Bensavarkaat ja konfiskaatioseuraamus

Jokunen päivä sitten uutisoitiin, että bensiinikauppiaiden liitto kannattaa bensavarkaiden autojen takavarikointia rangaistukseksi teosta. Menettely pohjautuisi laintulkintaan, jossa varkaan auto katsottaisiin rikoksentekovälineeksi ja voitaisiin sellaisena tuomita menetetyksi valtiolle. Aihe painelee nappejani, koska olen aiemmin seurannut aktiivisesti Yhdysvaltain huumesotaan liittyvää keskustelua. Siinä takavarikkoseuraamukset ovat näytelleet yllättävänkin isoa osaa, koska niitä on sovellettu äärimmäisen aggressiivisesti, ja monissa tapauksissa jopa selvästi kansanomaista oikeustajua vastaan. Perusteet ovat olleet hyvin samankaltaisia kuin tässä bensavarkaiden kohdalla, ja jostakin syystä ne tunnutaan toistuvasti keksittävän uudelleen eri yhteyksissä. Siksi ajattelin sanoa pari yleistä sanaa siitä miksi takavarikkoseuraamus ei mielestäni pääsääntöisesti ole hyvää lainkäyttöä.

Nähdäkseni takavarikkoa kannatetaan ainakin neljästä syystä. Ensinkin, tekovälineen takavarikointi istuu kostopohjaiseen lainkuvaan, jossa seuraamus heijastetaan tekijälle, ja on myös helposti ymmärrettävä, käsinkosketeltaviin kapistuksiin nojaava ajatusmalli. Jos käytät välinettä rikokseen, se tietyssä mielessä tahraantuu ja menetät sen; silmä silmästä, oma moka.

Toisekseen, monissa rikostyypeissä tekoväline on arvokkaampi kuin yleensä langetettu korvausseuraamus, osin siksi että tekovälineeksi voidaan löyhästi tulkita miltei mitä tahansa, osin siksi että rikollisen yleensä varsin rajallinen varallisuus rajoittaa voimakkaasti häneltä saatavissa olevia korvauksia (vrt. oikeustaloustieteen käsite "judgment proof"). Tällöin tekoväline on harvinainen, näkyvä varallisuuden muoto, joka realisoimalla voidaan kerrankin toteuttaa käypä korvausseuraamus. Niinpä takavarikkoa kannatetaan siksi että se koventaa rangaistusta, joko aiotulle tasolle tai, usein, sen yli; kovat rangaistukset ovat aina muodissa.

Kolmanneksi, rikollisen oikeuksista tai yleisestä oikeushyvästä välitetään kansanomaisessa keskustelussa vain harvoin. On hyvin tyypillistä, että rikollisen katsotaan menettäneen oikeutensa, ja kovatkin rangaistukset siksi katsotaan oikeutetuiksi. Tämä seuraa suoraan siitä että uskottava sitoutuminen supraproportionaaliseen kostoon on stabiili strategia oikeuksien ylläpidossa silloin kun keskitettyä oikeusjärjestelmää ei ole; kostonhimo nimenomaan vaikeasti hallittavana tunteena on sosiobiologisesti adaptiivista. Yksi oikeusjärjestelmän vähemmän suosituista tehtävistä onkin nimenomaan rangaistusten johdonmukaistaminen ja vähentäminen tasolle, jolla yhteiskunnalliset sivukulut minimoituvat. Tästä seuraa liberaalidiskurssin perinteinen painotus oikeusvaltioon, jossa puolueettomat osapuolet ratkaisevat riidat, itsepuolustusoikeus on rajoitettu ja rangaistus seuraa kohtuuden, suhteellisuuden ja kokonaisrikoshaitan minimoinnin kaltaisista yleisistä oikeushyvistä, ei uhrin kostomotiivista tai muista mielihaluista. Uhri ei ymmärrettävästi pidä järjestelystä.

Neljänneksi, laajennoksena edelliseen, rikolliseen helposti myös kohdistetaan sellaisia aggressioita, joita moraalinormit muuten sääntelevät. Silloin rikollista tulee helposti käytettyä heittopussina ja omien primitiivisempien impulssien kaatopaikkana, yli oikeudenmukaisuuden: lähikapakan keskustelujen perusteella lähes kaikki nauttisivat tappaessaan Jammu-sedän, ja varsin moni unelmoi tilanteesta, jossa sakot ja takavarikot pystyvät rahoittamaan muutakin yhteiskunnallista kulutusta kuin vain uhreille maksettavia korvauksia. Rikos voi myös olla kolmansille osapuolille tekosyy, jolloin hekään eivät välttämättä pidä siitä että rikollisella on oikeuksia.

Itse kannatan tietynlaista seurauseettistä ajatusmallia, jossa moraalinormien ja lain ainoana tarkoituksena on ratkaista yhteistoimintaa liittyviä käytännöllisiä ongelmia, ja rangaistusten ainoana tarkoituksena on minimoida ne haitat, jotka normeista poikkeamisella ja sen sääntelyllä kokonaisuudessaan on. Tästä näkökulmasta rangaistuksiakin pitäisi analysoida niiden yleisten kausaalisten rakenteiden kautta joita yhteisöelämään, sen normeihin, normien rikkomuksiin ja seuraaviin rangaistuksiin kokonaisuutena liittyy. Rangaistusten kohdalla on mielekästä jakaa seuraamukset sen mukaan miten ne vaikuttavat, jolloin pääasiallisia mekanismeja on nähtävissä ainakin seitsemän: konventionalisaatio, universaalideterrenssi, spesifinen deterrenssi, inkapasitaatio, rehabilitaatio, tekninen inhibitio ja välillisen varautumishaitan minimointi. Millaisia seuraamuksia konfiskaatiolla siis on tämän jaottelun näkökulmasta?

Konventionalisaatio tarkoittaa sitä, että rangaistukset luovat totuttuja, oikeiksi ymmärrettyjä toimintatapoja, joita enemmistö seuraa sen enempää miettimättä. Tämä on ehkä vähiten puhuttu mutta samalla keskeisin lainkäytön päämäärä: suurin osa laillisesta toiminnasta pohjaa tapaan, ei yksityiskohtaiseen hyötykalkyyliin, koska lain hyödyt ovat sen verran hajautuneita että hyötykalkyyliin menevät resurssit ylittävät sen hyödyt yksittäisissä tapauksissa. Konventionalisaatio on kuitenkin siinä välillinen seuraamus, että se tapahtuu vasta kun joku muu syy on vienyt yhteiskunnan tiettyyn tasapainoon riittävän pitkäksi aikaa. Siksi ainoastaan siihen perustuvat oikeudenkäytön muodot ovat harvinaisia; niitä ovat lähinnä deklaratiiviset tuomiot joissa oikeus puhtaasti julistaa riidan ratkaisun langettamatta sen kummempaa seuraamusta, ja lait joita pidetään kirjoissa mutta joita ei sovelleta, joiden rikkomuksista rangaistaan vain nimellisesti tai joita sovelletaan vain harvoin, erityisen selviin ja törkeisiin tapauksiin.

Takavarikkoseuraamus ei yleensä liity suoraan tähän ajatusmalliin, paitsi ehkä tapauksissa joissa tekoväline on niin vähäarvoinen että prosessin kulut jo sinänsä ylittävät realisointihyödyn; tällöin takavarikko voi toimia puhtaasti helposti ymmärrettävänä signaalina siitä mikä on oikein. Kokonaisen auton takavarikko on tästä näkökulmasta jotakin aivan muuta, koska yleensä auton arvo on merkittävästi suurempi kuin varastetun polttoaineen, jopa sen jälkeen kun kiinnijäämisriski otetaan huomioon.

Yleinen estovaikutus tulee lain tehtävänä hyvänä kakkosena, ja lienee tärkein takavarikon tarkoitusperistä. Jos teet rikoksen, voit menettää jotakin, kuten tekovälineen. Aivan kuten sakko- ja vapausrangaistukset, tämä vähentää rikoksen hyötyä niin ettei rikos odotusarvoisesti kannata; järkevä normiyksilö ei tällöin alunperinkään tee rikosta. Mutta tästä näkökulmasta konfiskaatio ei itse asiassa toimi kovin hyvin. Useimmat tekovälineet ovat sellaisia, että ne ovat melko helposti muutettavissa rahaksi ja takaisin. Silloin sakko olisi kvalitatiivisessa mielessä täysin ekvivalentti rangaistuskeino, ja oikean suuruinen sakko kvantitatiivisestikin.

Takavarikkoa voidaan tietysti edelleen perustella esimerkiksi sillä, että näkyvä omaisuus kannattaa realisoida sakon tai korvauksen maksamiseksi jollei maksua muuten voida suorittaa. Mutta näinhän tyypillinen yksilö tekee kuitenkin jos rahat loppuvat ja perintä on tarpeeksi tehokasta. Argumentti tukee vain tehokasta perintää, ei suoranaista takavarikkoa. Pluspuolella omaehtoinen realisointi on vähemmän riskialtista kun yksilö tietysti myy omaisuuttaan korkeimmalla mahdollisella hinnalla, toisin kuin lainvalvoja joka voisi esim. sortua nepotismiin, se myös jättää rikolliselle paremmat mahdollisuudet optimoida omaa rahankäyttöään tehokkaasti, ja luultavasti resurssit myös päätyvät keskimäärin parempiin käsiin kun ne realisoidaan normaaleilla markkinoilla, ei takavarikon kautta.

Myöskään kannatus kovemmille rangaistuksille ei riitä perustelemaan takavarikkoa. Tehokkaat rangaistukset ovat arvattavia, mitallisia ja suhteellisia, eivät vain kovia, ja vastaavasti liian kovat, arvaamattomat tai suhteettomat rangaistukset ovat tehottomia. Näin on siksi, että suhteellisuus kannustaa oikeampiin ratkaisuihin silloinkin kun valittavina on vain eri asteisia vääryyksiä, mitallisuus ja arvattavuus tuottavat johdonmukaisempia ja yleisemmin tunnettuja estovaikutuksia, jatkuva suhde rikoksen haitan ja rangaistuksen välillä tuottaa laajoissa rajoissa jatkuvan, mielekkään, yksityisille päätöksille aina niin olennaisen rajakustannuksen teolle, ja joskus lain rikkominen on jopa tehokasta jolloin liian kova rangaistus indusoisi haitallisen täsmällistä lainkuuliaisuutta. Tämäntapaisista syistä sakkorangaistukset ovat yleensä parhaita jos ne vain pystytään toteuttamaan, koska ne voidaan mitata tarkasti, ne ovat täysin jaollisia mielivaltaisen pieniin inkrementteihin, ne ovat rajalla ainakin jossakin määrin vertailtavia yli erillisten yksilöiden ja tilanteiden, ja kunhan yksilö pääsee optimoimaan omaa rahankäyttöään, sakot ovat myös välttämättä monotonisessa suhteessa yksilön kokemaan kokonaishaittaan, jolloin ne kannustavat johdonmukaisesti hyvin erilaisia yksilöitä toisin kuin muut rangaistukset.

(Sivuhuomiona, tässä raamissa vankeusrangaistukset ovat nettohaitallisia, toisin kuin sakot jotka sallivat rangaistuksen maksamisen yhteisöllisesti hyödyllisellä työllä. Niitä sovelletaan siksi, että rikoksen haitta on usein suurempi kuin rikollisen kyky maksaa korvauksia. Tällöin yhteiskunnallinen hyöty rangaistuksen aiheuttamasta kannustimesta olla rötöstelemättä voi ylittää sen selvän, kiistattoman yhteiskunnallisen lisähaitan joka rankaisemisesta seuraa, sekä oikeusjärjestelmän kuluina että rikollisen kärsimyksenä. Vankeus tai muut vastaavat lisätuhon aiheuttamiseen perustuvat rangaistukset eivät siis voi olla ensimmäinen vaste mihinkään sellaiseen rikostyypiin, jossa rötöstelijä voi periaatteessa korvata vahingon.)

Erityisestävyys on toinen estovaikutuksen laji, josta kriminologiassa ja penologiassa yleisesti puhutaan. Itselläni on ollut huomattavia hankaluuksia ymmärtää miten se täsmälleen eroaa yleisestävyydestä, mutta pari mahdollisuutta on tullut mieleen. Ensinkin, jotkut (hypoteettisesti vaikkapa kinesteettiseen oppimiseen taipuvaiset) ehkä oppivat vain esimerkistä tai hyötylaskelman kustannukset voivat estää heitä näkemästä että rikos ei kannata. Tällöin voi olla järkevää tietyssä mielessä opettaa rikoksen seuraamukset kantapään kautta ja keskittyä siihen, että kun joku on paljastanut taipumuksensa olla piittaamatta rikoksen yleisestä hyödyttömyydestä, periaate iskostetaan häneen jälkikäteen käytännössä, henkilökohtaisesti ja isän kädestä. Näkökulma johtaa nimenomaan uusintarikollisuuden ehkäisyyn, yleisen ensiehkäisyn sijasta, poikkeuksellisiin, tekoon tai tekijään sovitettuihin rangaistusmuotoihin koska alkuperäinen teoria pohjaa ei-rationaaliseen ihmiskuvaan johon yleinen, abstrakti hyötykalkyyli ei pure, ja koviin, epäsuhteellisiin rangaistuksiin kun taustalla vaikuttaa behavioristinen annos-vaste-ajattelu jossa tekojen välinen tarkka kannustinrakenne on vähemmän olennaisessa osassa kuin kategorinen ehdollistuminen oikeisiin valintoihin yksittäisissä esimerkkitilanteissa. Erityisestävyys on siksi yleisestävyyttä korvaava, ei niinkään siihen lisäävä, rangaistusteoria, ja se sopii samaan raamiin vain jos käytetty rangaistusmalli perustellaan tapauskohtaisesti oppijan rajatulla rationaalisuudella, tai poliittisesti korrektimmin, hänen erityispiirteillään oppijana.

Mutta jälleen, raha ja tekovälineet ovat yleensä vaihdettavia, eivätkä rikolliset kai sentään ole niin tyhmiä etteivätkö he tajuaisi tätä. Siksi erityisestävyyden teoria vaikuttaa vain rangaistuksen kovuuteen ja muotoon, eikä se muodon osalta pysty vetämään rajaa kovan sakon ja konfiskaation välille. Pahimmillaan sillä voidaan ehkä perustella erilliset sakonosat kustakin erillisestä osateosta jotta typerä rikollinen näkisi selvemmin mistä rangaistus täsmälleen seurasi, ja voi olla että sillä ehkä voidaan perustella Singapore-henkiset keppirangaistukset simppeliin ehdollistumiseen taipuvaisille, mutta konfiskaatiota sillä ei voida perustella.

Ja toisekseen, epäkonventionaalisesti puhuen, erityisestävyys voi olla tapa erotella sellaiset rikokset joissa estovaikutus riippuu nimenomaan kohteen nauttimasta erityisestä suojasta sellaisista, joissa puhutaan puhtaasta riskistä jäädä kiinni ja yleisen oikeusjärjestelmän hampaisiin; perusteen pitäisi tällöin syntyä jostakin erityisestä oikeushyvästä tai teon tyypillisestä, erityisiä toimia edellyttävästä luonteesta. Esim. diplomaattistatus näkyy ja siihen liittyy erityinen suoja, jota rikkovaa rangaistaan tavallista pahemmin ja ilman tavallista lainsuojaa, koska diplomaattien erityinen vapaus on poikkeuksellinen oikeushyvä jota usein rikotaan erityisistä, poliittisista syistä. Naissukupuoli näkyy, ja monissa tapauksissa siihen liitetään erityinen seksuaalisuuden suoja, josta seuraa erityisehkäiseviä toimia (sensitiivisyyskoulutus, jne.) koska liitännäiset rikokset ovat tyypillisesti erityisesti motivoituneita ja niiden ehkäisy vaatii siksi erityisiä toimia, ei pelkkää deterrenssiä.

Konfiskaation kohdalla tietyt vimpaimet voisivat juuri ja juuri signaloida tällaisten erityisehkäisevien toimien tarpeellisuuden. Esim. kidutusvälineiden hallussapito voisi signaloida, että mielentilatutkimus ja mahdollinen psykiatrisin perustein toteutettu pakkohoito ehkä olisivat mahdollisuuksia. Mutta bensavarkaan auto...kaikillahan on joku kulkuväline...

Inkapasitaatio penologisena käsitteenä viittaa siihen, että rangaistus voi myös suoranaisesti estää uusimiseen taipuvaista tekijää rötöstelemästä lisää. Siihen viitataan yleensä lähinnä vankeusrangaistusten kohdalla, jotka poistavat yksilön yhteiskunnasta ja estävät näin lisärikokset. Periaate kuitenkin toimii myös esimerkiksi rangaistusluonteisten sakkojen ja talousrikollisuuden kohdalla: köyhän on vaikeaa osallistua arvopaperitalouteen, ja siis useimpiin talousrikoksiin.

Takavarikon kohdalla periaate jälleen toimii huonosti. Takavarikko ei kiinnity yksilöön vaan esineeseen. Jos esine on korvattavissa, se korvataan, ja jälleen sakko olisi ekvivalentti konfiskaation kanssa. Jos yksilö tehtäisiin kyvyttömäksi käyttämään tiettyä esinettä, tällä voisi jo olla vaikutusta, mutta yleensä tähän ei pystytä, eikä rangaistusseuraamus ole tehokas tai oikeudenmukainen vaikka pystyttäisiinkin. Käden vieminen varkaalta saattaa tehdä varastamisen vaikeaksi, mutta niin se tekee työllistymisenkin.

Tästä päästään luontevasti rehabilitaatioon, ts. kuntoutukseen. Olisi luonnostaan hienoa, jos rangaistus voisi jollakin keinolla tehdä rikollisesta kunniallisen niin ettei hän uusisi rikostaan, varsinkin kun hyvin suuri osa rikollisuudesta on patologisten uusijoiden tuottamaa. Mutta tässä suhteessa tekovälineen takavarikko on suorastaan haitallista, koska välineellä on yleensä myös legitiimejä käyttötarkoituksia ja rikollisella "ammattiaan" varten keräämää inhimillistä pääomaa joka soveltuu niihinkin. Me emme halua, että murtovarkaalla ei koskaan ole hallussaan tiirikkaa jolla tiirikoida, vaan että murtovaras tarjoaa vastaisuudessa tiirikkansa avulla legitiimejä lukkosepän palveluita joihin hän on jo osoittanut poikkeuksellista, hyödynnettävissä olevaa kykyä. Hän on luultavasti jopa käyttänyt resursseja siihen, että on hankkinut nämä kyvyt, eli olisi suoraa yhteiskunnallista hukkaa heittää nämä resurssit hukkaan mikäli ne voidaan hyödyntää.

Tästä syystä rehabilitaatioon tähtäävän rangaistuksen tulisi suosia ajatusmallien muutosta, vaihtoehtojen tuomista rikollisen tietoon, työkyvyn kehittämistä ja ylläpitoa, jatkuvia, normalisoivia yhteyksiä ympäröivään yhteiskuntaan eristämisen asemesta, sekä sopimusjärjestelyjä joilla kotiutumista helpotetaan. Tällaiset järjestelyt onnistuvat jälleen kaikkein parhaiten jos rangaistus langetetaan sakkona, tehostettuna asteittain rajumman eristämisen ja muiden nettohaitallisten rangaistusten uhalla.

Rangaistusten kuudes listaamani vaikutustapa oli varautumisseuraamuksen esto. Siitä puhutaan äärimmäisen harvoin, mutta sekin on merkityksellinen tekijä. Kaikki yksilöiden yhteiskunnalliset valinnat nimittäin johtavat siihen että toiset reagoivat niiden mahdollisuuteen ja todennäköisyyteen, ja iso osa lainsäädännön rakennetta seuraa nimenomaan siitä että nämä välilliset seuraamukset voivat olla äärimmäisen haitallisia. Esimerkiksi puolueeton oikeudenkäyttö kokonaisuutena perustellaan nimenomaan sillä, että yksilöt eivät käyttäydy oikeudenloukkausten jälkeisessä tunnekuohussa täysin rationaalisesti tai oikeudenmukaisesti, vaan sortuvat itseintressiä palveleviin kognitiivisiin harhoihin, rankaisevat suhteettomasti mikä voi johtaa massiivisiin koston kierteisiin ja verivihoihin, ja ylipäänsä toimivat hetken huumassa vähemmän kuin harkituilla tavoilla. Vastaavasti esimerkiksi yksityisomaisuuden perimmäinen oikeutus lähtee siitä, että jollei omistusta ole, rationaaliset, egoistiset yksilöt dissipoivat odotusarvoisesti resurssien hallintakamppailuun koko resurssien arvon, eikä mitään innovaatiota, säästämistä, investointeja, suunnittelua tai järkiperäistä päätöksentekoa resurssien hallinnassa esiinny.

Korvausseuraamukset lähtevät myös tällaisesta päättelystä. Jos rikos tapahtuu vain silloin kun poikkeus oikeusnormiin kannattaisi periaatteessakin tehdä, ja siitä maksetaan täysi vahingonkorvaus, sekä uhri että tekijä ovat jälkikäteen samalla tavalla voitolla kuin vapaaehtoisessa kaupassa. Tätä kutsutaan tehokkaaksi rikollisuudeksi, ja se olettaa, että yleisehkäisevä tms. vaikutus rajaa rikollisuuden tehokkaisiin tapauksiin. Jos tästä kuvasta kuitenkin poistetaan vahingonkorvaukset, jäännösrikollisuus on ehkä edelleen tehokasta, mutta yhtäkkiä uhrilla on hyvä syy estää sitä alle tehokkaan tason. Uhri käyttää reaalisia resursseja varautumiseen, itsepuolustukseen ja muuhun, vaikka hänen ei pitäisi; odotettavissa oleva vahingonkorvaus poistaa tämän virhekannustimen.

Tämäkin mekanismi on peruste takavarikkoa vastaan. Uhrille pitäisi voida ennakoitavasti korvata rikoksen aiheuttama vahinko, mutta yllä perustelin jo miksi tämä on jopa helpompaa jos tekijä realisoi tekovälineen itse, tarpeen mukaan. Tämähän tehosti rikollisen mahdollisuuksia ansaita ja käyttää tehokkaasti varojaan, jolloin korvauksen maksaminenkin on helpompaa. Mahdolliset aukkokohdat pitäisi paikata tehokkaammalla, neutraalimmalla, erillisellä ulosottomekaniikalla, ei suoralla takavarikolla.

Ehkä ainoa pitävä peruste takavarikoille onkin tekninen inhibitio. Jos rikokseen jostakin syystä tarvitaan tietty väline, sen poistaminen estää tietyissä tilanteissa rikoksen tehokkaammin kuin teon rankaisu. Vaadittavia ehtoja ovat muun muassa, että väline on hankala hankkia/illikvidi/spesifistä pääomaa (yleensä helppo hankkia, vaihtaa ja yleiskäyttöinen), väline on niin spesifinen rikokselle ettei sen kieltämisestä ja/tai tuhoamisesta aiheudu merkittävää muuta haittaa (yleensä aiheutuu, koska laillisia käyttötapoja on lukemattomasti; näin erityisesti auton ja bensavarkauden kohdalla) ja/tai välttämättömän välineen läsnäolon säätely on helpompaa kuin rikoksen havaitseminen (esim. huumeet, joiden kohdalla jo käytön rangaistavuus on tietysti hyvin kyseenalaista; tekijänoikeuden massarikkomukset ja kopiointikoneisto). Peruste on siis jälleen hyvin rajattu, ja soveltuu lähinnä puhtaasti rikollisiin tarkoituksiin optimoituihin välineisiin, joiden kohdalla myös yleiset hallussapito-, tuotanto- ja muut rajoitteet voidaan perustella; näin vaikkapa poikkeuksellisen järeiden aseiden kohdalla.

Joskus tehokkuusargumenttia voidaan myös rakentaa tekijän inhimillisestä pääomasta lähtien. Jos tekijä on poikkeuksellisen taipuvainen tai kykenevä käyttämään jotakin rikosvälinettä (hakkeri ei ehkä osaa käyttää tietokonetta erityisen hyvin kuin tietomurtoihin), tai jotakin kaksikäyttövälinettä nimenomaan väärin (alkoholisti tuppaa riippuvuutensa takia syyllistymään auton käyttöön nimenomaan rattijuopumukseen), juuri häneltä voitaisiin ehkä kieltää tämän poikkeuksellisen rikosherkän, -tehokkaan ja -altistavan välineen käyttö. Mutta jälleen, tällöin hallussapitokielto on tehokkaampi, sopivampi ja korkeintaan yhtä kallis vaihtoehto, ja tavalliset realisointiin liittyvät tehokkuusperusteet yleensä määräävät, että tekijän pitää itse antaa realisoida väline. Sama pätee suoraan argumenttiin, jonka mukaan konfiskaatio on hyvästä koska se antaa kannustimen tehdä rikos tehottomammin keinoin, vaikka tässä voidaan lisäksi argumentoida vastaan myös reaalisin tehokkuusperustein ja vastaavin Muutenkaan seuraamus ei lainkaan sovellu bensavarkauksien tyyppisiin rikoksiin.

Summa summarum, konfiskaatio voi joissakin hyvin harvoissa tapauksissa olla hyvä seuraamus, mutta bensavarkaiden kohdalla se on selvästi liioittelua ja lähtee naiivista, populistisesta lainkuvasta. Sitä ei tulisi tässä millään perusteella soveltaa, ja sen sovellusalaa pitäisi muutenkin järkiperustein merkittävästi kaventaa.

Hyvä kaavoituspolitiikka

Asuntojen korkea hinta ja sen syyksi ymmärretty tonttipula ovat viime aikoina puhuttaneet tasaisesti lehdistössä. Libertaari luonnollisesti ajattelee, että syy on luultavasti julkisen vallan toiminnassa, ja tässä pääasiallinen epäilty on tietysti kuntien kaavoituspolitiikka. Kuitenkin ongelma esiintyy myös alueilla, joilla kaavoitettua maata tuntuisi olevan vapaana tai joilla muuten on epäselvää, miten kausaatio voisi edetä. Yleensäkin kaavoitus on mielenkiintoinen aihe sekä päivänpoliittisesta että teoreettisesta näkökulmasta, niin libertaarille kuin muillekin. Puhuimme siksi juuri pitkän puhelun aiheesta Mikko Särelän kanssa, ja sovimme, että kirjoittelisimme molemmat jonkin verran kaavoituksesta yleisellä tasolla.

Rakennuskaava on kunnan asettama yleinen säännöstö siitä, mihin saa rakentaa mitäkin, miten, koska, kuinka paljon ja niin edelleen. Kuten yleensä, sen hyödyt ja haitat ymmärtää selvimmin kun lähtee suoraan sen tarkoituksesta. Normaalista liberaalista lähtökohdasta voimme saman tien unohtaa tarpeen erityisesti ohjailla tai järjestellä rakentamista, ja todeta, että kaikki kestävämmät perusteet kaavoituksen olemassaololle lähtevät yrityksestä hallita markkinahäiriöitä jotka lähtevät rakentamisen maantieteellisestä luonteesta. Näitä ovat toisaalta jakamattomuudet rakennettujen alueiden kunnallistekniikassa, yhteiskuntarakenteessa ja ulkoasussa jotka voivat tuottaa luonnollisia monopoleja ja sitä kautta tehottomuutta, toisaalta ulkoisvaikutukset jotka syntyvät rakennusten ulkonäöstä, käyttötavoista tai niiden vaikutuksista ei-inhimilliseen ympäristöön ja joiden hallinta edellyttää hieman tilanteesta riippuen haittamaksuja, suoranaista rakentamisen sääntelyä tai ryhmäkannetyyppistä korvauskäytäntöä.

Nykyinen kaavoituskäytäntö lähtee siitä, että kunta kaavoittaa tarveharkinnan mukaan alueeltaan rakennettavaa maata, jolle yksityiset maanomistajat ja -vuokraajat sitten saavat rakentaa eri kaavoissa esitetyissä, lopulta melko tarkoissa rajoissa mitä haluavat, kun kunta taas puolestaan tarjoaa aluelle kunnallistekniikan ja rahoittaa tämän lopulta eri tavoin uusilta kuntalaisilta, suoraan rakennuksista tai paikalle houkutelluilta yrityksiltä kerätyistä verovaroista. Tähän käytäntöön liittyy useita ongelmia, joista keksimme Mikon kanssa luultavasti vain muutamia. Tällaisia esimerkkejä voisivat olla vaikkapa seuraavat:

• Kaikki tarveharkinta on siitä pirullista, että se estää markkinamekanismin toimimisen ja siksi myös estää päättäjää näkemästä todellista kysyntää. Yleisesti ottaen "tarve" on nimittäin hyvin liukuva käsite. Se on pohjimmiltaan vain hieman vahvempi muoto ihmisten halusta, kun halut taas muuttuvat markkinaolosuhteiden mukaan. Jos esimerkiksi kaavoitamme asuinmaata 5000 ihmisen tarpeisiin siksi että asunnottomia on 5000, voi hyvin olla että koko tila kuluu vähenevään asumistiheyteen kun asuntojen hinnat alenevat ja sen jälkeen kunnassa on edelleen 5000 asunnotonta vaikka uusi maa on rakennettu täyteen. Yleisemmin, kaavoitus on raja sille kuinka paljon saa rakentaa ja rajana vain yksi muiden joukossa, kun taloudellinen raja on toinen. Yleisesti ottaen tehokkuuteen päästään vain jos ainoastaan yksi näistä rajoista muodostuu pullonkaulaksi kerrallaan, ja tämänkin rajan kohdalla yleensä pitäisi olla mahdollista ampua yli koska virhearvioita sattuu. Rakentamisenkin oikeaa määrää on mahdotonta löytää ilman yritystä, erehdystä ja vapaasti pyörivää takaisinsyöttöä rakentamisen ja sen seurausten välillä, ja jos yritämme täydellisesti välttää yliampumista yhdenkään rajan kohdalla, rakennamme keskimäärin liian vähän. Kaavoituksen tuottaman rajan kohdalla ongelma on erityisen paha, koska julkisessa taloudessa selvästi näkyvää taloudellista painetta, kilpailua tai vaihtoehtoja ei ole eikä siis mitään kunnollista takaisinsyöttöä esiinny. Siksi kaavoittaa pitäisi johdonmukaisesti tuntuvasti enemmän kuin näkyvä tarve on.
  
• Kunta ei ole ainoa taho jolla on veto-oikeus rakentamiseen. Myös ympäristövirastot ja vastaavat voivat vaikuttaa asiaan, eikä kuntakaan ole monoliittinen toimija. Siksi päätös rakentaa on jaettu monelle taholle joilla kaikilla on erilliset kannustimet, sisäiset päätösprosessinsa ja oikeutensa vaikuttaa, ja yleisesti ottaen monella osapuolella on samanaikainen veto-oikeus muutoksiin joita maahan tehdään. Tuloksena on, että rakennuspäätökseen kohdistuu käänteinen yhteislaitumen ongelma, jossa veto-oikeutta käytetään unilateraalisen itseintressin ajamana ja yhteisesti omistettua resurssia alikäytetään; hieman riippuen tilanteesta vääristymä voi pelkästään vähentää uudisrakentamista tai se voi vaikkapa tuottaa status quon ylivallan jos kaikkiin muutoksiin vaaditaan lupa niiden luonteesta riippumatta. Nyt, vaikka ympäristövirasto tekisi täsmälleen optimaaliset päätökset ympäristöperustein, kunta kunnallistaloudellisin ja yksityinen rakentaja rakennusmarkkinoihin liittyvin taloudellisin, kun nämä päätökset tehdään riippumattomasti eri tahoilla niiden summana voi olla vaikkapa vain kymmenys optimaalisen rakentamisen määrästä, massiivinen kuollut paino päätöksenteossa kokonaisuutena ja esimerkiksi kokonaispäätösten paha maantieteellinen kieroutuma kun eri päätöskriteerien hallitsemattomat interaktiot pääsevät ajamaan rakentamisen aikaa, paikkaa, määrää ja laatua. Tällaisia ongelmia pitäisi ratkaista ensi sijassa keskittämällä päätöksenteko yhden päättäjän käsiin, tai silloin kun päätös on pakko jakaa esimerkiksi ulkoishaitan hallitsemiseksi, rajoittamalla päätösvalta tiukasti yleisluontoiseen hallintavaltaan tämän nimenomaisen asian puolen suhteen varsinaisen veto-oikeuden asemesta.
• Kuten yleensä, kaavoitukseenkin liittyy pahoja julkisen valinnan ongelmia. Kaavoitettava maa esimerkiksi tyypillisesti on jo jonkun omistuksessa, ja kun kaavoitus on tarveharkintaista ja kaavoitettu maa siis keinotekoisesti niukkaa, tämä johtaa suoraan korruption muotoon ("rent seeking") jossa omistaja yrittää nostaa maansa arvoa vaikuttamalla poliitikkoon siten että juuri hänen maansa kaavoitettaisiin muttei kenenkään muun. Pari mahdollista ratkaisua tällaisiin ongelmiin voisivat olla kaiken kunnan alueella olevan maan automaattinen kaavoittaminen täysin riippumatta tarpeesta, kunnille sälytetty velvoite kaavoittaa maa järkiperustein (esim. ympäristösyyt) ensimmäisestä pyynnöstä ja/tai vaatimus siitä että kaikki kaavoitettava maa ensin siirtyy avoimessa kaupassa kunnan yksinomaiseen omistukseen ja kaavoitettuna takaisin markkinoille avoimen huutokaupan kautta. Tällaiset järjestelyt irrottavat maanomistajan intressit kunnan vastaavista ja yhtenäistävät omistusoikeuden siten että päätösprosessi arvioi paremmin yksityisen omistajan ideaalisilla markkinoilla käyttämää, jossa asioiden eri puolet voidaan aidosti painottaa samanaikaisesti toisiaan vastaan kolmansien osapuolien sekaantumatta prosessiin.
• Myös kunnan sisäinen instituutiorakenne ja sen toimijoiden kannustimet vaikuttavat -- eliniäksi palkatulla kunnanjohtajalla on aivan toisentasoinen intressi pitää huolta pitkäikäisten kunnallis- ja kaavoitusteknisten investointien tuotosta kuin lyhyeksi määräajaksi valitulla valtuustolla/lautakunnalla. Näin siis tietysti kun poliittisen vastuun perusteluna käytetyt kannustinongelmat ensin jätetään huomiotta.
  
• Kunnan kaavoitusmonopoli kärsii aivan samoista ongelmista kuin muukin julkinen valta. Sillä on tapana elää omaa elämäänsä ja ottaa kantaakseen tehtäviä jotka eivät itse asiassa kuulu sille, koska se voi ja sen usein kannattaa. Niinpä kaavoitustakin harrastetaan hyvin epämääräisin perustein ja usein sillä toteutetaan jotakin aivan muita päämääriä kuin joilla kaavoitusmonopolin olemassaolo alunperin oikeutettiin.

Seuraavaksi voidaankin luontevasti kysyä, miltä todella hyvä kaavoituspolitiikka näyttäisi jos järjestelmä rakennettaisiin uudelleen perusteista lähtien. Muutamia mahdollisuuksia:

• Yksi kaavoituksen tehtävistä on hallita ulkoishaittoja esimerkiksi erottamalla saastuttava ja meluisa teollisuus ja asuminen toisistaan. Nykyään näin tehdään kaavoittamalla liike-, teollisuus- ja asuinalueet ennalta osoitetuille, erillisille alueille. Mutta periaatteessa tämä menee liian pitkälle. Päämäärän toteuttamiseen riittäisi oikein hyvin sekin, että kaavoittaja seuraisi mihin on syntymässä millaistakin rakennustoimintaa ja kaavoittaisi sen ympärille vähitellen lisää samanlaista aluetta, pitäen mielessä riittävän maantieteellisen etäisyyden eri tyyppisten alueiden välillä. Tässä kaavoittaja pitäisi huolta vain ulkoishaitasta, ei rakentamisen tarkasta paikasta.
• Jopa edellistä periaatetta voitaisiin helpottaa, kun muistetaan että joskus rakennusmuotojen sekoittaminen ja haittojen korvaaminen voi olla tehokkain tapa ratkaista ongelma; asuinalueen keskellä voi vaikkapa odottamatta olla lähde, ja sen pumppaaminen voi oikeuttaa haitan naapurille normaaleissa tehokkuusrajoissa. Olisi mahdollista, että kuka tahansa saa rakentaa mitä tahansa minne hyvänsä, ja alueen kaavoitettu käyttötarkoitus sitten vain määrää kumpi on tietyllä alueella oletusarvoisesti sallittua, ulkoishaitan aiheuttaminen vai sen aiheuttamisen kieltäminen naapurilta. Loppu olisi tavallista ryhmäkanneasiaa.
• Kunnallistekniikkaan liittyvät jakamattomuudet voivat ratketa myös yksityisesti. Jos esimerkiksi jollekin alueelle pystytään synnyttämään osuuskunta joka pitää huolta vedestä ja viemäreistä, ei ole mitään syytä miksi kunta saisi sekaantua niihin tästä eteenpäin. Vastaavasti joillekin alueille (esim. järvenrannat) on kannattavaa tuottaa "kunnallistekniikka" ainakin aluksi yksityisin, kalliimmin ratkaisuin kuten väliajoin tyhjennettävin likakaivoin. Ainakaan silloin kun jaetun kunnallistekniikan skaalaetujen yli päästään tällaisin ratkaisuin niitä ei missään nimessä pitäisi lähtökohtaisesti kieltää; kaupunginosien pitäisi edelleen voida rakentua myös hajautetun infrastruktuurin varaan kunhan esim. tarpeelliset ympäristönäkökohdat otetaan vain huomioon.
• Useimmat jakamattomuudet ja ulkoishaitat joiden hallinta on nykyään sisällytetty kunnan tasoiseen kaavaan ovat itse asiassa paljon rajatumpia, ja niitä pitäisi siksi hallita (tai ainakin voida hallita) pienemmissä yksiköissä. Esimerkiksi ei ole mitään syytä miksi kenenkään joka ei näe jotakin tiettyä taloa pitäisi koskaan päästä sanomaan sanaansa talon ulkonäöstä vaikka (ja tämä on iso "vaikka") tietyllä alueella olevien talojen kesken esiintyisi ulkonäköön liittyviä ulkoisvaikutuksia. Tällaiset asiat eivät selvästikään ole edes kokonaisen kaupunginosan laajuisia, ja tämän kokoisissa yksiköissä on jo syytä uskoa että yhteisymmärrys voidaan itse asiassa saavuttaa täysin ilman julkisen vallan väliintuloa. Tässä siis voidaan jossakin määrin perustella täydellinen laissez faire -politiikka jopa myöntäen kaikki perusteet, joita näitä asioissa yleensä käytetään kunnallisen kaavoituksen puolesta.

Litania tietysti jatkuu. Ehkäpä tässä on hyvä väli josta Mikko voisi jatkaa, joko täällä tai omassa blogissaan.

Aksiologiasta ja aggregaatiosta

Viime aikoina olen kerta toisensa jälkeen törmännyt poliittisessa keskustelussa hankaluuksiin, joilla tuntuu olevan jotakin yhteistä, jotka näyttävät liittyvän aivan keskeisimpiin erimielisyyksiin ja joita juuri kukaan ei tunnu ottavan tosissaan. Jokin aika sitten löysin myös sattumalta nimen filosofian osa-alueelle joka käsittelee näitä ongelmia. Aksiologia l. arvoteoria puhuu arvosta abstraktina käsitteenä, eli siitä mikä on arvokasta, mitä arvo sinänsä on, mistä se tulee, mitä siitä seuraa, miten sitä voidaan mitata ja niin edelleen.

Aksiologia on epämuodikasta. Liberaalin individualismin nousu, vasemmistolaisen moniarvoisuusajattelun leviäminen populaarikulttuuriin, kansainvälistymisen ja lisääntyvän muuttoliikkeen tuomat uudet kulttuurivaikutteet sekä postmoderni relativismi filosofiassa ovat tehneet arvokysymyksistä puhtaita makuasioita, siinä missä ne aiemmin ehkä olivat jaettuja itsestäänselvyyksiä. Aiemmin arvoista ei voinut olla eri mieltä kuin muut, nyt niistä voi olla mitä mieltä hyvänsä mutta mielipiteellä ei sitten ole mitään väliä.

Sinänsä liberaalin on helppo olla tällaisesta kehityksestä tyytyväinen. Raja merkityksellisen eettisen arvon ja puhtaan henkilökohtaisen tykkäämisen välillä on häilyvä, ja olisi kammottavaa jos tykkäämiset sotkettaisiin politiikkaan. Mutta toisaalta jaettuja arvoja on järkevästi ajatellen mahdotonta päästä pakoon. Heti kun puolustamme jotakin yhteisöllistä valintaa, me arvotamme sen muiden vaihtoehtojen yläpuolelle. Vastaavasti jokaisesta arvojärjestelmästä seuraa suoraan valtava joukko yhteisöllisiä valintoja. Ainoa -- vaikkakin tosin hyvin laaja -- osa politiikkaa joka jää arvokeskustelun ulkopuolelle on väittely keinoista joilla lopullisia arvoja toteutetaan. Mutta tämähän ei tietenkään ole niinkään politiikkaa kuin yhteiskuntateknologiaa, jossa kriteerinä on kylmä tieteellinen tai teknologinen fakta siitä, kuinka hyvin tietyt keinot toteuttavat valittuja päämääriä. Tietyssä mielessä todellista politiikkaa on siis vain arvokeskustelu.

Niinpä aksiologialla on hyvin keskeinen paikka myös poliittisessa filosofiassa ja sen ohittaminen hämärtää pahasti kuvaa politiikasta kokonaisuutena. Moniarvoisuusretoriikka on tästä hyvä esimerkki. On silkkaa itsepetosta uskoa, että yhteiskunta pystyisi toteuttamaan enemmän kuin yhtä arvoa, sillä useampaa kuin yhtä suuretta on mahdotonta maksimoida samanaikaisesti. Jos ristiriitaisia kategorisia kriteerejä on, ne on pakko priorisoida, eli yhtenäistää rajatapauksissa yhdeksi jaetuksi arvoksi muuttamalla osakriteerien sovellusalaa tai painoarvoa. Jos näin ei tehdä tietoisesti, sitten niin päädytään de facto tekemään sattumanvaraisesti kun ristiriitatilanteissa sovelletaan jotakin kriteereistä toisten kustannuksella; tässä päätös on kuitenkin sattumanvarainen eikä järjen sanelema, joten seuraukset ovat myös sen mukaisia. Jos vaikkapa sovellamme yhdessä asiassa omaisuudensuojaa ja toisessa oikeutta positiiviseen vapauteen, omaisuudensuojasta ja vapaudesta ei toteudu kumpikaan.

Järkiperäinen päätöksenteko edellyttää myös välttämättä, että kaikki jatkuvasti arvotetut asiat asetetaan samalle mittapuulle ja niitä verrataan. Esimerkiksi kulttuuritalon rakentamiseen menevä raha on hyvin todellisessa mielessä pois terveydenhuollosta, eli kun tuemme kulttuuria, asetamme samalla hinnan terveydenhuollon leikkauksissa menetettäville ihmishengille, elinvuosille ja elämänlaadulle. Tämä ei myöskään ole mikään mielipidekysymys, vaihtoehto tai näkökulma; niukkuuskalkyyli on kylmä, looginen välttämättömyys jota on mahdotonta paeta niin kauan kuin terveyskeskusten ja kulttuuritalojen välillä voidaan tehdä valintoja eikä kaikkea kivaa voida saada samanaikaisesti. Tilanteesta päästään eteenpäin ainoastaan kysymällä millä perusteella ihmishengen hinta voidaan asettaa (aksiologiaa) ja miten politiikkaa voidaan toteuttaa niin että emme heitä hukkaan yhtään sen enempää kulttuuria tai ihmishenkiä kuin valitun suhteellisen arvostuksen asettamissa rajoissa on mahdollista (tiedettä, teknologiaa ja taloutta). Kun arvostuksista ensin on päästy yhteisymmärrykseen ja ne on strukturoitu niin että ne eivät suorastaan toimi itseään vastaan (metaetiikkaa), loppu on teknologiaa ja kovaa taloudellista arbitraasia.

Olen yrittänyt aiemminkin valottaa ylläolevaa eri asiayhteyksissä, mutta useimmiten pointti ohitetaan koska se ei sovi yhteen laajasti hyväksytyn arvopluralismin kanssa. Ristiriita on kuitenkin näennäinen, ja sen ratkaisu mielestäni se olennaisin poliittinen kysymys. Yhteisöllisiä arvoja voi olla vain yksi, mutta en ole vielä mitenkään ottanut kantaa siihen mistä tämä kaikenkattava arvo tulee. Väittäisin, että kaikki vakavasti otettavat poliittiset aatteet ovat itse asiassa enemmänkin yrityksiä vastata tähän kysymykseen kuin suorastaan muovata yhteiskuntaa. Pluralistisia sitten ovat ne aatteet jotka muodostavat yhteisöllisen arvotuksen jollakin tavalla alhaalta ylöspäin yksilöiden omista arvotuksista ja sallivat yksilöllisten arvotusten rinnakkaisen toteutumisen pilkkomalla niiden sovellusalan jollakin perusteella niin, että eri yksilöiden oikeus päättää kohdistuu eri asioihin.

Tässä raamissa teokratia ottaa jaetun arvon annettuna pyhästä kirjasta ja/tai papiston yksityisistä päähänpistoista, ja strukturoi yhteiskunnan sen mukaisesti. Se on kuviteltavissa olevista järjestelmistä ehkä vähiten pluralistinen. Utilitarismi eri muodoissaan väittää, että jaettu arvo on yksilön mitattavaksi oletettava onnellisuus summattuna yli erillisten yksilöiden; loppuosa teoriasta on teknologista kinastelua siitä mitkä järjestelyt todella maksimoivat summautiliteetin parhaiten. Se on hyvin pluralistista koska kovin eri asiat voivat tehdä ihmisistä onnellisia, mutta toisaalta se voi periaatteessa johtaa myös suoranaiseen utiliteettifasismiin, jossa kansanonnellisuusjoukot metsästävät soma-asein toisinajattelevia depressiopotilaita. Demokratia tuottaa yhteisen arvon yksilöiden vaaliuurnilla tekemistä valinnoista jollakin majoritaarisella päätössäännöllä; sen teoria pyörii lähinnä täsmällisen päätössäännön, institutionaalisen ympäristön ja prosessista seuraavien yhteisöllisten arvostusten täsmällisten ominaisuuksien ja ongelmien ympärillä. Ainakin liberaalilla perustuslailla rajattuna demokratiakin voi olla pluralistinen järjestelmä kun päätösten ei välttämättä aina tarvitse olla yhteisiä. Kansallissosialismin (ja paradoksaalisesti joidenkin paleolibertaarien) teoriassa keskeisellä sijalla ovat aiemmasta sosialismista, vallitsevasta traditiosta ja laumatunteista ammennetut argumentit, jotka itse asiassa heijastavat melko uskollisesti niitä todellisia ongelmia joita erillisten yksilöiden mielipiteiden aggregaatioon liittyy, ja jotka siksi johtavat kannattamaan yhteistä arvotusta jolle on suotu yksilön preferenssien rakenne samastamalla se diktaattorin tahtoon; loppu teoriasta oikeuttaa maan isän arvotuksen ylivertaisuuden tulkitsemalla sen dialektisen koneiston kautta Johtajassa manifestoituvaksi Kansan Todelliseksi Tahdoksi. Tässä pluralismista on tarkoituksellisesti luovuttu, koska sen katsotaan johtavan Kansan/Johtajan tahdon sirpaloitumiseen ja frustraatioon. Liberalismi/libertarismi, se pohjimmiltaan pilkkoo kaikki mahdolliset päätökset toisistaan eroteltavissa oleviin resursseihin kohdistuviin vaikutuksiin, allokoi kullekin resurssille suvereenin omistajan ja rakentaa sitten yhteisöllisen arvoasteikon liimaamalla omistusrakenteen avulla rajoitetut yksilölliset preferenssit yhteen tonttirajoja pitkin; ongelmiin törmätään lähinnä kun syntyvä markkinarakenne ei välttämättä ratkaisekaan sellaisia ongelmia, jotka eivät vaikutustensa puolesta luonnostaan kohdistu yksittäisiin yksilöihin. Ja niin edelleen.

Oli aate mikä hyvänsä, keskeinen ongelma on jatkuvasti se mistä yhteinen arvo tulee, miten ja miksi. Siksi aksiologia pitäisi nähdäkseni palauttaa vakavaksi osaksi poliittista keskustelua, ja siihen pitäisi soveltaa kaikkea sitä politologista, filosofista, taloustieteellistä, sosiologista, sosiaalipsykologista, evolutionaarista ja matemaattista tietoa joka on tullut saataville sitten arvoteorian edellisen kultakauden. Eli siis parin vuosituhannen tiedon summaa. Ainakin itse näkisin, että olennaista tietoa on todella väliajalla kertynyt; libertaaripiireissä siitä tunnetaan lähinnä julkisen valinnan teoria, mutta paljon muutakin on tapahtunut kuten vaikkapa sosiaalisen valinnan otsikon alla kehittynyt aggregaatioteoria, harsanyilainen utilitarismi tai erilaiset deliberatiivisen demokratian mallit osoittavat. Tästä syystä oma liberalismini on jo jonkin aikaa perustunut jonkinlaiselle epämääräiselle synteesille tällaisista vähemmän tunnetuista palasista aiemman klassishenkisen utilitarismin sijaan. Olisi kiva joskus nähdä vastaavia palasia laajemmassakin poliittisessa keskustelussa.

Addressi teletunnistetietojen tallentamista vastaan

Törmäsinpä sattumoisin tällaiseen addressiin teletunnistetietojen tallentamista vastaan. En tiedä kuinka vanha idea on, mutta käykääpä allekirjoittamassa nimenne.

Kielletty Kiinassa ja muita kuulumisia

Palasinpa juuri kuukauden rinkkareissulta Aasiasta. Oli hauskaa nähdä sekä entisiä että nykyisiä sosialistimaita, että tietysti myös Hong Kongin puolikapitalistinen paratiisi.

Aiheen kannalta reissun hauskin yllätys tuli kuitenkin Kiinassa, missä nettikahvilassa sähköposteja ja kuulumisia tarkastellessa kone alkoi reistailla. Äkkiä hiffasin, että kyseessä on tietysti Kiinan hallituksen Internet-sensuuri. Kiellettyinä olivat tietysti sellaiset epäilyttävät sivustot kuten Amnesty ja Liberal International, mutta yhtälailla mustalle listalle oli joutunut juurikin tämäinen blogi!

On tietysti ihan hirveän mieltäylentävää, että suomalaisia yksilönvapausaktivisteja pidetään Kiinan salaisen poliisin puolesta niin vaarallisena Kiinan poliittiselle järjestelmälle, että pääsy lukemaan meidän blogiakin on haluttu estää.

(No joo, ehkeivät he juuri meitä nimeltä tiedä, mutta luultavasti blogin kategoria tai tietyt avainsanat täsmäävät kiellettyjen listalla oleviin.)

Ps. mainostetaanpa nyt lopuksi vielä Antti Kökön aloittamaa blogia.

Feministit vastustavat naisen oikeutta päättää omasta kehostaan

David Mohsen:

Det finns inte en feminist som i Sverige är emot abort. Rätten att göra abort är självklar. Både för dem och för mig. Det handlar om kvinnans rätt att bestämma över sin egen kropp, hävdar dem. Det tycker jag som frihetsälskare låter alldeles utmärkt. Det borde inte bara gälla kvinnor, det borde gälla alla. Problemet är bara att feminister inte menar det de säger. De vill inte ge kvinnan rätten över sin kropp. Feminister står gärna längst fram i demonstrationer om kvinnans rätt till sin kropp för att i nästa stund stå utanför plastikkirurgikliniker och häckla kvinnor som ska operera brösten. Hur ska dem ha det? Skulle kvinnan ha makt över sin egen kropp eller inte? Eller är det så att feminister bara vill ge varje kvinna makten över sin kropp om kvinnan gör de rätta valen? Gör de valen som av feminismen blivit godkända. Jag tror på det senare för det är så feminismen fungerar. Feminismen säger gärna att de vill frigöra människan från könens "bojor" och det är ofta bara det budskapet de för fram. Det de inte vill säga är att feminismen inte alls vill frigöra oss människor från "bojorna". De vill bara byta ut dem.

Feminismen har länge lärt oss att normer är fel. Speciellt de manliga. De vill ha bort dem. De vill, som jag skrev, ta bort "bojorna" som begränsar oss som individer. Men inte ens här menar de det de säger. Att ge varje individ rätten att välja över sitt eget liv innebär nämligen den teoretiska chansen, eller risken för feminister, att samhället även utan "bojor" skulle se ut som den gör idag. Folk skulle helt enkelt välja fel. Den risken vill inte feminismen ta. Det är därför de kommer med regler. Det kan handla om att minska medborgarnas handlingsutrymme i val av kläder, val av musik, uppdelningen av barnledigheten, vad man gör med sin kropp eller hur man uppfostrar sina barn. Det kan handla om vad som helst men reglerna har en sak gemensamt. Det är regler som begränsar varje individs rätt över sitt liv och sin kropp. Alltså precis det som feminismen säger sig bekämpa. Det är det jag menar med att feminismen skulle starta krig med sig själv om den blev samhällets ledande dogm.

Men har feminismen tänkt på det här själva? Att de är motstridiga och fullt med motsättningar? Jag är tveksam. De har fullt upp att leta tecken på manligt förtryck. Ett förtryck de tar sig rätten att definiera. Problemet är bara att de ofta även här strider mot sig själva. Just nu förs en vild debatt om man ska förbjuda sexistisk reklam. I kort kan man säga att det handlar om sexig reklam. Feminister har nämligen blandat ihop orden. Feminismen vill begränsa sexualitetens utrymme i det offentliga rummet men helst ta bort den helt. Det kan handla om att förbjuda porr på hotellen under den falska förespeglingen att porr leder till ökad kvinnomisshandel men det kan också handla om att få människor (framförallt kvinnor) att sluta klä sig sexigt. Att framhäva kroppen är syndigt. Det feminister kämpar för i Sverige är det feminister bekämpar i Iran.

(viimeisen virkkeen korostus minun)

Öljyn loppuminen ja Peak Oil -liike

Tuomas Nurmi kirjoitti eilen Turun Sanomissa öljyn loppumisesta ja mainitsi energiatehokkuuden kovana rajana öljyntuotannon kannattavuudelle. Hänen käyttämänsä ns. Peak Oil-ajattelu on sinänsä ihan käypää eikä sen logiikkaa voi oikeastaan kieltää, mutta siihen liittyy myös pitkä pätkä perifeeristä mytologiaa joka ei yksinkertaisesti toimi.

Ajatus öljystä tilapäisenä energiantuotannon muotona ja siitä, että öljyntuotannon huippu on lähellä tai jo ohitettu lähtee geofyysikko M. King Hubbertilta. Hänen maineensa perustui ennustukseen Yhdysvaltain öljyntuotantohuipusta, joka toteutui ja on jo ohitettu. Ns. Hubbert Peak tai Peak Oil on vastaava piste koko maailman mittakaavassa, ja on arvioitu, että se on ohittumassa juuri nyt tai viimeistään puolen vuosikymmenen kuluessa. Vaikka Hubbertin ja hänen seuraajiensa ennusteet ovatkin historiallista ekstrapolaatiota, öljyn nykyinen tuotanto- ja hintakehitys viittaavat siihen, että tässä ennustus voisi jopa pitää paikkansa.

Hubbertin vahva perusteesi on, että öljy on rajallinen luonnonvara, ja koska sitä käytetään jatkuvasti kasvavalla vauhdilla, lopulta tulee raja vastaan. Aikanaan tähän vastattiin osittain toteamalla, että kun öljy käy vähiin, sen hinta nousee ja tämä tekee sellaisenkin öljyn käyttämisestä kannattavaa jota aiemmin ei voitu hyödyntää. Vastaus löytyy nykymuodossaan mm. Julian Simonilta ja Björn Lomborgilta, ja se on käypä tiettyyn rajaan saakka. Hubbert kuitenkin vastasi siihen vielä fundamentaalisemmalla argumentilla, johon hintakehitys ei pure: koska öljyntuotanto vaatii kasvavia määriä energiaa todellisen fyysisen rajan lähestyessä, lopulta päädytään tilanteeseen jossa pumpattu öljy ei enää kata pumppaamiseen vaadittavaa energiamäärää. Tämän jälkeen öljyä ei enää ole kannattavaa tuottaa, ja koska öljy on taloudessa niin tärkeä luonnonvara, monet povaavat että öljyn loppuminen ajaisi talousjärjestelmän kaaokseen. Ajatusta kannattavat sen eri muodoissa mm. Rooman Klubi ja monet ympäristöjärjestöt.

Hubbertin analyysi on erinomaista, mutta sen suuri heikkous löytyy teoreetikon ideologiasta ja sen tuottamista sokeista pisteistä. Toisaalta Hubbert erosi voimakkaasti nykyisistä öljyprofeetoista siinä, että hän näki ydinvoiman mahdollisuudet ja analysoi sen resurssienkulutusta samalla tavalla kuin öljynkin. Tältä saralta Hubbertin päätös oli, että ensi sijassa ydinvoimaan luottava talous ei ollut enää kaukana. Tästä on jälleen helppo olla samaa mieltä. Mutta toisaalta Hubbertin ymmärtämys talouden toiminnasta ja roolista oli äärimmäisen vajavainen. Geofyysikkona hän näki fyysis-materiaalisen järjestelmän rajalliseksi ja sen uuden laajamittaisen ymmärtämyksen pääasialliseksi ihmiskunnan kehitystä määrääväksi tekijäksi, samalla kun hän ymmärsi talouden täysin fyysisestä irralliseksi, primitiivisestä vaihdosta lähteneeksi historialliseksi jäänteeksi, jonka (hänen mielestään välttämättömän) eksponentiaalisen kasvun logiikka oli tuomittu törmäämään yhteen todellisen maailman rajallisuuden kanssa. Hubbert siis näki rahatalouden ja reaalitalouden täysin erillisiksi, ja kehitti eräänlaisen historisistisen katastrofiteorian niiden törmäyksestä. Tämä näkemys periytyy Peak Oil -liikkeessä aina nykypäivään, ja johtaa mielenkiintoisiin vuorovaikutuksiin esim. punavihreän liikkeen marxistisiiven pitkälti samanrakenteisten ajatusten kanssa. Tuomas Nurmen kirjoituksessa näkyy myös jälkikaikuja samasta ajatusmaailmasta, kun hän väittää, että rahatalouden lait johtavat öljyntuotantoon silloinkin kun energiavaihtosuhderaja on jo ylitetty.

Todellisuudessa näin ei tietenkään käy, vaikka vastaus tällaiseen peak oil -ajatteluun vaatii hienosyisempää taloudellista ymmärrystä. Reaaliset tekniset tuotantomahdollisuudet tai resurssit eivät ole missään mielessä irrallaan muusta taloudesta, vaan ne ovat kuluttajien preferenssien ohella se toinen taloudellinen fundamentti joka elää vielä tuotantoa, tarjontaa, markkinarakenteita ja kysyntääkin alemmalla tasolla. Hyvin toimivassa markkinataloudessa hintajärjestelmä välittää tietoa kysynnän ja tarjonnan välillä molempiin suuntiin samalla kun se tasapainottaa ne keskenään. Hubbertin katastrofiajattelu unohtaa tästä itsetasapainottavasta järjestelmästä kausaation toisen suunnan -- tuotannosta kulutukseen -- kokonaan. Se myöntää että öljyn tarjonnan vähentyessä hinta nousee ja että nouseva hinta mahdollistaa aiemmin kannattamattomien öljyvarojen käytön, mutta vastaus koostuu yksinomaan siitä ettei tämä prosessi voi fyysisin perustein jatkua loputtomiin. Se ei ota huomioon, että kohoava hinta samalla vaikuttaa päinvastaisesti kulutukseen ja pakottaa sekä säästämään energiaa että vaihtamaan toisiin energiantuotantomuotoihin. Jos öljy loppuisi yön yli, hinnat nousisivat niin korkealle että tasapainoinen öljytön talous toteutuisi. Kun taas öljy tulee vähitellen vaikeammin löydettäväksi, hinta kohoaa vähitellen, ihmiset vähitellen siirtyvät muihin energiantuotantomuotoihin ja/tai säästävät, ja siirtymä alkaa sieltä missä se on helpointa/tehokkainta. Yleisellä tasolla Hubbert ehkä näki tämän lopputuloksen välttämättömyyden puhuessaan esimerkiksi ydinvoimasta, mutta kuvitteli kuitenkin poliittisista lähtökohdistaan että primitiivinen markkinahinnoittelu ei voisi taata johdonmukaista, sulavaa siirtymää pois öljystä ilman äkillistä katastrofia. Osa harhaa oli sekin, että Hubbert kuvitteli rahatalouden kaatuvan ilman kasvua, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Jälleen, molemmat näkökulmat säilyvät nykypäivään vihreässä retoriikassa.

Vaihtosuhderajaan tämä liittyy niin, että taloudellistenkaan lakien valossa sitä ei voida ylittää. Mikäli energiasta tulee niin niukkaa ettei öljy enää pysty energiatalouden puolesta kattamaan omaa pumppausinvestointiaan, pumppaukseen vaadittava energia on myös rahassa niin kallista ja myytävä jalostamaton öljy vastaavasti niin halpaa, ettei pumppaaminen ole kirjanpidollisestikaan kannattavaa. Toisin sanoin, arbitraasitasapaino estää tilanteen, jossa hukkaamme energiaa energiantuotantoon, koska muuten olisi tehtävissä voittoa ostamalla lähtöenergia pois ja käyttämällä se suoraan ilman että se kierrätetään öljykentän kautta. Hinnannousu taas selittyy kuluttajan käyttäytymisestä, mikä liittää tämän päättelyn ylläolevaan. Jossakin vaiheessa kuluttaja yksinkertaisesti huomaisi, että muuta energiaa saa halvemmalla kuin öljysähköä, ja vaihtaisi toimittajaa; öljyn hinta muodostuu myös kuluttajapään vaihtoehtoiskustannuksista rajalla. Nykypäivänä tämä on erityisen uskottava argumentti nimenomaan siksi, että jos vaihtosuhderaja todella on kaikki asiat huomioonottaen energiantuotannon pahin pullonkaula, senkin puolesta vaihtoehtoja on: öljyn vaihtosuhde on jo tippunut neljään ja on laskussa, samalla kun aurinkoenergian vastaava suhde on jo yli kaksi ja nousussa. Ydinvoimalla suhde on paljon suurempi, mutta pitkällä aikavälillä rajoittavana (eli hinnanmuodostusta marginaalituottavuutensa puolesta vahvimmin ohjaavana reaalisena) tekijänä toimivat tässä selvemmin esim. turvallisuusinvestoinnit.

Taloustieteen termein peak oil -fatalismi toteutuisi, jos olisimme tottuneet massiiviseen öljynkulutukseen jota pidetään yllä kasvattamalla tuotantomääriä korkean tarjonnan hintaelastisuuden oloissa (kulutamme varastoa/stock) ja vaihtoehtoisten energiantuotantomuotojen tarjonnan hintaelastisuus olisi kannattavan vaihdoksen tasolla hyvin matala (esim. uusiutuvien energianlähteiden helposti hyödynnettävä kokonaisvirta olisi jostain syystä kovin rajattu). Tällöin halpaa öljyä käytettäisiin tavattoman paljon suhteessa muiden vaihtoehtojen rajoihin, se loppuisi, vaihdos tapahtuisi, mutta muut tuotantomuodot eivät pystyisikään kantamaan kuormaa, energian hinta nousisi pysyvästi pilviin ja iso osa yhteiskunnallista infrastruktuuria tuhoutuisi energiapulaan tai transitiovaiheen seuraamusvaikutuksiin. Kun asia sanotaan näin, on kuitenkin helppo nähdä että ajatus on puppua. Esim. aurinkopaneeleita voidaan yksinkertaisesti massatuottaa/kopioida, toisin kuin öljykenttiä. Niiden tarjonnan hintaelastisuus on nähtävissä olevassa keskipitkässä tulevaisuudessa alhainen, joten ne muodostavat käytännössä rajattomasti kasvatettavissa olevan vaihtoehtoisen energianlähteen. Niitä ei käytetä, koska se ei tällä hetkellä ole kannattavaa eikä ongelma ole energian riittävyydessä, mutta kun niitä aletaan käyttää, niihin voidaan luottaa pitkälle tulevaisuuteen kovankin kasvun oloissa.

Vastaavasti nestemäisiä polttoaineita on muitakin, ja jopa öljynkorvikkeita pystytään tuottamaan täyssynteettisesti kun öljy vain on tarpeeksi hintavaa. Erityisen tehokasta tämä ei ole, mutta erilaisia puolisynteettisiä välimuotoja, asteittain hankalammin bensaksi muunnettavia fossiilisia korvikkeita, metanoli-/etanolisekoituksia ja vastaavia on niin hulvaton määrä kohtuullisessa hintahaarukassa, että nestemäisiin polttoaineisiin luottavaan infrastruktuuriin upotetut investoinnit saadaan kyllä kuoletettua luonnollisen kulumisen kautta ilman mitään mittavaa reaalista likvidaatiota tai siitä seuraavaa negatiivista talouskasvua.

Oli miten oli, on päivänselvää, että öljyä voidaan käyttää tavalliseen tapaan eikä katastrofista ole pelkoa koska vaihtoehtoja on. Olemme energiavaihtosuhteessakin laskien jo niin alhaalla, että jos talousjärjestelmä kerran toimii nyt, se toimisi aivan yhtä hyvin senkin jälkeen kun siirrymme aurinkoenergiaan tai vastaavaan. Rajoittava tekijä on ilmeisestikin jossakin muualla, ja hintajärjestelmä ilmeisestikin optimoi tällä hetkellä ensi sijassa sen suhteen. Jos me siis yrittäisimme optimoida väkisin juuri tämän yhden tekijän suhteen, ne muut tekijät unohtuisivat ja syntyisi hyvinvointitappiota. Se, että ympäristö- ja peak oil -liikkeet eivät mieti tällaisia kertoo, etteivät ne vain ymmärrä talouden mekaniikkaa riittävästi.

Politischer Kompass

Politischer Kompass
Das objektivste und genaueste Quiz zur politischen Selbsteinschätzung

Dein Ergebnis ist (22, 24) - das bedeutet:
Du bist liberal!
Gratulation! Herzlich willkommen auf den Seiten des Liberalismus und alles Gute auf deinem persönlichen Weg zur Freiheit.

Was den meisten Liberalen gemein ist
Die Wertschätzung für den Menschen als Individuum und die Betonung seiner Freiheit, die Bejahung des Lebens, die Ablehnung von Gewalt und Krieg, Respekt für die Meinungen und das Eigentum anderer, darüber hinaus ein realistisches Menschenbild, welches das großartige Potential des Menschen erkennt, ohne dessen Fehler zu übersehen.

Was dich noch von uns und anderen Liberalen trennen könnte
Eine liberale Grundeinstellung zu haben, bedeutet natürlich noch nicht, allem zuzustimmen, das andere vertreten, die sich selbst als "liberal" bezeichnen. Erfahrungsgemäß bestehen bei vielen v.a. in ökonomischen Fragen große Hürden. Wir - die Betreiber dieser Seite - vertreten einen modernen, konsequenten Liberalismus in der klassischen Tradition, der gesellschaftliche und wirtschaftliche Freiheit für unerlässlich erachtet. Ökonomie ist jedoch ein komplexes Fach, ökonomische Erkenntnisse klingen oft hart und kalt. Viele Gegner des Liberalismus haben daher leichtes Spiel, Liberalen - deren Rationalität und Ablehnung von totalitärer Zentralplanung ein Ignorieren ökonomischer Tatsachen verunmöglichen - vorzuwerfen, unmenschlich zu sein. Das Gegenteil ist der Fall; was Menschen an der Ökonomie verabscheuen, ist die Knappheit der Güter, die sie beschreibt. Jenseits von utopischen Versprechungen, die statt Himmel auf Erden meist die Hölle bedeuten, ist ein ökonomisch fundierter Liberalismus die humanste Form, unter diesen Bedingungen der Knappheit und angesichts der realen menschlichen Natur die bestmögliche Versorgung unserer Mitmenschen zu erreichen.

Nach dem illiberalen Wahnsinn des letzten Jahrhunderts sind leider viele Dinge in Vergessenheit geraten, im europäischen Denken finden sich noch immer Spuren vergangen geglaubter totalitärer Ansätze. Konsequenter Liberalismus klingt heute oft radikal und kalt. Und tatsächlich: Liberalismus ist das radikale Gegenteil der nach wie vor bestimmenden Ideologie des Etatismus. Liberalismus ist auch kein - primitive Stammesethik bemühender - "Kleiner Mann"-Populismus, der Höhlenwärme verbreitet, sondern eine Denktradition für kühle Köpfe, die nicht auf Propaganda, Neusprech oder Zeitgeist hereinfallen und lieber für sich selbst denken, als es anderen zu überlassen. In jedem Fall eine Philosophie, die es lohnt, (wieder)entdeckt zu werden. Viel Spaß dabei! Und nicht entmutigen lassen von der gegenwärtigen antiliberalen Wut, die überall "neoliberale" Gespenster sichtet. Diese Bewegungen sind genauso wenig neu, wie es die "Globalisierung" ist, sondern uralt. Schon Adolf Hitler, ein früher Kämpfer gegen den "Neoliberalismus" - damals noch eher unter der Bezeichnung "Manchesterliberalismus" - meinte, dass "der schwerste Kampf nicht mehr gegen die feindlichen Völker, sondern gegen das internationale Kapital ausgefochten werden mußte" (Mein Kampf).

Warum "konsequenter" Liberalismus wichtig ist
In den Wirrnissen der Zeit glitt das Wort "liberal" hinter einen Nebelschleier der Beliebigkeit. Diktatoren jeder Couleur gaben die Losung "Freiheit" aus, und heute gibt es kaum eine politische Richtung, die sich nicht dieses schmückende Wort auf die Fahnen heftet.

Der klassische Liberalismus starb am Anfang des letzten Jahrhunderts unter jener Beliebigkeit, die politische Macht mit sich bringt, und konnte dem immer antiliberaleren Zeitgeist nichts mehr entgegen setzen. Hinfort sollten nur noch die zwei illiberalen Ideologien des Sozialismus und Nationalsozialismus miteinander konkurrieren, um den Großteil der Welt mit totalitären Systemen zu überziehen. Das Resultat waren 170 Millionen Tote - direkt durch den Staatsapparat massakriert, das unermessliche Leid der Überlebenden, Kriege von einzigartiger Grausamkeit und eiserne Zäune.

Wenn die Philosophie der Freiheit - der Liberalismus - wieder die Hirne und Herzen erobern soll, dann sollten wir der Empfehlung von F.A. von Hayek folgen: "Wir müssen den Aufbau einer freien Gesellschaft wieder zu einem intellektuellen Abenteuer machen, einem Akt des Mutes. [...] Wenn wir die philosophischen Grundlagen einer freier Gesellschaft nicht wieder zu einem lebendigen, intellektuellen Thema machen können und ihre Umsetzung zu einer Herausforderung für den Scharfsinn und die Fantasie unserer lebhaftesten Geister, dann ist die Aussicht auf Freiheit tatsächlich düster. Aber wenn wir jenen Glauben an die Macht von Ideen wiedererlangen, der den Liberalismus in seiner Blüte kennzeichnete, dann ist die Schlacht nicht verloren."

Konsequenter Liberalismus heißt für uns:


* Ein moderner Liberalismus, der seine Geschichte nicht vergisst.
* Ein überzeugender Liberalismus, der mehr als "simple and stupid" ist.
* Ein toleranter Liberalismus, der nicht jedem nach dem Mund redet.
* Ein tadelloses philosophisches und ökonomisches Fundament statt Gemeinplätzen.
* Glaube an die Macht von Ideen, Ablehnung von politischer Gewalt und Lüge.
* Bereitschaft, alles zu hinterfragen und zu Ende zu denken.
* Entschiedene Gegnerschaft zu Totalitarismus und Etatismus

Artikel:
R. Taghizadegan, Die liberale Idee - eine Einführung
R. Taghizadegan, Die liberale Minderheit
R. Taghizadegan, Liberale Neuorientierung: Ein politisches Programm jenseits von Links, Rechts und Mitte
Amy H. Sturgis, The Rise, Decline, and Reemergence of Classical Liberalism

Persoonallisuustyyppi oligopolimarkkinoilla

Luin juuri Bryan Caplanin artikkelin persoonallisuuden roolista taloudellisessa analyysissa, ja selailen sen viiteluetteloa eteenpäin. Aiheesta tuli mieleen yksi hassu ajatusleikki, joka sotkee kivasti kilpailulainsäädäntöajattelua.

Yksilöiden käyttäytyminen vangin dilemma -peleissä riippuu persoonallisuudesta. Jotkut lähtevät yhteistyöhön selvästi todennäköisemmin kuin toiset, ja tämä taipumus on merkittävässä määrin johdettavissa persoonallisuustestien tuloksista. Nyt, hyvin tiedetään, että oligopolipelit ovat eri asteisia vangin dilemmoja, joissa yhteistyö tarkoittaa molemminpuolista monopolihinnoittelua. Tällöin syntyy de facto kartelli, vaikka mitään tietoista hintasopimusta ei olisikaan tehty. Yleensä kilpailulainsäädäntö kieltää tietoiset sopimukset, muttei pysty puuttumaan sokeaan yhteistyöhön. (Ei sillä, etteikö tätä olisi yritetty, mutta yhteistyötä on lähes mahdotonta erottaa tavallisesta bisneksestä.)

Firmat tietysti haluavat kiskoa tuotteistaan kunnon hintaa, mutta ne eivät voi tehdä hintasopimuksia. Siksi niiden kannattaa etsiä muita tapoja joilla ne voivat a) koordinoida oligopolipelin kooperatiiviseen tasapainoon ja b) tehdä tämän uskottavasti niin ettei toinen osapuoli petä. Mikäli persoonallisuustyyppi todella vaikuttaa voimakkaasti käytökseen pelissä, kummankin firman kannattaa asettaa joku yhteistyöhön taipuvainen mutta riittävän kovapäinen vastuuseen kyseisistä markkinoista. Tämä ei edellytä firmojen välistä yksityistä kommunikaatiota, se antaa hyvä takeet yhteistyöstä mikäli kyseiselle yksilölle taataan oikeus päättää markkinoiden hintapolitiikasta itse, eikä koordinaatioon tarvita mitään muita signaaleita kuin jokin keino saada selville vastapuolen managerin tyyppi. Mitään erityisempiä riskejä tällaisesta ei aiheudu, mikäli valittu manageri vain on sen verran kovapäinen että hän rankaisee pelissä tarpeen vaatien hinnanalennuksilla, ja tämä vaikkapa tiedetään kokemuksesta. Kilpailuvirasto on tämän jälkeen pitkälti voimaton, ja markkinat taipuvat monopolihinnoitteluun.

Hassuin seuraus olisi, että tällaista mekanismia voidaan kontrolloida ainoastaan keinoilla, jotka kuulostavat eettisesti epäilyttäviltä. Jos me kiellämme managerin tyypin kertomisen, tästä syntyy uusi, todellinen mahdollisuus kannattavaan sisäpiirikauppaan. Jos yritämme kieltää tämän tyyppisten ihmisten valitsemisen tällaisiin hommiin tai estää heitä toimimasta kuten he toimivat, päädymme pohjimmiltaan vaatimaan pitkällemenevää egoismia tilanteessa, jossa toimijat olisivat luontaisesti jossakin määrin altruisteja, tai ainakin yhteistyöhön taipuvaisia. Toisin sanoen, päätyisimme kieltämään tietyn persoonallisuustyypin luonteenomaisen käytöksen, jota muissa tilanteissa vieläpä pidetään toivottavana.

Maataloustuki

Nokian ex-toimitusjohtaja Kalle Isokallio kirjoittaa Iltalehden kolumnissaan:

Unionin budjetista puolet tuhlataan maanviljelijöiden tukemiseen. Toisella tavalla ilmaistuna voidaan sanoa, että puolet budjetista kohdistetaan neljälle prosentille unionin kansalaisista.

Viidenkymmenentuhannen maanviljelijän tukemiseen käytetään Suomessa noin kaksi miljardia euroa. Huima summa, joka yksittäistä maanviljelijää kohden on liki kolme kertaa se summa, joka kuluu yksittäisen työttömän henkilön korvauksiin. Eli kylmästi laskien tulisi veronmaksajille halvemmaksi lopettaa tuet ja siirtää kertaheitolla koko kööri kortistoon. Ostetaan sen jälkeen ruokamme kehitysmaista, niin tulee samalla autetuksi niitäkin. Sivutuotteena tapahtuu myös vesistöjen puhdistuminen ja päästään eroon sinilevästä.

Kannattamaton maatalous nimittäin likaa vesistöjä moninkertaisesti sen minkä kannattava puunjalostus.

Vasta-argumenttina moiselle esitetään kotomainen kriisiajan ruokahuolto. Ei mene läpi. Kriisin sattuessa ei riitä dieseliä traktoreihin.

Minimivaatimus olkoonkin maatalouden tuista keskusteltaessa se, että lopetetaan kutsumasta maanviljelijöitä yrittäjiksi.

Ei sellainen ole yrittäjä, joka ei ole viiteenkymmeneen vuoteen saanut firmaansa kannattamaan muulla tavoin kuin valtion avustuksilla.

Toinen Hans Hoppen haastattelu yms.

Joku anonyymi, ilmeisesti Anssi Porttikivi, valitti edellisen postaukseni kommenttiosastossa, että tänne ei pitäisi postata muualta kopioituja artikkeleita kokonaisina. Porttikiven mielestä tänne pitäisi postata vain linkkejä. No, tällä kertaa Porttikiven mieliksi annan pelkän linkin toiseen Hans Hoppen haastatteluun:

Der Antidemokrat. Interview mit Hans-Hermann Hoppe


(Tämä on siis prof. Hans Hoppen haastattelu Eigentümlich frei-nimisessä saksalaisessa libertaristilehdessä. Tämä tiedoksi niille edellisen postaukseni kommenttiosastossa kielitaidottomuuttaan valittaneille karvanoppacorolla-amiksille, jotka eivät ymmärrä vaikeita vieraskielisiä sanoja, esim. Interview.)

Tämä haastattelu on tehty Hoppen kohua herättäneen teoksen Democracy - the god that failed saksankielisen käännöksen julkaisemisen tiimoilta.

Cato-instituutin johtaja Tom Palmer pitää Hoppen demokratianvastaisia mielipiteitä merkkinä Hoppen epälibertaarisuudesta. Palmerin mielestä pahinta oli kuitenkin ilmeisesti se, että Hoppe ylipäätään antoi haastattelun äärioikeistolaiselle JF-lehdelle (ks. "Freiheit statt Demokratie", Interview mit dem libertären Vordenker und bekennenden "Antidemokraten" Hans-Hermann Hoppe aus der Junge Freiheit vom 24.06.05.). Hoppe on kuitenkin sanonut aiemmin ihan samoja juttuja tässä Eigentümlich frei-lehden haastattelussa:

"Ich bin Antidemokrat"! Das ist
in etwa der politisch unkorrekteste
Satz, den man überhaupt
sagen kann. Der in Las Vegas
Ökonomie lehrende deutsche
Professor denkt das Undenkbare
und sagt das Unsägliche.
Vor der Französischen Revolution
und vor allem vor der durch
die USA nach dem Ersten Weltkrieg
imperialistisch betriebenen
Demokratisierung Europas
betrachteten die Monarchen
Europas ihre Länder als Privateigentum
- und behandelten
diese eher pfleglich. In Demokratien
sind wir alle zum Volkseigentum
degradiert und werden
benutzt wie eine öffentliche
Toilette. Das etwa ist eine der
Erkenntnisse, die Hoppe in
seinem in wenigen Wochen
schon zum Klassiker gereiften
Buch "Demokratie" bietet.

Kirjansa Democracy - the god that failed saksankieliseen laitokseen Demokratie. Der Gott, der keiner ist erikseen laatimassaan esipuheessa Hoppe toteaa, että

Deutschland ist kein freies Land.
Es gibt in Deutschland nicht einmal
Redefreiheit. Wer hier bestimmten
regierungsamtlich verkündeten
Aussagen öffentlich widerspricht,
wird eingekerkert. Und
wer sich politisch unkorrekt
äußert, wird kaltgestellt und
mundtot gemacht.

EF-lehden mielestä tämä on liioittelua, mutta Hoppe puolustaa väitettään:

In Deutschland werden Gefängnisstrafen
gegen Personen verhängt,
die bestimmte "offenkundige
Tatsachen" bezüglich
der jüngeren deutschen Geschichte
bestreiten oder anders
beurteilen als vom deutschen
Staat - seinen Politikern und
Richtern - erlaubt. Ich glaube
kaum, dass ich deutlicher werden
muss. Und was das Kaltstellen
angeht, lassen Sie mich
nur an die Fälle Martin Hohmann,
von Bieberstein oder
Ernst Nolte erinnern. Kleineren
Leuten hat man sogar die Existenz
ruiniert. Die Reihe der
Opfer lässt sich leicht verlängern.
All dies ist übrigens in den USA
keineswegs unbekannt. Ich habe
z.B. Aufrufe erhalten, Konferenzen
in Deutschland zu boykottieren,
weil dort die wissenschaftliche
Freiheit nicht gewährleistet
ist. Dass es unter deutschen
Wissenschaftlern keinen
massiven Protest gegen diesen
unwürdigen Zustand gibt,
spricht Bände.

Hoppe tavallaan kerjää verta nenästään puolustelemalla holokaustirevisionisteja. Voidaan sanoa, että Tom Palmer meni lankaan: Hoppe trollaa yleisöään esittämällä poliittisesti mahdollisimman epäkorrekteja mielipiteitä, jolloin herkkähipiäiset (Palmer et al.) ryhtyvät tyhmyyttään fleimisotaan Hoppea vastaan.

Palmer ym. idiootit luulivat, että puheet Saksan turvallisuuspoliisista Hoppen haastattelussa Junge Freiheit-lehdessä ("Sind Sie ein Fall für den Verfassungsschutz?") olivat vain vittuiluhenkisiä viittauksia JF:n omiin oikeusjuttuihin turvallisuuspoliisia vastaan. Libertaristilehti EF esittää kuitenkin hyvin samantyyppisiä kysymyksiä kuin äärioikeistolainen JF:

ef: Sie schreiben selbst, dass Sie
nicht nur libertär, sondern auch
politisch unkorrekt und revisionistisch
sind. Ein Bewerbungsschreiben
an den hiesigen Verfassungsschutz
mit der Bitte um Aufnahme in seinen jährlichen
Bericht?
Hoppe: Wer sagt, was ich sage,
darf sich nicht wundern, wenn
er auf diversen "schwarzen Listen"
auftaucht. Leider muss
man fürchten, dass die Staatsschützer
nichts von dem lesen,
was sie beanstanden. Ansonsten:
Man stelle sich vor, der
Verfassungsschutz liest mein
Buch: Wer weiß, welche Verwirrungen
es dort anrichtet... Natürlich
muss man im Umgang
mit einem gewalttätigen Gegner
stets vorsichtig sein. Doch auch
eine Portion Mut gehört zu dem
Geschäft, in dem ich tätig bin.

Hoppen kirjan demokratianvastaisuus yhdistetään helposti äärioikeistolaisuuteen, mutta mm. Junge Freiheit-lehden edustama autoritaarinen ja valtiokeskeinen äärioikeisto suhtautuu tietysti kielteisesti Hoppen edustamaan libertaristiseen oikeistoon. Tämä käy ilmi mm. Junge Freiheit-lehden arvostelussa Hoppen kirjasta "Demokratie. Der Gott, der keiner ist":

Die Libertarianer sind Propagandisten des "reinen" Kapitalismus, die den Staat für das größte Übel der Welt halten und ihn am liebsten abschaffen möchten. Es sind Neoliberale, ja, Ultraliberale mit fließenden Übergängen zum Anarchismus.

Tämä arvostelu kuitenkin antaa kirjasta sinänsä suhteellisen paikkansapitävän kuvauksen, vaikka käsitteleekin kirjan teemoja varsin kapea-alaisesti ja pinnallisesti.

Toinen Junge Freiheit-lehden julkaisema arvostelu Hoppen kirjasta on huomattavasti asiantuntevampi kuin edellinen:
Eine natürliche Ordnung der Freiheit. Hans-Hermann Hoppes Plädoyer für die staatsfreie Marktwirtschaft

Tällä kertaa arvostelijana olikin liberaali taloustieteilijä Roland Baader, joka kirjoitti myös Handelsblatt-lehteen arvostelun samasta kirjasta.

Hans Hoppen haastattelu

"Freiheit statt Demokratie"

Interview mit dem libertären Vordenker und bekennenden "Antidemokraten" Hans-Hermann Hoppe aus der Junge Freiheit vom 24.06.05:

Herr Professor Hoppe, Sie sind bekennender Antidemokrat. Haben Sie bei Ihrer Vortragsreise durch Europa nicht Schwierigkeiten bei der Einreise in die Bundesrepublik bekommen?

Hoppe: Nein, und ich rechne auch nicht damit, daß dies in der Zukunft passieren wird. Ich habe in Dutzenden von Ländern in der ganzen Welt Vorträge gehalten, nie sind mir dabei Schwierigkeiten gemacht worden.

Wie kommt es, daß Sie in einem so "betont demokratischen" Land wie Deutschland mit Ihrer Einstellung ein so gerngesehener Gast sind, zum Beispiel unlängst bei der FDP-nahen Friedrich-Naumann-Stiftung?

Hoppe: Weil ich anders bin und etwas anderes zu sagen habe als die "Langweiler vom Dienst" in der Politik und den "führenden" Medien. Ich bin provokativ und biete intellektuelle Unterhaltung und Aufklärung gekonnt und auf höchstem Niveau.

Ihre These lautet, die Demokratie ist eine politische Ordnung, die nicht die Herrschaft des Volkes garantiert, sondern seine Ausbeutung.

Hoppe: Das Wesen der Demokratie ist die Umverteilung, die sich entsprechend der Verteilung der politischen Macht vollzieht. Das heißt, diejenigen, die an der Macht sind, verteilen zugunsten der eigenen Klientel und auf Kosten der Klientel der anderen Partei um. Mit Gerechtigkeit hat das nichts zu tun, und Grundrechte wie das auf Eigentum sind im Zweifelsfall schnell perdu. Verschärfend kommt hinzu, daß die Partei, die gerade herrscht, dazu nur vier Jahre Zeit hat - bis wieder gewählt wird. Um so schneller und verantwortungsloser vollzieht sich diese Umverteilung. In der Monarchie dagegen, als deren "glückliche" Überwindung die Demokratie zu Unrecht gilt, war der Staat potentiell für immer in den Händen ein und derselben Dynastie. Dementsprechend schonend geht ein Monarch mit seinem "Besitz" um. In der Demokratie gehört der Staat dagegen keinem, dementsprechend hemmungslos saugt ihn die gerade herrschende Partei aus.

Zum Beispiel?

Hoppe: Zum Beispiel die Bundesrepublik Deutschland. Der Kern der gegenwärtigen fundamentalen Krise dieses Landes ist, daß die Politiker den Wählern jahrzehntelang mehr und immer mehr versprochen haben. Sie haben verteilt, was volkswirtschaftlich gesehen gar nicht zum Verteilen da war, nur um wiedergewählt zu werden. Und die Wähler haben sich willig bestechen lassen, wohlwissend, was vor sich geht. Aber alle wollten eben ihren Nutzen aus diesem gigantischen Raubzug ziehen. Das Paradebeispiel ist Konrad Adenauer, der seine Rentenreform gegen den guten Rat der Fachleute durchgeführt hat, nur um Wähler zu gewinnen, ohne Rücksicht darauf, daß er damit den Keim der Vernichtung in das bundesdeutsche Rentesystem gepflanzt hat. Heute sind in Deutschland die Kassen leer und die Schulden nicht mehr zu tilgen. Alle schimpfen auf diejenigen, die damals über die Verhältnisse gelebt haben. Das ist Unsinn! Diese Leute haben sich lediglich gemäß den Regeln des Spiels verhalten. Schimpfen Sie nicht auf die Spieler, wenn Ihnen das Spiel nicht paßt, schimpfen Sie auf die Regeln! Schimpfen Sie auf die Demokratie! Freiheit statt Demokratie!

Müßten Sie nicht konsequent von allen Demokraten ausgeladen und bekämpft werden?

Hoppe: Was die guten Demokraten betrifft, so haben Sie gewiß recht. Aber gute Demokraten - also Vertreter des Prinzips, daß A und B, weil sie gegenüber C eine Mehrheit bilden, letzteren deshalb berauben oder bevormunden dürfen - sind für mich nur "moderate" Kommunisten, und von denen nicht eingeladen zu werden, betrachte ich als eine Ehre. Nur gibt es gar nicht so viele Personen, die sich zu diesem Prinzip bekennen, wenn es denn erst einmal klar ausgesprochen wird. Es gibt weder in der Familie Demokratie noch in der Kirche, insbesondere der katholischen, noch in der Wissenschaft oder der Wirtschaft. Nirgendwo ist jede Stimme gleich. Überall gibt es Grade natürlicher Autorität.

Sind Sie ein Fall für den Verfassungsschutz?

Hoppe: Der Verfassungsschutz weiß doch gar nicht, was er mit mir und meiner Position anfangen soll. Ich befinde mich völlig außerhalb der gängigen politischen Klassifikationsschemata. Zwar bin ich ein Feind des demokratischen Staates, aber zu behaupten, ich sei ein Feind der Freiheit, des Privateigentums, der Familie und all dessen, was dem Normalbürger wert und teuer ist, ist absurd, geradezu zum Totlachen. Auch der Verfassungsschutz benötigt die Rückendeckung der öffentlichen Meinung. Ich bezweifele, daß es gelingt, mich zu einem Ungeheuer zu stempeln.

Immerhin, unlängst gab es doch Probleme: Allerdings nicht wegen des Antidemokraten Hoppe, sondern wegen Ihres Gegenparts, des konservativen Verlegers Götz Kubitschek, der pikanterweise die Demokratie in Gestalt des Staates gegen Sie verteidigte. Die Uni Greifswald hat der Veranstaltung - mit dem Hinweis, Kubitschek sei ein "rechter Intellektueller" - die Räume entzogen.

Hoppe: Die ganze Affäre erscheint mir symptomatisch für die politische Befindlichkeit in Deutschland.

Inwiefern?

Hoppe: Demokratie hat eben nichts mit Freiheit zu tun. Demokratie ist eine von Demagogen angereizte und unsicher gesteuerte Herrschaft des Mobs. Insbesondere die deutsche Demokratie trägt Züge eines weichen, durch weitgehende und als solche oft kaum mehr wahrgenommene Selbstzensur gekennzeichneten Totalitarismus.

Wieso sind sie 1985 ausgerechnet in die USA ausgewandert, die sich selbst als Mutterland der Demokratie betrachten?

Hoppe: Nach meiner Habilitation 1981 war ich für fünf Jahre Empfänger eines Heisenberg-Stipendiums. Es hieß inoffiziell, daß man nach Ablauf des Stipendiums gewiß mit einem Lehrstuhl rechnen könne. Mir wurde aber schnell klar, daß dies in meinem Fall, mit meinen Auffassungen, sicher nicht eintreffen würde. Darum bin ich 1985 in die USA gezogen, in der, wie sich herausstellen sollte richtigen Annahme, daß der akademische Arbeitsmarkt - wie der Arbeitsmarkt generell - dort noch flexibel genug sei, um auch Außenseitern wie mir eine Chance zu eröffnen. Es ist mir nicht leichtgemacht worden, mich in Amerika erfolgreich durchzusetzen. Aber in Deutschland wäre ich untergegangen, dort habe ich dagegen von Anfang an Freunde und Förderer gefunden.

Sie sprachen vom "Totalitarismus" der Demokratie. Meinen Sie die "Political Correctness" (PC)? Auch die stammt aus den USA!

Hoppe: Es stimmt, die PC-Bewegung in Amerika ist zweifellos älter als in Deutschland und Europa. Sie hat mit der sogenannten "Bürgerrechtsgesetzgebung" Mitte der sechziger Jahre begonnen und findet heute in einer Vielzahl beinahe alle Lebensbereiche erfassender "affirmative action"-Bestimmungen, Quotenregelungen und Diskriminierungsverboten Ausdruck. Mittlerweile gibt es eigentlich nur noch eine einzige nicht-geschützte Personengruppe: weiße heterosexuelle Männer. Sie sind die für alles Unheil der Welt verantwortliche "Tätergruppe". Alle anderen Personengruppen sind ihre "Opfer". Ob die Situation heute in Amerika schlimmer oder bedrohlicher ist als in Europa ist schwierig zu beurteilen. In den USA treibt die Political Correctness wohl die verrückteren Blüten. Aber obwohl Sündern wider den korrekten Geist das Leben schwergemacht und nicht selten die Karriere ruiniert wird, wird man doch, im Unterschied zu Deutschland und vielen anderen europäischen Ländern, zumindest nicht mit strafrechtlichen Sanktionen bedroht, wenn man sich über besonders heikle Themen äußert.

Zum Beispiel?

Hoppe: Denken Sie nur an den Volksverhetzungsparagraphen, der Äußerungen bestimmter Art über die jüngere deutsche Geschichte, selbst wenn sie nur als untersuchungswürdige Vermutungen gekennzeichnet werden, unter Strafandrohung stellt. Damit erreicht man meines Erachtens nur das genaue Gegenteil dessen, was beabsichtigt ist. Wenn bestimmte Äußerungen verboten sind, stellt sich beinah automatisch der Verdacht ein, daß an ihnen möglicherweise doch etwas dran ist. Denn warum sollte man sonst zu so einer drastischen Maßnahme wie einem Sprachverbot greifen?

Zurück zur Demokratie: Wenn die Demokratie nicht eine Form der Freiheit, sondern eine Form der Ausbeutung ist, was bedeutet das dann für den Gründungsmythos der Demokratie in Europa, die Französische Revolution?

Hoppe: Gewiß muß das Bild von der Französischen Revolution noch grundlegend berichtigt werden, wenngleich es in den letzten Jahren schon erhebliche Fortschritte in dieser Richtung gegeben hat. Die Französische Revolution gehört in dieselbe Kategorie von üblen Revolutionen wie die bolschewistische Revolution und die nationalsozialistische Revolution. Königsmord, Egalitarismus, Demokratie, Sozialismus, Religionshaß, Terror, Massenplünderung, -vergewaltigung und -mord, die allgemeine militärische Zwangsverpflichtung und den totalen, ideologisch motivierten Krieg - all das verdanken wir der Französischen Revolution.

Das ist jetzt über 200 Jahre her. Wie konnten sich die Volker so lange so täuschen?

Hoppe: Die meisten Personen, immer und überall, sind töricht und dumm. Und der sogenannte Wohlfahrtsstaat und das "öffentliche" Bildungswesen trägt dazu bei, die Bevölkerung noch weiter zu verdummen. Sie denken nicht selbst, sondern beten das nach, was ihnen von den Eliten erzählt wird. Und die Eliten haben nur allzu oft ein Interesse daran, die Massen dumm zu halten, da sie selbst von dieser Dummheit profitieren.

Sie betrachten nicht nur die Demokratie, sondern gleich den Staat an sich als eine Fehlentwicklung der Geschichte. Wieso hat sich all das denn entwickelt, wenn es so überflüssig ist?

Hoppe: Versetzen Sie sich in die Lage vor 1989. Da hätte man fragen können: Sie halten den Sozialismus für eine Fehlentwicklung, wieso hat er sich dann entwickelt? Die Antwort: Die Geschichte ist kein geradliniger Prozeß, in dem es immer nur vorwärts und aufwärts geht. Es gibt auch Fehlentwicklungen. Der Sozialismus stellt eine solche, kurzfristige Fehlentwicklung dar, der Staat eine andere, langfristigere. Und ja, natürlich erfüllen beide auch eine "wichtige" Funktion: Der Sozialismus erlaubt der sozialistischen Partei, die produktiv arbeitende Bevölkerung zum eigenen Vorteil auszubeuten, und der Staat leistet das gleiche für die Etatisten.

Sie werfen dem Konservatismus vor, im Grunde nichts anderes als "Sozialismus" zu sein. Sind aber nicht vielmehr Sie - mit Ihrem utopischen Menschenbild vom unbedingt eigenverantwortlichen Menschen - der "Sozialist"?

Hoppe: Sehen Sie sich einmal das über 150 Jahre alte Kommunistische Manifest an, dann werden Sie mir zustimmen, daß die konservativen Parteien der Gegenwart einen Großteil der sozialistischen Ideologie geschluckt haben. Der Niedergang der SPD, den wir gegenwärtig in Deutschland erleben, ist kein Zeichen einer Abkehr vom Sozialismus, sondern seines Triumphes: Es gibt keinen besonderen Grund mehr, SPD zu wählen, wenn doch alle Parteien sozialdemokratisch sind! Von daher erhoffe ich mir auch so gut wie nichts von der bevorstehenden "Wende" von Rot-Grün zu Schwarz-Gelb durch die voraussichtliche Bundestagswahl im Herbst. Was die Frage des Utopischen angeht, so irren Sie sich: Die Sozialisten sind Utopisten, denn sie gehen davon aus, daß es mit der Ankunft des Sozialismus auch zu einer Wandlung der menschlichen Natur kommt. Das ist natürlich Unsinn, frommes Wunschdenken. Libertäre wie ich sind dagegen Realisten. Wir nehmen die Menschen, wie sie sind - gut und böse, friedfertig und aggressiv, altruistisch und egoistisch, produktiv und unproduktiv, fleißig und faul, verantwortungsvoll und verantwortungslos etc. - und glauben nicht, daß die menschliche Natur grundsätzlich wandelbar ist. Als Realisten sind wir nur davon überzeugt, daß Anreize immer und überall wirken. Es muß eine institutionelle Anreizstruktur geschaffen werden, die "gutes" Verhalten belohnt und "schlechtes" bestraft. Das wird "schlechtes" Verhalten zwar nicht beseitigen, aber es wird seine Häufigkeit und Heftigkeit vermindern.

Und diese Anreize schafft eben zum Beispiel der demokratisch kontrollierte Rechtsstaat konservativ-altliberaler Prägung!

Hoppe: Die Institution eines Staates, die im Unterschied zu allen anderen Institutionen Zwangsabgaben (Steuern) erheben darf und die in allen Konfliktfällen, einschließlich solcher, in die sie selbst verwickelt ist, letztendscheidender Richter ist, setzt falsche Anreize: Zum einen erlaubt sie es Personen, ein Einkommen zu erzielen, ohne dafür Güter oder Dienstleistungen erbringen zu müssen, die freiwillige Abnehmer finden. Mit anderen Worten: Sie belohnt Personen dafür, minderwertige Güter oder gar "Ungüter" herzustellen. Zum anderen schafft der Staat einen Anreiz dafür, Konflikte nicht zu schlichten, sondern sie selbst zu provozieren, um sie dann zu eigenen Gunsten zu entscheiden. Mit anderen Worten: Der Staat belohnt das Begehen von Unrechtstaten.

Ihrer Analyse vom zwingend erfolgenden Niedergang des Wohlfahrtsstaates ist derzeit leider schwerer denn je zu widersprechen. Werden wir Deutschen tatsächlich unser liebstes politisches Kind, den deutschen Sozialstaat, verlieren?

Hoppe: Der sogenannte Sozialstaat - eigentlich handelt es sich bei dem, was wir sozial nennen um "Stehlen und Hehlen", aber nicht um echte, freiwillige und nur darum moralisch zu nennende Sozialpolitik - wird ebenso sicher zusammenbrechen, wie der Kommunismus zusammengebrochen ist. Das ganze Sozial-"Versicherungssystem", der Generationen-"Vertrag", ist wie ein Kettenbrief zum Absturz verurteilt. Jeder private Geschäftsmann, der ein solches "Versicherungssystem" anbieten wollte, würde sofort als Gauner verhaftet. Daß man in Deutschland immer noch, selbst angesichts steigender Lebenserwartungen und sinkender Geburtenraten, so tut, als habe man es mit einer großen Erfindung zu tun, zeugt deshalb nur davon, wie verantwortungslos, ja geradezu gemeingefährlich die gesamte Politikerklasse hierzulande ist.

Prof. Dr. Hans-Hermann Hoppe gilt als einer der profiliertesten Vordenker der weltweiten libertären Bewegung. Geboren wurde er 1949 in Peine. Er studierte Soziologie und Ökonomie und wanderte 1985 in die USA aus, um bei Murray Rothbard zu studieren, dessen Lehrstuhl er schließlich übernahm. Hoppe ist "Distinguished Fellow" am Ludwig von Mises Institute in Auburn, Herausgeber des Journal of Libertarian Studies und Autor verschiedener Bücher. Seine provokante Studie "Demokratie - Der Gott, der keiner ist" (Verlag Manuscrpitum, 2003) erreichte in den USA sieben Auflagen und wurde bislang ins Deutsche, ins Spanische und ins Koreanische übertragen. Übersetzungen ins Polnische und Italienische sind in Vorbereitung.

Boikotoikaa ravintola Lehtovaaraa

Don't eat at Ravintola Lehtovaara

So a guy goes into the expensive Lehtovaara restaurant in Töölö and gets crappy service. He decides to send the restaurant a letter and post it on his blog as well. The letter got so many hits, that it rose to the #2 spot on Google - the #1 spot of course belonged to the restaurant. The lawyer/owner of the restaurant got upset about this and decided to threaten the author with a 80,000 euro lawsuit if he doesn't remove the letter...

Joku on ystävällisesti skannannut HS:ssa tänään julkaistun puhelinhaastattelun, jossa ravintola Lehtovaaran omistaja, asianajaja Antero Molander tekee itsensä todella naurunalaiseksi HS:n miljoonan lukijan silmissä.

Boikotoikaa ravintola Lehtovaaraa!!

Tupakkalaista

Smoke Gets In Your Lies

By Radley Balko

...
This is not about the rights of smokers to smoke in public. They are in an establishment someone else owns. Any bar or restaurant in this city may voluntarily go smoke free, and smokers would have no claim against them, except to take their business elsewhere. Indeed, more than 200 businesses in Washington, D.C. have done exactly that.



But this is not about non-smokers rights, either. You don't have the right to walk onto someone else's property, demand to be served food or drink someone else has bought, and demand that they serve you on your terms. Free societies don't work that way.



This isn't about worker's rights. The idea that the Washington, D.C. city council is banning public smoking to benefit the city's waiters, waitresses and bartenders is a canard. There are countless jobs and professions that are far more dangerous than serving food or drink in the presence of secondhand smoke. The people who choose those jobs -- cab drivers, fishermen, and police, for example -- take those jobs full-well knowing the risks. The health risks associated with secondhand smoke are debatable. But this simple fact isn't: A waiter or bartender who chooses to work for an establishment that allows smoking knows what kind of environment he'll be working in.



So what is this debate about? It's about freedom. It's about standing up to the healthists, those people who believe the state has not only the right, but the responsibility to police our personal lives for bad habits.



In this case, they want to trample on a business owner's property rights, on his right to reap the fruits of his investment and his labor as he sees fit, and on his right and the right of his patrons to freely associate with whom they please. Why do they want to do this? They say it's to protect the "public" from secondhand smoke. But exactly whom are they protecting?



Not the bar or restaurant owner. He could make the whole place smoke-free if he wanted.



Not the employees. They can work elsewhere. Or find a new line of work.



And certainly not the patrons. They're giving the bar or restaurant their business voluntarily.



The healthists aren't protecting anyone. What they're protecting is a "right" for themselves that they've fashioned out of whole cloth. They're fighting to get invited to the party, then make the rules once they get there. They want the so-called "right" to be self-appointed nanny, mother, rule maker, and rule enforcer for everyone else.
...

Paikallinen tieto, verkostot ja tiedonvälitys

Kaappilibertaari Wired-lehti kirjoittaa syyskuun 11. päivän tapahtumista ja niistä ihmisistä, jotka pääsivät ulos torneista sekä niistä, jotka eivät. Hätänumeroon tai julkisen vallan tiedottamiseen luottavat jäivät jumiin torniin, kun taas lähellä liikkuneisiin ihmisiin ja paikalliseen tietoon luottaneet pääsivät pakoon.

Kuinka hayekilaista.

Verkottuneessa maailmassa keskenään viestivillä ihmisillä on usein parempi kuva lähitilanteesta kuin hierarkian huipulla komentavilla viranomaisilla, joilla ei juurikaan ole lähikontaktia tilanteeseen.

Torneista viranomaisten ohjeista piittamatta lähteneet henkilöt eivät myöskään olleet paniikissa tai toimineet harkitsemattomasti. He pysähtyivät auttamaan loukkaantuneita, lohduttamaan hätääntyneitä ja neuvomaan tietä muille. Harkitsemattomasti ja paniikinomaisesti käyttäytyivätkin nimenomaan ne henkilöt, jotka jäivät paikoilleen makaamaan eivätkä ajatelleet itse.

Wired-lehti suosittaakin ennen kaikkea luottamista ruohonjuuritason tiedonjakoon ja keskinäiseen avunantoon.

Etnisten ryhmien välisistä tuloeroista

Turha kirjoittaa itse, kun voi lainata:

Mielestäni etnisten ryhmien väliset tuloerot eivät sinänsä voi olla ihmisoikeuskysymys. Se on ihmisoikeuskysymys, jos voidaan osoittaa mekanismi, joka estää mustaa yksilöä saavuttamasta valkoisten nettotuloja, tai jos musta ja valkoinen saavuttavat samalla panoksella eri tulotason. Sikäli kuin olen lukemastani ymmärtänyt, yli puolet työikäisistä mustista naisista on työttömiä, kouluttamattomia yksinhuoltajia. Vähintään kolmannes työikäisistä mustista miehistä on vankilassa tai ehdonalaisessa, enkä usko ilman eri näyttöä loppujen kahden kolmasosankaan koostuvan pääasiallisesti poliisipäälliköistä, aivokirurgeista tai atk-asiantuntijoista (vaikka amerikkalaisista sarjoista näin voisikin päätellä).

Kun puhutaan esimerkiksi Suomessa asuvien somalien tilastollisesta rikollisuudesta, meille yleensä muistutetaan, ettei somaleja saa käsitellä massana vaan kutakin somaliyhteisön jäsentä on tarkasteltava yksilönä, hänen omilla ehdoillaan. Jospa siis lakkaamme tuloeroistakin puhuessamme käsittelemästä Yhdysvaltain mustia massana ja alamme pohtia yksilökohtaisesti, mistä alhaiset tulot johtuvat. Relevantti kysymys ei näin ollen ole se, ansaitsevatko mustat keskimäärin vähemmän kuin valkoiset, vaan se, ansaitseeko musta systemaattisesti vähemmän kuin samaan sosioekonomiseen ryhmään kuuluva valkoinen. Työttömään tai vankilassa käkkivään mustaan pitää siis verrata työtöntä tai vankilassa käkkivää valkoista. Jos joku osoittaa, että tällainen valkoinen "ansaitsee" kymmenen kertaa enemmän kuin musta "virkaveljensä", anonyymin kansalaisoikeusjärjestön tutkimuksella on ihmisoikeusimplikaatioita. Muutoin sillä ei ole.

Läheistä sukua tuloerokysymyksille on jatkuva keskustelu siitä, että maahanmuuttajat asuvat keskimääräisesti ahtaammin ja huonommilla alueilla kuin valtaväestön edustajat. Mistä tämä johtuu, ja mitä siitä seuraa? Suomessa asuvien somaleiden keskimääräinen perhekoko on lähellä kymmentä ja työttömyysprosentti kuudenkymmenen hujakoilla. Suomalaisten keskimääräinen perhekoko on kolmen ja neljän välillä ja työttömyysaste n. kymmenen prosenttia. "Suomalaiset" ja "somalit" eivät siis ryhminä ole vertailukelpoisia. Mikään lainsäädännöllinen toimenpide ei estä somalialaista yksilöä ansaitsemasta yhtä paljon kuin suomalainen yksilö. Mikään laki ei kiellä somalia (tai suomalaista) valitsemasta vapaasti asuinpaikkaansa Suomen rajojen sisällä. Työttömään ja viisilapsiseen somaliin pitää verrata työtöntä ja viisilapsista suomalaista. Ilman eri näyttöä en usko, että työtön ja viisilapsinen suomalainen saa sosiaalihuollon kustantaman kuuden huoneen asunnon "hyvältä" alueelta oleellisesti helpommin kuin somali. Useimmissa yhteiskunnissa, myös Suomessa, vallitsee se luonnonlaki, että panemalla likoon enemmän omaa rahaa saa suuremman asunnon paremmalta alueelta. Jos maksattaa asumisensa muilla, asuu huonommin. Tähän on käytännöllinen ja ideologinen syy. Ihmiset käyvät töissä saadakseen rahaa. Ihmiset haluavat ansaita rahaa saadakseen sillä kaikkea kivaa, esim. ison asunnon hyvältä alueelta. Jos ison asunnon saisi hyvältä alueelta omistamatta rahaa, ihmisillä ei olisi motiivia käydä töissä. Jos kukaan ei kävisi töissä, ei olisi verotuloja, eikä työttömille ja rahattomille voitaisi kustantaa minkäänlaista asuntoa miltään alueelta. Jos somaleita ja suomalaisia ei kohdella yksilöinä vaan ainoastaan etnisten ryhmiensä edustajina, tilastollisten asumiserojen poistaminen voi tarkoittaa vain sitä, että somalille annetaan etnisen taustansa vuoksi suurempi ja parempi asunto kuin vastaavaan sosioekonomiseen ryhmään kuuluvalle suomalaiselle. Mitä silloin tapahtuu kaikille kauniille ajatuksille rotujen tasa-arvosta ja ihmisten kohtelemisesta yksilöinä?

Standardivastaus yllä oleviin huomautuksiin on tietysti se, että mustien köyhyys toki välittömästi selittyy rikollisuudella ja työttömyydellä, mutta valkoiset ovat vastuussa mustien rikollisuudesta ja työttömyydestä. Tällöin pitäisi kuitenkin taas osoittaa se mekanismi, jolla valkoiset ylläpitävät mustien työttömyyttä ja rikollisuutta. Vastaukseksi eivät kelpaa rasistiset piilorakenteet ja piilosyrjintä. Jos ne ovat piilossa, miten niiden olemassaolo voidaan todentaa? Ainoa todiste piilosyrjinnän olemassaolosta on se, mitä sillä halutaan selittää, ts. mustien kehno asema. Tämä on kehäperustelua, samanlaista kuin se, että maailmankaikkeus on todiste Jumalasta, ja Jumala on näin ollen pätevin selitys maailmankaikkeudelle.

Voidaan osoittaa, että mustien keskimääräisesti pienet tulot johtuvat mustien keskuudessa keskimäärin yleisemmästä rikollisuudesta ja työttömyydestä. Ellei vastakkaista näyttöä esitetä, yksinkertaisin ja taloudellisin olettamus on, että mustan yksilön rikollisuus ja työttömyys johtuu mustasta yksilöstä itsestään. Vastaavasti melkein kaikki hyväksyvät sen olettamuksen, että valkoisen yksilön rikollisuudesta ja työttömyydestä on vastuussa ensisijaisesti hän itse.

Lopuksi voidaan pohtia, onko valkoisilla uskottavaa motiivia pitää yllä valkoisten ja mustien välisiä tuloeroja. Oletetaan motiiviksi pelkkä rasistinen ja perverssi paha tahto. Kuten sekä Bill Clinton aikoinaan että Tarja Halonen myöhemmin ovat kertoneet, suurin osa meistä on monikulttuurisuutta kannattavia suvaitsevaisia ja vain pieni vähemmistö rasisteja. (Tämä dogma on välttämätön, koska muutoinhan virallinen suvaitsevaisuus- ja monikulttuurisuuspolitiikka olisi epädemokraattinen.) Miten pieni vähemmistö voisi pitää yllä valtavaa (ja luonnollisesti salaista) sortojärjestelmää, varsinkin, kun rasistit virallisen doktriinin mukaan ovat pääasiallisesti syrjäytyneitä ja kouluttamattomia?

Valkoiset maksavat kalliisti mustien rikollisuudesta ja työttömyydestä, niin menetetyn turvallisuuden, valtavien sosiaalisten tulonsiirtojen kuin kaikenlaisten suvaitsevaisuusohjelmien muodossa, joilla pyritään vakuuttamaan niin valkoiset kuin mustat siitä, että valkoiset ovat jollain mystisellä tavalla syyllisiä mustien ahdinkoon. (Syyllisyys-dogma on välttämätön, jotta valkoiset saataisiin hyväksymään turvattomuus ja tulonsiirrot. Se on myös välttämätön, jotta tulonsiirtojen varassa elävät mustat voisivat tuntea vastaanottavansa vain heille rehellisesti kuuluvia kompensaatioita eikä almuja.) Jos tuloeroja ei olisi, siitä hyötyisivät ennen kaikkea valkoiset. Tämän vuoksi on älytön olettamus, että valkoisten tavoitteena olisi ylläpitää mustien rikollisuutta ja työttömyyttä.