Lisää työttömyydestä

Toni kirjoitteli pari päivää sitten työttömyydestä. Ajattelin lisätä keskusteluun pari sanaa.

Ensinkin, Mikko Ellilän kommentti verokiilasta oli aiheellinen. Kuten Tonin kirjoituksesta käy ilmi, perussyy työttömyyteen on matalapalkkatyön hintasääntely, joka estää palkkaamasta alhaisen tuottavuuden työntekijöitä. Kuten kaikkialla, hintasääntely saa tässäkin aikaan sen, että myytävän asian kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Kun sääntely asettaa minimin joka on niin korkea, että sillä on ylipäänsä markkinoiden toiminnan kannalta jotakin väliä, tuloksena on ylitarjontaa. Työtä vaihdettaessa ylitarjontaa kutsutaan työttömyydeksi. Verojen rooli on lähinnä se, että ne kertauttavat minimipalkkaa ja nostavat siksi sitä minimituottavuutta jolla työntekijä voidaan palkata.

Yleensä verokohtaantoa käsiteltäessä näytetään, että se ei hyvin toimivilla markkinoilla riipu siitä kumpi kaupan osapuoli maksun näennäisesti maksaa. Teoreema perustuu sille, että maksoi veron kumpi tahansa, bruttopalkka asettuu tasolle jolla reaalinen verokohtaanto riippuu puhtaasti markkinoiden kysyntä- ja tarjontaelastisuuksista. Mutta tällaisessa analyysissa nimenomaan oletetaan, että bruttopalkka voi kellua mihin arvoon hyvänsä. Nykyisen minimipalkkalaskun läsnäollessa näin ei ole, koska minimipalkka on nimenomaan alaraja bruttopalkalle. Koska bruttopalkka on määritelmän mukaan se palkka, jonka työnantaja maksaa työntekijälle jälkeen työnantajapuolen erilaisten maksujen mutta ennen työntekijäpuolen vastaavia, ne verot jotka kerätään työnantajapuolelta kasvattavat minimipalkan ja sen maksamiseen vaadittavan todellisen rahamäärän välistä kiilaa, kun taas työntekijältä perittävät verot vain laskevat sellaisten työntekijöiden nettopalkkaa joiden bruttopalkka on jo minimissä. (Unohdetaan se teoreettinen mahdollisuus, että kohoava tulovero voi nostaa tasapainobruttopalkan minimipalkan yläpuolelle ja johtaa työllistymiseen. Sillä on väliä lähinnä silloin, kun työnantajapuolen sivukulut vähenevät ja työntekijäpuolen lisääntyvät vastaavasti.)

Niinpä työnantajapuolen maksujen vähentäminen todella on tärkeämpi osa työttömyyden kohentamista niin kauan kuin perimmäisen syyn, minimipalkan, laskuperuste on mitä se on.

Kun keskustelin tästä Mikko Särelän kanssa, hän toi esille hienovaraisemman pointin. Yllä minimipalkka oletettiin eksogeeniseksi, annetuksi tekijäksi. Mutta entä jos työnnämmekin sen sisään työmarkkinoille, eli analysoimme sitä endogeenisena, poliittisten markkinoiden rakenteesta lähtevänä tekijänä? Tällöin on syytä olettaa, että sivukulujen siirtäminen (joka on edelleen annettu tekijä) auttaisi vain kertaluontoisesti. Jos nimittäin kulut siirrettäisiin työnantajalta työntekijän maksettavaksi, bruttopalkat kyllä kohoaisivat ja tämä tekisi joidenkuiden työllistämisestä kannattavaa, mutta se vaikuttaisi mitenkään työmarkkinajärjestöjen poliittiseen valtaan tai työehtosopimusten syntymekanismiin. Reaalinen minimipalkka alentuisi kun nimellinen minimipalkka ei enää kertautuisi laskuissa samalla tavalla, ja siksi työllisyyskin kohentuisi, mutta ne mekanismit jotka johtivat alunperinkin minimipalkan tiettyyn tasoon eivät muuttuisi. Samat tekijät veisivät reaalista minimipalkkaa kohti sen entistä arvoa, eli kohottaisivat vähitellen nimellisminimiä. Näin kävisi tietysti hitaasti kun muistamme lain ja työehtosopimusten muuttamiseen liittyvän kitkan, hitauden ja bilateraalisen monopolineuvottelun tuottamat sopimuskulut, mutta pitkällä aikavälillä lopputulos olisi kuitenkin sama. Perusongelma on siis vielä syvemmällä kuin minimipalkassa, eli sen syntymekanismissa.

Tämän takia pitkällä aikavälillä on mielekästä puhua työmarkkinajärjestöjen vallan vähentämisestä ja muista lainsäädännöllisistä muutoksista, ei vain minimipalkasta tai verotuksen tarkasta asteesta. Ongelma kun ei ole vain määrällinen, vaan laadullinen.

Toinen asia joka Tonin kirjoituksessa kiinnitti huomiotani oli se miten veroissa keskityttiin rajaveroasteeseen. Tällä on tietysti osansa työllisyyteenkin, mutta nähdäkseni kokonaisverokiila on olennaisempi.

Taloustiede keskittyy yleensä rajasuureisiin, mutta ennen kuin niitä käytetään, pitäisi ensin miettiä mitä ilmiötä yritetään kuvata. Rajasuureet eivät ole annettu lähtökohta, vaan niitä käytetään syvemmästä syystä. Taloustiede olettaa ihmisten optimoivan valintojaan, ja kun optimointiongelma -- mikä se onkaan -- on tarpeeksi säännöllinen, optimia kohti päästään kun kuljetaan nopeimmin kasvavan rajahyödyn suuntaan. (Matemaatikot puhuvat menetelmästä Lagrangen kertoimien nimellä.) Siksi rajasuureet ovat olennaisia nimenomaan silloin, kun puhutaan taipumuksista, kannustimista ja tasapainoista riittävän säännöllisissä valintatilanteissa.

Taloustieteeseen kuuluu kuitenkin toisenkinlaisia analyysitapoja. Näistä lukuisimpia ovat erilaiset ns. kulmaratkaisut ja kvalitatiivisen analyysin muodot. Ne ottavat kantaa ongelmiin, jotka eivät ole tarpeeksi säännöllisiä Lagrange-optimoinnille. Hyvä ja tähänkin liittyvä esimerkki löytyy yrityksen teoriasta. Me voimme analysoida yrityksen toimintaa hyvin pitkälle siistinä optimointiongelmana ja käyttää työkaluina erilaisia kulu- ja osittaiskysyntäkäyristä johdettuja rajasuureita. Näin saadaan ainakin käsitteellisellä tasolla selitettyä mikä on yrityksen kannattavin toimintapiste tietyissä oloissa, ja selitettyä näin yrityksen toimintaa kun reunaehdot elävät. Mutta tämän lisäksi pelissä on myös rajoitteita, joihin raja-analyysi ei pure. Tärkein tällainen rajoite on kannattavuusraja, joka sanoo, että yrityksen on pakko pystyä kattamaan vähintään juoksevat kulunsa. Se on kova epäyhtälö joka tuottaa ratkaisujoukkoon kulmapisteen. Konkurssissa yrityksen rajasuureista johdettu optimaalinen toimintapiste on tappiollinen, ja kulmapiste tekee tilanteesta sellaisen, että sen tarkastamisessa ei voida käyttää rajasuureita/derivaattoja.

Työn tuottavuuteen liittyvät selitykset työllisyydelle ovat pohjimmiltaan täysin samanlaisia kuin yrityksen kannattavuusraja. Niissä todetaan, että vaikka työntekijä ja -antaja toimisivat oletuksen mukaan optimaalisesti, työntekijä ei nyt vain tuota niin paljon että häntä kannattaisi palkata. Tässä on kyse kulmapisteestä, ja sen tarkka paikka määräytyy maksetusta palkkasummasta, ei sen rajasuureista. Samasta syystä se kuinka paljon verot muuttavat pisteen paikkaa riippuu bruttopalkan ja työnantajan reaalisten kulujen väliin jäävästä verokiilasta, ei marginaaliveroasteesta.

Marginaaliveroasteen ja työttömyyden välillä on kyllä sidos, mutta se ei liity palkkaamisen kannattavuuteen. Päin vastoin siinä on kyse työntekijän valinnasta siitä kuinka paljon ja mitä työtä tehdä. Tämä sidos on tutkitusti paljon heikompi (elastisuudet muistaakseni välillä 0-0.1) kuin minimipalkan, verotuksen ja jäykkyyden aiheuttamat rakenteelliset hankaluudet, se on selvästi voimakkaampi miehille kuin naisille, se kääntyy ylösalaisin nimenomaan matalapalkkaisten kohdalla (tuloefekti: kun kasvava veroaste köyhdyttää, tehdään enemmän työtä että raha riittäisi; relatiivisesti hyvätuloinen taas arvottaa vapaa-aikansa niin korkealle, että verojen kasvu vähentää työpanosta) ja niin edelleen.

Oli miten oli, joka tapauksessa tiedetään, että "laiskuuden takia työttömät" ovat paljon harvinaisempi ilmiö kuin rakenteellisen työttömyyden uhrit. Siksi rajasuureetkaan eivät ole yhtä olennainen osa työttömyyden analyysia kuin pohjasuureet.