Helsinki on jälleen saanut kaupunkiin uudet suurkisat. Tarkoitusta varten stadioni pitäisi kattaa, ja kaupungin oletettavasti tukea investointia. Onko tämä hyvä ajatus?

Ensinkin, kisojen pitäisi odotusarvoisesti olla kannattavat. Sitä nämä kisat voivat olla, monet muut eivät. Tämä pitää kuitenkin mainita, koska ainakin kotikaupunkini Lahti onnistui aikanaan munaamaan tämänkin arvion Maailmankisojen kohdalla.

Toisekseen, investointipääoma pitäisi odotusarvoisesti saada takaisin kisojen tuotosta. Kaupungin ei siis tule tukea, vaan korkeintaan lainata. Tämäkin unohtuu helposti, kuten kuntien moninaisista urheiluhallihankkeista tiedetään.

Kuitenkin lisäehtojakin on. Kolmannekseen kisojen pitäisi pystyä tuottamaan vähintään käypä markkinakorko investoinnille. Muutenhan kaupunki (sen asukkaat) hyötyisi enemmän rahan sijoittamisesta markkinoille (veronalennuksesta yksityisten sijoitusten mahdollistamiseksi). Esimerkkinä tästä voisi olla vaikka oman markkinakorkoisen velan osittainen takaisinmaksu, joka tuottaa aivan samalla tavalla kuin vastaavakorkoinen sijoitus muutenkin. Tämä ehto ei yleensä enää toteudukaan, kuten Helsingin tämänhetkisestä toiminnasta tiedetään.

Neljänneksi, sijoituksen hyötyjen ja kustannusten pitäisi jakautua samassa suhteessa. Se, joka ei urheilusta välitä, pitäisi jättää kisojen kustannusten ulkopuolelle, kun taas urheilusta pitävän pitäisi joutua maksamaan suurempi osa kustannuksista. Tämä pätee niin kaupunkilaisiin, kuin kisavieraisiin, kuin kisoja televisiosta seuraaviin... Tämä ehto ei toteudu käytännössä ikinä -- minäkin joudun maksamaan osani tukiaisista, vaikka urheilu lähinnä ärsyttää. Etenkään sijoituksen riskit ja tuotot eivät julkisissa sijoituksissa seuraa toisiaan, vaan riskit aina ulkoistetaan kaikille yhtäläisesti. Vähätuloinenkin joutuu kantamaan niistä osansa, vaikka ei haluaisi.

Viidenneksi, vakuutusargumenteistakaan ei löydy perusteita julkiselle tuotannolle. Mitään vakuutusmarkkinoiden epäonnistumisia ei tässä kohtaa ole koskaan näytetty toteen, joten mahdollisen vakuutuksen pitäisi olla aktuaarinen. Kisoille ei pitäisi tarjota ilmaisia kannattavuustakeita, koska niissä kaupunki voi odotusarvoisesti vain hävitä. (Todellisuudessa "riski" on vakuutuskelvoton, kuten sen pitäisikin olla. Yrittäjän hallinnoimaa epävarmuutta, contra riskiä, ei voi, eikä pitäisi voida, vakuuttaa. Jälleen yksi syy, miksi julkiset tahot eivät ole hyviä yrittäjiä.)

Kun olemme päässeet näin pitkälle, huomaamme, että julkinen tuotanto ei kerta kaikkiaan tule kysymykseen. Ainoa argumentti, jolla sitä voitaisiin tukea on, että kisat olisivat jostakin syystä julkishyödyke, jota tuotetaan liian vähän ilman tukea. Näin ei kuitenkaan ole. Kisanautinto on täysin tavallisen ekskluusion piirissä aina televisio-oikeuksien myyntiin asti, eikä ulkoisvaikutuksia ole havaittavissa. Jos jotakin, urheilutapahtumiin liittyy kaupungille lankeavia kustannuksia (esim. siivous), joita voidaan käyttää perustelemaan tapahtuman haittaverotus.

Usein kuulee väitettävän, että kisat tuottavat hyötyä alueen yrittäjille, ja todettavan, että verotuoton avulla voitaisiin välttää positiivinen ulkoisvaikutus alituotantoseurauksineen. Tässä vaikutus on kuitenkin vain taloudellinen riippuvuus (pecuniary externality) -- mikäli itse kisoja ympäröivillä markkinoilla ei ole markkinavirheitä, kisavieraiden tuoma hyöty tulee kuitenkin jollekin hakijakaupungille. Hyödyn korjaamisella omaan kaupunkiin on korkeintaan distributionaarisia seuraamuksia. Ne voivat olla kaupungille kannattavia, elleivät muut kaupungit yritä myös saada kisoja, mutta kisojen saamiseen käytetyt resurssit ovat aina puhdasta allokaatiotappiota. Sitä paitsi muutkin kyllä yrittävät saada kisat.

Samat perusteet pätevät pitkälti muuhunkin julkiseen kulutukseen, ja erityisesti velanottoon. Juuri vähän aikaa sitten Helsingin edustaja totesi televisiohaastattelussa, että velkaa otetaan nyt runsaasti, ja että sen takaisinmaksussa luotetaan "hyvän ajan" tulemiseen. Toimittajan kovistellessa "hyvän ajan" ajankohtaa, vastaus koostui puhtaasta kevytkenkäisestä syklimantrasta ja poliitikon nousukausifatalismista.

Terve sijoittaja ei toimi näin. "Hyvä aika" ei voi pohjustaa sitä seuraavaa kasvua tai estää seuraavaa lamaa, mikäli sen hyödyistä maksetaan mennyttä syömävelkaa. Järkevä päättäjä ottaa siis velkaa vain, jos se on sijoitettavissa tuotannon tehokkuutta kasvattavasti. Velka tulisi aina käyttää siten, että sillä ostettavat jutut maksavat itsensä takaisin, korkoineen; ts. siten, että velan ottaminen oikeasti lisää ihmisten saatavilla olevia reaalisia mahdollisuuksia. Syömävelka ei tee näin, eikä sitä pitäisi siis koskaan ottaa. Varsinkaan julkistaloudessa, jossa perusteita henkilökohtaiselle, rahan varassa toimivien markkinoiden arvottamattomalle (esim. asuntolainan) tuotolle ei koskaan ole, ja jossa lainanottajalla ei ilmeisestikään ole kunnollista insentiiviä miettiä tekosiaan loppuun.

Pienenä loppukaneettina, tämä juttu lähti keskustelusta, jonka kävin eilen syvästi epäpoliittisen pikkuveljeni kanssa hänen ihmeteltyään Helsingin meininkiä. Kuivan keskustelun olennaiseksi sisällöksi jäi kohta, jossa pikkuveljeni velanoton tehokkuusehtoja selittäessäni täysin odottamatta keksi yksinkertaisen peruslibertaarin totuuden. Hän totesi: "[Kisajärjestäjäthän] vois vaan mennä pankkiin ja ottaa lainaa." Voitte kuvitella, että isoveli säteili.

Miksi maamme koulutetut päättäjät eivät koskaan kykene herättämään tällaista ylpeyttä? Heidänhän sentään pitäisi tietää jotain julkistaloudesta.