***
Ensinnäkin, tätähän kutsutaan kollektivismiksi. Nimenomaisesti konsekventialistisen, parempaa yhteiskuntaa huomenna erilaisella politiikalla rakentavan perinteen nimi on angloamerikkalainen liberaali individualismi, kun taas politiikkaa itseisarvona pitävää porukkaa kutsutaan mannermaiseksi hegeliläis-marxilaiseksi kollektivismiksi. Jälkimmäisen mielestä siis minimipalkat eivät ole huono asia, koska 1) ne aiheuttavat työttömyyttä tai 2) ne nostavat hintoja ja ovat siten tulonsiirto myös työttömiltä ja opiskelijoilta keskiluokalle - kollektivismi lähtee tietysti rousseaulaisesta kansan yleistahdosta, jonka mukaan minimipalkat ovat aivan sinällään moraalisesti oikein, koska ne ovat jonkin yliluonnollisen kansan yleistahdon mukaisia.
Tähän ei siis voida sovittaa sellaista empiiristä näkemystä, että katsottaisiin lähiöihin ja vaikkapa huomattaisiin työntekijöiden olevan ns. aivan paskana työolojensa ja työtahtinsa takia, ja sitten katsottaisiin Tanskaa ja huomattaisiin työturvallisuuden siellä olevan parempi, ja tämän takia kannatettaisiin vapaampia työmarkkinoita. Pikemminkin nykymalli on "oikeudenmukainen", "solidaarinen" ja "tasa-arvoinen" - viis siitä, miten tämä oikeudenmukaisuus näkyy perusduunarin elämässä ja toivoisikohan hän kenties itse jonkinlaista muuta solidaarisuutta.
Kollektivismi ei näe demokratiaa välineenä parempaan yhteiskuntaan, vaan itseisarvoisena hyvänä - viis siitä kuinka epätäydellistä politiikka lopulta on ja kuinka vääristynyttä se on suuryritysten ja eturyhmien lobbauksen myötä - se vain on kansan tahto.
***
Tietenkin tällainen poliittisen filosofian historiaa valottava kommentti ei merkkaa nykyisin mitään - kysyi sitten Rousseaun tai Locken demokratianäkemyksistä, tavalliselta poliittisesti aktiiviselta nuorelta ei saa kuin tyhjän katseen. Pikemminkin nykyistä niin konsekventialistisen kuin itseisarvoisen politiikan sekasotkua selitetään paremmin meemiteorialla. Ihmisten mielipiteet nimenomaisesti ajautuvat muiden samassa ryhmässä pyörivien lähettyville, viis perusteluista. Ihmisillä ei itsellään ole mitään omia arvoja, joiden pohjalta he toimisivat, ja sitten väittelesivät laadukkaasti mikä politiikka tyydyttää nuo arvot parhaiten. Reason-lehti kirjoittaa loistavassa Rage on -artikkelissa trendikkäiden rock-muusikoiden pintavasemmistolaisuudesta, joka on paras meemiteorian ilmentymä:
Despite such occasional freakish and unrespected outliers as that pro-gun and anti-immigrant Motor City Madman, Ted Nugent (whose music is mostly a distant memory as his stage pronouncements against non?English speakers still get negative press attention), and the Ayn Rand?grokking band Rush (which produced a screed about trees who end up getting hacked with axes when they try to enforce equality among themselves?"that song about the trees who join a labor union," as Village Voice music editor Chuck Eddy once put it), leftism in one form or another is the backbeat of much modern pop. If a political message is an integral part of any pop band?s image or music, it?s bound to be leftist. If otherwise nonpolitical bands make public comments, those comments are almost inevitably left-leaning.
This nearly ubiquitous connection is, to put it mildly, rather strange. Pop music?especially that expansive, vague subcategory known as rock?is universally recognized as the soundtrack of rebellion, whether the authority in question is Daddy taking the T-bird away or the Soviet Union. (The former Czechoslovakia?s Velvet Revolution was so named in part because its participants drew inspiration from those poster children of bourgeois decadence, the Velvet Underground.) While rock hugely, hilariously upset right-wing record burners in the ?50s and ?60s, it was also officially outlawed in all the great Worker?s Republics of the same era?indeed, it was seen as the very apotheosis of capitalist hedonism. (But then if only Richard Nixon, that notable Elvis fan, could go to China, then perhaps only Rage Against the Machine, those millionaire communists, could bring Mao back across the Pacific.)
As important, rock and the larger pop music scene are so clearly a function of the wealth, innovation, and leisure time thrown off by capitalism that it should be nothing less than mind-boggling that pop stars themselves mutter incessantly about toppling the very system that pays them so well. But to most rock stars and rock critics, the link between the music and left-wing politics is so natural and so expected that it is simply assumed.
The connection, however, is a matter of attitude and style, not logic. In truth there isn?t even any necessary connection among the varied elements of most "progressive" causes: Rage Against the Machine tries to jerry-rig such a link, but it doesn?t really argue it so much as assert it. Of course, the band?s members assume, someone who doesn?t want women raped also hates the rich, wants to return California to the Mexicans, and craves the utter abolition of private property?but there is no logical link between those attitudes.
As impossible as such givens may be to justify intellectually, they are of great importance culturally. By insisting on a connection between a set of logically unconnected propositions, people can forge powerful coalitions that make these fake categories real. For examples of this sort of group building, look no further than the Democratic and Republican parties, neither of which is particularly philosophically consistent?try to find the logical link between socializing medicine and expressing support for free speech, say, or between prayer in school and lowering the capital gains tax.
Pintavasemmistolaisuus on noussut 2000-luvulla perimään 90-luvun pintahumanismin kruunun objektiivisesti hyvänä aatteena, aivan kuten kirkkokin yrittää selittää globalisaationvastaisuudestaan: "eihän meillä ole poliittista agendaa, mehän vain olemme pienen ihmisen puolella ja ajamme hyvää ja kivaa kaikille". Nyt myös ymmärretään paremmin, mitä niinkutsututtu uusliberalismi on: ei-niin-koherentti memeettinen vihollinen trendipunavihreille, joiden oma aate on useimmiten aivan yhtä hajanainen. Vaikkei mitään johdonmukaista ja perusteellista pohjaa omille ja vastustajan näkemyksille enää keksisikään, täytyyhän toki poliittiset aatteet polarisoida jotenkin meihin ja vastapuoleen.
***
Jostain syystä Tiedemies kuitenkin vierittää poliittisia toimia itseisarvoisina pitävien kannan ääriryhmille, kuten anarkisteille, feministeille, kommunisteille ja libertaareille. Ensimmäinen vastustukseni on, että tämä trendi näkyy aivan yhtä hyvin, tai yleisesti ottaen vielä paremmin nimenomaisesti valtavirtapolitiikassa. Vaikkapa tässäkin blogissa aikaisemmin käsitelty Tommy Lindgrenin kirjoitus on mielenkiintoinen esimerkki: tyyppi on työskennellyt puhtaan individualistisia luonnonoikeuksia ajavassa järjestössä vuosia ja sen jälkeen kirjoittaa naama peruslukemilla juttuja miesten kollektiivisesta syyllisyydestä - kuinka voi noin puurot ja vellit mennä sekaisin? Johan on meemejä tarttunut spektrin molemmista päistä!
Lisäksi käsittääkseni ja toivoakseni nimenomaan libertaarit ovat käytännönläheisiä ja naturalistisia konsekventialisteja. Milloin olemme esittäneet tässä blogissa, että verotus on varkautta? Emmekö ole selittäneet, että sääntely aiheuttaa hyvinvointitappiota? Eikö Anssi äsken vääntänyt rautalangasta, kuinka Aasian maanjäristykseltä olisi voitu suojautua paremmin liberaalimmalla politiikalla? Eikö Sampo muista aina selittää kuinka nimenomaisesti poliittista kontrollia yhteiskuntaan kaipaavilta usein unohtuu mitä lopputuloksia moinen politiikka on idealisoitujen mallien sijaan aiheuttanut? Enkö itse ole lasten oikeuksista jauhaessani selittänyt kuinka kyseessä ei todellakaan oikeasti ole lasten hyvinvointi vaan aikuisten oma tärkeyden- ja turvallisuudentunteen kaipuu?
Eivätkö nämä kaikki ole hyvin käytännönläheisiä ja konsekventialistisia argumentteja, joilla pyritään muuttamaan politiikkaa siten, että se tuottaisi paremminvoivan yhteiskunnan huomenna?
Tai onko joku tämän blogin kirjoittajista joskus esittänyt jonkinlaisia a priori -perusteluita millekään politiikalle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti