Miksi rakastan Wikipediaa?
Let's trim our hair in accordance with the socialist lifestyle is a Television program produced by the government of North Korea. The show, broadcast on state-run television in the capital of Pyongyang, is intended to educate the public on good and bad hairstyles. An initial five-part series in the show Common Sense featured officially endorsed haircut styles, while a later series went a step further by showing certain men as examples of how not to trim hair. The show claims that hair length can affect human intelligence in part because of the deprivation to the rest of the body of nutrients required for hair to grow.
Ja jos ette usko tiedon paikkansapitävyyteen, tsekatkaa mitä kaikkea pientäkin tahallista ja tahatonta seasta on löydetty.
maanantaina, helmikuuta 28, 2005
lauantaina, helmikuuta 26, 2005
Hunter Thompson on kuollut
Hunter Thompson on kuollut.
67-vuotias toisinajattelija ampui itsensä omassa kodissaan vajaa viikko sitten.
Thompson tunnettiin kaikenlaisen vaihtoehtoisen elämäntavan aktiivisena propagoijana ja poliittisen korrektiuden vastustajana; kuten Thompson itse totesi, "I hate to advocate drugs, alcohol, violence or insanity to anyone, but they've always worked for me". Päätyönään journalistina ja kirjailijana hän teki parhaansa rakentaakseen niinkutsutun gonzojournalismin perinnettä, jossa tavallisen näennäistä faktan ja fiktion eroa ei pyritä teennäisesti peittelemään lukijalta, vaan pyritään jopa tuomaan se iloisesti esille.
Hän myös teki parhaansa murentaakseen teennäisten poliittisten auktoriteettien valtiovaltaa1. Richard Nixonin kuoleman jälkeen 1994 hän totesi Rolling Stone -lehden haastattelussa mieheksi, "who could shake your hand and stab you in the back at the same time." Thompson jatkaa, että "his casket [should] have been launched into one of those open-sewage canals that empty into the ocean just south of Los Angeles. He was a swine of a man and a jabbering dupe of a president. Nixon was so crooked that he needed servants to help him screw his pants on every morning. Even his funeral was illegal. He was queer in the deepest way. His body should have been burned in a trash bin."
Vuonna 1970 Thompson jopa yritti itse vaikuttaa järjestelmän kautta. Hänen vaaliteemoihinsa kuuluivat luonnollisesti nautintoaineiden dekriminalisointi, mutta myös esimerkiksi Aspenin uudelleennimeäminen Fat Cityksi. Hunterin kanssa kilpailleella olleella republikaanilla oli lyhyt siilitukka, joka sai Hunterin puolestaan ajamaan oman päänsä kaljuksi ja kutsumaan tyyppiä "pitkätukkaiseksi vastaehdokkaakseen".
Thompsonin jälkeläiset yrittävät järjestää miehen viimeisen tahdon mukaisesti hänen tuhkansa ammuttavaksi kanuunasta (jälleen typerät uskonnollisväritteiset lainsäädännöt estävät ihmisiä tekemään jätteillään juurikin mitä he haluavat).
Lukekaa myös Cristopher Hitchensin hauska muistokirjoitus.
67-vuotias toisinajattelija ampui itsensä omassa kodissaan vajaa viikko sitten.
Thompson tunnettiin kaikenlaisen vaihtoehtoisen elämäntavan aktiivisena propagoijana ja poliittisen korrektiuden vastustajana; kuten Thompson itse totesi, "I hate to advocate drugs, alcohol, violence or insanity to anyone, but they've always worked for me". Päätyönään journalistina ja kirjailijana hän teki parhaansa rakentaakseen niinkutsutun gonzojournalismin perinnettä, jossa tavallisen näennäistä faktan ja fiktion eroa ei pyritä teennäisesti peittelemään lukijalta, vaan pyritään jopa tuomaan se iloisesti esille.
Hän myös teki parhaansa murentaakseen teennäisten poliittisten auktoriteettien valtiovaltaa1. Richard Nixonin kuoleman jälkeen 1994 hän totesi Rolling Stone -lehden haastattelussa mieheksi, "who could shake your hand and stab you in the back at the same time." Thompson jatkaa, että "his casket [should] have been launched into one of those open-sewage canals that empty into the ocean just south of Los Angeles. He was a swine of a man and a jabbering dupe of a president. Nixon was so crooked that he needed servants to help him screw his pants on every morning. Even his funeral was illegal. He was queer in the deepest way. His body should have been burned in a trash bin."
Vuonna 1970 Thompson jopa yritti itse vaikuttaa järjestelmän kautta. Hänen vaaliteemoihinsa kuuluivat luonnollisesti nautintoaineiden dekriminalisointi, mutta myös esimerkiksi Aspenin uudelleennimeäminen Fat Cityksi. Hunterin kanssa kilpailleella olleella republikaanilla oli lyhyt siilitukka, joka sai Hunterin puolestaan ajamaan oman päänsä kaljuksi ja kutsumaan tyyppiä "pitkätukkaiseksi vastaehdokkaakseen".
Thompsonin jälkeläiset yrittävät järjestää miehen viimeisen tahdon mukaisesti hänen tuhkansa ammuttavaksi kanuunasta (jälleen typerät uskonnollisväritteiset lainsäädännöt estävät ihmisiä tekemään jätteillään juurikin mitä he haluavat).
Lukekaa myös Cristopher Hitchensin hauska muistokirjoitus.
perjantaina, helmikuuta 25, 2005
Ideologioista ja ideologiaideologioista
Voisinpa nyt panna tänne vaikka pari postia liberalismi-sähköpostilistalle, jotka kirjoitin äsken.
Ensinnäkin, ideologisesta radikalismin vastustamisesta.
Ensinnäkin, ideologisesta radikalismin vastustamisesta.
Ihmisillä on yleensä mielestään selkeä käsitys nykyisen yhteiskuntaratkaisun hyvistä ja huonoista puolista - tietysti, jos nykyiselle työttömyydelle voitaisiin tehdä jotain, viisaat päättäjät olisivat jo tarttuneet toimeen! Puhumattakaan huumeiden laillistamispuheista, jotka ovat pelkkää "radikaalien hömpötystä". Ääriryhmillä kuten sosialisteilla, feministeillä, ekofasisteilla - tai libertaareilla - voi korkeintaan olla jotain mielenkiintoisia lisähuomautuksia tai näkökulmia asiaan, mutta tottahan valtavirran konservatiivinen sosiaalidemokratia on oikeasti fiksuin ratkaisu.Toiseksi, ideologioista yleensä ja Humen giljotiinista.
Tällainen näennäinen rationaalisuus on kuitenkin loppujen lopuksi vain metaideologiaa - ideologiaa ideologioista, jonka mukaan mikä tahansa perinteestä ja totutusta poikkeava tai marginaalinen aate ei mitenkään voi olla muuta kuin ideologista hömpötystä, jonka viitekehys on jo niin kaukana normaalitieteen näkökulmasta, ettei se voi olla kenenkään järkevän, utilitarismiin uskovan ihmisen oppi. Tätä status quon tyranniaa voi parhaimmillaankin kutsua ennakkoluuloksi, ja ideologiaksi sinällään itsessään!
Itsehän en ole (tai ainakaan pyri olemaan) mitenkään ensisijaisesti libertaari. Katson ihan naturalistisesti eri yhteiskunnallisia ilmiöitä, tilastoja, instituutioita, kulttuureja ja vastaavia, ja pyrin selittämään mahdollisimman yksinkertaisesti ja käytännönläheisesti niitä syitä, joista ilmiöt syntyvät, sekä haitallisten ilmiöiden tapauksessa eri ratkaisuja ja niiden vaihtoehtoiskustannuksia käytännössä. Tässä simppelissä tavassa nähdä yhteiskunta ainoa arvottava osuus on näiden eri vaihtoehtoiskustannusten arviointi, ja useimmissa tapauksissa laissez-faire ratkaisun kustannukset kaikille osapuolille tuntuvat olevan pienimmät.
Toisinsanoen liberaalimpi ratkaisu ja kiistojen yhteensovittaminen yksityisesti ja sopimalla tapauskohtaisesti, eikä niinkään poliittisesti, tuntuu nähdäkseni lähes aina fiksuimmalta ratkaisulta, kun katsotaan tosielämän monimutkaisia tilanteita.
Äskettäinen keskustelu toisen maailmansodan tapahtumista hämmentää minua hieman.
Humen giljotiini on toisaalta kaiken etiikan ja normatiivisten
näkemysten ja toisaalta kaiken tieteen ja positiivisten väitteiden
pohja. Sen mukaan kummastakaan ei voida johta toista - vaikka
tieteellisesti Afrikkalaiset olisivat geneettisesti meitä tyhmempiä,
siitä ei voida loogisesti johtaa, että meidän täytyisi johtaa heitä,
muttei toisaalta Natsien pahuudestakaan voida johtaa kritiikittömän
natsivihamielistä historiankirjoitusta. Ennen kaikkea jälkimmäinen
kategoria tuntuu nyt mättävän.
Jos joku esittää vaikkapa väitteen, jonka mukaan Hitler ei ollut
tietoinen juutalaisten joukkomurhista, voit toki sanoa väitteen
esittäjälle hänen olevan revisionisti ja kääntää pääsi - mutta tällä
teolla et ole todistanut mitään muuta kuin omat ennakkoluulosi - ja
samalla olet antanut vastapuolen väitteiden jatkaa elämäänsä. Ainoa
oikea vastaus tällaisessa tilanteessa on pyytää väitteen esittäjää
kaivamaan todisteita, ja joko esittää parempi selitys todisteille tai
omat todisteet - toisinsanoen falsifioida toisen osapuolen väite.
Jos sen sijaan kieltäydytään keskustelemasta, tai parhaimmillaan jopa
yritetään poliittisesti kieltää toista osapuolta esittämästä kantaansa
ja halutaan muotoilla itselleen sopuisaa historiankirjoitusta, ollaan
aivan samalla tiellä kuin natsitkin. Tosiasioiden tietoinen,
värittynyt tulkinta ja selittäminen ovat kaiken totalitarismin alku ja
juuri. Lainatakseni Hitleriä:
"Maailman maagisen selittämisen uusi aika on nousemassa, ja tämä
selitys perustuu pikemminkin tahtoon kuin tietoon. Totuutta ei ole
olemassakaan, ei moraalisessa eikä tieteellisessä mielessä."
Ja ennen kaikkeahan voi hyvin olla, että Hitler ei oikeasti
tiennytkään juutalaisten joukkomurhista, mutta yhä tämäkin tosiasia
törmää Humen giljotiiniin, emmekä vieläkään voi mitenkään
automaattisesti huoahtaa, että Hitlerhän olikin ihan hyvä jätkä.
Ja jos halutaan olla oikeassa, eikä kirjoittaa itselleen suotuisaa
historiankirjoitusta, kritiikki on kaiken lähtökohta. Rationaalisen
natsivihaajan kanta ei voi kaatua yhden tosiasiaväitteen myötä, ja
natsivihaajan pitäisi nimenomaisesti toivottaa kaikki revisionistit
aivan kuten tavallisetkin tutkijat yrittämään kantansa kritisoimista
ja väitteidensä falsifioimista.
Liberalismi voi ehkä olla vain poliittinen katsantokanta, mutta
yövartijavaltio vaatii kuitenkin toimiakseen itse ajattelevia,
kriittisiä ihmisiä - ja muutos alkaa parhaiten ihan omasta itsestä.
torstaina, helmikuuta 24, 2005
Uskonnollista hurmosta
Pannaan nyt välillä tämänkin julkaisun lukijoille vähän vinkkiä - jos ette vielä ole törmänneet Sana ja ylistys -kirkon meininkeihin, nyt olisi korkea aika. Homot, masturboijat ja muut syntiset sekä tietysti erityisesti kaikenlaiset liberaaliteologit saavat oman osansa kielten puhumisen ohessa heidän Rukouspalvelu -radio-ohjelmassaan. Parhaat palat ovat kuultavissa helpoimmin esimerkiksi tältä fanisaitilta.
keskiviikkona, helmikuuta 23, 2005
Alhaalta ylöspäin järjestäytyvän yhteiskunnan perusteoria
Olen äskettäin lukenut Frederic Bastiat'n todella mielenkintoista kirjaa Economic harmonies, jota on aika vaikea löytää painettuna, vaikka siitä onkin netissä eräs käännös. Kaverini kuitenkin löysi sen Amazonista, tilasin sen hänelle ja olen selaillut nyt sitä. Se on toisaalta liberaalin yhteiskuntafilosofian, ja toisaalta tieteellisen yhteiskuntatieteen ensimmäisiä, ja tärkeimpiä kirjoituksia.
Bastiat lähtee mielenkiintoisella tavalla selittämään, kuinka absurdi esimerkiksi vanhakeynesiläinen ajatus on, jonka mukaan hajautuneessa, miljoonien ihmisten yhteiskunnassa syntyisi omalakisesti kaikenlaisia kriisejä, ylituotantoa, pulaa ja vastaavaa. Lähinnä hän kuitenkin käsittelee liberaalin ontologian kannalta marxilaista näkemystä, jonka mukaan yhteiskunta pitää järjestää tiettyyn rationaaliseen järjestykseen aivan kuten vaikka postimerkkikokoelma täytyisi panna tietynlaiseen järjestykseen.
Loppujen lopuksi kuten kaverini Thomas B. aina jaksaa muistuttaa, autoritaarisen yhteiskuntateorian takana kummittelee aina jollain tapaa Hegelin haamu. Useimmiten se on verhottu Faustilaiseen retoriikkaan ja kauniisiin metaforiin, mutta se kuitenkin tiivistyy näkemykseen, jonka mukaan yhteiskunnalla olisi jotain omia lakejaan. Tällaisen teorian redusoitavuus on enemmän tai vähemmän aina naurettavan huono - ne "yhteiskunnan lait" kun ovat vain emergenssiä, eivät suinkaan mitään ylhäältäpäin annettuja lakeja, joiden huomassa sitten yhteiskunnan osat toimivat.
Jos katsotaan mitä yhteiskuntatieteet nyt sitten käsittelevät, niin niiden aiheenahan ovat vain yksinkertaisesti kompleksiset järjestelmät. Tarkemmin sanottuna, ne käsittelevät itseorganisoituvia, itseään homeostaasissa ylläpitäviä, hajautuneita kompleksisia järjestelmiä, joiden osina vain sattuvat olemaan biomekaaniset koneet nimeltä ihmiset.
Nämä biomekaaniset robotit ovat ohjelmoitu sokean kellosepän toimesta liikkumaan järkevästi - kun on nälkä, jalat alkavat liikkua kohti ruokaa, jne. Ja kun kerran yksittäiset robotit saisivat niin vähän aikaan, tulee ihmisten kyetä koordinoimaan keskinäistä liikkumistaan järkevästi, eli yhteiskunnassa pitää muodostua työnjakoa. Sen sijaan, että kaikki jahtaavat seeproja savannilla, joku voi opiskella aivokirurgiksi ja luottaa siihen, että muut ruokkivat ja vaatettavat hänet ja niinedespäin. Luonnollisesti ne tavat, instituutiot ja lait, jotka ovat mahdolistaneet työnjaon ja koordinaation parhaiten, ovat menestyneet. Kulttuurilliset fenotyypit ovat täten aiheuttaneet oman leviämisensä populaatiossa - paitsi tietysti kehitysmaissa, jotka eivät ikävä kyllä ole pitkälti vieläkään omaksuneet näitä tapoja.
Täten yhteiskunnassa vallitseva järjestys ja instituutiot näyttäytyvät puhtaan individualistiselta pohjalta hyvin yksinkertaisilta, naturalistisilta, ja ymmärrämme niiden hyödyn ja tarkoituksen.
***
Tämä kompleksinen järjestelmä sitten pyrkii antamaan viitekehyksen, jonka piirissä yksittäiset ihmiset saavat täydellisen pohjan yrityksen ja erehdyksen kautta keksiä tällaisia erilaisia tapoja, liikeideoita, ja vastaavia, jotka parhaiten hyödyntävät avoimen järjestelmän rajojen ulkopuolella olevia resursseja. Luonnonvarat siirtyvät erilaisiin käyttötarkoituksiin ja teknisten vempeleiden rakennusohjeita levitetään eri ihmisille.
Tätä viitekehystä kuvataan parhaiten sinä libertarismin peruskolmikkona: ruumiillisen koskemattomuuden, yksityisen omistusoikeuden ja sopimusoikeuden lainsäädäntönä. Muu lainsäädäntö saattaa joskus olla hyödyllistä, mutta jotta tämä hajautunut prosessi toimisi ja kykenisi valjastamaan nykyisin lähinnä ihmisluontoon sisäänrakennetut mekanismit parhaiten palvelemaan toisia ihmisiä, tarvitaan vähintään nuo lait. Anarkokapitalistit eivät missään nimessä kiellä tätä - heidän mielestään vain parhaiten vakiinnuttaisiin juuri noihin lakeihin valtiottoman, yksityisiin vartiointiyhtiöihin perustuvan yhteiskunnan kautta.
Tämä on tietysti puhtaan positiivinen näkemys yhteiskuntatieteissä, ei suinkaan normatiivinen. En väitä, etteikö "afrikkalainen kommunitarismi" olisi yhtään sen huonompi tai parempi. Se on pikemminkin vain kehittynyt heidän resurssejaan varten. Heimoyhteisö, jolla on yhteinen kaivo ja yhteiset lehmät, varmasti inkorporoi omaan yhteiskuntaansa nuo resurssit paremmin noudattaen heidän omaa heimovaltaansa.
Jos he sen sijaan haluaisivat lapsikuolleisuutensa laskevan länsimaiselle tasolle, heidän pitäisi puolestaan ottaa käyttöön se juridinen kehikko, mihin länsimaiset markkinataloudet perustuvat. Ei siinä mitään sen kummempaa ole.
***
Tähän Marx vastaa, että se hajautunut järjestelmä jota ikävästi usein kapitalismiksi kutsutaan ei ole luonnollinen, pienten yksittäisten meemien ja järkevien ja tarpeellisten tapojen kimppu. Sen kehitystä voi mukamas parhaiten pikemminkin luonnehtia näillä typerillä hegelismeillä. Erityisesti painotetaan jonkinlaisten yhteisöjen taistelua: työntekijät vastaan omistajat, jne.
Bastiat'n pointti kirjassaankin on huomattavasti naturalistisempi. Hän huomauttaa, että Marx väärintulkitsee yhteiskunnallisia oloja, vetää jostakin aggregaattiluvuista vääriä johtopäätöksiä ja kuvittelee, että koska yhteiskunnasta nousee spontaanisti esiin tiettyjä instituutioita, nämä olisivat jonkinlaisen ei-vieraan kehityksen tuloksia. Jos lähdetään katsomaan ihan tieteellisesti näitä instituutioita, niiden pohja tosiaankin on ruohonjuuritasolla, ja ne tosiaankin toimivat universaalisti koko järjestelmässä.
"Luokkaristiriidat" ja modernistiset identiteetit nimenomaan katoavat puhtaassa laissez-faire kapitalismissa; pikemminkin sitä luonnehtii monikulttuurisuus, moni-identiteettisyys ja monoliittisten ja emansipatoristen "lopullisten ratkaisujen" puute. Sievä, yksinkertainen ja tyydyttävän lopullinen johtopäätös, jossa proletariaatin diktatuuri hallitsee tuotantoa on täysin antagonaalista sille hajautuneelle järjestykselle, joka jatkuvasti etsii uusia uria, jatkuvasti keksii uusia resursseja, eikä ikinä edes mikrotasolla ole missään yleisessä tasapainossa tai tyydyttävässä, selkeässä lopputilassa.
Bastiat lähtee mielenkiintoisella tavalla selittämään, kuinka absurdi esimerkiksi vanhakeynesiläinen ajatus on, jonka mukaan hajautuneessa, miljoonien ihmisten yhteiskunnassa syntyisi omalakisesti kaikenlaisia kriisejä, ylituotantoa, pulaa ja vastaavaa. Lähinnä hän kuitenkin käsittelee liberaalin ontologian kannalta marxilaista näkemystä, jonka mukaan yhteiskunta pitää järjestää tiettyyn rationaaliseen järjestykseen aivan kuten vaikka postimerkkikokoelma täytyisi panna tietynlaiseen järjestykseen.
Loppujen lopuksi kuten kaverini Thomas B. aina jaksaa muistuttaa, autoritaarisen yhteiskuntateorian takana kummittelee aina jollain tapaa Hegelin haamu. Useimmiten se on verhottu Faustilaiseen retoriikkaan ja kauniisiin metaforiin, mutta se kuitenkin tiivistyy näkemykseen, jonka mukaan yhteiskunnalla olisi jotain omia lakejaan. Tällaisen teorian redusoitavuus on enemmän tai vähemmän aina naurettavan huono - ne "yhteiskunnan lait" kun ovat vain emergenssiä, eivät suinkaan mitään ylhäältäpäin annettuja lakeja, joiden huomassa sitten yhteiskunnan osat toimivat.
Jos katsotaan mitä yhteiskuntatieteet nyt sitten käsittelevät, niin niiden aiheenahan ovat vain yksinkertaisesti kompleksiset järjestelmät. Tarkemmin sanottuna, ne käsittelevät itseorganisoituvia, itseään homeostaasissa ylläpitäviä, hajautuneita kompleksisia järjestelmiä, joiden osina vain sattuvat olemaan biomekaaniset koneet nimeltä ihmiset.
Nämä biomekaaniset robotit ovat ohjelmoitu sokean kellosepän toimesta liikkumaan järkevästi - kun on nälkä, jalat alkavat liikkua kohti ruokaa, jne. Ja kun kerran yksittäiset robotit saisivat niin vähän aikaan, tulee ihmisten kyetä koordinoimaan keskinäistä liikkumistaan järkevästi, eli yhteiskunnassa pitää muodostua työnjakoa. Sen sijaan, että kaikki jahtaavat seeproja savannilla, joku voi opiskella aivokirurgiksi ja luottaa siihen, että muut ruokkivat ja vaatettavat hänet ja niinedespäin. Luonnollisesti ne tavat, instituutiot ja lait, jotka ovat mahdolistaneet työnjaon ja koordinaation parhaiten, ovat menestyneet. Kulttuurilliset fenotyypit ovat täten aiheuttaneet oman leviämisensä populaatiossa - paitsi tietysti kehitysmaissa, jotka eivät ikävä kyllä ole pitkälti vieläkään omaksuneet näitä tapoja.
Täten yhteiskunnassa vallitseva järjestys ja instituutiot näyttäytyvät puhtaan individualistiselta pohjalta hyvin yksinkertaisilta, naturalistisilta, ja ymmärrämme niiden hyödyn ja tarkoituksen.
***
Tämä kompleksinen järjestelmä sitten pyrkii antamaan viitekehyksen, jonka piirissä yksittäiset ihmiset saavat täydellisen pohjan yrityksen ja erehdyksen kautta keksiä tällaisia erilaisia tapoja, liikeideoita, ja vastaavia, jotka parhaiten hyödyntävät avoimen järjestelmän rajojen ulkopuolella olevia resursseja. Luonnonvarat siirtyvät erilaisiin käyttötarkoituksiin ja teknisten vempeleiden rakennusohjeita levitetään eri ihmisille.
Tätä viitekehystä kuvataan parhaiten sinä libertarismin peruskolmikkona: ruumiillisen koskemattomuuden, yksityisen omistusoikeuden ja sopimusoikeuden lainsäädäntönä. Muu lainsäädäntö saattaa joskus olla hyödyllistä, mutta jotta tämä hajautunut prosessi toimisi ja kykenisi valjastamaan nykyisin lähinnä ihmisluontoon sisäänrakennetut mekanismit parhaiten palvelemaan toisia ihmisiä, tarvitaan vähintään nuo lait. Anarkokapitalistit eivät missään nimessä kiellä tätä - heidän mielestään vain parhaiten vakiinnuttaisiin juuri noihin lakeihin valtiottoman, yksityisiin vartiointiyhtiöihin perustuvan yhteiskunnan kautta.
Tämä on tietysti puhtaan positiivinen näkemys yhteiskuntatieteissä, ei suinkaan normatiivinen. En väitä, etteikö "afrikkalainen kommunitarismi" olisi yhtään sen huonompi tai parempi. Se on pikemminkin vain kehittynyt heidän resurssejaan varten. Heimoyhteisö, jolla on yhteinen kaivo ja yhteiset lehmät, varmasti inkorporoi omaan yhteiskuntaansa nuo resurssit paremmin noudattaen heidän omaa heimovaltaansa.
Jos he sen sijaan haluaisivat lapsikuolleisuutensa laskevan länsimaiselle tasolle, heidän pitäisi puolestaan ottaa käyttöön se juridinen kehikko, mihin länsimaiset markkinataloudet perustuvat. Ei siinä mitään sen kummempaa ole.
***
Tähän Marx vastaa, että se hajautunut järjestelmä jota ikävästi usein kapitalismiksi kutsutaan ei ole luonnollinen, pienten yksittäisten meemien ja järkevien ja tarpeellisten tapojen kimppu. Sen kehitystä voi mukamas parhaiten pikemminkin luonnehtia näillä typerillä hegelismeillä. Erityisesti painotetaan jonkinlaisten yhteisöjen taistelua: työntekijät vastaan omistajat, jne.
Bastiat'n pointti kirjassaankin on huomattavasti naturalistisempi. Hän huomauttaa, että Marx väärintulkitsee yhteiskunnallisia oloja, vetää jostakin aggregaattiluvuista vääriä johtopäätöksiä ja kuvittelee, että koska yhteiskunnasta nousee spontaanisti esiin tiettyjä instituutioita, nämä olisivat jonkinlaisen ei-vieraan kehityksen tuloksia. Jos lähdetään katsomaan ihan tieteellisesti näitä instituutioita, niiden pohja tosiaankin on ruohonjuuritasolla, ja ne tosiaankin toimivat universaalisti koko järjestelmässä.
"Luokkaristiriidat" ja modernistiset identiteetit nimenomaan katoavat puhtaassa laissez-faire kapitalismissa; pikemminkin sitä luonnehtii monikulttuurisuus, moni-identiteettisyys ja monoliittisten ja emansipatoristen "lopullisten ratkaisujen" puute. Sievä, yksinkertainen ja tyydyttävän lopullinen johtopäätös, jossa proletariaatin diktatuuri hallitsee tuotantoa on täysin antagonaalista sille hajautuneelle järjestykselle, joka jatkuvasti etsii uusia uria, jatkuvasti keksii uusia resursseja, eikä ikinä edes mikrotasolla ole missään yleisessä tasapainossa tai tyydyttävässä, selkeässä lopputilassa.
tiistaina, helmikuuta 22, 2005
Malmö ja maahanmuuttajat
Ruotsin Malmössä maahanmuuttajien integroituminen muuhun yhteiskuntaan on epäonnistunut täysin. 98% heistä on työttömänä, ja maahanmuuttajien asujaimisto on keskittynyt tietyille alueille, joille edes poliisilla ei juuri ole asiaa. (Kiitti linkistä Henrylle.)
Koska luonnollisesti vastustan maahanmuuttopolitiikkaa, minun pitäisi nyt rehellisyyden nimissä selittää Malmön ongelmat. Työttömyys ja eristäytyminen omiin kortteleihinsa lienevät ne määräävät epäkohdat, jotka ovat maahanmuuttajien keskuudessa vähiten toivottuja.
Malmössä työllisyysaste on kaiken kaikkiaan n. 62-65%, eli todella matala. Ensinnäkin, Ruotsissa, kuten Suomessakin, on todella korkeat minimipalkat, ja suurin osa matalapalkkaisista töistä on täten kielletty. Tämä satuttaa tietysti eritoten maahanmuuttajia, joilla ei välttämättä ole koulutusta ja työkokemusta. Yhdysvalloissahan mitään tällaisia ongelmia ei ole, koska Kuubasta soutavat vanhemmat paiskivat halvempia töitä puskien valkoihoisia ylempiin hommiin pikkujohtajiksi ja vastaaviksi. Vasta lyhyen työskentelyn jälkeen työt yleensä paranevat, mutta lopulta useimmiten vasta maahanmuuttajien lapset pääsevät kunnon leivän makuun.
(Hauska esimerkki myös työttömyyden vähentämiskampanjasta, jota niin Ruotsissa kuin Suomessakin harrastetaan, näkyy tuosta dokumentista. Työllisyysaste on tippunut 80% aina alle 65%, mutta silti työttömyys on onnistuttu lähes puolittamaan - tietenkin vain luvuissa. Pohjoismaiden demarihallitukset ovat maailman parhaita laskemaan työttömyyttä. Pun intended.)
Työttömyys aiheuttaa myös negatiivista takaisinkytkentää maahanmuuttajien eristäytyessä yhteiskunnasta yhä enemmän, tavallisen työnsaannin yhä vaikeutuessa.
Myös eräs syy, miksi maahanmuuttajilla on vaikeuksia integroitua pohjoismaisiin kulttuureihin, on laajalti hyvinvointivaltioiden tarjoama ylikoulutus. Nykyinen Suomenkin koulutuspoliittinen tavoite taisi olla, että yli kaksi kolmasosaa käy vähintään ammattikorkeakoulututkinnon. Samalla muodollista koulutusta vailla olevat jäävät täysin työssäkäynnin ulkopuolelle. Tämä on siis se syy, miksi niin monet maahanmuuttajat Suomessakin ovat ryhtyneet pizzakebabyrittäjiksi.
Huomattavasti teennäisempää onkin hakea syytä pelkästään "kulttuurillisista eroista", mitä ikinä ne tarkoittavatkaan. Sen sijaan sosialistit ovat Ruotsissa päättäneet, että paras tapa integroida maahanmuuttajat ei suinkaan ole antaa heidän työllistyä matalapalkka-aloilla vaan mm. tarjota sosiaaliturvaa heidän omalla kielellään. 18% kaupungin työntekijöistä onkin jo ulkomaalaissyntyisiä. Ei näytä toimivan?
Lisäksi tietysti demarien perusvitsi on, että minimipalkat voidaan vain nähdä heikkokykyisemmille eräänlaisena rimana, jonka yli heidän pitää päästä saadakseen töitä. Sitten erilaisella koulutuksella voidaan piiskata työttömän kujanjuoksua kohti parempaa tuottavuutta - tunnelin päässä sitten mahdollisesti odottaa se työpaikka. He ovatkin perustaneet erityisen maahanmuuttajien ongelmia pohtivan työllistämisviraston, jonka budjetti on 316 miljoonaa kruunua. Noista rahoista sitten toki turhan koulutuksen lisäksi myös tukityöllistetään (eli valtio maksaa työn tuottavuuden ja minimipalkan väliin jäävän osuuden).
Eriytyminen omille alueilleen, saatikka slummiutuminen, ei myöskään perinteisesti ole vapailla markkinoilla syntyvä ilmiö. Sekä Harlemit että Bronzevillethan aikoinaan luotiin joko orjajärjestelmästä kummunneiksi luonnollisiksi seurauksiksi, tai sitten ne rakennettiin yhteiskuntasuunnittelulla ihan suoraan rotuerottelumielessä.
Suomessa sama ilmiö näkyy tietysti esimerkiksi Malmilla, jossa pakolaiskeskus on ja jonka yhteydestä pakolaisillekin myönnetään useimmiten kaupungin vuokra-asuntoja. En tosin oikein ymmärrä, miksei pakolaisten voida antaa hakeutua asumaan itse parhaana pitämäänsä asuntoon ilman ohjausta.
Eriarvoistumista ovat yhä pahentaanet vuokrasääntely sekä eturyhmävetoinen kaavoituspolitiikka. Edellinen on tuhonnut kannustimen asuntojen omistajille pitää asunnoista huolta ja rakentajille saneerata ja rakentaa uusia asuntoja. Jälkimmäinen on puolestaan jättänyt kaupunkirakenteen hunningolle ja sijoittanut vähemmän halutut virastot, lastenkodit ynnämuut kyseiselle alueelle.
Molemmat näistähän ovat myös käytössä Ruotsissa.
Näiden pointtien jälkeen lienee helppo todeta, että Malmön ongelmat ovat Ruotsissa pikemminkin sekä taloudellisen sääntelyn että yhteiskuntasuunnittelun, kuin liberaalin maahanmuuttopolitiikan tuloksia.
Koska luonnollisesti vastustan maahanmuuttopolitiikkaa, minun pitäisi nyt rehellisyyden nimissä selittää Malmön ongelmat. Työttömyys ja eristäytyminen omiin kortteleihinsa lienevät ne määräävät epäkohdat, jotka ovat maahanmuuttajien keskuudessa vähiten toivottuja.
Malmössä työllisyysaste on kaiken kaikkiaan n. 62-65%, eli todella matala. Ensinnäkin, Ruotsissa, kuten Suomessakin, on todella korkeat minimipalkat, ja suurin osa matalapalkkaisista töistä on täten kielletty. Tämä satuttaa tietysti eritoten maahanmuuttajia, joilla ei välttämättä ole koulutusta ja työkokemusta. Yhdysvalloissahan mitään tällaisia ongelmia ei ole, koska Kuubasta soutavat vanhemmat paiskivat halvempia töitä puskien valkoihoisia ylempiin hommiin pikkujohtajiksi ja vastaaviksi. Vasta lyhyen työskentelyn jälkeen työt yleensä paranevat, mutta lopulta useimmiten vasta maahanmuuttajien lapset pääsevät kunnon leivän makuun.
(Hauska esimerkki myös työttömyyden vähentämiskampanjasta, jota niin Ruotsissa kuin Suomessakin harrastetaan, näkyy tuosta dokumentista. Työllisyysaste on tippunut 80% aina alle 65%, mutta silti työttömyys on onnistuttu lähes puolittamaan - tietenkin vain luvuissa. Pohjoismaiden demarihallitukset ovat maailman parhaita laskemaan työttömyyttä. Pun intended.)
Työttömyys aiheuttaa myös negatiivista takaisinkytkentää maahanmuuttajien eristäytyessä yhteiskunnasta yhä enemmän, tavallisen työnsaannin yhä vaikeutuessa.
Myös eräs syy, miksi maahanmuuttajilla on vaikeuksia integroitua pohjoismaisiin kulttuureihin, on laajalti hyvinvointivaltioiden tarjoama ylikoulutus. Nykyinen Suomenkin koulutuspoliittinen tavoite taisi olla, että yli kaksi kolmasosaa käy vähintään ammattikorkeakoulututkinnon. Samalla muodollista koulutusta vailla olevat jäävät täysin työssäkäynnin ulkopuolelle. Tämä on siis se syy, miksi niin monet maahanmuuttajat Suomessakin ovat ryhtyneet pizzakebabyrittäjiksi.
Huomattavasti teennäisempää onkin hakea syytä pelkästään "kulttuurillisista eroista", mitä ikinä ne tarkoittavatkaan. Sen sijaan sosialistit ovat Ruotsissa päättäneet, että paras tapa integroida maahanmuuttajat ei suinkaan ole antaa heidän työllistyä matalapalkka-aloilla vaan mm. tarjota sosiaaliturvaa heidän omalla kielellään. 18% kaupungin työntekijöistä onkin jo ulkomaalaissyntyisiä. Ei näytä toimivan?
Lisäksi tietysti demarien perusvitsi on, että minimipalkat voidaan vain nähdä heikkokykyisemmille eräänlaisena rimana, jonka yli heidän pitää päästä saadakseen töitä. Sitten erilaisella koulutuksella voidaan piiskata työttömän kujanjuoksua kohti parempaa tuottavuutta - tunnelin päässä sitten mahdollisesti odottaa se työpaikka. He ovatkin perustaneet erityisen maahanmuuttajien ongelmia pohtivan työllistämisviraston, jonka budjetti on 316 miljoonaa kruunua. Noista rahoista sitten toki turhan koulutuksen lisäksi myös tukityöllistetään (eli valtio maksaa työn tuottavuuden ja minimipalkan väliin jäävän osuuden).
Eriytyminen omille alueilleen, saatikka slummiutuminen, ei myöskään perinteisesti ole vapailla markkinoilla syntyvä ilmiö. Sekä Harlemit että Bronzevillethan aikoinaan luotiin joko orjajärjestelmästä kummunneiksi luonnollisiksi seurauksiksi, tai sitten ne rakennettiin yhteiskuntasuunnittelulla ihan suoraan rotuerottelumielessä.
Suomessa sama ilmiö näkyy tietysti esimerkiksi Malmilla, jossa pakolaiskeskus on ja jonka yhteydestä pakolaisillekin myönnetään useimmiten kaupungin vuokra-asuntoja. En tosin oikein ymmärrä, miksei pakolaisten voida antaa hakeutua asumaan itse parhaana pitämäänsä asuntoon ilman ohjausta.
Eriarvoistumista ovat yhä pahentaanet vuokrasääntely sekä eturyhmävetoinen kaavoituspolitiikka. Edellinen on tuhonnut kannustimen asuntojen omistajille pitää asunnoista huolta ja rakentajille saneerata ja rakentaa uusia asuntoja. Jälkimmäinen on puolestaan jättänyt kaupunkirakenteen hunningolle ja sijoittanut vähemmän halutut virastot, lastenkodit ynnämuut kyseiselle alueelle.
Molemmat näistähän ovat myös käytössä Ruotsissa.
Näiden pointtien jälkeen lienee helppo todeta, että Malmön ongelmat ovat Ruotsissa pikemminkin sekä taloudellisen sääntelyn että yhteiskuntasuunnittelun, kuin liberaalin maahanmuuttopolitiikan tuloksia.
maanantaina, helmikuuta 21, 2005
Yksityistetään sosiaaliturva
Käsi ylös, kuinka moni muu on taas kuullut viimeisen viikon aikana, kuinka Bush aikoo yksityistää kaiken sosiaaliturvan Yhdysvalloissa?
Ei, hyvä ihme, kyseessä ei ole perustoimeentulon lakkauttaminen. Sosiaaliturva tarkoittaa Yhdysvaltojen yhteydessä vain ja ainoastaan eläkejärjestelmää, ja yksityistäminen puolestaan viittaa siihen, ettei eläkkeitä makseta kolmiohuijauksen tapaan kuten Suomen eläkejärjestelmässä, vaan jatkuvasti jollekin omavalintaiselle tilille. Valtio pakottaa ainoastaan tallettamaan tietyn summan, eikä suinkaan vain verota kansalaisia ja tuhlaa rahoja saman tien kulutukseensa. Suomessakinhan vain 40% eläkemaksuista rahastoidaan, ja meillä sentään on eläkepommikin tulossa; Yhdysvallathan on ratkaissut omat ongelmansa liberaalilla maahanmuuttopolitiikalla.
Hauska vitsi oli myöskin EVA:n Pentti Vartian Tieteessä tapahtuu -lehdessä julkaistu lyhyt artikkeli, jossa hän käy läpi huoltosuhteen muutosta ja sen vaikutusta keskimääräiseen äänestysikään (hyvä kaavio, katsokaa juttu!)
Ja Hayekin alkuperäinen kirjoitus, johon viitattiin, oli (Constitution of liberty, s. 297):
Ei, hyvä ihme, kyseessä ei ole perustoimeentulon lakkauttaminen. Sosiaaliturva tarkoittaa Yhdysvaltojen yhteydessä vain ja ainoastaan eläkejärjestelmää, ja yksityistäminen puolestaan viittaa siihen, ettei eläkkeitä makseta kolmiohuijauksen tapaan kuten Suomen eläkejärjestelmässä, vaan jatkuvasti jollekin omavalintaiselle tilille. Valtio pakottaa ainoastaan tallettamaan tietyn summan, eikä suinkaan vain verota kansalaisia ja tuhlaa rahoja saman tien kulutukseensa. Suomessakinhan vain 40% eläkemaksuista rahastoidaan, ja meillä sentään on eläkepommikin tulossa; Yhdysvallathan on ratkaissut omat ongelmansa liberaalilla maahanmuuttopolitiikalla.
Hauska vitsi oli myöskin EVA:n Pentti Vartian Tieteessä tapahtuu -lehdessä julkaistu lyhyt artikkeli, jossa hän käy läpi huoltosuhteen muutosta ja sen vaikutusta keskimääräiseen äänestysikään (hyvä kaavio, katsokaa juttu!)
Eläkeläisten ohella muillakin ryhmillä, esimerkiksi virkamiehillä taiVartia ilmiselvästi vaatii eläkeläisten äänioikeuden poistamista, eikö vaan? Just joo...
julkista tukea saavilla laitoksilla on tiettyjä intressejä lisätä
verorahoitteisia menoja. Jos valtaosa äänestäjistä katsoo välittömästi
hyötyvänsä niiden kasvusta, poliitikot joutuvat tahtomattaankin
kiristämään verotusta, vaikka se kansantalouden kannaltaolisi pitkän
päälle haitallistakin.
Nobelisti Friedrich Hayek pohtii kirjassaan Constitution of Liberty
(1960) sitäkin mahdollisuutta, että julkisen tuen varassa eläviltä ja
julkisen vallan palveluksissa olevilta virkamiehiltä voitaisiin tämän
noidankehän katkaisemiseksi ottaa äänioikeus pois. Ehdotus kuulostaa
kovin radikaalilta, mutta sukupolvien välisen tulonjaon kannalta ? ja
pitkän päälle myös eläkelupausten pitämisen kannalta ? voi olla
ongelmallista, jos verotuloista riippuvat ikääntyvät väestöryhmät
päättävät julkisten menojen rakenteen
Ja Hayekin alkuperäinen kirjoitus, johon viitattiin, oli (Constitution of liberty, s. 297):
...with the age distribution we are approaching, there is no reasonElikkä noinhan se rikkinäisen puhelimen leikki toimii.
why the majority over forty should not soon attempt to make those of a
lower age toil for them. It may be only at that point that the
physically stronger will rebel and deprive the old of both their
political rights and their legal claims to be maintained.
lauantaina, helmikuuta 19, 2005
Lentoyhtiöiden korvauslaki
Uuden EU-lainsäädännön mukaan matkustajille pitää korvata 250-600 euroa myöhästyneistä tai ylibuukatuista lennoista. Pidemmille viivästyksille heille pitää tarjota muonitus ja majoitus.
Aika kovat sanktiot, kun ottaa huomioon, että itse lentolippuja saa alle 20 eurolla. Eikö ole aika selvää, että tämä tulee romahduttamaan halpalentoyhtiöiden matkustajamäärät - ja sen mukana ne mielettömät hyödyt, joita halpalentoyhtiöistä on noussut. Tällaisissa tilanteissa kompensaatioiden säätely on yhtä fiksua kuin hintasääntely ylöspäin. Pohjaluokkaa jo olevissa hinnoissa kun oli kompensoitu jo se, että lento voi myöhästyä!
Mahdolliseksi selitykseksi EU:n tyhmyydelle jäävät:
Ps. Virginia Postrel kirjoittaa lyhyesti, mutta osuvasti NY:n keskuspuiston tilataideteoksesta. Kun Christo kuluttaa miljoonia dollareita oransseihin lakanoihin, joista kaikki saavat nauttia, ihmiset ovat innoissaan, mutta saman rahamäärän kuluttaminen eri ihmisten toimesta yksityisesti kenen ostaessa itselleen nätin kännykän, kenen rusetin koiralleen, koetaan "turhamaiseksi" ja "liikakulutukseksi".
Aika kovat sanktiot, kun ottaa huomioon, että itse lentolippuja saa alle 20 eurolla. Eikö ole aika selvää, että tämä tulee romahduttamaan halpalentoyhtiöiden matkustajamäärät - ja sen mukana ne mielettömät hyödyt, joita halpalentoyhtiöistä on noussut. Tällaisissa tilanteissa kompensaatioiden säätely on yhtä fiksua kuin hintasääntely ylöspäin. Pohjaluokkaa jo olevissa hinnoissa kun oli kompensoitu jo se, että lento voi myöhästyä!
Mahdolliseksi selitykseksi EU:n tyhmyydelle jäävät:
- EU:n lainsäätäjät luulevat, että kompensaatiot maksetaan kapitalistien voitoista eikä yrityksen tuotteiden hinnoissa.
- Kollektiivinen tyhmyys kukoistaa niin paljon EU:n päätöksentekoelimissä, että joku heitti tämän "hyvänä ideana" ja muut populistisesti menivät mukaan.
- Suuret lentoyhtiöt ovat lobanneet tätä lainsäädäntöä tuhotakseen halpalentoyhtiöiden suhteellisen edun.
Eikö tässä nyt ole jokin ristiriita - siis kuka ne kustannukset maksaakaan, yritykset vai niiden tuotteiden ostajat? Vaikka minun puolestani tietysti vastustavan näkökannan saa muotoilla niin ristiriitaisesti kuin haluaa...Viimeinen lienee todennäköisten listalla aika korkealla, sen verran isoja lentoyhtiöitä on ajautunut konkursseihin halpalentoyhtiöiden kilpailun takia. Kun perinteiseen "kansallisen edun" lässytykseen suuryrityksien osalta tajutaan jo olla uskomatta, niiden täytyy yrittää uusia keksintöjä. Ikävän usein temppu toimii.
Ps. Virginia Postrel kirjoittaa lyhyesti, mutta osuvasti NY:n keskuspuiston tilataideteoksesta. Kun Christo kuluttaa miljoonia dollareita oransseihin lakanoihin, joista kaikki saavat nauttia, ihmiset ovat innoissaan, mutta saman rahamäärän kuluttaminen eri ihmisten toimesta yksityisesti kenen ostaessa itselleen nätin kännykän, kenen rusetin koiralleen, koetaan "turhamaiseksi" ja "liikakulutukseksi".
torstaina, helmikuuta 17, 2005
Taloustieteen perusteet
What makes economics most fascinating is that its fundamental principles are so simple that they can be written on one page, that anyone can understand them, and yet very few do.
...totesi Milton Friedman. Mark Skousen on yrittänytkin koota taloustieteen perusopetukset yhdelle sivulle.
keskiviikkona, helmikuuta 16, 2005
Energiahinnoittelu
Kuulin tänään eräältä energiamittareita valmistavan firman työntekijältä, että Suomeenkin tulee joustava hinnoittelu. Sähköfirmat, joiden asiakkaat vaativat, vaihtavat mittarinsa kaksisuuntaisiksi, jotka toimivat GPRS/UMTS- tai sähköverkkoyhteydellä, ja sähköfirma sitten voi vaihtaa tariffia ihan lennossa. Itsellänikin on sähkömittari eteisessä, joten siitä voisi sitten aina käydä katsomassa kuinka niukkaa sähkö on juuri nyt. Tässäpä oiva kannustin lykätä saunassakäyntiä siitä iltaseitsemästä kun kaikki käy esimerkiksi iltakymmeneen. Samoin tässäpä oiva kannustin lykätä sähkönostoa vähän pidempään, jos sähköfirma yrittää repiä monopolivoittoja.
sunnuntai, helmikuuta 13, 2005
Turkki, Islam ja YK
Turkin EU-jäsenyysneuvotteluiden yhteydessä on ollut puhetta siitä, kuinka Turkin ihmisoikeustilanteen pitäisi parantua ennen jäsenyyttä. Turkin uskonnonvapaustilanne on aivan järkyttävä: moskeijat ovat pääsääntöisesti valtion omistuksessa ja julkisesti tuettu, ja niissä työskentelevä uskonnollinen henkilökunta julkisesti koulutettu ja palkattu. Kurdikieltä ei saa opettaa tavallisissa kouluissa. Oikeusvaltion ja laillisuusperiaatteen kunnioittaminen ei ole parantunut kovin korkealle tasolle, sitten parhaillaan pyörivän Keskiyön pikajuna -elokuvan näyttämien kauheuksien.
Törkeintä kuitenkin on, että Turkki on allekirjoittanut Kairon islamilaisen ihmisoikeusjulistuksen. On hämmästyttävää, että tätä ei mainita niin Amnestyn kuin HRW:aan nettisivuillakaan törkeänä tunnustuksena islamilaista fundamentalismia kohtaan. Otetaanpa sopivia näytteitä tästä dokumentista:
Ihmisoikeuksissa on kysymys moraalisesta universalismista, käytännössä aina absoluuttisesti hyödyllisiksi ja tärkeiksi osoittautuneista moraalisäännöistä. Kairon ihmisoikeusjulistus on jälleen oikein hyvä osoitus siitä, miksi uskonto ei ole yhteensopiva järkevän moraalikäsityksen kannalta, vaan jopa täysin antagonaalista sille.
Ja lopuksi paras vitsi on, että YK on liehitellyttämän dokumentin kanssa. Lukekaa tuo juttu kokonaisuudessaan - se aivan varmasti muuttaa mielipiteenne YK:ta kohtaan. Kairon ihmisoikeusjulistus julkaistiin aikaisemmin 1981 UNESCO:n kokouksessa "YK:n islamilaisen ihmisoikeusjulistuksen" nimellä, kunnes 1990 se vakioitiin nykyiselle, Kairon nimelle. Vuonna 1998 UDHR:n vuosijuhlassa Iranin ulkoministeri kehui dokumenttia omassa puheessan (heti Kofi Annanin puheen jälkeen!) ja toivoi YK:n ihmisoikeusjulistuksen päivittämistä ja synteesiä näistä kahdesta asiakirjasta. Saman vuoden marraskuussa OHCHR järjesti Mary Robinsonin innokkaasti kannattaman seminaarin aiheella "Islamilaisia näkemyksiä YK:n ihmisoikeusjulistukseen", jonka pääpuhuja kehui mahdollisuutta vakioida Kairon asiakirja päteväksi yleiseksi dokumentiksi, kun "niitä paikallisia lepsuiluja Sharia-lainsäädännöstä on niin kovasti." Ensimmäistä kertaa YK-seminaarissa ikinä, yhtäkään yleisökysymystä ei sallittu 250 osallistujalta.
Vaikka vastustan luonnollisesti kaikkea vallan keskittämistä ja keskushallintoja, en ole aikaisemmin edes nähnyt YK:ta hirveän pahana ongelmana, vaan usein jopa nettohyödyllisenä - edes niiden Ruokaa öljystä -ohjelman 30 korruptioon hukatun miljardin jälkeen en mitenkään pitänyt YK:ta ongelmallisena. Tämä juttu sai kyllä minut kääntämään kelkkani.
Törkeintä kuitenkin on, että Turkki on allekirjoittanut Kairon islamilaisen ihmisoikeusjulistuksen. On hämmästyttävää, että tätä ei mainita niin Amnestyn kuin HRW:aan nettisivuillakaan törkeänä tunnustuksena islamilaista fundamentalismia kohtaan. Otetaanpa sopivia näytteitä tästä dokumentista:
- Ihmiskunta muodostaa yhden yhteneväisen perheen Allahin ja Aatamin lapsina.
- Elämä on jumalan lahja, eikä keneltäkään saa riistää sitä... paitsi Sharia-lainsäädännön niin salliessa.
- Kenenkään ruumiillista koskemattomuutta ei saa loukata... paitsi Sharia-lainsäädännön niin salliessa.
- Haudat ja vastaavat ovat erityisen pyhiä ja julkisen vallan tulee eritoten suojella niitä.
- Mies on vastuussa perheen elättämisestä.
- Vanhemmat saavat kasvattaa lapsensa kuten haluavat... kunhan opettavat lapsilleen Sharia-perinteen mukaisen moraalin.
- Ihmisiä ei saa painostaa heidän heikkoina hetkinään vaihtamaan Islamista muihin uskontoihin, saatikka ateismiin.
- Kaiken lainsäädännön ja rangaistusten pitää olla Sharia-säännöstön mukaista.
- Mielipiteensä saa vapaasti lausua julki... kunhan se ei ole ristiriidassa Sharia-lainsäädännön kanssa.
Ihmisoikeuksissa on kysymys moraalisesta universalismista, käytännössä aina absoluuttisesti hyödyllisiksi ja tärkeiksi osoittautuneista moraalisäännöistä. Kairon ihmisoikeusjulistus on jälleen oikein hyvä osoitus siitä, miksi uskonto ei ole yhteensopiva järkevän moraalikäsityksen kannalta, vaan jopa täysin antagonaalista sille.
Ja lopuksi paras vitsi on, että YK on liehitellyttämän dokumentin kanssa. Lukekaa tuo juttu kokonaisuudessaan - se aivan varmasti muuttaa mielipiteenne YK:ta kohtaan. Kairon ihmisoikeusjulistus julkaistiin aikaisemmin 1981 UNESCO:n kokouksessa "YK:n islamilaisen ihmisoikeusjulistuksen" nimellä, kunnes 1990 se vakioitiin nykyiselle, Kairon nimelle. Vuonna 1998 UDHR:n vuosijuhlassa Iranin ulkoministeri kehui dokumenttia omassa puheessan (heti Kofi Annanin puheen jälkeen!) ja toivoi YK:n ihmisoikeusjulistuksen päivittämistä ja synteesiä näistä kahdesta asiakirjasta. Saman vuoden marraskuussa OHCHR järjesti Mary Robinsonin innokkaasti kannattaman seminaarin aiheella "Islamilaisia näkemyksiä YK:n ihmisoikeusjulistukseen", jonka pääpuhuja kehui mahdollisuutta vakioida Kairon asiakirja päteväksi yleiseksi dokumentiksi, kun "niitä paikallisia lepsuiluja Sharia-lainsäädännöstä on niin kovasti." Ensimmäistä kertaa YK-seminaarissa ikinä, yhtäkään yleisökysymystä ei sallittu 250 osallistujalta.
Vaikka vastustan luonnollisesti kaikkea vallan keskittämistä ja keskushallintoja, en ole aikaisemmin edes nähnyt YK:ta hirveän pahana ongelmana, vaan usein jopa nettohyödyllisenä - edes niiden Ruokaa öljystä -ohjelman 30 korruptioon hukatun miljardin jälkeen en mitenkään pitänyt YK:ta ongelmallisena. Tämä juttu sai kyllä minut kääntämään kelkkani.
perjantaina, helmikuuta 11, 2005
Yhteistyön evoluutio
Viikon artikkeli on Diego Gambettan kirjoitus Can we trust trust, jossa Gambetta analysoi kilpailun ja yhteistyön kaksijakoisuutta, sekä luottamusta ja sen tarvetta.
Hän analysoi luottamuksen puutteen ja preferenssien ristiriitaa käytöksessä.Kun vangin ongelmaa esimerkiksi julkishyödykkeiden tuotannossa analysoidaan tosielämän tilanteita tutkimalla, pitää muistaa, että jonkun loikkaaminen ei vielä paljasta hänen preferenssejään; hänellä voisi hyvin olla motiiveja yhteistyöhön, mutta luottamus puuttuu, eikä kukaan tietysti halua olla se tyhmyri, joka kustantaa muiden lounaan.Ja tämähän nimenomaan näkyy empiirisesti, koska nimenomaan julkishyödykkeiden rahoituksessa pelin toisto aiheuttaa sosiaalisia paineita luottaa muihin vähemmän, jos fuskaamista edistyy, ja toisaalta fuskaajien potkiminen pois ryhmästä puolestaan parantaa luottamusta, ja sitä kautta rahoitusta. Luultavasti tällä voi olla hyvin vahvat evolutiiviset syntyperät: muiden lounaan kustantaminen harmittaa juuri sen takia, jotta syntyisi vahvoja haluja potkia fuskaaja pois yhteisöstä. (Kuka sanoo, ettei ryhmävalintaa esiinny?) Jos puhutaan käytännön liiketoiminnasta, julkishyödyketuotannossa brändit ovat varmasti kova sana; jospa lahjoittaja luottaa firmaan? Tai kenties firma voi parantaa lahjoittajien luottamusta placebontapaisella ilmoituksella fuskaajien eristämisestä ryhmästä (jota ei oikeasti tapahdukaan).
Mielenkiintoiseksi juttu muuttuu, kun Gambetta rupeaa selittämään, miksi luottamus, eikä esimerkiksi pelkästään ihmisten pakottaminen tai edes intressien manipulointi, olisi tarpeellista.
Mekanismi kun nimenomaan on itseäänvahvistava.Luottamus ei ole ainoastaan ennakkoehto yhteistyölle, vaan myös sen lopputulosta. Tähän voisi soveltaa ihan hayekilaista näkökulmaa, jonka mukaan monetkaan ihmisyhteisöt eivät varmasti ole luottaneet toisiinsa tahallisesti, vaan jopa sattumanvaraisesti. Onnistuneen julkishyödyketuotannon myötä heidän fitnessinsä on ollut kilpailevia yhteisöjä huomattavasti parempi (lukijan tehtäväksi jää miettiä, millaisia julkishyödykkeitä savanninäyttämöllä on tuotettu). Myytit, tabut, uskonto ja muu järjettömyys ovat aiheuttaneet luottamuksen (tai muiden hyödyllisten meemien) periytymisen ryhmässä.
Tämä sopii myös erinomaisesti yhteen esimerkiksi Axelrodin mainitun kuuluisan Evolution of co-operation kirjan esimerkkiin ensimmäisestä maailmansodasta, jossa sotilaita lakkasi kiinnostamasta sotiminen ja he alkoivat signaloida toisilleen esimerkiksi lähestyvistä tykistökeskityksistä. Yhteenpeluu on hyvin voinut alkaa sattumanvaraisesti: ennen kuin koko rintama on avannut tulen, joku amatöörisotilas on ampunut vahingossa ilmaan yksittäisen laukauksen. Vastapuoli on ennen omaa seuraavaa hyökkäystään puolestaan kokeillut jotain samanlaista, ja luonut (tahatta) itseäänvahvistavan kierteen. Tämän yllätysvapaan sodankäynnin julkishyödykkeestä ovat kaikki osapuolet itseasiassa nauttineet niin paljon, että vähempikin luottamus on riittänyt - kulut sen menettämisestä kun olisivat liialliset, eivätkä loikkauksen hyödyt olleet kovin suuria.
Lisäksi tietysti, jotta mahdollisimman suuri osa epävarmoista yhteistyötapauksista saataisiin hyödynnettyä, ihmisten kannattaa ottaa riskejä: valehdella luottavansa, hypätä uskon varassa ynnä muuta. Luottamus ei suinkaan ole jonkinlainen pääoma, joka kerääntyy vain pettämisestä kertovien todisteiden jatkuvalla poissaololla, vaan monimutkaisempi psykologinen muuttuja-avaruus, joka on myös intentionaalisen manipuloinnin kohteena.
Myös sosiaalisia vaikutuksia ihmisille voisi tässä tapauksessa pitää positiivisina - vai kuka haluaa elää yhteiskunnassa, jossa ihmisiin ei voi luottaa, ja yhteistyön saavuttamiseksi tarvitaan aina voimakeinoja? Eikö nimenomaan yhteisöllisyyden korvaaminen politiikalla johda siihen vieraantumiseen ja eriytymiseen - eikö tällaisiin ongelmiin poliittisten ratkaisujen hakeminen ole typerää, jos politiikka nimenomaan on ongelmiin syypää alunperinkin?
tiistaina, helmikuuta 08, 2005
Yksityistetään Suomen suurin sosialistinen trusti!
Ensin Tuula H. (kaverin sisko muuten) esittää yliopisto-opiskeluajan rajoittamista ja sitten oppivelvollisuusiän nostoa. Miksi ei saman tien täsmälleen saman pituista koulutusta kaikille? Olenko havaitsevani jonkinlaisen demarille tyypillisen "tasa-arvon" ihanteen? Tai tasapäisyyden.
Verorahamme kuluvat ennenkaikkea koulutukseen ja sosiaali- ja terveysmenoihin. Näistä julkiset koulutusmenot ovat 7 miljardia euroa vuodessa[1]. Jos taso on pysyvä, ja ihmisten keski-ikä on 70 vuotta, pakottaa valtio keskimäärin ihmisen elämänsä aikana maksamaan (7 miljardia / 5 miljoonaa) * 70 euroa veroja pelkästään koulutukseen, ja antaa nämä keskimäärin ilmaisina koulutuspalveluina takaisin. Laskun tulos on 100 000 euroa! Ja ajatellaan, että koulutus keskittyy ikävuosiin 5-20, voidaan todeta fakta:
Jos koulutuksesta johtuvia veroja ei olisi, suomalainen voisi käyttää ikävuosina 5-20 joka vuosi koulutusmenoihinsa keskimäärin 6700 euroa eli 40 000 mk. Ja tämä ottamatta lainaa.
Tasa-arvo romahtaisi , koska sikarikkaat voisivat kouluttautua paremmin kuin muut. Tosin nytkin he lähtevät helposti yksityisiin yliopistoihin. Todella köyhien saattaisi olla vaikea ostaa sellaista kannattamatonta koulutusta, joka ei näy tulevassa palkassa ja jota ei siis viitsi lainalla ostaa (Mutta miksi kannattamatonta koulutusta pitäisi ostaa?). Toisaalta laskelma ei paljoakaan heilahda, vaikka kymmenelle prosentille köyhimpiä itse asiassa annettaisiin löyhä julkinen opintolainalainatakuu ja opintorahaa sosiaalitukena esim. 4000 euroa per vuosi ikävuosina 5-20. Sillä luulisi kouluttautuvan yhtä hyvin kuin nykyäänkin maksuttomissa kouluissa.
Esimerkit ulkomailta myös kertovat, että koulut kilpailevat lahjakkuuksista maksamalla heille stipendejä. Lahjakkuudet nimittäin nostavat koulun arvostusta ja sen markkina-arvoa. Olisiko hyväksyttävissä, että tyhmät ja laiskat keskiluokkaiset oppilaat maksavat itse kannattamattomat opintonsa?
Aika monta ikuisuuskysymystä ratkeaisi:
Koulutussatsauksien kannattavuus ei enää olisi veronmaksajien eikä äänestäjien päänsärky, vaan jokaisen koulun ja oppilaan oma asia.
Eri alojen painotuksia ja muuta "koulutuspolitiikkaa" ei enää tarvitsisi miettiä.
Opetusministeriön ei tarvitsi enää huolehtia opiskelujen venymisestä.
Koulutusjärjestelmä lakkaisi olemasta tulonsiirto keskiluokalta ylemmän keskiluokan akateemisten perheiden lapsille, mitä se nyt on.
Humanistien ei enää tarvitsisi kärvistellä sitä, miten valtio verorahoilla kouluttaa kalliita insinöörejä ilmaiseksi Nokialle. Toisaalta Nokia ja muut voisivat myös lakata politikoimasta koulutuksen ympärillä ja kertoa rekrytointiviestinnässään ja palkoissaan, millaista koulutusta yksityisten koulujen tulee tekniikkaduunareilla antaa.
Kiista kodin ja koulun roolista ja vastuusta ratkeaisi: kodilla olisi vastuu, mutta yksityinen koulu voisi hyvinkin tarjouta kantamaan sitä, mitä tulee esim. tapakasvatukseen tai yleiseen persoonallisuuden kehittämiseen.
Pedagogit muuttuisivat poliitikoista tutkijoiksi, ja paras pedagogia voittaisi markkinoilla. Oppilaiden ikuinen valitus koulujen, kouluruoan ja opettajien surkeudesta loppuisi: joko olet tyytyväinen kouluusi, vaihdat sitä tai sitten syytät maksajia eli vanhempiasi.
Ehdotuksessani on yksi suuri kompastuskivi:
Vallansiirto poliitikoilta ja toisten rahoilla operoivilta koultusidealisteilta tavalliselle kansalle olisi melkoinen. Joten älä odota idealistien kannattavan tätä järjestelmää. He yhdessä aivopesevät ja pelottelevat kansaa niin, että vapaata markkinataloutta ja koulutusta ei voi mainita samassa lausessa tulematta syytetyksi anarkistiseksi oikeistoradikaaliksi.
t. Anssi Porttikivi
P.S. Jääväys: itse olen töissä ilman julkista rahaa tai muuta sponsorointia toimivassa firmassa, joka jatkokouluttaa tietoliikenneammattilaisia.
[1] Kuntatalous ja julkinen talous -esitys, dia 5 "Julkiset kulutusmenot tehtävittäin v. 2002" http://www.kunnat.net/k_peruslistasivu.asp?path=1;29;347;11320;30820;31183
Verorahamme kuluvat ennenkaikkea koulutukseen ja sosiaali- ja terveysmenoihin. Näistä julkiset koulutusmenot ovat 7 miljardia euroa vuodessa[1]. Jos taso on pysyvä, ja ihmisten keski-ikä on 70 vuotta, pakottaa valtio keskimäärin ihmisen elämänsä aikana maksamaan (7 miljardia / 5 miljoonaa) * 70 euroa veroja pelkästään koulutukseen, ja antaa nämä keskimäärin ilmaisina koulutuspalveluina takaisin. Laskun tulos on 100 000 euroa! Ja ajatellaan, että koulutus keskittyy ikävuosiin 5-20, voidaan todeta fakta:
Jos koulutuksesta johtuvia veroja ei olisi, suomalainen voisi käyttää ikävuosina 5-20 joka vuosi koulutusmenoihinsa keskimäärin 6700 euroa eli 40 000 mk. Ja tämä ottamatta lainaa.
Tasa-arvo romahtaisi , koska sikarikkaat voisivat kouluttautua paremmin kuin muut. Tosin nytkin he lähtevät helposti yksityisiin yliopistoihin. Todella köyhien saattaisi olla vaikea ostaa sellaista kannattamatonta koulutusta, joka ei näy tulevassa palkassa ja jota ei siis viitsi lainalla ostaa (Mutta miksi kannattamatonta koulutusta pitäisi ostaa?). Toisaalta laskelma ei paljoakaan heilahda, vaikka kymmenelle prosentille köyhimpiä itse asiassa annettaisiin löyhä julkinen opintolainalainatakuu ja opintorahaa sosiaalitukena esim. 4000 euroa per vuosi ikävuosina 5-20. Sillä luulisi kouluttautuvan yhtä hyvin kuin nykyäänkin maksuttomissa kouluissa.
Esimerkit ulkomailta myös kertovat, että koulut kilpailevat lahjakkuuksista maksamalla heille stipendejä. Lahjakkuudet nimittäin nostavat koulun arvostusta ja sen markkina-arvoa. Olisiko hyväksyttävissä, että tyhmät ja laiskat keskiluokkaiset oppilaat maksavat itse kannattamattomat opintonsa?
Aika monta ikuisuuskysymystä ratkeaisi:
Koulutussatsauksien kannattavuus ei enää olisi veronmaksajien eikä äänestäjien päänsärky, vaan jokaisen koulun ja oppilaan oma asia.
Eri alojen painotuksia ja muuta "koulutuspolitiikkaa" ei enää tarvitsisi miettiä.
Opetusministeriön ei tarvitsi enää huolehtia opiskelujen venymisestä.
Koulutusjärjestelmä lakkaisi olemasta tulonsiirto keskiluokalta ylemmän keskiluokan akateemisten perheiden lapsille, mitä se nyt on.
Humanistien ei enää tarvitsisi kärvistellä sitä, miten valtio verorahoilla kouluttaa kalliita insinöörejä ilmaiseksi Nokialle. Toisaalta Nokia ja muut voisivat myös lakata politikoimasta koulutuksen ympärillä ja kertoa rekrytointiviestinnässään ja palkoissaan, millaista koulutusta yksityisten koulujen tulee tekniikkaduunareilla antaa.
Kiista kodin ja koulun roolista ja vastuusta ratkeaisi: kodilla olisi vastuu, mutta yksityinen koulu voisi hyvinkin tarjouta kantamaan sitä, mitä tulee esim. tapakasvatukseen tai yleiseen persoonallisuuden kehittämiseen.
Pedagogit muuttuisivat poliitikoista tutkijoiksi, ja paras pedagogia voittaisi markkinoilla. Oppilaiden ikuinen valitus koulujen, kouluruoan ja opettajien surkeudesta loppuisi: joko olet tyytyväinen kouluusi, vaihdat sitä tai sitten syytät maksajia eli vanhempiasi.
Ehdotuksessani on yksi suuri kompastuskivi:
Vallansiirto poliitikoilta ja toisten rahoilla operoivilta koultusidealisteilta tavalliselle kansalle olisi melkoinen. Joten älä odota idealistien kannattavan tätä järjestelmää. He yhdessä aivopesevät ja pelottelevat kansaa niin, että vapaata markkinataloutta ja koulutusta ei voi mainita samassa lausessa tulematta syytetyksi anarkistiseksi oikeistoradikaaliksi.
t. Anssi Porttikivi
P.S. Jääväys: itse olen töissä ilman julkista rahaa tai muuta sponsorointia toimivassa firmassa, joka jatkokouluttaa tietoliikenneammattilaisia.
[1] Kuntatalous ja julkinen talous -esitys, dia 5 "Julkiset kulutusmenot tehtävittäin v. 2002" http://www.kunnat.net/k_peruslistasivu.asp?path=1;29;347;11320;30820;31183
maanantaina, helmikuuta 07, 2005
Arvostus ja markkina-arvo
Kun puhutaan miesten ja naisten tasa-arvosta työmarkkinoilla, ennemmin tai myöhemmin joku tuo keskusteluun työn arvostuksen. Väitetään esimerkiksi, että hoitotyön alhainen palkka johtuu työn huonosta arvostuksesta, ja että ongelma pitäisi korjata nostamalla palkkoja. Jotkut jopa vihjaavat käänteisesti, että huonompi arvostus johtuu huonommasta palkasta, ja että ongelma korjautuisi jos palkkoja nyt vain nostettaisiin. Todellisuudessa tässä sekoitetaan syyt ja seuraukset, ja unohdetaan kokonaan marginalismin opetukset talouden toiminnasta.
Työn arvostuksesta voidaan puhua kahdessa mielessä. Toisaalta voimme analysoida ammatteihin liittyviä uskomuksia, moraalisääntöjä ja mielipiteitä. Prostituution kohdalla nämä kaikki ovat yleensä varsin kielteisiä, kun taas lääkäreille ja hoitajille ne ovat poikkeuksetta suotuisia. Hoitotyö on arvostettua, huoraaminen ei. Toisaalta sitten voimme analysoida suoraan työn hintaa, eli markkinoiden paljastamaa työn keskimääräistä vaihtoarvoa. Tällä kriteerillä huoran työ on arvokkaampaa kuin useimpien lääkärien, ja se taas selvästi arvokkaampaa kuin hoitajan vastaava. Viimein, puhelinmyyntiä ei arvosteta eikä sillä tienaa.
Huora tienaa erinomaisesti tavattoman halveksitussa ammatissa. Hoitaja taas tienaa huonosti ammatissaan, vaikka kaikki tietävät kuinka korvaamatonta hoitotyö on. Lääkäri ja puhelinmyyjä täydentävät nelikentän. Huomataan, että arvostus ei ole edellytys hyvälle palkalle eikä tae siitä. Arvostus ja markkina-arvo ovat toisistaan riippumattomia.
Syy eroon löytyy arvostuksen ja markkina-arvon erilaisista tehtävistä. Markkina-arvo määräytyy vaihdettujen asioiden kysynnästä ja tarjonnasta tällä hetkellä, ja sen tehtävänä on vain saattaa kysyntä ja tarjonta tasapainoon. Hoitajan työ on halpaa, koska hoitajia on saatavilla paljon suhteessa tällaisen hoitotyön kysyntään, mutta lääkäreitä ei.
Siinä sivussa hintamekanismin toiminta johtaa vaihdettujen asioiden tehokkaaseen allokaatioon. Lääkäri tekee lääkärin töitä, koska se on kannattavampaa kuin hoitajan työ, ja se on kannattavampaa koska lääkäreistä on yleensä suhteessa enemmän pulaa kuin hoitajista. Mikäli hoitajan työstä yhtäkkiä tulisi tavattoman kysyttyä ja lääkäri osaisi tehdä myös sitä, suuri joukko lääkäreitä tietysti lähtisi hoitajiksi. Joka tapauksessa kannustimet sekä lääkärin että hoitajan työhön ovat sellaiset, että molempien hoitotyön lajien koko kysyntä tulee tyydytettyä.
Pidemmällä aikavälillä lääkäripula johtuu pääsääntöisesti lääkärien pitkästä koulutuksesta, johon kaikki eivät ole valmiita lähtemään. Mikäli hoitajan työn hinta alkaisi lähestyä lääkärin vastaavaa, ei olisi enää kannattavaa opiskella poppamieheksi. Kaikki hoitotyöhön haluavat lähtisivät hoitajiksi, ja osaavista lääkäreistä tulisi pulaa. Kun hinnat määräytyvät vapaasti näin ei pääse tapahtumaan. Koulutuksen pituus johtaa ennustettavasti suhteelliseen lääkäripulaan, tätä kautta ennustettavasti korkeampiin palkkoihin, ja edelleen siihen että lääkäriksi kannattaa kouluttautua.
Arvostukset ja moraali ratkovat toisenlaisia ongelmia. Siinä missä markkina-arvo tasapainottaa tämänhetkistä kysyntää ja tarjontaa kun arvot, instituutiot ja tekniset tosiasiat otetaan oletettuina, arvostus on instituutio sinällään. Se ratkoo ongelmia, joita ei tällä hetkellä arvoteta markkinoilla, se muuttaa ihmisten sisäisiä ajatusmalleja tavalla johon markkinat eivät välttämättä kykene, ja se välittää tietoa jota markkinat eivät kykene kantamaan. Esimerkiksi lääkärin työn korkea arvostus seuraa siitä, että pitkäjänteisyys/säästäväisyys ei tule ihmiselle luonnostaan. Mikäli ihmisille annetaan ilmainen valinta, he käyttävät resurssinsa nyt, eivät huomenna. Monet eivät ole valmiita säästämään edes silloin kun tulevaisuudessa olisi luvassa iso palkkio—lyhytjänteisyys vie helposti voiton, ja siemenviljat syödään. Lääkärin työn korkea arvostus on tästä näkökulmasta yhteiskunnallinen konstruktio, joka muokkaa ihmisten aikapreferenssejä tulevaisuusorientoituneemmiksi. Arvostus on pohjimmiltaan esimerkki säästäväisyyden hyveestä, johon kannustetaan erikseen, ja joka tappelee ihmisten myötäsyntyistä lyhytjänteisyyttä vastaan kulttuurievolutionaarisella aikajänteellä. Toisten arvostus kannustaa kouluttautumaan lääkäriksi juuri nyt, ja se vaikuttaa jopa niihin jotka eivät välitä tulevaisuuden korkeammasta palkasta.
Hoitajan työ on eri asemassa. Sekin on arvostettua kokonaisuudessaan, mutta siihen ei vaadita yhtä laajaa koulutusta, se ei ole yhtä vaativaa ja sillä on jokapäiväisenä hoitotyönä monia ihmisten hoivaviettiin vetoavia positiivisia puolia. Hoitajaksi ei tarvitse kannustaa samalla tavalla kuin lääkäriksi, hoitajista ei ole pulaa ja näin hoitajien palkka on alempi. Tähän ei vaikuta edes se, että hoitajien kokonaisuudessaan tekemä työ voi olla jopa arvokkaampaa kuin lääkärien. Markkina-arvoon vaikuttaa vain se, kuinka arvokas tietty lisätyöpanos kulloinkin on. Rajalla arvo on melko alhainen, toisin kuin lääkärien kohdalla, koska vain lääkärikouluun joudutaan aivan erityisen painokkaasti houkuttelemaan. Hoitajan työ on kuin vettä ja lääkärin kuin timantti—vain veden puutteeseen kuolee, mutta kun vettä kerran on niin helppo löytää, perustarve on helppo täyttää, eikä lisälitran arvo silloin ole järin korkea. Tämä marginalismin perusopetus myös kääntää naiivin arvoanalyysin täysin päälaelleen: jos hoitajan työn arvostus jostain syystä nousisi, palkka itse asiassa laskisi koska alalle olisi entistä enemmän tunkua.
Hoitotyön palkkaa ei myöskään tulisi keinotekoisesti nostaa. Tällä hetkellä lääkäriksi tai insinööriksi kannattaa rahan puolesta lähteä nimenomaan siksi, että näille aloille ei luonnostaan lähdetä niin helposti ja siksi rahallinen kannustin on välttämätön. Sukupuolen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Hoitajia vain on jo tarpeeksi, olivat he sitten miehiä tai naisia. Mikäli naiset jostakin syystä edelleenkin lähtevät hoitajiksi, tämä vihjaa ainoastaan, että he välittävät hoitotyössä jostakin muusta kuin rahasta ja siitä suhteellisesta yhteiskunnallisesta lisähyödystä josta muiden ammattien korkeampi palkka kertoo. Tällöin huono palkka ei ole ongelma, vaan itse asiassa lääke jolla hoidetaan todellista, rakenteellista pulmaa: naisten haluttomuutta kouluttautua yhteiskunnallisesti hyödyllisempään työhön.
Huoran kohdalla tilanne on vielä erilainen. Prostituutio kyllä tuottaa erinomaisesti, mutta se on lyhytjänteisin uravalinta näistä kaikista. Tätä työtä voi tehdä kuka tahansa, muttei kovin kauan. Niinpä huora kohtaa kulttuurievoluutiossa säästäväisyyden hyveen kääntöpuolen—huoraaminen on esimerkki tuhlaavaisuuden paheesta, joka leimaa ammatin vastuuttomaksi. Lisäksi huoran työssä kehitysmahdollisuudet ovat kovin rajatut ja suurin kysynnänlisäys lähtee kauneudesta tai nuoruudesta, joten työssä ei ole juuri omalla ahkeruudella tai käytöksellä ansaittavia, hyveellä kannustettavissa olevia puolia. Prostituutio myös levittää sukupuolitauteja ja seksin saatavuus parisuhteen ulkopuolella vähentää naisen hallintamahdollisuuksia perinteisesti työtä tehneeseen mieheensä—kiristys seksillähän on ollut kautta aikojen yksi hyväksytty tapa tasoittaa miehen ja naisen laillistaloudellista epätasa-arvoa. Niinpä prostituution arvostus on erittäin alhainen ja vain keskimääräistä selvästi lyhytjänteisemmät sekä moraalijärjestelmän laitamilla elävät lähtevät siihen. Seurauksena on, että prostituoiduista on pulaa, kysyntä on edelleen mittava ja näin seksityön markkina-arvo kaikesta huolimatta nousee varsin korkeaksi.
Ylläoleva vihjaa, että asenteet ja markkina-arvo ovat usein epäsuhdassa. Asenteilla ja normeilla ratkotaan kovin monenlaisia ongelmia, joista lyhytnäköisyys on vain yksi. Tämä kaikki ei siis tarkoita, etteivätkö markkinat pystyisi toimimaan myös pitkäjänteisesti. Itse asiassa hinta ja moraali yhtenevät usein juuri ajasta puhuttaessa. Säästäväisyys on hyve, ja säästöille maksetaan myös korkoa. Kaukokatseisuudesta palkitaan avokätisesti sähkötermiinimarkkinoilla, kuten myös terveydenhuollossa. Markkinoiden tulevaisuusorientaation näkee kuitenkin vasta kun katsoo markkinoita, joilla vaihdetaan tulevia asioita ja joilla vaihtajat ovat kaukokatseisia. Ei siis seksi- tai päivittäistavarakaupassa, vaan johdannaisissa, luotoissa, rakennustoiminnassa tai koulutuksessa. Pitkäjänteisyys ei myöskään yksin määrää asenteita, kuten vaikkapa futuurispekulaation huonosta maineesta nähdään.
Lopulta jää myös paljon asioita joita ei pystytä suoraan vaihtamaan tai joita ei ainakaan ole vaihdettu pitkään. Markkinat pystyvät periaatteessa muuntamaan tulevat palkkiot lääkärin koulutuksesta nykyisiksi kannustimiksi, esimerkiksi lainojen helpompana saatavuutena tai sitoumuksina sisäoppilaitoksen opintosuunnitelmaan. Mutta tällaiset järjestelyt eivät aina houkuta järkevää, lyhytnäköistä ihmistä sitoutumaan, sitoumuksen takeena olevat rangaistukset eivät motivoi kaikkia, eivätkä esimerkiksi moraalikadon tapaiset ongelmat ole ratkaistavissa kuin sisäsyntyisin kannustimin. Tarvitaan siis myös kulttuuria, joka kasvattaa ihmiset pitkänäköisiksi ja hyvin käyttäytyviksi. Ja päin vastoin, tapakulttuuria kannattavat oppimismekanismit ja yhteisölliset sanktiot voivat myös ylläpitää järjettömiä tai vanhentuneita normeja, esimerkiksi tuomitsemalla vastuullisen, lyhytaikaisen prostituution, tai olla hiljaa olennaisista asioista, kuten vuosikymmen sitten kun nörtit eivät vielä olleet arvossaan.
Huomataan, että asenteiden ja markkina-arvon väliset vuorovaikutukset ovat monimutkaisia. Arvostus ja hinta ovat erillisiä, eikä kumpikaan voi suoraan toimia objektiivisena arvon mittarina. Kummallakin on tehtävänsä, mutta kumpaankaan ei voi täysin luottaa, eikä niitä voi varsinkaan rinnastaa. Niinpä arvostuksen ja hinnan sotkeminen toisiinsa ei ole pelkästään huonoa taloudenpitoa, vaan se osoittaa myös täydellistä ymmärtämättömyyttä talouden ja tapakulttuurin keskinäisestä tehtävänjaosta.
Työn arvostuksesta voidaan puhua kahdessa mielessä. Toisaalta voimme analysoida ammatteihin liittyviä uskomuksia, moraalisääntöjä ja mielipiteitä. Prostituution kohdalla nämä kaikki ovat yleensä varsin kielteisiä, kun taas lääkäreille ja hoitajille ne ovat poikkeuksetta suotuisia. Hoitotyö on arvostettua, huoraaminen ei. Toisaalta sitten voimme analysoida suoraan työn hintaa, eli markkinoiden paljastamaa työn keskimääräistä vaihtoarvoa. Tällä kriteerillä huoran työ on arvokkaampaa kuin useimpien lääkärien, ja se taas selvästi arvokkaampaa kuin hoitajan vastaava. Viimein, puhelinmyyntiä ei arvosteta eikä sillä tienaa.
Huora tienaa erinomaisesti tavattoman halveksitussa ammatissa. Hoitaja taas tienaa huonosti ammatissaan, vaikka kaikki tietävät kuinka korvaamatonta hoitotyö on. Lääkäri ja puhelinmyyjä täydentävät nelikentän. Huomataan, että arvostus ei ole edellytys hyvälle palkalle eikä tae siitä. Arvostus ja markkina-arvo ovat toisistaan riippumattomia.
Syy eroon löytyy arvostuksen ja markkina-arvon erilaisista tehtävistä. Markkina-arvo määräytyy vaihdettujen asioiden kysynnästä ja tarjonnasta tällä hetkellä, ja sen tehtävänä on vain saattaa kysyntä ja tarjonta tasapainoon. Hoitajan työ on halpaa, koska hoitajia on saatavilla paljon suhteessa tällaisen hoitotyön kysyntään, mutta lääkäreitä ei.
Siinä sivussa hintamekanismin toiminta johtaa vaihdettujen asioiden tehokkaaseen allokaatioon. Lääkäri tekee lääkärin töitä, koska se on kannattavampaa kuin hoitajan työ, ja se on kannattavampaa koska lääkäreistä on yleensä suhteessa enemmän pulaa kuin hoitajista. Mikäli hoitajan työstä yhtäkkiä tulisi tavattoman kysyttyä ja lääkäri osaisi tehdä myös sitä, suuri joukko lääkäreitä tietysti lähtisi hoitajiksi. Joka tapauksessa kannustimet sekä lääkärin että hoitajan työhön ovat sellaiset, että molempien hoitotyön lajien koko kysyntä tulee tyydytettyä.
Pidemmällä aikavälillä lääkäripula johtuu pääsääntöisesti lääkärien pitkästä koulutuksesta, johon kaikki eivät ole valmiita lähtemään. Mikäli hoitajan työn hinta alkaisi lähestyä lääkärin vastaavaa, ei olisi enää kannattavaa opiskella poppamieheksi. Kaikki hoitotyöhön haluavat lähtisivät hoitajiksi, ja osaavista lääkäreistä tulisi pulaa. Kun hinnat määräytyvät vapaasti näin ei pääse tapahtumaan. Koulutuksen pituus johtaa ennustettavasti suhteelliseen lääkäripulaan, tätä kautta ennustettavasti korkeampiin palkkoihin, ja edelleen siihen että lääkäriksi kannattaa kouluttautua.
Arvostukset ja moraali ratkovat toisenlaisia ongelmia. Siinä missä markkina-arvo tasapainottaa tämänhetkistä kysyntää ja tarjontaa kun arvot, instituutiot ja tekniset tosiasiat otetaan oletettuina, arvostus on instituutio sinällään. Se ratkoo ongelmia, joita ei tällä hetkellä arvoteta markkinoilla, se muuttaa ihmisten sisäisiä ajatusmalleja tavalla johon markkinat eivät välttämättä kykene, ja se välittää tietoa jota markkinat eivät kykene kantamaan. Esimerkiksi lääkärin työn korkea arvostus seuraa siitä, että pitkäjänteisyys/säästäväisyys ei tule ihmiselle luonnostaan. Mikäli ihmisille annetaan ilmainen valinta, he käyttävät resurssinsa nyt, eivät huomenna. Monet eivät ole valmiita säästämään edes silloin kun tulevaisuudessa olisi luvassa iso palkkio—lyhytjänteisyys vie helposti voiton, ja siemenviljat syödään. Lääkärin työn korkea arvostus on tästä näkökulmasta yhteiskunnallinen konstruktio, joka muokkaa ihmisten aikapreferenssejä tulevaisuusorientoituneemmiksi. Arvostus on pohjimmiltaan esimerkki säästäväisyyden hyveestä, johon kannustetaan erikseen, ja joka tappelee ihmisten myötäsyntyistä lyhytjänteisyyttä vastaan kulttuurievolutionaarisella aikajänteellä. Toisten arvostus kannustaa kouluttautumaan lääkäriksi juuri nyt, ja se vaikuttaa jopa niihin jotka eivät välitä tulevaisuuden korkeammasta palkasta.
Hoitajan työ on eri asemassa. Sekin on arvostettua kokonaisuudessaan, mutta siihen ei vaadita yhtä laajaa koulutusta, se ei ole yhtä vaativaa ja sillä on jokapäiväisenä hoitotyönä monia ihmisten hoivaviettiin vetoavia positiivisia puolia. Hoitajaksi ei tarvitse kannustaa samalla tavalla kuin lääkäriksi, hoitajista ei ole pulaa ja näin hoitajien palkka on alempi. Tähän ei vaikuta edes se, että hoitajien kokonaisuudessaan tekemä työ voi olla jopa arvokkaampaa kuin lääkärien. Markkina-arvoon vaikuttaa vain se, kuinka arvokas tietty lisätyöpanos kulloinkin on. Rajalla arvo on melko alhainen, toisin kuin lääkärien kohdalla, koska vain lääkärikouluun joudutaan aivan erityisen painokkaasti houkuttelemaan. Hoitajan työ on kuin vettä ja lääkärin kuin timantti—vain veden puutteeseen kuolee, mutta kun vettä kerran on niin helppo löytää, perustarve on helppo täyttää, eikä lisälitran arvo silloin ole järin korkea. Tämä marginalismin perusopetus myös kääntää naiivin arvoanalyysin täysin päälaelleen: jos hoitajan työn arvostus jostain syystä nousisi, palkka itse asiassa laskisi koska alalle olisi entistä enemmän tunkua.
Hoitotyön palkkaa ei myöskään tulisi keinotekoisesti nostaa. Tällä hetkellä lääkäriksi tai insinööriksi kannattaa rahan puolesta lähteä nimenomaan siksi, että näille aloille ei luonnostaan lähdetä niin helposti ja siksi rahallinen kannustin on välttämätön. Sukupuolen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Hoitajia vain on jo tarpeeksi, olivat he sitten miehiä tai naisia. Mikäli naiset jostakin syystä edelleenkin lähtevät hoitajiksi, tämä vihjaa ainoastaan, että he välittävät hoitotyössä jostakin muusta kuin rahasta ja siitä suhteellisesta yhteiskunnallisesta lisähyödystä josta muiden ammattien korkeampi palkka kertoo. Tällöin huono palkka ei ole ongelma, vaan itse asiassa lääke jolla hoidetaan todellista, rakenteellista pulmaa: naisten haluttomuutta kouluttautua yhteiskunnallisesti hyödyllisempään työhön.
Huoran kohdalla tilanne on vielä erilainen. Prostituutio kyllä tuottaa erinomaisesti, mutta se on lyhytjänteisin uravalinta näistä kaikista. Tätä työtä voi tehdä kuka tahansa, muttei kovin kauan. Niinpä huora kohtaa kulttuurievoluutiossa säästäväisyyden hyveen kääntöpuolen—huoraaminen on esimerkki tuhlaavaisuuden paheesta, joka leimaa ammatin vastuuttomaksi. Lisäksi huoran työssä kehitysmahdollisuudet ovat kovin rajatut ja suurin kysynnänlisäys lähtee kauneudesta tai nuoruudesta, joten työssä ei ole juuri omalla ahkeruudella tai käytöksellä ansaittavia, hyveellä kannustettavissa olevia puolia. Prostituutio myös levittää sukupuolitauteja ja seksin saatavuus parisuhteen ulkopuolella vähentää naisen hallintamahdollisuuksia perinteisesti työtä tehneeseen mieheensä—kiristys seksillähän on ollut kautta aikojen yksi hyväksytty tapa tasoittaa miehen ja naisen laillistaloudellista epätasa-arvoa. Niinpä prostituution arvostus on erittäin alhainen ja vain keskimääräistä selvästi lyhytjänteisemmät sekä moraalijärjestelmän laitamilla elävät lähtevät siihen. Seurauksena on, että prostituoiduista on pulaa, kysyntä on edelleen mittava ja näin seksityön markkina-arvo kaikesta huolimatta nousee varsin korkeaksi.
Ylläoleva vihjaa, että asenteet ja markkina-arvo ovat usein epäsuhdassa. Asenteilla ja normeilla ratkotaan kovin monenlaisia ongelmia, joista lyhytnäköisyys on vain yksi. Tämä kaikki ei siis tarkoita, etteivätkö markkinat pystyisi toimimaan myös pitkäjänteisesti. Itse asiassa hinta ja moraali yhtenevät usein juuri ajasta puhuttaessa. Säästäväisyys on hyve, ja säästöille maksetaan myös korkoa. Kaukokatseisuudesta palkitaan avokätisesti sähkötermiinimarkkinoilla, kuten myös terveydenhuollossa. Markkinoiden tulevaisuusorientaation näkee kuitenkin vasta kun katsoo markkinoita, joilla vaihdetaan tulevia asioita ja joilla vaihtajat ovat kaukokatseisia. Ei siis seksi- tai päivittäistavarakaupassa, vaan johdannaisissa, luotoissa, rakennustoiminnassa tai koulutuksessa. Pitkäjänteisyys ei myöskään yksin määrää asenteita, kuten vaikkapa futuurispekulaation huonosta maineesta nähdään.
Lopulta jää myös paljon asioita joita ei pystytä suoraan vaihtamaan tai joita ei ainakaan ole vaihdettu pitkään. Markkinat pystyvät periaatteessa muuntamaan tulevat palkkiot lääkärin koulutuksesta nykyisiksi kannustimiksi, esimerkiksi lainojen helpompana saatavuutena tai sitoumuksina sisäoppilaitoksen opintosuunnitelmaan. Mutta tällaiset järjestelyt eivät aina houkuta järkevää, lyhytnäköistä ihmistä sitoutumaan, sitoumuksen takeena olevat rangaistukset eivät motivoi kaikkia, eivätkä esimerkiksi moraalikadon tapaiset ongelmat ole ratkaistavissa kuin sisäsyntyisin kannustimin. Tarvitaan siis myös kulttuuria, joka kasvattaa ihmiset pitkänäköisiksi ja hyvin käyttäytyviksi. Ja päin vastoin, tapakulttuuria kannattavat oppimismekanismit ja yhteisölliset sanktiot voivat myös ylläpitää järjettömiä tai vanhentuneita normeja, esimerkiksi tuomitsemalla vastuullisen, lyhytaikaisen prostituution, tai olla hiljaa olennaisista asioista, kuten vuosikymmen sitten kun nörtit eivät vielä olleet arvossaan.
Huomataan, että asenteiden ja markkina-arvon väliset vuorovaikutukset ovat monimutkaisia. Arvostus ja hinta ovat erillisiä, eikä kumpikaan voi suoraan toimia objektiivisena arvon mittarina. Kummallakin on tehtävänsä, mutta kumpaankaan ei voi täysin luottaa, eikä niitä voi varsinkaan rinnastaa. Niinpä arvostuksen ja hinnan sotkeminen toisiinsa ei ole pelkästään huonoa taloudenpitoa, vaan se osoittaa myös täydellistä ymmärtämättömyyttä talouden ja tapakulttuurin keskinäisestä tehtävänjaosta.
sunnuntai, helmikuuta 06, 2005
Liikenteestä ja moraalista
Sampo kyseli eilen vielä, mitä mieltä olen tästä koko liikennemoraalin keskustelusta.
Yhteiskuntatieteiden suurin harhakäsitys on niinkutsuttu konstruktivistinen rationalismi. Tämän käsitteen virheellisyyttä ei voi korostaa tarpeeksi. Sen mukaan, koska Humen giljotiinista voidaan johtaa mikä tahansa eettinen arvostelma, täten mikä tahansa yhteiskuntajärjestelmä on yhtä pätevä. Ihmiset ovat ikään kuin muovailuvahaa ja puhtaan kulttuurin tuotteita, ja jos kerran ihmiskunta on kehittynyt tietynlaisen järjestelmän myötä, ihmiskunta voi myös rationaalisesti suunnitella paremmankin järjestelmän. Tämä on tietysti tieteellisen todellisuuskäsityksen irvikuva.
Ihmisillä on kulttuurin lisäksi valtavan vahvoja myötäsyntyisiä ominaisuuksia, ihmisluonto on oikeasti olemassa. Ihmisten oma tahto, ikävä kyllä, asettaa kansan "parannuskohteena" näkeville poliitikoille vakavia vaikeuksia. Olivat huumeiden kieltolait sitten kuinka kovia tahansa, huumeidenkäyttäjien määrään tämä ei juurikaan vaikuta. Poliitikkojen olisi hyvä ymmärtää, etteivät he lainsäädäntöä suunitellessaan valitse sellaista yhteiskuntaa kuin haluavat, vaan laeilla on ainoastaan jonkinlaisia vaikutuksia ihmisten kannustimiin.
Ongelma moninkertaistuu, kun kysymys on erittäin monimutkaisista, järjestäytyneistä ilmiöistä, kuten liikennekäyttäytymisestä. F. A. Hayek kuvasi sekä klassisessa artikkelissaan Theory of complex phenomena että Nobel-luennossaan sen tieteenalan ongelmia, jonka on tarkoitus tutkia erittäin monimutkaista ja järjestäytynyttä ilmiötä, kuten kansantalouksia:
Yhteiskuntatieteiden suurin harhakäsitys on niinkutsuttu konstruktivistinen rationalismi. Tämän käsitteen virheellisyyttä ei voi korostaa tarpeeksi. Sen mukaan, koska Humen giljotiinista voidaan johtaa mikä tahansa eettinen arvostelma, täten mikä tahansa yhteiskuntajärjestelmä on yhtä pätevä. Ihmiset ovat ikään kuin muovailuvahaa ja puhtaan kulttuurin tuotteita, ja jos kerran ihmiskunta on kehittynyt tietynlaisen järjestelmän myötä, ihmiskunta voi myös rationaalisesti suunnitella paremmankin järjestelmän. Tämä on tietysti tieteellisen todellisuuskäsityksen irvikuva.
Ihmisillä on kulttuurin lisäksi valtavan vahvoja myötäsyntyisiä ominaisuuksia, ihmisluonto on oikeasti olemassa. Ihmisten oma tahto, ikävä kyllä, asettaa kansan "parannuskohteena" näkeville poliitikoille vakavia vaikeuksia. Olivat huumeiden kieltolait sitten kuinka kovia tahansa, huumeidenkäyttäjien määrään tämä ei juurikaan vaikuta. Poliitikkojen olisi hyvä ymmärtää, etteivät he lainsäädäntöä suunitellessaan valitse sellaista yhteiskuntaa kuin haluavat, vaan laeilla on ainoastaan jonkinlaisia vaikutuksia ihmisten kannustimiin.
Ongelma moninkertaistuu, kun kysymys on erittäin monimutkaisista, järjestäytyneistä ilmiöistä, kuten liikennekäyttäytymisestä. F. A. Hayek kuvasi sekä klassisessa artikkelissaan Theory of complex phenomena että Nobel-luennossaan sen tieteenalan ongelmia, jonka on tarkoitus tutkia erittäin monimutkaista ja järjestäytynyttä ilmiötä, kuten kansantalouksia:
Organized complexity here means that the character of the structures showing it depends not only on the properties of the individual elements of which they are composed, and the relative frequency with which they occur, but also on the manner in which the individual elements are connected with each other. In the explanation of the working of such structures we can for this reason not replace the information about the individual elements by statistical information, but require full information about each element if from our theory we are to derive specific predictions about individual events.Jos et saa selvää tuosta, ei se mitään, minulla on itsellänikin vaikeuksia sisäistää joka sanaa. Kun ymmärretään, etteivät ihmiset juuri tottele edes selkeitä, kirjalliseen muotoon puettuja lakejakaan orjallisesti, julkinen valta kuvittelee nyt, että se kykenisi ylhäältä käsin kirjoittamaan tällaisen spontaanin, hajautuneen järjestyksen pohjalta rakentuneen moraalikoodin uusiksi. Tehtävä eroaa aika hirvittävästi edes sen simppelin lainsäädännön kirjoittamisesta:
- Tämä tieto on hiljaista, eikä suurin osa ihmisistä edes tiedosta kaikkia niitä käyttäytymissääntöjä, joiden pohjalta he liikenteessä toimivat. Ei tällaisia sääntöjä voi antaa ihmisille ulkopuolelta, vaan ne täytyy itse oppia tekemällä.
- Säännöstö on mahdottoman joustava, likainen ja epäjohdonmukainen, ja perustuu heuristiikkaan. Kuten kaikki ihmisen käytös. Julkinen valta yrittää luoda ei ainoastaan riskien välttelyyn tähtäävää säännöstä, vaan jonkinlaisen selkeän käsikirjoituksen, jonka mukaan pitäisi aina ajaa. Selkeiden, tarkkarajaisten säännösten mukaan ajaminen on nimenomaan vastakohta tilannekohtaisen harkinnan ja järkevän moraalin mukaan ajamiselle.
- Tämä käsikirjoitus on ikävän yksiulotteinen. Jos tiellä on satasen nopeusrajoitus, siinä ei ainakaan hiljempää voi ajaa kuulematta torven tööttäystä. Satasta myöskin saa ajaa, vaikka kuski olisi hieman humalassa, todella väsynyt, ja ajaisi pimeässä rankkasateessa iltasella, kuin jos kuski on pirteä ja selvä ja ajaa auringonvalossa aamunkoitteessa ennenkuin kukaan on liikkeellä.
keskiviikkona, helmikuuta 02, 2005
Harmonia, moraali ja liikenne
Sain vihdoin ja viimein käsiini Matt Ridleyn The Origins of Virtuen (Jalouden alkuperä), joka tarkastelee yhteistoiminnan ja vastavuoroisuuden evoluutiota. Kirja on Robert Axelrodin The Evolution of Cooperationin ohella yksi tärkeimmistä populaareista johdannoista altruismin, moraalin ja resiprokatiivisen tapakulttuurin alemman tason mekanismeihin. Teokset yrittävät selittää, miten itsekkyys ja toisaalta yksilötasolla toimiva luonnonvalinta voivat johtaa epäitsekkäisiin ja sosiaalisiin käyttäytymismalleihin.
Tällaisella analyysilla on paljon annettavaa politiikalle, vaikka näkökulma ei olekaan erityisen muodikas. Toisin kuin nykyinen oikeuspositivismi, perinteisempi oikeusfilosofia kytki lain ja oikeuden käsitteet kiinteästi yhteen moraalin ja tavan kanssa. Yksityisiä ja julkisia sääntöjä ei rakenteensa puolesta erotettu tiukasti, eikä kumpaakaan pidetty itsestäänselvyytenä. Vaikka aiempi moraali- ja oikeusfilosofia hapuilivatkin paljon, ne yrittivät kuitenkin löytää yhtenäistä teoriapohjaa yhteiskunnassa vallitseville tavoille. Näin syntyivät erilaiset moraaliteoriat, joihin liberalismikin aatteena lopulta perustuu. Tässä raamissa moraalilla/lailla oli jokin tehtävä, jolla se voitiin perustella ja jota voitiin analysoida järkevästi. Ridleyn ja Axelrodin teokset ovat suhteessa varsin uusia, mutta ne kytkeytyvät suoraan tähän vanhempaan traditioon: ne käyttävät evoluutio-, peli- ja talousteoriaa selittämään yhteistoiminnan sääntöjen syntyä. Niiden valossa säännöt eivät ole mielivaltaisia, vaan ne ovat olemassa jotta yksilöt saisivat yhteistoiminnasta tiettyjä hyötyjä jotka eivät muuten ole saavutettavissa.
Ajatusmalli kuulostaa järkevältä, mutta sen seuraukset ovat useimmille vieraita. Mikäli moraalilla nimittäin on jokin selvä, yksilöiden edusta lähtevä tehtävä, tästä seuraa että moraalifilosofia voi periaatteessa sanoa jotakin kiistämätöntä moraalin hyvyydestä. Moraalista—ja laista sen osana—tulee objektiivinen, tieteellisen tutkimuksen kohteeksi kelpaava asia. Se muuttuu myös pitkälti instrumentaaliseksi: moraalia voidaan arvioida sen perusteella kuinka hyvin se saavuttaa päämääränsä.
Valistusaikana tällainen ajattelu ei ollut vierasta, vaan paremminkin normi. Ajatusmallin vaikutus näkyy parhaiten aikaisten liberaalien moraalifilosofien ja taloustieteilijöiden kirjoituksissa, jotka pyrkivät maattamaan politiikan havaittuihin inhimillisiin ja yhteiskunnallisiin lainalaisuuksiin. Talouden reunaehdot johdettiin vasta huomatuista taloudellisen itsejärjestymisen laeista, ja moraalikin pyrittiin rakentamaan uudelleen ihmisten sekulaareista tarpeista alkaen. Sittemmin syntynyt teoria, utilitarismi, on muuttunut varsin paljon, mutta ydinajatus on edelleen sama: säännöt ovat olemassa koska niistä on hyötyä, ja vain hyödyllisimpiä tunnettuja sääntöjä voidaan oikeasti pitää hyvinä.
Nykytaloustieteen näkökulmasta utilitarismia joudutaan tarkentamaan jonkin verran. Kun yksilöiden hyöty ei ole helposti havaittavissa eikä yhteismitallista, joudumme luottamaan yhteisen hyödyn suoran maksimoinnin asemesta reunaehtoihin, kannustimiin, vapaaehtoisuuteen, preferenssien yhteensovittamiseen ja muihin vastaaviin epäsuoriin keinoihin. Lopulta jäljelle jää teoria, joka on pohjimmiltaan sääntöutilitaristinen ja liberaali. Lait ovat olemassa jotta yksilöillä olisi oikeat kannustimet yhteistoimintaan, ne ovat yleisluontoisia koska ne hallitsevat vain yksilöiden välisiä kannustimia, eivät yksilöllisiä mieltymyksiä, ja ne perustuvat yksilönvapauteen koska vain se kannustaa paljastamaan omat mieltymykset ja johtaa oikeisiin kannustimiin fyysisten resurssien käytössä. Lakien päällä toimii yksityinen tapakulttuuri joka ratkoo puhtaita koordinaatio-ongelmia, sekä moraali jonka tehtävänä on kannustaa sellaisiin yhteistoiminnan muotoihin jotka ovat hyödyllisiä, mutta jotka voisivat pakotettuina johtaa hyväksikäyttöön, moraalikatoon ja vastaaviin ongelmiin. Koko rakennelma johtaa, Adam Smithin sanoin, "intressien luonnolliseen harmoniaan", jossa yksilöiden erilliset (ts. yksilön ja yhteisön) tavoitteet ovat mahdollisimman hyvin linjassa. Alussa mainitut teokset sitten selittävät miten tällaisia tapoja voi syntyä, jopa pakottamatta, ja toisaalta miksi myös huonommat säännöt voivat levitä.
Käytännöllisenä esimerkkinä voisi toimia Tonin juuri mainitsema liikennekulttuuri. Aivan kuten liikenneturvamainos vihjaa, liiallinen itsekkyys on liikenteessä usein pahasta. Liikenne on positiivisummaista peliä, jossa keskinäisellä koordinaatiolla ja yhteisöllisesti järkevällä päätöksenteolla on iso merkitys. Tässä Ridley vihjaa, että ihmisillä on jopa laajemmissa yhteisöissä luonnostaan kyky ja halu toimia yhteen. Näyttäisi myös siltä, että näin todella tapahtuu jopa liikenteessä kunhan sosiaalisuudelle vain annetaan mahdollisuus. Axelrod taas kertoo, että rankaisemisella on iso rooli toistuvassa kanssakäymisessä. Jos joku sählää parkkipaikkojen kanssa, on mielekästä antaa samalla mitalla takaisin. Tiedetään myös, että laillinen vastuu liikennevahingosta pitäisi olla syyllisellä, jotta olisi hyvä kannustin välttää fyysisiä vahinkoja—hyvän osan muista liikennesäännöistä voisi itse asiassa purkaa. Ja viimein, on helppo huomata, että perushyveenä pidetty epäitsekkyys ei toimi liikenteessä loputtomiin. Muita hitaampi vauhti aiheuttaa ruuhkan vaikka se vähentääkin onnettomuusriskiä, loputon periksiantaminen risteyksessä estää lopulta pääsemästä määränpäähän, eikä oikealla puolella ajamisella ole mitään tekemistä altruismin vaan nimenomaan keskinäisen koordinaation kanssa.
Tällaisella analyysilla on paljon annettavaa politiikalle, vaikka näkökulma ei olekaan erityisen muodikas. Toisin kuin nykyinen oikeuspositivismi, perinteisempi oikeusfilosofia kytki lain ja oikeuden käsitteet kiinteästi yhteen moraalin ja tavan kanssa. Yksityisiä ja julkisia sääntöjä ei rakenteensa puolesta erotettu tiukasti, eikä kumpaakaan pidetty itsestäänselvyytenä. Vaikka aiempi moraali- ja oikeusfilosofia hapuilivatkin paljon, ne yrittivät kuitenkin löytää yhtenäistä teoriapohjaa yhteiskunnassa vallitseville tavoille. Näin syntyivät erilaiset moraaliteoriat, joihin liberalismikin aatteena lopulta perustuu. Tässä raamissa moraalilla/lailla oli jokin tehtävä, jolla se voitiin perustella ja jota voitiin analysoida järkevästi. Ridleyn ja Axelrodin teokset ovat suhteessa varsin uusia, mutta ne kytkeytyvät suoraan tähän vanhempaan traditioon: ne käyttävät evoluutio-, peli- ja talousteoriaa selittämään yhteistoiminnan sääntöjen syntyä. Niiden valossa säännöt eivät ole mielivaltaisia, vaan ne ovat olemassa jotta yksilöt saisivat yhteistoiminnasta tiettyjä hyötyjä jotka eivät muuten ole saavutettavissa.
Ajatusmalli kuulostaa järkevältä, mutta sen seuraukset ovat useimmille vieraita. Mikäli moraalilla nimittäin on jokin selvä, yksilöiden edusta lähtevä tehtävä, tästä seuraa että moraalifilosofia voi periaatteessa sanoa jotakin kiistämätöntä moraalin hyvyydestä. Moraalista—ja laista sen osana—tulee objektiivinen, tieteellisen tutkimuksen kohteeksi kelpaava asia. Se muuttuu myös pitkälti instrumentaaliseksi: moraalia voidaan arvioida sen perusteella kuinka hyvin se saavuttaa päämääränsä.
Valistusaikana tällainen ajattelu ei ollut vierasta, vaan paremminkin normi. Ajatusmallin vaikutus näkyy parhaiten aikaisten liberaalien moraalifilosofien ja taloustieteilijöiden kirjoituksissa, jotka pyrkivät maattamaan politiikan havaittuihin inhimillisiin ja yhteiskunnallisiin lainalaisuuksiin. Talouden reunaehdot johdettiin vasta huomatuista taloudellisen itsejärjestymisen laeista, ja moraalikin pyrittiin rakentamaan uudelleen ihmisten sekulaareista tarpeista alkaen. Sittemmin syntynyt teoria, utilitarismi, on muuttunut varsin paljon, mutta ydinajatus on edelleen sama: säännöt ovat olemassa koska niistä on hyötyä, ja vain hyödyllisimpiä tunnettuja sääntöjä voidaan oikeasti pitää hyvinä.
Nykytaloustieteen näkökulmasta utilitarismia joudutaan tarkentamaan jonkin verran. Kun yksilöiden hyöty ei ole helposti havaittavissa eikä yhteismitallista, joudumme luottamaan yhteisen hyödyn suoran maksimoinnin asemesta reunaehtoihin, kannustimiin, vapaaehtoisuuteen, preferenssien yhteensovittamiseen ja muihin vastaaviin epäsuoriin keinoihin. Lopulta jäljelle jää teoria, joka on pohjimmiltaan sääntöutilitaristinen ja liberaali. Lait ovat olemassa jotta yksilöillä olisi oikeat kannustimet yhteistoimintaan, ne ovat yleisluontoisia koska ne hallitsevat vain yksilöiden välisiä kannustimia, eivät yksilöllisiä mieltymyksiä, ja ne perustuvat yksilönvapauteen koska vain se kannustaa paljastamaan omat mieltymykset ja johtaa oikeisiin kannustimiin fyysisten resurssien käytössä. Lakien päällä toimii yksityinen tapakulttuuri joka ratkoo puhtaita koordinaatio-ongelmia, sekä moraali jonka tehtävänä on kannustaa sellaisiin yhteistoiminnan muotoihin jotka ovat hyödyllisiä, mutta jotka voisivat pakotettuina johtaa hyväksikäyttöön, moraalikatoon ja vastaaviin ongelmiin. Koko rakennelma johtaa, Adam Smithin sanoin, "intressien luonnolliseen harmoniaan", jossa yksilöiden erilliset (ts. yksilön ja yhteisön) tavoitteet ovat mahdollisimman hyvin linjassa. Alussa mainitut teokset sitten selittävät miten tällaisia tapoja voi syntyä, jopa pakottamatta, ja toisaalta miksi myös huonommat säännöt voivat levitä.
Käytännöllisenä esimerkkinä voisi toimia Tonin juuri mainitsema liikennekulttuuri. Aivan kuten liikenneturvamainos vihjaa, liiallinen itsekkyys on liikenteessä usein pahasta. Liikenne on positiivisummaista peliä, jossa keskinäisellä koordinaatiolla ja yhteisöllisesti järkevällä päätöksenteolla on iso merkitys. Tässä Ridley vihjaa, että ihmisillä on jopa laajemmissa yhteisöissä luonnostaan kyky ja halu toimia yhteen. Näyttäisi myös siltä, että näin todella tapahtuu jopa liikenteessä kunhan sosiaalisuudelle vain annetaan mahdollisuus. Axelrod taas kertoo, että rankaisemisella on iso rooli toistuvassa kanssakäymisessä. Jos joku sählää parkkipaikkojen kanssa, on mielekästä antaa samalla mitalla takaisin. Tiedetään myös, että laillinen vastuu liikennevahingosta pitäisi olla syyllisellä, jotta olisi hyvä kannustin välttää fyysisiä vahinkoja—hyvän osan muista liikennesäännöistä voisi itse asiassa purkaa. Ja viimein, on helppo huomata, että perushyveenä pidetty epäitsekkyys ei toimi liikenteessä loputtomiin. Muita hitaampi vauhti aiheuttaa ruuhkan vaikka se vähentääkin onnettomuusriskiä, loputon periksiantaminen risteyksessä estää lopulta pääsemästä määränpäähän, eikä oikealla puolella ajamisella ole mitään tekemistä altruismin vaan nimenomaan keskinäisen koordinaation kanssa.
tiistaina, helmikuuta 01, 2005
Autolla-ajo ei sovi ihmiskeholle
Todistin äsken töistä palatessa pahan ketjukolarin siinä Nordenskiöldinkadun ja Manskun risteyksessä, just siinä isossa. Peräänajaja tietysti nousi naama punaisena autosta ja rupesi huutamaan aika ikäviä juttuja joita en viittis tähän kirjottaa. Uhri puolestaan nousi autostaan ja kysyi rauhallisesti, jotta "mikäs vitun idiootti minä nyt olen, sinähän se perään ajoit". Käsittääkseni yleisimmin peräänajoissa nimenomaan käy näin. Päälleajanut inttää raivoissaan, että "miksi pysähdyit keltaisella valolla" tai "miksi jarrutit ennen suojatietä, vaikkei sieltä tullut ketään, näkihän sen tuon viereiselle kaistalle pysähtyneen auton takaakin."
Mikseivät ihmiset kykene järkevään harkintaan autolla ajaessaan? Miksei ihmisillä ole tämän suhteen moraalia? Blogin aihepiirin ja sen aiheuttamien ryhmäpaineiden takia minun tulee tietenkin muotoilla hypoteesini siten, että julkinen valta on jollain tavalla syypää ongelmiin. Kokeillaanpa.
Perinteinen tunteiden ja rationaalisen harkinnan välille tehty erohan on tyrmätty kognitiivisissa neurotieteissä jo pitkän aikaa sitten. Mielenkiintoinen tarina kertoo potilaasta nimeltä E.V.R., jonka aivorungosta oli tuhoutunut isoja osa-alueita siten, että häneltä oli kadonnut "tunteet." Kun hänelle näytettiin inhottavia ja eroottisia kuvia, ei näkynyt mitään vasteita - iho ei kostunut, pupillit eivät reagoineet ja sydän hakkasi kuten ennenkin. Hänellä oli kuitenkin "järki" tallella, eli hän kykeni kylmästi analysoimaan ja toteamaan, jotta "tuossahan nyt viilletään jonkun mahaa auki."
Arkitilanteissa hän kykeni helposti arvioimaan puhtaan johdonmukaisesti, millainen toiminta olisi hänen oman etunsa mukaista. Jostain syystä hän ei kuitenkaan kyennyt soveltamaan näitä sääntöjä tosielämässä, ja hän toimi jatkuvasti niiden vastaisesti. Ihmiset kun eivät toimi puhtaan matemaattiselta hyötyanalyysipohjalta, vaan pelko, inho, suru ja vastaavat mekanismit toimivat kehon palkitsemisjärjestelmänä hyvin kehoa ohjaavalle mielelle. Sosiaalisessa ympäristössä elämisen myötä myös opitaan tuntemaan yhteisen moraalin mukaan häpeää, kun toimitaan vähän kompleksisemmissa tilanteissa, joissa ne synnynnäiset mekanismit eivät ikinä ole kerenneet kehittymään palkitsemaan tai rankaisemaan tietynlaisesta käytöksestä. Tunteiden ja fiilisten tarkoitus on jatkuvasti palauttaa mieleen, kuinka tärkeää nyt korkealla trapetsilla on keskittyä - nostetaan vähän pulssia, lisää adrenaliinia vereen, puistatuksen tunteita jne.
E.V.R.:n lisäksi on ollut myös pikkulapsia, joilla on ollut syntymästään asti samanlaisia ongelmia. Siinä missä E.V.R. osasi pieniä arkisia tilanteita lukuunottamatta tavallisimpia moraalisääntöjä, kyseisillä lapsilla moraalin opettelu on ollut erityisen vaikeaa. Tavallinen vertaisten ja vanhempien sopusointuinen kasvatus ei ole riittänyt, kun ei lapsi tunne häpeää, pelkoa, tai tietenkin positiivisia tunteita kuten iloa, ylpeyttä ja hyvästä käytöksestä palkitsemisen myötä tapahtuvaa mielihyvää. Tämä vahvistaa moraalin opettelun ja toimimisen kannalta tärkeätä emotionaalista kannustinvaikutusta, ja vähentään "puhtaan rationaalisen harkinnan" kantilaisen moraalin uskottavuutta.
Arvatenkaan siinä missä luonto on karsinut korkeuksia pelkäämättömät huimapäät ja jättänyt meille muille melkoisen korkean paikan kammon, autoilussa tällaisia vahvoja ihmisluontoon perustuvia mekanismeja ei ikinä kerennyt kehittyä. Henry Ford teki 1900-luvun alussa ensimmäiset autot, vaikka suurin osa ihmisen sopeutumista ympäristöön on tapahtunut yli 10 000 vuotta sitten. Ainoiksi järkeviksi toimintaa ohjaaviksi mekanismeiksi jäisikin täten kulttuurillisesti opittu pelko, ja se yhteinen moraali.
Liberaali yhteiskuntateoria tietysti painottaa, kuinka poliittinen sotkeutuminen kulttuurin usein onnistuu tuhoamaan kaiken sen hajautetun prosessin, jonka pohjalta kulttuuri terveesti rakentuu: valtionkirkon sekularisoimat suomalaiset juovat alkoholimonopolin ikeessä itsensä kuoliaaksi. Suomalaisten räikeän huono liikennemoraali voisi siis olla otollinen selityskohde taas poliittiselle kulttuurinsotkemiselle, jonka vaikutukset ovat päinvastaisia kuin toivotaan.
Kaikkihan tietävät nämä perinteiset luvut siitä, kuinka turvavöiden käyttöpakko on lisännyt ongelmia, kun ihmisiltä on kadonnut se vähäinenkin luonnollinen pelko autoilua kohtaan. Valheellinen turvallisuudentunne on saanut ihmiset ajamaan entistä holtittomammin, ja turvavöiden käyttölaki on itseasiassa lisännyt liikenneturmia. Monet libertaarithan eivät esimerkiksi kannata nopeusrajoituksia juuri tästä syystä: parempi antaa ihmisten itse ajatella ja jättää vastuu heille, ja rangaista vasta törttöilijöitä. Näin pakotetaan ihmiset oppimaan moraalia. Ehkäpä siihen saisi sitä emotiivistakin aspektia, kun ei voisi vain ajella rajoitusten mukaan, jolloin mahdolliset turmien uhrit eivät sinällään olekaan uhreja: "minähän ajoin rajoitusten mukaan enkä ole kännissä tai mitään, ei syy ollut minun." Kaikista ongelmista ja rikkeistä pitäisi täysimääräisesti kantaa itse vastuu, eikä julkinen moraali sanelisi sitä, missä ihmisen vastuu menee.
Ikävä kyllä mitään järkevää komparatiivista analyysia vaikka Suomen ja Hollannin liikenneturmien määristä en nyt kykene kaivamaan, pitäisi nimittäin siivota ja sellaista. Hypoteesia tukevien todisteiden kaivaminen jäänee siis jonkun muun harteille.
Ja joo... lienee täysin uskottavaa myös selittää suomalaisten järkyttävän tökeröä liikennenkäyttäytymistä ihan puhtaasti sosiobiologisin syinkin. Ihmiskeho nyt ei vain sovi autoiluun.
Mikseivät ihmiset kykene järkevään harkintaan autolla ajaessaan? Miksei ihmisillä ole tämän suhteen moraalia? Blogin aihepiirin ja sen aiheuttamien ryhmäpaineiden takia minun tulee tietenkin muotoilla hypoteesini siten, että julkinen valta on jollain tavalla syypää ongelmiin. Kokeillaanpa.
Perinteinen tunteiden ja rationaalisen harkinnan välille tehty erohan on tyrmätty kognitiivisissa neurotieteissä jo pitkän aikaa sitten. Mielenkiintoinen tarina kertoo potilaasta nimeltä E.V.R., jonka aivorungosta oli tuhoutunut isoja osa-alueita siten, että häneltä oli kadonnut "tunteet." Kun hänelle näytettiin inhottavia ja eroottisia kuvia, ei näkynyt mitään vasteita - iho ei kostunut, pupillit eivät reagoineet ja sydän hakkasi kuten ennenkin. Hänellä oli kuitenkin "järki" tallella, eli hän kykeni kylmästi analysoimaan ja toteamaan, jotta "tuossahan nyt viilletään jonkun mahaa auki."
Arkitilanteissa hän kykeni helposti arvioimaan puhtaan johdonmukaisesti, millainen toiminta olisi hänen oman etunsa mukaista. Jostain syystä hän ei kuitenkaan kyennyt soveltamaan näitä sääntöjä tosielämässä, ja hän toimi jatkuvasti niiden vastaisesti. Ihmiset kun eivät toimi puhtaan matemaattiselta hyötyanalyysipohjalta, vaan pelko, inho, suru ja vastaavat mekanismit toimivat kehon palkitsemisjärjestelmänä hyvin kehoa ohjaavalle mielelle. Sosiaalisessa ympäristössä elämisen myötä myös opitaan tuntemaan yhteisen moraalin mukaan häpeää, kun toimitaan vähän kompleksisemmissa tilanteissa, joissa ne synnynnäiset mekanismit eivät ikinä ole kerenneet kehittymään palkitsemaan tai rankaisemaan tietynlaisesta käytöksestä. Tunteiden ja fiilisten tarkoitus on jatkuvasti palauttaa mieleen, kuinka tärkeää nyt korkealla trapetsilla on keskittyä - nostetaan vähän pulssia, lisää adrenaliinia vereen, puistatuksen tunteita jne.
E.V.R.:n lisäksi on ollut myös pikkulapsia, joilla on ollut syntymästään asti samanlaisia ongelmia. Siinä missä E.V.R. osasi pieniä arkisia tilanteita lukuunottamatta tavallisimpia moraalisääntöjä, kyseisillä lapsilla moraalin opettelu on ollut erityisen vaikeaa. Tavallinen vertaisten ja vanhempien sopusointuinen kasvatus ei ole riittänyt, kun ei lapsi tunne häpeää, pelkoa, tai tietenkin positiivisia tunteita kuten iloa, ylpeyttä ja hyvästä käytöksestä palkitsemisen myötä tapahtuvaa mielihyvää. Tämä vahvistaa moraalin opettelun ja toimimisen kannalta tärkeätä emotionaalista kannustinvaikutusta, ja vähentään "puhtaan rationaalisen harkinnan" kantilaisen moraalin uskottavuutta.
Arvatenkaan siinä missä luonto on karsinut korkeuksia pelkäämättömät huimapäät ja jättänyt meille muille melkoisen korkean paikan kammon, autoilussa tällaisia vahvoja ihmisluontoon perustuvia mekanismeja ei ikinä kerennyt kehittyä. Henry Ford teki 1900-luvun alussa ensimmäiset autot, vaikka suurin osa ihmisen sopeutumista ympäristöön on tapahtunut yli 10 000 vuotta sitten. Ainoiksi järkeviksi toimintaa ohjaaviksi mekanismeiksi jäisikin täten kulttuurillisesti opittu pelko, ja se yhteinen moraali.
Liberaali yhteiskuntateoria tietysti painottaa, kuinka poliittinen sotkeutuminen kulttuurin usein onnistuu tuhoamaan kaiken sen hajautetun prosessin, jonka pohjalta kulttuuri terveesti rakentuu: valtionkirkon sekularisoimat suomalaiset juovat alkoholimonopolin ikeessä itsensä kuoliaaksi. Suomalaisten räikeän huono liikennemoraali voisi siis olla otollinen selityskohde taas poliittiselle kulttuurinsotkemiselle, jonka vaikutukset ovat päinvastaisia kuin toivotaan.
Kaikkihan tietävät nämä perinteiset luvut siitä, kuinka turvavöiden käyttöpakko on lisännyt ongelmia, kun ihmisiltä on kadonnut se vähäinenkin luonnollinen pelko autoilua kohtaan. Valheellinen turvallisuudentunne on saanut ihmiset ajamaan entistä holtittomammin, ja turvavöiden käyttölaki on itseasiassa lisännyt liikenneturmia. Monet libertaarithan eivät esimerkiksi kannata nopeusrajoituksia juuri tästä syystä: parempi antaa ihmisten itse ajatella ja jättää vastuu heille, ja rangaista vasta törttöilijöitä. Näin pakotetaan ihmiset oppimaan moraalia. Ehkäpä siihen saisi sitä emotiivistakin aspektia, kun ei voisi vain ajella rajoitusten mukaan, jolloin mahdolliset turmien uhrit eivät sinällään olekaan uhreja: "minähän ajoin rajoitusten mukaan enkä ole kännissä tai mitään, ei syy ollut minun." Kaikista ongelmista ja rikkeistä pitäisi täysimääräisesti kantaa itse vastuu, eikä julkinen moraali sanelisi sitä, missä ihmisen vastuu menee.
Ikävä kyllä mitään järkevää komparatiivista analyysia vaikka Suomen ja Hollannin liikenneturmien määristä en nyt kykene kaivamaan, pitäisi nimittäin siivota ja sellaista. Hypoteesia tukevien todisteiden kaivaminen jäänee siis jonkun muun harteille.
Ja joo... lienee täysin uskottavaa myös selittää suomalaisten järkyttävän tökeröä liikennenkäyttäytymistä ihan puhtaasti sosiobiologisin syinkin. Ihmiskeho nyt ei vain sovi autoiluun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
