Työttömyydestä, verotuksesta ja työmarkkinasääntelyn dynamiikasta

Sampo ja Mikko Ellilä kommentoivat molemmat kirjoitustani työttömyydestä.

Ensinnäkin, kuten Mikko ja Sampo molemmat huomauttivat, esimerkkilukuni verokiilan kohdassa oli turha, koska minimipalkka koskee "bruttopalkkaa" ja verokiila asettuu sen molemmille puolille. Osa verokiilasta, tuloverot ja tietyt sairausvakuutusmaksut, jäävät työntekijän itsensä maksettaviksi. Henkilön sivukulut ovat puolestaan niitä maksuja, joita työnantajalle koituu jokaisesta työntekijästä vielä sen nimellisen bruttopalkan päällekin. Nämä ovat taas niitä euroja, joita työntekijän täytyy tuottaa yritykseen, jotta hänen työpaikkansa on kannattava.

Sen sijaan työntekijän osuuteen palkasta kohdistuvat verot ja maksut eivät työnantajaa hetkauta (paitsi siinä vaiheessa, kun työnantajaa kiinnostaa, ketä hän onnistuu houkuttelemaan töihin - ja yksittäiset ihmiset tietenkin miettivät vain käteen jäävää rahamäärää).

Joka tapauksessa summittainen 2000 euron summa on siis liian iso, koska sivukuluja ei 950 euron minimipalkkojen päälle tule pakollisista julkismaksuista kuin alle 1500 euroon asti. Todelliset kulut kuitenkin nousevat helposti sinne päälle 3000 euron siinä laskelman seuraavassa vaiheessa.

Sampo kiinnittää myös aiheellisesti huomiota puheisiini työntekijän rajaverosta, eli siitä määrästä veroa, jonka työntekijä joutuu maksamaan, jos hän kasvattaa tekemänsä työn määrää. Eli jos työntekijä päättää tehdä 5 minuuttia ylitöitä ja tienaa 10 euroa, josta verotetaankin jo 50%, silloin hänen rajaveronsa on puolet. Kuitenkin hän saattaa tienata jo1200 euroa, josta ei veroteta keskimäärin kuin 30%.

Lähinnä käytin rajaveroa esimerkkinä, koska pienituloisen, 1200 euroa kuukaudessa tienaavan rajaveron kasvaminen puoleen on esimerkkinä verojärjestelmän ankaruudesta oikein hyvä ja helposti muistettava.

Kuitenkin tällaisissa tapauksissa kokonaisverotus on tärkeämpää, koska rajavero on vain indikaattori siitä suunnasta, johon yksittäiset työntekijät tekevät päätöksiä: "tekisinkö vähän ylitöitä, vai pyytäisinkö pomolta kenties palkattoman vapaapäivän". Ikävä kyllä laiskana pamfletistina en jaksanut kaivaa mitään asiaan liittyviä lukuja.

Kuten Sampo myöskin osuvasti huomauttaa, verotuksen aiheuttama tulovaikutus pienituloisilla saattaa olla jopa työtä lisäävä.

Jos siis mietitään veropolitiikan aikasaannoksia työn määrälle, järkevintä veropolitiikkaa olisi ankaran regressiivinen vero - siis veroprosentti, joka laskee sitä myötä kuin tulot nousevat!

Näistä puhutaan parhaillaan myös kokoomusnuorten foorumilla.

Koska libertaarien ja klassisten liberaalien ihanteena on kevyt ja kansalaisten jokapäiväiseen elämään mahdollisimman vähän puuttuva valtio (niiden osalta jotka valtiota kannattavat), ei kerättävien verojen määräkään huimaa päätä. Niinpä suurin osa kannattaa juurikin ankaran regressiivistä veroa, tai kenties jopa henkiveroa, eli kuukausittaista, tuloista riippumatta saman suuruista "jäsenmaksua" valtion ylläpitämiseksi.

Omasta mielestäni fiksuin ratkaisu voisi olla esimerkiksi kevyt 5% tulovero, jota kerätään tuloista aina 3000 euroon asti. Tämän jälkeen tulot ovat verovapaita.

Miksi tulojen kasvun yli 3000 euron jälkeen ei pitäisi lisätä veron määrää? Koska tässä tapauksessa tulovaikutus kääntyy jo takaisinpäin. 10 000 euron kuukausipalkkaa tienaava Nokian puhelinsuunnittelija saattaa miettiä, josko nyt tekisikin yhden lauantain työtä vielä lisää. Jos lauantain tuotoista hän ei tosiaan saa kuin alle kolmasosan itselleen, hän tuskin tekee töitä.

Tässä pian huomataan niinkutsutun Lafferin käyrän mukaisesti, että itseasiassa jopa kerätyn verotulon määrä olisi suurempi julkiselle vallalle, jos se verottaisi rikkaita hellemmin.

Ennen kaikkea näiltä ihmisiltä jää tuottavaa työtä tekemättä verotuksen takia, ja se on todella ikävää. Näiden ihmisten työn tekemättä jääminen on erityisen ikävää, koska he tekevät niin hiton tärkeää työtä - siitähän se korkea palkkakin viestii.

Miksi minimipalkat ovat niin korkeita kuin ovat?

Lopuksi Sampo kiinnittää vielä huomiota mielenkiintoiseen asiaan. Naiivimpi työmarkkina-analyysi kehottaisi alentamaan työn sivukuluja, koska sehän pienentää sitä työntekijän tuottavuusvaatimusta. Kaikkien työnantajamaksujen poistaminen esimerkiksi voisi vähentää tuottavuusvaatimusta 3000 eurosta 2000 euroon, joka merkitsisi jo hirveän määrän ihmisiä työllistymistä.

Minimipalkkojen tarkka määrä on kuitenkin poliittisen prosessin tulos. Se tarkoittaa vahvasti sitä, että minimipalkat eivät ole hihasta revittyjä, mutta toisaalta sitä, etteivät ne perustu mihinkään oikeudenmukaisuutta tai järkevää elintasoa koskevaan kriteeriin, vaan ovat puhtaasti hyötyvien tahojen sanelemia.

Kuka minimipalkoista ja kiristyvistä työehdoista sitten hyötyy? Työehtosopimuksethan ovat ay-liikkeen aikaansaamia, joten hyötyjinä ovat ay-liikkeessä sisäpiiriin päässeet työntekijät, jotka saavat pumpattua omia palkkojaan ja työehtojaan paremmiksi, haittojen kaatuessa työttömien ja heikompiasemaisten niskaan. Jo työllistynyt ja vakituisen työpaikan saanut hyötyy siitä, että samasta työpaikasta kilvoittelee harvempi.

Aivan yhtälailla kuin tavalliset yritykset pyrkivät monopoliasemaan ja estämään kilpailevien yritysten pääsyn markkinoille, ay-liikkeessä valtaa käyttävät sisäpiirityöntekijät pyrkivät turvaamaan oman asemansa.

Tällaista dynamiikkaa tutkitaan insider/outside -teoriassa. Suosittelen lukemaan esimerkiksi Australian työttömyyttä selittävään esseeseen, joka hyödyntää sisäpiirin työntekijöiden ja vaikutusvallattomien työttömien välistä dynamiikkaa.

Yhä, teoria ei vaadi, että ay-liikkeen sisäpiiriläiset ovat verenhimoisia ja hirveitä egoisteja, vaan yksinkertaisesti sen järkevän oletuksen, etteivät he kykene näkemään tai ymmärtämään kaikkia sääntelyn seurauksia.

He yksinkertaisesti toteavat, että "kapitalisteilla nyt vain on paljon mistä ottaa", eivätkä tule ajatelleeksi, että kaikki yrityksen kassavirta tulee asiakkailta eli tuotteiden hinnoista.