistaa, että kauppakumppanilla on tälläkin kertaa hyvä syy toimia rehellisesti ja luotettavasti. Tavallisesti tällainen hyvä syy on joko palkinto tai rangaistus joka seuraa tietystä käyttäytymisestä. Koska kauppa on pääsääntöisesti oma palkintonsa emmekä siksi halua joka kerta erikseen maksaa rehellisyydestä, rangaistukset ovat yleensä halvempi kannustin. Ne kuitenkin edellyttävät, että pystymme jälkikäteen tavoittamaan kaupan toisen osapuolen. Niinpä julkiseen identiteettiin tyypillisesti liitetään myös se, mihin osoitteeseen poliisin voi lähettää pamputtamaan mikäli toinen osapuoli huijaa.

Tästä näkökulmasta identiteettijärjestelmän hyödyt ovat selvät. Jos jätät velan maksamatta, pilaat luottotietosi ja vouti ilmaantuu kotiovellesi. Näin pitäisikin olla. Mutta on myös helppo kuvitella monia tilanteita joissa käy paljon ohraisemmin.

Ensinkin, kuten jo näkyi, yksilön julkiseen identiteettiin voidaan liittää mitä tahansa tietoa. Mikäli tämä tieto on virheellistä, voi menettää maineensa täysin syyttä. Identiteettivarkaudet ovat tästä hyvä esimerkki -- entäs jos vouti ilmaantuukin ovelle naapurin velkojen tähden? Tällaisia ongelmia yritetään rajata lisälainsäädännöllä, mutta siitä tietysti koituu uusia kustannuksia eivätkä järjestelmät koskaan ole täydellisiä.

Toisekseen, luotettavaan tunnistamiseen liittyy mittavia hankaluuksia, ja nämä hankaluudet kasvavat sitä suuremmiksi, mitä suurempi kannustin yksilöllä on välttää tunnistaminen. Tästä voisivat toimia esimerkkinä väärennetyt henkilöpaperit, jotka voivat nimenomaan rikollisten kohdalla kertoa aivan mitä tahansa, ja jotka samalla näyttävät miksi henkilötietojärjestelmät eivät juuri auta terrorisodassa. Monissa tapauksissa olisikin parempi, että tarpeellinen tieto hankitaan muita kanavia pitkin, luottamatta maineeseen.

Kolmanneksi, identiteettiin liitetään usein aivan liikaa informaatiota ja sitä levitetään aivan liian helposti. Esimerkkinä voisi toimia suomalainen väestörekisteri, johon arkistoidaan kaikki yksilön menneet osoitteet, puolisot ja uskontokunnat. Tämä tieto ei selvästikään ole tarpeellista valtion toiminnalle, mutta se voi kyllä olla hyvin haitallista mikäli se päätyy vääriin käsiin. Näin vaikkapa tapauksessa jossa joku maksaa pienipalkkaiselle poliisille työnhakijan uskontokunnan selvittämisestä, ja syrjii sitten hakijaa.

Neljännekseen, läheskään kaikkiin interaktioihin ei tarvita laajaa, maineella ja väkivallan uhalla varmistettua luottamusta, koska ne ovat kertaluontoisia tai riskeiltään alhaisia. Tarkkoja rajoja on hankalaa vetää, joten ne pitäisi yleensä jättää kauppakumppanien päätettäväksi. Valtiollinen henkilötietojärjestelmä kuitenkin antaa kohtuuttomat kannustimet rutiininomaiseen henkilöllisyyden tarkistamiseen, joka murentaa tarpeellistakin anonymiteettiä. Esimerkkinä voisivat toimia henkilötunnukseen liitetyt kirjastokortit, jotka mahdollistavat yksilöiden lukutottumusten seurannan ja vaarantavat näin sananvapauden.

Viidentenä, identiteetin ylläpitoon liittyvät järjestelmät sinänsä aiheuttavat kustannuksia ja riskejä. Mikäli poliisille annetaan valtuudet rangaistuksen uhalla tarkistaa yksilöiden henkilöllisyys mutta heitä ei velvoiteta tähän, samalla annetaan poliisille päätösvalta jota se voi käyttää yksilöiden ahdisteluun ja pompottamiseen. Mikäli tietosuojalaki harhauttaa yksilöt uskomaan, että vain he tietävät henkilötunnuksensa, tunnuksia saatetaan alkaa käyttää salasanoina, jolloin henkilöllisyyden varmennus vaarantuu niissäkin tilanteissa joissa se olisi olennaista. Muutin esimerkiksi juuri osoitetta puhelimitse, ja tarvitsin siihen ainoastaan tietoa joka löytyy nettisivuiltani. Tällaiset riskit seuraavat nimenomaan valtion sekaantumisesta yksilöiden identiteettiä ylläpitäviin järjestelmiin.

Kuudenneksi, täysin oikeellinen, "oikeissa" käsissä pysyvä tietokin on aina riski, mikäli identiteettijärjestelmä on valtiollinen. Näin siksi, että identiteettijärjestelmä liittyy väkivaltakoneistoon, eikä sitä voi välttää edes kieltäytymällä mainepohjaisesta kaupasta. Tätä koneistoa voidaan sitten käyttää paitsi hyödylliseen maineen ylläpitoon, myös mihin tahansa muuhun sosiaaliseen kontrolliin. Poliisi voi tulla pamputtamaan myös siksi, että olet vääräuskoinen, tai siksi, että joku näki sinun polttavan pilveä. Kummankaan ei tulisi olla valtion asia, mutta jos se on päättänyt puuttua niihin, identiteettikoneisto auttaa tehtävää kummasti.

Viimein, ja ehkä olennaisimmin, julkinen identiteetti voi auttaa yhdistämään yksilön ympärilleen jättämää tietoa tavalla, joka loukkaa yksityisyyttä. Yksittäisistä ostoksista tai kirjastolainoista ei pysty vielä päättelemään juuri mitään, mutta mikäli joku pystyy seuraamaan lukutottumuksiasi, ostoksiasi ja liikkeitäsi keskitetysti, olet yhtäkkiä paljon alttiimpi mainonnalle, seurannalle, hallinnalle ja monelle muulle asialle. Tämä on liberaalista näkökulmasta ongelmallista, koska liberalismiin kuuluu olennaisena osana yksilön oma, loukkaamaton elinpiiri. Se mitä teet keskenäsi kuuluu vain sinulle, ja se mitä teet toisten ihmisten kanssa kuuluu vain teille, ei kolmansille osapuolille. Kaikenlainen laajamittainen tiedonkeruu ja yhtenäistäminen kasvattaa riskiä siitä, että tämä yksityinen elintila kapenee.

Henkilötietojärjestelmät ja henkilökortit ovat siis varsin riskialttiita, ja niiden tarpeellisuus pitäisi muistaa kyseenalaistaa. Eritoten, koska niiden yllälistatut hyödyt ovat yksilöiden välisessä kaupassa saavutettavissa myös yksityisin järjestelyin. Tällaisesta voisivat toimia esimerkkeinä vaikkapa kansainvälinen luotto-, akkreditointi- ja sertifiointitoiminta, jotka kaikki pelaavat asiakkaiden maineella. Riittävän luotettava tunnistaminen ja henkilöhistorian ylläpito ovat täysin mahdollisia yksityisellä sektorilla, ja ne mahdollistavat tilanteen, jossa kukin voi itse valita koska suostuu kahdenvälisessä kaupassa paljastamaan identiteettinsä, ja koska ei. Tällä tavalla tieto myös pysyy pitkälti hajautettuna, niin että yksityisyys ja yksityinen elinpiiri ovat turvassa.

Todellinen syy henkilötietojärjestelmien laajaan poliittiseen kannatukseen löytyykin viimeisestä ongelmasta. Ne eivät ole niinkään höydyllisen yksityisen maineen työkaluja, vaan korostetusti laillisen ja poliittisen kontrollin apuvälineitä. Niitä tarvitaan ensi sijassa, koska nykyään politiikka ja yksityinen elinpiiri ovat ristiriidassa. Mikäli eläisimme todella liberaalissa yhteiskunnassa, valtion ei esimerkiksi tarvitsisi tietää mihin täsmälleen käytät rahasi. Nyt kuitenkin täytyy, koska sosiaalivaltio tarvitsee tätä tietoa tarveharkintaisen sosiaaliturvan mitoittamiseen ja valvomiseen. Sen ei tarvitsisi tietää sitäkään, kuka puolisosi on. Nyt tarvitsee, koska avioliitosta on tehty julkisoikeudellinen instituutio johon liittyy monia taloudellisia seuraamuksia. Sama pätee uskontokuntaan, valtionkirkon ja koulujen pakkouskonnon tähden.

Vastaavista syistä keskitettyä identiteettijärjestelmää ja sen valvontafunktiota pyritään myös jatkuvasti laajentamaan sekä tiukentamaan, esimerkiksi edistämällä tiedonjakoa viranomaisten välillä (mm. Schengen Information System, pankkien tiedonluovutusvelvoite KELA:lle, jne.), ulottamalla julkinen identiteetti yhä uusiin asioihin (mm. erilaiset uudet lupakirjat, tiedonkeruu- ja arkistointivelvoitteet, laitteiden sarjanumerorekisterit, matkakorttijärjestelmät, ...) ja uuden teknologian keinoin (mm. sähköinen henkilöllisyys, biometriset tunnisteet, kasvojen ja rekisterinumeroiden automaattinen tunnistus).

Tällaiselle kehitykselle on yhteistä se, että henkilörekistereihin liittyvät teknologiset ja institutionaaliset tekijät alentavat yhteiskunnallisen valvonnan kustannuksia ja näin mahdollistavat jatkuvasti tiukemman kontrolliyhteiskunnan. Tästä näkökulmasta identiteettikontrolli eri muodoissaan on varsin pelottava vapauden vihollinen, ja on aika hassua, ettei siitä suomalaisessa mediassa juuri koskaan puhuta kuin positiiviseen sävyyn.