Viime aikoina on useaan otteeseen nostettu esille ajatus siitä, että oman uskonnon opetus korvattaisiin kouluissa yleisen uskontotiedon opetuksella. Valitettavaa omalta kannaltani on, että tätä mielestäni ilmeisen huonoa ajatusta on nostettu erityisen äänekkäästi esille juuri oman puolueeni sisällä. Onneksi tämä uudistusajatus ei sentään ole päätynyt perusopetuksen tuntijakotyöryhmän esityksiin.
Siirtymistä yleisen uskontotiedon opetukseen on perusteltu hyvin vaihtelevin argumentein. Yksi niistä on ollut oppilaiden yhä moninaisemmiksi käyneet uskonnolliset taustat. On aivan oikein todettu, että kunnille tulee kohtuuttomasti kustannuksia pienimpienkin uskonnollisten ryhmien huomioinnista opetuksessa. Nykyisellään kunnat ovat velvoitettuja järjestämään oppilaalle oman uskonnon opetusta, mikäli kunnan alueella on edes kolme kyseisen uskontunnustuksen edustajaa ja huoltajat oman uskonnon opetuksen järjestämistä haluavat.
Ei tarvita kuitenkaan kovin kummoista nokkeluutta todetakseen, ettei tällä argumentilla voida perustella etenkään evankelisluterilaisen uskonnon opetuksesta luopumista suomalaisissa kouluissa ja sen korvaamista yleisellä uskontotiedolla. Kyseinen opetus ei aiheuta kunnille taloudellisia vaikeuksia, koska sen opetusryhmät ovat suuria ja sille riittää runsaasti kysyntää koko maassa.
Huomattavan moni argumentoi ajatusta siirtymisestä yleisen uskontotiedon opetukseen myös tarpeella ymmärtää mahdollisimman laajasti erilaisia uskontoja. Samaan argumentaatioon liittyy usein myös ylipäätään kielteinen suhtautuminen siihen ajatukseen, että lapselle opetetaan jotain tiettyä uskontoa – näin siitä huolimatta, että tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta on Suomessa jo luovuttu, eikä uskonnonopetuksen sisältöä muutenkaan voi Suomessa kovin indoktrinoivaksi luonnehtia.
On ilman muuta selvää, ettei ketään pidä pakottaa opiskelemaan oman uskontunnustuksensa vastaista katsomusainetta. Tämän mahdollistaa jo nykyinenkin käytäntö, jossa uskontokuntiin kuulumattomille ja pienten uskontokuntien edustajille tarjotaan uskonnonopetuksen vaihtoehtona myös yleistä ja tunnustuksetonta elämänkatsomustietoa.
On silti vähintäänkin erikoista, jos tämä ei riitä, vaan myös enemmistöuskontunnustuksen edustajilta halutaan vaihteleviin argumentteihin vedoten riistää mahdollisuus oman uskontonsa opetukseen kouluissa – tuon oppiaineen, joka ei keillekään muille ole pakollinen. Vaikka yleensä välttelen arvailemasta toisten ihmisyksilöiden motiiveja, en taida olla aivan väärässä, jos veikkaan, että näiden vaatimusten taustalla on ihan puhdasta ja yleistä uskontokielteisyyttä – tai vähintäänkin kristinuskon vastaisuutta.
Sinänsä on aivan totta, että mahdollisimman laaja uskonnollinen tietämys ja sivistys on yksilölle eduksi. Vieraiden kulttuurien ymmärtäminen käy helpommaksi, mikäli hahmottaa niiden taustalla vaikuttavat uskomusjärjestelmät ja ritualistisen perinteen oikein. On myös sanottu, että mikäli tuntee vain yhden uskonnon, ei tunne niistä todellisuudessa yhtäkään. Väite ei taida olla aivan perusteeton.
Uskonnot ovat kuitenkin sisällöiltään erilaisia merkitysjärjestelmiä, joiden ymmärtämiseksi on keskeistä ymmärtää noiden merkitysjärjestelmien sisäinen, monella tapaa suljettu logiikka. Vaikka uskonnoilla on myös yhteneväisiä ja toisiaan muistuttavia käsitekategorioita, sellaisia kuten jumaluuden, pyhyyden, tuonpuoleisen jne. käsitekategoriat, ovat niiden merkityssisällöt kuitenkin kullekin uskonnolle erilaiset ja niiden sisäinen dynamiikka erilaista.
Ymmärtääkseen omaa elinympäristöään on erityisen tärkeää tuntea ne uskomusjärjestelmät, jotka ovat vaikuttaneet tuon elinympäristön muovautumiseen. Suomessa ja länsimaissa yleensäkin kristinuskon asema aivan arkipäiväistäkin kulttuuria muovanneena uskomusjärjestelmänä on kiistaton ja ylivoimainen. Puhutaan sitten vaikkapa rakennetusta ympäristöstä, taidehistoriasta, lukutaidon ja opiskelun korostamisesta tai vaikkapa seitsenpäiväisestä viikosta lepopäivineen, on kristinusko ollut aivan keskeinen eurooppalaisuuden muovaaja. Tämän vuoksi kristinuskon kertomus- ja rituaaliperinteen tunteminen on aivan sivuuttamaton avain eurooppalaisuuden ymmärtämiseen.
Merkitysjärjestelminä uskonnot ovat kielten kaltaisia. Samoin kuin kieliäkin, on yksilölle sitä avartavampaa ja hyödyllisempää, mitä useampia uskontoja hän tuntee. Mutta samoin kuin kieltenopetuksessakin, on vieraiden kielten oppimiselle edellytyksenä oman äidinkielen osaaminen – siis että hallitsee jo yhden merkitysjärjestelmän, johon peilata toisia merkitysjärjestelmiä niihin tutustuessaan. Enkä tässä “omalla” uskonnolla tarkoita sitä, että oppilas välttämättä itse tunnustaisi kaikkia kyseisen uskonnon opinkappaleita, vaan sitä, että hän tuntee sen merkitysjärjestelmän, jonka muovaamassa ympäristössä hän itse elää.
Kommentteja facebookista:
Minkä ihmeen takia uskonto kuuluisi kouluaineeksi ylipäänsä? Uskontotieto voisi olla osa historia / yhteiskuntaoppia, mutta muuten uskonnolla ei ole mitään tekemistä koulun kanssa.
