Taloustiede ja dynamiikka

Sain kaverilta luettavaksi äskettäin Ivar Ekelandin populaaritiedekirjan Ennakoimattoman matematiikkaa. Ensimmäinen puolisko kirjasta kauhistelee Faustilaisen retoriikan turvin luonnontieteitä ja "astronomien tapoja löytää uusia planeettoja nostamatta katsettaan laskelmistaan." Jossain vaiheessa kirja kuitenkin siirtyy turhasta lässytyksestä käytännönläheisempään keskusteluun tieteen roolista ja keskittymisen ongelmista:

Termodynamiikan tasapainotilojen realisoimisessa ja stabiliteetisssa on siis taustalla olevalla dynamiikalla vain näennäinen osuus. Termodynaamiset muuttujat on määritelty ainoastaan tasapainotiloissa, mutta ei muualla. Termodynaamisen potentiaalin avulla saadaan tosin hyvin selville tasapainotilat, mutta se ei anna mitään realistista mallia siirtymiselle mielivaltaisesta tilasta tasapainotilaan. Se on statiikkaa ilman dynamiikkaa.

Tai kuten Hayek sanoo saman asian yhteiskuntatieteistä artikkelissa Economics and knowledge:

We shall not get much further here unless we ask for the reasons for our concern with the admittedly fictitious state of equilibrium. Whatever may occasionally have been said by overpure economists, there seems to be no possible doubt that the only justification for this is the supposed existence of a tendency toward equilibrium. It is only by this assertion that such a tendency exists that economics ceases to be an exercise in pure logic and becomes an empirical science; and it is to economics as an empirical science that we must now turn.

Taloustiede kieltämättä on eritoten yleisen tasapainon teorian ja muun perushömpän takia keskittynyt vertailevaan statiikkaan. Luettuani kuitenkin Ekelandin luonnontiedekritiikkiä olen oppinut ottamaan hieman etäisyyttä omaan valtavirran kansantaloustieteen paheksuntaani. Kansantaloustieteen opiskelijoille opetetaan valtavasti ekonometriaa ja turhanpäiväiseltä tuntuvia truismeja yksinään sen takia, että sitä he tarvitsevat työelämässä sitten myöhemmin sijoitusneuvojina tai tilastotieteilijöinä. Ei heidän tarvitse selittää, mitkä voimat kuljettavat vettä alas vesiputouksesta; heidän tarvitsee laskea virtausnopeus, montako litraa ylhäällä on ja kertoa kuinka pitkän ajan kuluttua vesi on valunut alas.

Olen lähiaikoina myös tutustunut Paul Ormerodin juttuihin. Tyyppi on vähän outo ja eksentrinen, ja tuntuu olevan lähinnä innoissaan kaivettuaan itselleen oman nichen valtavirran taloustieteen kritisoijana kaaosteorian pohjalta. Hänen juttunsa ovat samanlaisia kuin ylläkuvaamani, ja kaikessa eklektisyydessään ja hajanaisuudessaan mielenkiintoisia siitä sävystä huolimatta.

Hänen mielenkiintonsa kohteissa puhutaan muunmuassa Pareto-jakaumista, Zipfin lain mukaisista luvuista ja vastaavista empiirisista havainnoista, jotka merkitsevät muunmuassa itseorganisoitumista ja "spontaania järjestystä". Tässä artikkelissa mies selittää, miksi power law -jakaumat ovat tärkeitä ja mitä ne tarkoittavat. Esimerkiksi yritysten koko ja todennäköisyys joutua konkurssiin noudattavat matemaattisesti hyvin tarkalleen samanlaisia malleja, kuin ne, joilla biologiassa ennustetaan lajin koon ja muiden ominaisuuksien sekä sukupuuttoon kuolemisen välistä yhteyttä.

Ja humanistit vielä väittävät, ettei yhteiskuntatieteissä voi käyttää matematiikkaa!

Eräs mielenkiintoinen artikkeli puolestaan käsittelee sosiaalisten verkkojen teoriaa ja sen selitysvoimaa keskiaikaisen inkvisition tutkimuksessa. Muissa artikkeleissa Ormerod muunmuassa käsittelee suhdannevaihteluita jälleen systeemi- ja kaaosteorian kautta. Suhdannevaihtelut voisivat nimenomaisesti olla eräs niistä kansantaloudellisista ilmiöistä, joissa näiden kvalitatiivisempien mallien selitysvoima ja tietä auki kvantifioitavammille ilmiöille raivaava käytös saattaa osoittautua erityisen hyväksi. Kolmas hyvä artikkeli käsittelee rikollisuutta epidemologisesti, huomauttaen sosiologisen porttiteorian selittävän kohtalaisen hyvin ilmiöitä. Ensimmäisen rikoksen tehtyään uralle joutuminen on huomattavasti helpompaa.

Ormerodin mukaan määräävä markkinaosuus ei myöskään ensi silmäyksellä tarkoita kilpailuttomia markkinoita. Ehkä kaikista tärkeimmässä linkissä hän lopulta formalisoi Schumpeterin käsitteen "luova tuho" samasta näkökulmasta.

Ormerod pitää omien sanojensa mukaan Hayekia 1900-luvun yhteiskuntatieteilijänä. Tämä ei tosin näy Ormerodin töissä kovasti.

Lopuksi Bryan Caplan kirjoittaa hauskasti, että taloustieteilijöiden pitäisi vain töksäytellä kriittisempiä kannanottojaan suorempaan. Jos yrittää olla poliittisesti korrekti tai tehokas argumentoija, kyllästyttää yleisönsä. Pitäisi sanoa suoraan, että minimipalkat ovat perseestä ja aiheuttavat tosi typeriä ongelmia eivätkä auta juuri ketään. Jos joku aikoo olla eri mieltä ymmärtämättä aiheesta mitään, hän sen tekee joka tapauksessa, joten paras on vain saada mielipiteensä esille, jotta joku edes ymmärtää mitä mieltä todella on.

Ps. Lukekaa Virginia Postrelin hieno artikkeli blogeista ja kansalaisjournalismin noususta.